Syytinkiä ja ruodulla olemista

Viime päivinä on ollut juttua siitä, että lapset pitäisi velvoittaa vastaamaan vanhempiensa hoidosta. Mietitäänpä hiukan, miten asia aiemmin oli, kun siihenkin on keskustelussa vedottu. Oliko vanhassa systeemissä jotain epäkohtia, kun siitä kerran luovuttiin? Ei kai yhteiskunta ihan vain hyvää hyvyyttään ottanut huolehtiakseen vanhuksista? Tunnen parhaiten olot maaseudulla. Niinpä keskityn niihin.

Aika moni vanhus eli aiemmin syytingillä. Kun tila tai torppa siirtyi nuoremmalle sukupolvelle tai kokonaan ulkopuoliselle, kuului ehtoihin yleensä se, että aiemmalle omistajalle/vuokraajalle jäi asumisoikeus ja tietty tilan tuotteina maksettu eläke. Torppariajan lähestyessä loppuaan vastaavia eläkesopimuksia tehtiin myös torpparioikeuksistaan luopuvien kanssa. Viljaa, maitoa, voita, jopa viinaa näkyy joskus vanhoissa kauppakirjoissa. Ison tilan omistaja saattoi määrätä itselleen kaupan ehtona hyvät huoneet, pienessä torpassa oli tyytyminen johonkin nurkkaan. Taloudellisesti elämä oli syytinkiläisillä jollain tavalla turvattu. Kohtelu riippui sitten kokonaan nuoremmasta sukupolvesta. 

Miten se menikään se tarina puulusikasta? Tämä kyllä näyttää enemmän kauhalta. Lähde: wikimedia

Mäkitupalaiset ja talojen nurkkiin majoittuneet itselliset olivat heikommassa asemassa. Jos mäkitupalaisella oli naimaton lapsi, tämä saattoi hoitaa vanhempansa hautaan, kuten sanottiin. Monesti lapset kuitenkin lähtivät maailmalle, jopa Amerikkaan asti. Silloin vanhukset joutuivat usein lopulta ruodulle, myöhemmin kunnalliskotiin. Toki kuolema aiemmin korjasi ihmisen hyvinkin nopeasti. Jos hyvin kävi, niin ihan omassa mökissä. Kunnalliskotihoidon kustannuksia olen nähnyt köyhäinhoitolautakunnan perivän kuolleen hoidokin mökin myynnistä kertyneistä tuloista. Onpa 20-luvulla asustuskassalainan ehdoksikin asetettu, että äidin hoitokulut kunnalliskodissa pitää maksaa. 

Siinä mielessä ihmiset olivat tasa-arvoisia, ettei kovin kummoista sairaanhoitoa ollut varakkaammillakaan. Suurin ongelma lienee ollut syytinkiläisen tai hoidokin kohtelu. Ruodulla olijoilla se varmaan oli surkeinta. Jo kunnalliskodit olivat parannus, vaikka "vaivaistalojen" maine ei sekään kovin hyvä ollut. 

Miten sitten kävisi, jos lapset maksaisivat hoidosta? Eikö heidän pitäisi saada siitä silloin päättääkin? Syntyisikö silloin jotain surkeita loukkoja, jonne köyhimmät ja piheimmät toimittaisivat vanhuksensa? Ei, yhteiskunta vastatkoon vanhustenhoidosta. Jos sen varat eivät riitä, otettakoon riittävät maksut sitten niiltä hoidettavilta, joilla varoja on. Silloin lapsetkin tavallaan maksavat, sillä heidän perintönsä pienenee. Sen kestäkööt.

Paikkauksia

Sukututkimus ei kai ole koskaan valmis. Aina voi löytää uuden lähteen ja saada lisää tietoa. Tulin äskettäin katsoneeksi, antaisivatko digitoidut lähteet mitään apua aukkojen paikkaamiseksi. Aukolla tarkoitan sitä, että jonkun henkilön alkuperää ei vain löydy mistään, vaikka lähteitä tuolta ajalta olisikin. Ainakin omiin tutkimuksiini jäi aukkoja mikrofilmien ajalla. Kun asui kauempana tutkimusalueestaan, piti mikrofilmejä kaukolainata. Toisinaan tiettyä kirjaa oli kahdella filmillä, joista sitten tietenkin arpoi sen väärän. Jossain vaiheessa lopetin filmien lainaamisen ja jäin odottelemaan digitoinnin etenemistä.

