perjantai 7. helmikuuta 2014

Haastatteluja ja muita digihuolia

Vanhin tiedosto, joka koneellani edelleen aukeaa, taitaa olla 18 vuoden takaa. Se on lyhyt äänitallennus, tehty senaikaisen koneeni mikrofonia ja nauhuriohjelmaa käyttäen. Tallennus on wav-tietostomuodossa ja koneen soitin osaa edelleen toistaa sen. Mietin, miten tekstiä mahdettiin tuohon aikaan tehdä koneella. Oliko jonkilainen Word-ohjelman versio jo olemassa vai tehtiinkö tekstiä edelleen Tekon kaltaisella systeemillä, jossa tekstin joukkoon piti sirotella koodeja, jos halusi lihavoida tms? No, niitä tekstejä, jos niitä jollakin levykkeellä sattuisi olemaankin, ei enää saa auki millään ohjelmalla.

Kun muutama vuosi sitten hankin tallentimen, olin oikein tyytyväinen, kun pystyin tallentamaan sukulaisteni ja muidenkin juttuja. Monta tarinaa onkin koneeni uumenissa. Miten niille käy tulevaisuudessa? Ilmeisesti pitää olla tarkkana ja muuntaa tiedostot uuteen muotoon, mikäli vanha uhkaa häipyä markkinoilta. Turha kai ajatellakaan, että kukaan tekisi niin sen jälkeen, kun minua ei enää ole. Aika paljon tietoa on vaarassa kadota, kun digitaalisten tallenteiden käyttöikä on rajallinen.

Nuorimmat eivät taida tietää, mitä nämä ovat. Lähde: wikimedia


Samanlainen kohtalo uhkaa liikkuvan kuvan tallenteita. Vaatii aikaa ja vaivannäköä tallentaa vanhat kaitafilmit tai VHS-videot nykysoittimien ymmärtämään muotoon. Tämä koskee nimenomaan yksityisten ihmisten hallussa olevaa materiaalia, joku instanssi huolehtinee elokuvien sekä arkistojen ja museoiden hallussa olevien filmien säilymisestä. Mitä sitten pitäisi tehdä, että yksityinenkin kuvamateriaalia säilyisi? Ahkeroida, elää vanhaksi, seurata aikaansa ja ennen kaikkea salakavalasti kasvattaa joku jatkamaan hommaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti