Päiväkirjani osa 2

Kahlasin eilen läpi päiväkirjaani. Ihan jokaista vuodatusta en jaksanut loppuun saakka lukea, mutta paljon oli mielenkiintoistakin. Näin kirjoittelin vuoden 1964 alussa oppikoulun ensimmäisellä luokalla:

"Sain joululahjaksi luistimet ja olen niillä jo ennättänyt luistellakin. Tapaninpäivänä aloitin ja nyt pysyn jo pystyssä. En ole kaatunut kuin muutaman kerran. Nyt en ole voinut luistella, koska on satanut ja jäällä on vettä"

Niinpä niin, sivukylissä luisteltiin järven jäällä, taajamissa oli "oikea" jää. Oppikoulussa taito piti osata. Esimurrosikä oli alkanut:

" Minä en käsitä aikuisia, koska he sanovat: "Mene nyt ulos, siellä saat ruokahalua! Syö nyt oikein paljon, muuten kuolet!" Ehkä he ovat oikeassa, mutta se, että on Pakko!"

 Siitä sitten syöksyin murrosikään. Merkit näkyvät päiväkirjassa selvästi. Oma keho ja erityisesti ulkonäkö askarrutti. Kotiväkeä vastaan teki mieli kapinoida. Pikkusisko ärsytti, koska oli utelias eikä jättänyt rauhaan. Ja oli lisäksi mummon lellikki. Käsiala heilahteli lapsen siististä välillä melko suuriin ja sotkuisiin kirjaimiin. Kritiikiä saivat niin vanhemmat kuin opettajatkin. Oikeastaan toivoisin, että olisin lukenut päiväkirjan silloin, kun  oma jälkikasvu oli murrosiässä.

"Minä en ole mikään kaunotar, edes sielultani. Minulla on tavallinen tukka, oikeastaan väritön, hiiren värinen. Minua voisi joku sanoa hiireksi ellen olisi näin suuri. Olen aika hoikka, toisista paikoista sopivasti, mutta lantiolta liian kapea. Ei tahdo kuteet sopia."

"On muuten kummallista, että jos sanoo  mielipiteensä ja se on sattumoisin sama kuin aikuisella, niin se on mielipide. Jos taas on eri mieltä, se on tottelemattomuutta. Minä olen sitten usein tottelematon."

Ihastuksia riitti, lähinnä koulutovereita. Mikään niistä ei johtanut seurusteluun. Ystävyyssuhteet piti oppikouluun menon myötä solmia uudestaan. Paras ystäväni oli tyttö pitäjän toiselta laidalta. Näimme toisiamme lähinnä koulussa. Jossain vaiheessa keskikoulun yläluokilla ystävyyteen tuli särö, luottamus alkoi kadota. Murehdin asiaa päiväkirjassa:

"On kummaa, että ystävyyteni M:n kanssa alkaa säröillä. Olen niin pahoillani siitä. En ymmärrä sitä. Hän ei ikäänkuin seuraa minua kaikkialle. Tiedän, että pitäisi katsoa toisen hyviä puolia. Mutta jos luettelisin M:n  huonot puolet, niin ehkä ne eivät kiusaisi minua enää. Hän on saita. Jos toinen (tämä toinen en ole minä) on velkaa hänelle muutaman kymmenen penniä, hän vannoo, ettei ikinä lainaa tälle mitään ellei tämä heti muista maksaa sitä takaisin. Hän ei kuuntele musiikkia. Hän ei uskalla vastustaa äitiään. Hän kertoo tälle tietysti kaiken. Pöh!"

Ystävyyden säröily taisi alkaa jostakin salaisuudesta, jonka ystävätär oli kertonut äidilleen. Olin asian ja ystävyytemme kokonaan unohtanut vuosien mittaan. Nyt se palasi mieleeni. Lukiossa emme enää olleet tekemisissä toistemme kanssa. Uusia ystäviä löytyi ja joihinkin heistä olen yhteyden säilyttänyt.

En aina tunnista itseäni tuossa murrosikäisessä tytössä, joka päiväkirjaan on kirjoittanut. Samojakin tuntemuksia on. Suosikkisukulaiset ovat pysyneet samoina. Suhteen isoäitiini muistan paremmaksi kuin kirjoituksista voisi päätellä. Sanotaan, ettei ihminen myöhemmin muista, millaista murrosiän kuohunta oikein oli. Onko unohtaminen kenties aktiivista? Eikä murrosikäni edes sen ajan mittakaavassa ollut erityisen paha. Jos nyt oikein muistan...