Yhden aukon onnistuin paikkaamaan. Mouhijärven rippikirjat osoittavat mielestäni riittävän vakuuttavasti, että myöhempi Suoniemen Kauniaisten Saviniemen torppari Juho Mikonpoika oli Mouhijärven Tiisalan rakuuna Mikko Tisengrenin poika. Sainpa samalla yhden ruttoon kuolleen esi-isän. Rakuunan kuolinsyyksi 1774 on tosiaan merkitty tämä tauti. Hän lienee sairastunut jossain muualla, koska muu perhe selvisi hengissä. Edelleen on tietymättömissä, minne Juho Mikonpoika ja vaimonsa Liisa Heikintytär katosivat asuttuaan Saviniemestä lähtönsä jälkeen muutaman vuoden Hämeenkyrön Mahnalan Kotilla.

Näin komeaa univormua ei Mikko Tisengrenillä tainnut olla. Unkarilaisen husaarin takki. Lähde: wikimedia

Toinenkin tietymättömiin katoava pariskunta on esivanhemmissani. Myös heistä yritin nyt taas etsiä lisätietoa, mutta ainakin tällä kertaa turhaan. Toistaiseksi ei kärsivällisyyteni ole riittänyt monen seurakunnan rippikirjojen läpikäyntiin sivu sivulta. Niin, tämä toinen pariskunta on Erkki Juhonpoika ja Vappu Antintytär, jotka häviävät Tottijärven Sorvan Knuutilasta vuoden 1777 aikoihin. Kun molemmat olivat jo iäkkäitä, johtui muutto varmaankin siitä, että tilalle tuli uusi omistaja Hans Zitting. En ole tarkemmin selvittänyt, miksi omistaja vaihtui. Ehkä sitten joskus.

Kaksi Lastikkaa?

Lastikka on rippikirjoissa suhteellisen harvinainen nimi enkä ole koskaan nähnyt sitä muodossa Skolastika, vaikka kirjoitusasu muuten on kyllä vaihdellut. Kuitenkin Skolastikan eri muotoja näkyy Hiskissäkin olevan, joten ilmeisesti pappi on todennut vähäiset Lastikka-sukulaiseni tavallisiksi kansanihmisiksi ja käyttänyt lyhyempää muotoa. Nimeä näyttäisi esiintyvän vain varhaisimmissa kirkonkirjoissa. En muista yhtään Lastikkaa 1700-luvun lopulta.

No, nyt sitten Lastikka-nimisiä naisia näyttäisi olevan kaksi samassa talossa. Emäntänä 1600-luvun loppupuolella oli Lastikka, joka haudattujen luettelossa on saanut isännimekseen Olavintytär. Luettelon mukaan hän kuoli 1702. Kuitenkin 1703 alkavassa rippikirjassa näyttää samassa talossa olevan Lastikka Mikontytär, jonka sanotaan asuvan toisessa kylässä. Hyvä selitys tietysti olisi, että kyseessä olisi ensimmäisen Lastikan Mikko-pojan tytär. Tällaista Mikkoa eivät rippikirjat kuitenkaan tunne. Tietysti hän on voinut kuolla tulematta merkityksi kirjoihin ollenkaan. Näin ainakin, jos oletamme, että Lastikka Olavintytär kuoli vasta vanhalla iällä. Kun SAY:ssakaan ei Mikkoa mainita, pitänee ruveta miettimään muita mahdollisuuksia. 

Tässä ensimmäinen Lastikka 1600-luvun rippikirjassa. Lahde: SSHY:n kuvatietokanta

Ja tässä toinen Lastikka n. 1710. Sama lähde

  
Niin, tuo Lastikka Mikontytär vasta onkin mystinen tapaus. Oleskelu naapurikylässä taisi olla tilapäistä, koska samassa talossa hän on taas 1708 alkavassa rippikirjassa, kunnes 1720 alkavasta katoaa kokonaan. SAY ei näytä tuntevan häntä lainkaan. Kuitenkin sinne on 1700-luvun alussa jo piikojakin merkitty. Ei häntä muuten tunne Hiskikään, joten johonkin aukkokohtaan hän ihan ilmeisesti katoaa. Sellaisista ei ole 1700-luvun alussa puutetta. Täytyy jossain vaiheessa ottaa tarkasteluun naapuriseurakunnat.

Vanhoja luokkakuvia

Skannasin kesällä sukulaiseni luokkakuvan 30-luvun alkupuolelta. Nyt katsoin kuvaa takemmin. Siinä olevat tytöt ja pojat ovat ensimmäisen ja toisen luokan oppilaita. Suurin osa katsoo vakavana kameraan. Osalla katse on harhautunut jonnekin muualle, mutta naama on heilläkin peruslukemilla. Vain yksi on vetänyt kasvonsa hymyyn. Parilla muullakin voi havaita pientä hymynhäivettä. No, ei nykyisissäkään luokkakuvissa aina hymyillä, vaikka valokuvaajat yrittävätkin parhaansa. Aiemmin sitä ei kai pidetty tärkeänä. Tiedetäänhän tuo, tyhjännaurajat ja niin edelleen...

