Harrastus koukuttaa

Sukututkimusta tekisin vaikka kuinka pitkään. Olen varmasti kehittänyt tähän harrastukseen jonkinasteisen riippuvuuden. Huomaan sen, kun jonkun uuden lähteen ääreltä on pakko poistua. En silti usko, että riippuvuuteni on kovin vakavaa. Minulla on muitakin harrastuksia eikä sosiaalinen elämäni ole mitenkään kuihtunut. Mitenkähän ennen oli? Oliko tavallisilla ihmisillä harrastuksia, joista oli vaikea irrottautua?

Eihän kansanihmisillä varsinaisesti ollut aikaa harrastaa, arjen työt veivät melkein kaiken ajan. Omista sukulaisista tiedän, että he harrastivat silti käsitöitä ja lukemista. Käsitöiden tekoa kai pidettiin suhteellisen hyväksyttynä ja osin pakollisena puuhana. Mutta kyllä nämä ihmiset olivat nimenomaan harrastuneita, monet kauniit tuotteet ovat vieläkin ilonamme. Vähemmälläkin koristelulla olisi toki arjessa pärjätty. Luultavasti heitäkin harmitti, kun pöytäliinan merkkaus tai puuesineen koristelu piti lopettaa jonkin valttämättöman askareen takia.

Tässä on vasta harjoiteltu ja harjoitus teki mestarin.

 
Lukeminen ja kirjoittelu olivat arvoasteikolla alempana. "Pilaat silmäsi, kun aina istut nenä kiinni kirjassa". Lukuharrastuksesta voidaan kai puhua vasta 1800-luvun loppupuolelta lähtien. Perukirjoissa on maaseudulla sitä ennen mainittu lähinnä uskonnollista kirjallisuutta. Kirjastojen syntyminen ja julkaisujen määrän kasvu toivat lukuharrastuksen tavallisen kansan pariin. Hyödytöntähän sellainen oli, mutta varmasti koukuttavaa. 

Kansanihmiset myös kirjoittelivat. Tekivät merkintöjä almanakan syrjään, kirjasivat päiväkirjaan tapahtumia tai laativat laajempia kertomuksia.  Jossain määrin heidän tuotoksiaan on julkaistukin. Aleksis Kivi, F.E. Sillanpää ja Pentti Haanpää nousivat kirjailijoiksi. Arvostus omana aikana ja omalla paikkakunnalla vaihteli. Kirjailijat elättivät itsensä kirjoittamalla, muutkin kirjoitustaitoiset saattoivat hankkia lisätuloja, mikä kai lisäsi arvostusta. Kirjoittamisen pakko tuli kuitenkin ihmisestä itsestään.