Liian innokas?

Joskus vuosia sitten tapasin kaukaisen sukulaisen, joka kutsui käymään luonaan. Hän kertoi omistavansa vanhoja valokuvia ja lupasi muutenkin muistella sukua. Ikää hänellä on enemmän kuin minulla ja hän on varmaan kuullut puhuttavan asioista, joista itse en välttämättä tiedä mitään. Niinpä sovimme, että soitan hänelle, kun seuraavan kerran tulen paikkakunnalle.

Soitin hyvissä ajoin. Ensin en tavoittanut häntä lainkaan. Kun hän lopulta vastasi puhelimeensa, oli sävy melko välttelevä eikä vierailuaikaa saatu sovittua, koska hänellä oli menoa jokaiselle päivälle. Lopulta sovimme, että yritän seuraavalla kerralla uudemman kerran. Aavistelin jo, että jostain syystä hän ei haluaisikaan esitellä kuviaan ja muistojaan. Niin olikin, tapaaminen ei järjestynyt ja syyt tuntuivat nyt entistäkin selvemmin tekosyiltä. Lopulta ymmärsin luovuttaa. Laitoin hänelle vielä pyynnön, että hän valikoisi itse muutaman valokuvan suvusta, teettäisi niistä kopiot ja lähettäisi minulle. Kirjoitin maksavani luonnollisesti kopiot. Mitään ei ole kuulunut. 

Ihmettelin silloin ja vielä nytkin, mikä moisen muutoksen sai aikaan. Olinko liian innokas tutkimaan hänen valokuviaan ja kuulemaan hänen muistojaan? Oliko hänen sukuhaarassaan jokin salaisuus, jonka hän pelkäsi tulevan esille? Olisivatko hänen lapsensa varoitelleet, että sukututkija vie hänen rakkaat kuvansa ja levittelee sukutarinat kaikelle kansalle? En tiedä. Olen kuitenkin sen jälkeen yrittänyt ilmaista kiinnostukseni vain maltillisesti ja vakuuttaa, että skannaan valokuvat enkä vie alkuperäisiä minnekään. Edelleen olen pettynyt, etten saanut nähdä valokuvia, joiden joukossa uskon olevan sellaisia, joita kenelläkään muulla suvussa ei ole.