Vaikka sukulaiseni ei ole asunut paikkakunnalla sitten viisikymmentäluvun, tuntui hän tietävän yllättävän paljon luokkatovereidensa vaiheista. Tuo meni naimisiin sen ja sen kanssa. Tuo kaatui sodassa. Tuo on edelleen hengissä ja asuu kotitalossaan. Tuo muutti Tampereelle, kuten tämä toinenkin. Edelleen elossa olevat voi ilmeisesti laskea yhden käden sormilla. Vaikka elinikään on tullut lisää pituutta, eivät kaikki elä yhdeksänkymppisiksi.

Yritin löytää kuvaa oikein tyypillisestä maalaiskansakoulusta. Tämä on mielestäni aika hyvä. Kurkijoen kansakoulu 1940. Lähde: SA-kuva
Vertailun vuoksi kaivoin esiin oman kansakouluaikaisen luokkakuvani. Mitäköhän heille kuuluu? Pari heistäkin on kuollut. Muutaman vaiheista tiedän tarkemmin. Sellaista aika tyypillistä meidän ikäluokallemme. Avioliitto, lapsia, pitkähkö työura. Osa jo eläkkeellä, putken kautta tai sairauden takia. Joku vähän yhteiskunnan laitamilla elänyt, mutta edelleen hengissä. Enemmän on kuitenkin niitä, joiden myöhemmästä kohtalosta en tiedä mitään. Yhteyksiä ei ole pidetty, on liikuttu Suomessa ja ulkomailla. Jos vielä vanhemmatkin ovat muuttaneet pois kylästä, ei ole ollut ketään kertomassa, mitä heille kuuluu. Kuinkahan moni ilmestyisi paikalle, jos joku aktiivinen kutsuisi luokkakokouksen koolle?

Hiihtokilpailuja

Vaihteeksi tällainen ajankohtainen aihe. Itse en koskaan ole ollut kilpailuhenkinen. Niinpä osallistumiseni hiihtokilpailuihinkin rajoittuu kouluun, jossa kaikkien edellytettiin kilpailevan. Mahdollisuus laturetkiin tuli vasta myöhemmin. Suomalaisten menestymistä isoissa kisoissa seurattiin radiosta. Tiilikainen ja Noponen selostivat. Kuuntelijat istuvat hiljaa ja jännittivät, nykyisen kaltainen hilluminen ja kannustaminen ei tullut kyseeseen.

Katsoin Historiallisesta sanomalehtikirjastosta, milloin uutiset hiihtokilpailuista ilmestyivät lehtiin. Ennen 1880-lukua niitä ei näyttänyt olevan. Wikipedia tietääkin kertoa, että ensimmäinen yleinen hiihtokilpailu Suomessa järjestettiin 1879 Tyrnävällä. Melko nopeasti sen jälkeen uutisia kilpailuista alkoi näkyä lehdissä. 1900-luvun ensimmäisinä vuosina niitä oli jo paljon. Toki hiihtämisestä uutisoitiin ennen 1880-lukuakin, mutta kyse oli silloin yleensä liikkumisesta paikasta toiseen, metsästyksestä tai sotilaskoulutuksesta. 

Hiihtäjiä Kanadan Ottawassa 1800-luvun lopussa. Lähde: wikimedia

 Tiedämme, että hiihtäminen on välineurheilua. Me hiukan vanhemmat muistamme puusukset ja niiden siteet sekä monot, joita käytettiin myös talvikenkinä. On välineitä toki aiemminkin mainostettu. Wiipurin Sanomissa 6.12.1902 Osakeyhtiö Posse kertoi myyvänsä Haapaveden, Muhoksen, Kajaanin ja Yli-Tornion suksia. Saatavana oli myös suksisauvoja, -kumia, -remmiä ja -voidetta. Asusteista mainittakoon hiihto-hatut, -pieksut, -rukkaset ja -paidat. Eipä muuta kuin hiihtopieksut ja Muhoksen sukset jalkaan ja ladulle.

Ei apua henkikirjoistakaan

Viimeksi kirjoittelin peräkkäisistä Yrjö Yrjönpojista, jotka sattuivat juuri siihen vaiheeseen, josta rippikirjat alkavat 1600- ja 1700-lukujen vaihteessa. Lähdin etsimään heihin selkoa henkikirjoista. Selvisikö mitään? Ei kovin paljon. Itse asiassa kaikki viisi Yrjö Yrjönpoikaa ovat rippikirjoissakin, joista vanhin on tuossa seurakunnassa kirjoitettu jo 1670-luvulla. Se on tietysti vain pelkkä nimiluettelo. Vaimoihin sain varmistuksen. Aika suurella todennäköisyydellä ensimmäisen Yrjö Yrjönpojan vaimo Helga oli seuraavan Yrjön äiti, kun lähdetään siitä oletuksesta, että tämä oli noin 15-vuotias ilmestyessään henkikirjaan ensimmäistä kertaa.

Lähde: Digitaaliarkisto

Tämä ensimmäinen Yrjö Yrjönpoika onkin sitten saanut monenlaista määrettä suhteessa kahteen aiempaan isäntään, jotka ilmeisesti olivat samaa sukua. Todennäköisintä lienee, että hän seurasi isäntänä serkkuaan, jonka isä - siis Yrjön setä - ehti myös olla talossa isäntänä. Mutta sedät, serkut ja veljet ovat kyllä sillä tavalla sekaisin, että lopetan ketjun esittämisen tuohon Yrjöön enkä pyri ajassa taaksepäin. En tiedä, onko Lasse Iso-Iivarilla muistakin lähteistä tietoa isäntien sukulaisuuksista. Ainakin hän esittää ketjun 1500-luvulle saakka.

Amerikan pikkuserkulle olisi toki ollut mukava esitellä sukua aina 1500-luvulle asti. En kuitenkaan aio lähteä hakemaan tuomiokirjoista lisävalaistusta. On hyvinkin mahdollista, että sieltä sellaista löytyisi. Rusthollin asioita on varmaan käsitelty käräjillä. Minua rupesi kiinnostamaan ihan teoreettisesti, kuinka usein tällainen sukulaisketjujen rakentaminen onnistuu ihan henkikirjojen varassa ajalta, jolta ei kirkonkirjoja ole. Tarkoitan, että henkilöt pysyvät niin samoina, että voidaan sanoa pojan seuraavan isäänsä isäntänä. Tai vävyn tulevan isännäksi appensa jälkeen. Useinhan suvut ovat vaihtuneet tiloilla. Tässä kuitenkin riittäisi 200 vuoden jakso 1500-luvun puolivälistä (jolloin ei toki vielä ollut henkikirjoja, muita veroluetteloita kyllä) 1700-luvun puoliväliin.

Kelpaavatko henkikirjat sukututkimukseen?

Viime syksynä tuskailin erään pitäjän henkikirjojen kanssa, kun tuttavani pyysi katsomaan sukuaan vielä vähän matkaa kirkonkirjoista taaksepäin. Sattui niin, että kirjurit olivat merkinneet nimeltä vain tilan isännän. Kakki muut näkyivät numeroina henkikirjan sarakkeissa. Jos oikein muistan, näin oli jo 1700-luvun alkupuolella. Siitä taaksepäin tilanne vain paheni, lopulta talojen nimetkin alkoivat häipyä ja talojen järjestys muuttua. 

Nyt ajattelin katsoa amerikkalaiselle pikkuserkulleni hänen sukuaan, siis sitä osaa, joka ei ole yhteistä. En ole varsinaisesti luvannut mitään, mutta jotenkin hänen vilpitön kiinnostuksensa sukuaan kohtaan sai ryhtymään hommaan, joka nyt ei kovin iso ole. Osoittautui, että hänen esivanhempansa olivat ratsutilallisia. Heitä oli monta Yrjö Yrjönpoikaa peräkkäin. Ajattelin, että henkikirjojahan voisi vähän vilkaista ja katsoa saako noihin lisävalaistusta. Yllätys, yllätys. Pitäjän henkikirjat oli oikein säntillisesti laadittu. Vaimo ja yli 15-vuotiaat lapset mainittu nimeltä, veljet, siskot, näiden puolisot, jopa tilan ratsumiehen puoliso kaikki selkeästi nimetty. Taidan yrittää vähän matkaa rippikirjoista taaksepäin henkikirjojen varassa.

 Aika selkeä kirja. Kuva ei suoraan liity ko. ratsutilaan. Lähde: Digitaaliarkisto

Olen kyllä selvillä, että henkikirjojen varassa etenemiseen sisältyy riskejä. Kun vaimo on yhtenä vuonna Anna, eihän mikään takaa, että seuraavassa henkikirjassa on sama Anna. Isännimiä ei ole merkitty muille kuin isännälle. Tämä on teoriassa ehtinyt jäädä leskeksi ja avioitua uudestaan uuden Annan kanssa. Ja juuri tällä tilalla näyttäisi olevan kaksi Marketta-nimistä tytärtä. Se ei tietenkään ole mahdollista. Toinen on luultavasti pojantytär. Mutta henkikirja kyllä yksikäsitteisesti merkitsee molemmat isännän tyttäriksi. Joskus olen tällaisen asetelman nähnyt rippikirjoissakin, kun lapsilla on ollut eri äiti. Silloin ikäero on ollut suuri. Hm, katsotaan.

Sukututkija ja valokuvat

Jatkan vielä edellisen tekstin aiheesta. Aluksi pari täydentävää ajatusta(?).

Pahinta siinä, että joku julkaisisi oman (vaikka jo kuolleen) sukulaiseni kuvan toisessa yhteydessä, olisi, jos kuvaa kommentoitaisiin asiattomasti. Näin ei onneksi kohdallani ollut eikä dokumentista nyt mitään kovin ihmeellistä kommenttia irtoaisikaan. Mutta periaatteessa. Pitänee ryhtyä selvittämään, olisiko sopivaa tavallisen "Tallenna kuva nimellä"-toiminnon ehkäisevää tekniikkaa olemassa.

Lisäksi mietin, ovatko museot ja arkistot, jotka maksusta myyvät hallussaan olevien kuvien käyttöoikeuksia, koskaan miettineet, miten oikeuksista kertyvät tulot saisi optimoiduksi. Arvelen, että ei-kaupallisista toimijoista vain hyvin pieni osa hankkii nyt kuvien käyttöoikeuksia. Jos hinta tällaisiin tarkoituksiin olisi huomattavasti matalampi, olisiko oikeuksien ostajia enemmän?

Olin taannoin eräässä tilaisuudessa, jossa pohdittiin, missä kulkee tavallisen valokuvan ja valokuvateoksen raja. Valokuvan tekijänoikeudethan kestävät vain 50 vuotta kuvan ottamisesta, kun taas teoksella on suoja-aikaa 70 vuotta kuvaajan kuolemasta. Yksimielisesti päättelimme, etteivät tavalliset perhevalokuvat ylitä teoskynnystä. Itse en olisi valmis antamaan teoksen asemaa myöskään ns. käyntikorttikuville tai kuville, joissa kuvattava seisoskelee kuvaamon kulisseissa. Kumpaakin sorttia otettiin aikanaan varmaan tuhansia ja taas tuhansia ilman erityistä pyrkimystä omaperäisyyteen.

Kuvituksena talvikuva, jonka tekijäoikeuksia ei tarvitse mietiskellä.

 Entä tunnettujen valokuvaajien työt? Jos tällainen kuvaaja on ottanut tavallisen näköisen perhekuvan, missä väki seisoo ulkona ryhmässä ja katsoo kameraan. Onko siitä yritettävä etsiä itsenäistä ja omaperäistä otetta? Kuvaajan oikeudenomistajia voi olla aika hankala löytää, jos tämän kuolemasta on kulunut vaikka 60 vuotta. Ehkäpä joku instanssi (Kopiosto?) asiaa hoitaa? Luultavasti siihen suuntaan, että kuvassa teoskynnys ylittyy. Oikeudesta ei kannata lähteä ratkaisua hakemaan. Ehkä tunnettuihin nimiin kannattaa pitää etäisyyttä.

Rikoksen uhri

Otsikko yrittää olla huumoria, mutta on siinä siteeksi tottakin. Vuosi, pari sitten kuvasin erään vanhan dokumentin, laitoin kuvan sivustolleni ja melkeinpä unohdin sen. Kunnes kuva muutama päivä sitten tuli vastaan ihan toisella sivustolla. Ei, erehtymisen vaaraa ei ole. Dokumentti on varmasti sama, hieman rypistynyt paperi, jonka kuvasin ja joka edelleen on minulla. Tekijänoikeuksiani on siis loukattu, minulla on kuvaan sellaiset vielä noin 48 vuotta.

Ei minua tietenkään tuo tekijänoikeusrikkomus harmita, vaan se, että kuva oli viety toiselle sivustolle mitään kysymättä ja lähdettä ilmoittamatta. Tämän julkaisemiseen olisin kyllä antanut luvan, siinä ei ole mitään kenellekään elossa olevalle henkilökohtaista. Tulin sitten pohtineeksi myös sukulaisten kuvien julkaisemista verkossa. Tarkoitan sellaisten kuvia, jotka jo ovat kuolleet ja kuvien ottamisestakin on se 50 vuotta kulunut. Silloinhan kuva on vapaasti käytettävissä. Ehkä en kuitenkaan välttämättä haluaisi vaikka isoäitini kuvaa johonkin ihan vieraaseen yhteyteen. En tosin itsekään ole serkuilta lupia kysellyt mummun kuvan julkaisemiseen, mutta kuva sentään kumminkin on suvun esittelyn yhteydessä.

Kuvituksena ihan laillinen kuva vuodelta 1941. Miehiä Lokomolta. Lähde: SA-kuva.

Vielä jäin miettimään erästä kuviin liittyvää asiaa. Jotkut museot ja arkistot - kuten Vapriikin kuva-arkisto - perivät maksun, jos niiden hallussa olevia kuvia haluaa julkaista. Näin vaikka kuvat olisivat yli 50 vuotta vanhoja. Monet kuvista olisivat sukututkimuksen ja paikallishistorian kannalta mielenkiintoisia, mutta eihän harrastelijalla oikein ole varaa niitä ostaa. Onkohan niillä hallussaan sellaisia kuvia, joista on aikanaan tehty useampia kopioita? Mitä tapahtuu, jos jollakin on hallussaan tällainen museonkin omistama kuva ja hän julkaisee sen? Mahdollisesti edes tietämättä, että se on museolla, joka katsoo omistavansa sen oikeudet.

Uusi KATIHA

Olen joskus tehnyt hakuja KATIHA-tietokannassa. Itselläni ei ole karjalaisia juuria, mutta muita varten olen jotain silloin etsinyt. KATIHA on luovutetun Karjalan alueen seurakuntien rippi- ja historiakirjatietojen hakutietokanta. Rajana näyttäisi yleisesti olevan 1913 (se kuuluisa 100 vuotta), mutta kuolleet on viety tietokantaan aina vuoteen 1950 saakka. Silloin luovutetun alueen seurakunnat lakkasivat olemasta.

Tarkkaan ottaen KATIHA on Karjala-tietokannan käyttöliittymä. Tietokantaan on tallennettu noiden seurakuntien kirkonkirjatiedot myös rippikirjojen osalta. Seuraavassa malliksi Antrean tallennustilanne:

Tallennetut kirkonkirjat:
Syntyneet 1724-1913
Vihityt 1724-1913
Kuolleet 1725-1949
Muuttaneet 1882-1913
Lastenkirjat 1860-1890
Rippikirjat 1790-, 1819-1909

Luovutetun alueen seurakuntien kirkonarkistot ovat Mikkelin maakunta-arkistossa. Siellä on Ohje-sivun mukaan KATIHA-tietokoneita, joilla myös 100 vuotta nuoremmat tiedot ovat käytettävissä.  Toisaalta noita kirkoarkistoja on ainakin osittain (kaikkia seurakuntia en tarkistanut) digitoitukin varsin pitkälle, joten niitä saanee käyttöluvan kanssa tutkia arkistojen koneilta ihan alkuperäisinä, kun ne kerran ovat arkistolaitoksen eivätkä kirkon hallussa. Ihan virheetön  ei KATIHAkaan näyttäisi palautteen perusteella olevan. Alkuperäisistä pitäisi siis tarkistaa, kuten Hiskiäkin käytettäessä. Sekin muuten sisältää luovutetun Karjalan seurakuntien tietoja 1900-luvun alkuun saakka, mutta ei tietenkään rippikirjatietoja. Karjalaa tutkivalla näyttäisi siis olevan valinnan varaa.

No, joka tapauksessa KATIHAsta näyttää tulleen uusi versio sitten viime näkemän. Vanhakin käyttöliittymä näyttäisi edelleen olevan toiminnassa. Uusi on kyllä virtaviivaisempi. Valinnat on saatu yhdelle sivulle, kun vanhassa niitä taisi olla kolmella välilehdellä. Ortodoksiseurakunnat ovat nyt seurakuntien listan lopussa, kun aiemmin ne olivat hajallaan muiden joukossa.

Haastatteluja ja muita digihuolia

Vanhin tiedosto, joka koneellani edelleen aukeaa, taitaa olla 18 vuoden takaa. Se on lyhyt äänitallennus, tehty senaikaisen koneeni mikrofonia ja nauhuriohjelmaa käyttäen. Tallennus on wav-tietostomuodossa ja koneen soitin osaa edelleen toistaa sen. Mietin, miten tekstiä mahdettiin tuohon aikaan tehdä koneella. Oliko jonkilainen Word-ohjelman versio jo olemassa vai tehtiinkö tekstiä edelleen Tekon kaltaisella systeemillä, jossa tekstin joukkoon piti sirotella koodeja, jos halusi lihavoida tms? No, niitä tekstejä, jos niitä jollakin levykkeellä sattuisi olemaankin, ei enää saa auki millään ohjelmalla.

Kun muutama vuosi sitten hankin tallentimen, olin oikein tyytyväinen, kun pystyin tallentamaan sukulaisteni ja muidenkin juttuja. Monta tarinaa onkin koneeni uumenissa. Miten niille käy tulevaisuudessa? Ilmeisesti pitää olla tarkkana ja muuntaa tiedostot uuteen muotoon, mikäli vanha uhkaa häipyä markkinoilta. Turha kai ajatellakaan, että kukaan tekisi niin sen jälkeen, kun minua ei enää ole. Aika paljon tietoa on vaarassa kadota, kun digitaalisten tallenteiden käyttöikä on rajallinen.

Nuorimmat eivät taida tietää, mitä nämä ovat. Lähde: wikimedia

Samanlainen kohtalo uhkaa liikkuvan kuvan tallenteita. Vaatii aikaa ja vaivannäköä tallentaa vanhat kaitafilmit tai VHS-videot nykysoittimien ymmärtämään muotoon. Tämä koskee nimenomaan yksityisten ihmisten hallussa olevaa materiaalia, joku instanssi huolehtinee elokuvien sekä arkistojen ja museoiden hallussa olevien filmien säilymisestä. Mitä sitten pitäisi tehdä, että yksityinenkin kuvamateriaalia säilyisi? Ahkeroida, elää vanhaksi, seurata aikaansa ja ennen kaikkea salakavalasti kasvattaa joku jatkamaan hommaa.

Kielisiä

Otsikko on sikäli pielessä, ettei tarkoitus ole lainkaan käsitellä siirtolaisia. Kaisan taannoinen teksti, jossa mainittiin Sauvon kirkonkirjojen kielimerkinnät, herätti jonkin hämärän muistikuvan. Vasta nyt ehdin tarkistamaan asiaa. Muistelin nimittäin nähneeni tekstin "svensk" seurakunnan rippikirjoissa, jopa esivanhempieni kohdalla. Toden totta, siellä teksti oli esiäitini nimen perässä. Merkintöjä on tuossa rippikirjassa (1777 - 1782) siellä täällä, korkeintaan muutama sivulla. Kun Wikipedia tietää 2,5 %:n kunnan asukkaista olevan nykyisin äidinkieleltään ruotsinkielisiä, voisi ajatella heitä 1700-luvun lopussa olleen hiukan enemmän. Tilastoja minulla ei ole enkä ruvennut niitä myöskään rippikirjoista laatimaan.

Pariskunnasta Mikko näyttäisi olevan suomenkielinen, Brita ruotsinkielinen. Myöhemmin Turussa he kuuluivat ruotsalaiseen seurakuntaan. Todellisuudessa he ehkä olivat kaksikielisiä. Ainakin toisen piti sitä olla, koska oletettavasti avioliitossa sentään joku sana vaihdettiin. Kun tytär avioitui täysin suomenkieliselle paikkakunnalle, muuttivat vanhemmatkin sinne.

Kaksikielisyys ei varmaan ole mikään nykyajan ilmiö. Eiköhän kielirajan yli ole aina avioiduttu. Lisäksi vaikkapa käsityöläisammateissa oli varmaan hyvä osata molempia kieliä, jos niitä seudulla puhuttiin. Tutkimuksissa tuli kerran vastaan 1800-luvulla rakennusmestari, joka vanhoilla päivillään väitti äidinkielensä olleen ruotsi. Kotoisin hän oli Kaustisilta eikä oikein mikään suvussa paljasta ruotsinkielisyyttä. Hän itse vaihtoi sukunimensä suomenkielisestä kotitilan nimestä ruotsinkieliseksi. Hänen veljensä käyttivät kotitilan nimeä. Rakennusmestari kiersi Suomea ja vähän muitakin maita eri työkohteissa ja asettui lopulta Ylitorniolle. Suomen kielikin siis sujui. Lapset solmivat avioliittoja suomenkielisten kanssa, joten perhettä voinee pitää kaksikielisenä.

Sukututkimusohjelmia riittää

Tämän jutun lähtökohta on, että eräs aloitteleva sukututkija kysyi, mikä sukututkimusohjema hänen kannattaisi valita. Jouduin sanomaan, että en osaa antaa vastausta. Riippuu niin paljon siitä, mitä ohjelmalta toivoo ja edellyttää.  Tarkoitan sitä, että kaikki ohjelmat varmaan pystyvät tallentamaan tutkijan hankkiman tiedon luotettavasti. Mutta jos on tekemässä sukukirjaa, verkkojulkaisua tai keräämässä tietoja yhdessä useamman ihmisen kanssa, saattavat tarpeet olla erilaisia. Joku haluaa, että hän saa ohjelmaansa päivityksiä vielä vuosien päästä, toinen on valmis värkkäämään gedcomien kanssa.

En edes yritä tehdä tähän kattavaa luetteloa sukututkimusohjelmista. Mainitsen vain muutamia esimerkkejä: SukuJutut, Legacy, Gramps ja Family Tree Builder. Niin ja Sukuohjelmisto 11, vaikka en tiedä sen nykytilanteesta. Sukupuunsa voi rakennella Geneanetiin, Geniin, Ancestryyn, FamilySearchiin ja ties minne. Osaan noista liittyy mahdollisuus joko vain pyörittää sukututkimusohjelmaa omalla koneella tai sitten julkaista sukupuunsa verkossa.

Itselläni on käytössä SukuJutut ja sen vanhahtavista verkkosivuista huolimatta olen ollut siihen melko tyytyväinen. Perinteisiä sukutauluja hiukan laajentaen tekstiä ja kuvia lisäämällä olen rakentanut sukututkimussivut verkkoon. Tuntuu, että sillä tavalla tietoihin säilyy parempi kontrolli. Toki olen valmis tietoja jakamaan, jos joku on niistä kiinnostunut. 

Mitäkö neuvoja sitten annoin aloittelijalle? Tutustu ohjelmien ilmaisiin demoversioihin. Käy niiden verkkosivuilla ja yritä selvittää, kehitetäänkö ohjelmia edelleen. Katso, mitä käyttäjät kertovat niistä erilaisilla keskustelupalstoilla. Mieti, haluatko ohjelman vain omalle koneellesi vai laajempaa verkkoyhteistyötä. Muista, että tietokonemaailmassa vain muutos on pysyvää.

Edit: Luettelosta unohtuivat vielä mahdollisuudet tehdä suoraan sukukirja syöttämällä tiedot valmiisiin pohjiin. Sellainen on esim. Perhekirja.

Vielä 1918

Olen nyt jotenkin jäänyt jumiin tuon vuoden traagisiin tapahtumiin. Varmaan se johtuu siitä, etttä sukulaisiani oli molemmilla puolilla sodassa. Niinpä olen heidän motiivejaan ja kohtaloaan usein miettinyt. Yksi heistä kuoli vankileirillä, kaksi valkoisella puolella ollutta taas taisteluissa. Nuoria ihmisiä, yksi perheellinen, kaksi muuta poikamiehiä. Nykyinen Pirkanmaa oli vahvasti torppari-Suomea ja torpanpoikia ja -tyttäriä oli valtaosa  tuon ajan nuorista sukulaisistanikin. Punaiselle puolelle he siis menivät/joutuivat.

Joskus olenkin miettinyt, olisiko koko sodalta vältytty, jos torpparikysymys olisi hoidettu kuntoon jo aiemmin. Siis säädetty laki vuokra-alueiden lunastamisesta niin kuin se sitten kohta 1918 tehtiin. Ehkä ei, olihan myös teollisuustyöväestö radikalisoitunut voimakkaasti. Pienempi olisi punainen armeija kuitenkin ollut, sillä itsenäinen viljelijä tuskin olisi sotaan lähtenyt. No toisaalta, jossittelun historia ei ole minun alaani.

Kuva Helsingin pommituksista 1939. Lähde: SA-kuva

Kun vertaa vuoden 1918 sotaa nykyajan sisällissotiin, on ainakin aseiden voimassa merkittävä ero. Silloisilla tykeillä ei ihmeemmin pyritty siviilikohteiden hävitykseen, ehkä Tamperetta lukuunottamatta. Pakolaisten suhteenkin tilanne oli erilainen. Iso joukko punaisten sotilaita ja siviilejä kyllä pyrki Venäjälle, mutta useimpien matka pysähtyi Lahteen tai jollekin itäisen Suomen paikkakunnalle. Edessä oli vankileiri. Silti kun katson kuvaa Syyrian pakolaisista, muistan myös oman maamme sisällissodan jälkeisen kurjuuden. Eikä meillä sodittu kuin muutama kuukausi vaatimattomilla aseilla.

Kyllästyin etsimään tekijänoikeuksista vapaata kuvaa sisällissodan tuhoista. Siksi kuva vuodelta 1939.