Sodan jälkeen syntyivät ns. suuret ikäluokat. Vuonna 1945 syntyi noin 98 000 lasta, 1946 106 000, 1947 suurin ikäluokka 108 000 ja 100 000 lapsen yli mentiin vielä 1948 ja 1949. (Lähde: http://fi.wikipedia.org/wiki/Suuret_ik%C3%A4luokat). Melko suuria olivat vielä 50-luvun alussa syntyneet ikäluokatkin, ainakin, jos niitä vertaa nykyiseen noin 60 000 syntyvään. Toki syntyvyys on ollut suhteessa yhtä korkeata tai jopa korkeampaa muulloinkin maamme historiassa.
Olisi mielenkiintoista löytää tilasto siitä, kuinka paljon näitä suuria ikäluokkia on Suomessa nyt jäljellä. Heitä tulee yllättävän usein vastaan kuolinilmoituksissa. Maasta muutti pois jonkinmoinen määrä ihmisiä, jotka olivat syntyneet 1945 - 1950. Yhtä paljon ei maahanmuutto ole tuonut samanikäistä väkeä tilalle.
Suuret ikäluokat täyttivät koulut, kun siihen ikään ehtivät. Maaseudulla, jossa väestön enemmistö vielä asui, jouduttiin rakentamaan uusia kouluja tai laajentamaan vanhoja. Kaupungeissa käytiin koulua kahdessa vuorossa. Kukaan ei ollut kuullut aamu- tai iltapäivähoidosta. Jos äidit olivat töissä, pitivät lapset huolta toisistaan. Ei epäröity vastuuttaa melko pieniäkin lapsia.
Myös jatko-opiskelupaikat täyttyivät suurista ikäluokista. Heidän tulleessan korkeakouluihin luotiin valtion takaama opintolainajärjestelmä, jolla köyhempikin pystyi opiskelemaan. Lainaa oli monella pariskunnalla opintojen päättyessä jo yhden asuntolainan verran. Inflaatio tosin auttoi maksamisessa. Valtaosalla suurista ikäluokista koulutie jäi lyhyeksi. Osa lähti työelämään heti kansakoulun jälkeen. Tämä olisi ehkä hyvä muistaa, kun heidän eläkkeelle siirtymisestään niin kovasti puhutaan.
Työelämässäkin oli ahdasta. Kenenkä vika - no suurten ikäluokkien tietysti. Onneksi Ruotsissa oli töitä. En ole nähnyt tilastoa siitä, paljonko siellä asuu Suomessa vuosina 1945 - 1950 syntyneitä, mutta uskon, ettei määrä ole ihan vähäinen.
Nyt on sitten porua suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtymisestä. Ei se tiettävästi ihan yllättäen ole voinut tapahtua. Pitäisi muistaa, että näissä ihmisissä on paljon hyvin nuoresta töitä tehneitä, joilla on todella pitkä työura takanaan, kun kaikki työt lasketaan. He ovat myös pitäneet lyhyemmät äitiyslomat. Lapsiaan he eivät automaattisesti saaneet kunnalliseen päivähoitoon.
Seuraavaksi kai sitten kuulemme, miten suuret ikäluokat täyttävät vanhainkodit. Toivottavasti mahtuvat aikanaan edes hautausmaille.
Tilaa
Tekstit
Kaikki kommentit
tiistai 14. elokuuta 2012
sunnuntai 12. elokuuta 2012
Kiertokoulunopettajia
Nimimerkki Kanto kirjoitti Aamulehdessä 12.8.1911 kiertokoulunopettajien asemasta. Vaikutti siltä, että näiden palkka oli heikohko (150 mk - 450 mk vuodessa) eikä työstä kertynyt eläkettä ollenkaan. Vaivaistalo odotti vanhana, kuten Kanto tuon ajan termiä käyttäen asian ilmaisi. Työtä oli 40 viikkoa vuodessa, 30 tuntia viikossa. Koska koulu nimensä mukaisesti kiersi eri taloissa, olivat työskentelyolosuhteet usein puutteelliset. Tuohon aikaan kiertokoulunopettajilta vaadittiin jo jonkinlaista koulutusta, joskin se taisi olla aika kirjavaa. Huonosta palkasta huolimatta koulutukseen ja avoimiin virkoihin riitti hakijoita.
Kiertokoulu oli kirkollinen koulujärjestelmä. Se oli saanut alkunsa jo 1600-luvulla. Kannon sanoin: "Opettajaksi otettiin joku vanha, lukutaitoinen, kristillismielinen käsityöläinen tahi muu, jos ei lukkari kerinnyt kaikkia lapsia lukutaitoon opettamaan." 1900-luvun alussa oli monessa paikassa jo toiminnassa kansakouluja, joita kunnat alkoivat edellisen vuosisadan lopussa vapaaehtoisesti perustaa. Kiertokoulu toimi kansakoululaitoksen rinnalla antaen alkuopetusta. Useimmiten kansakouluun mentiin vasta kymmenvuotiaina.
Vuonna 1921 annettu laki oppivelvollisuudesta lopetti kiertokoulut asteittain. Siirtymäaika oli kuitenkin pitkä, vielä 30-luvun puolella toimi kiertokouluja, koska alakouluja ei joka paikassa ollut. Näin kiertokoulun opettajista ei koskaan tullut kunnan tai valtion virkamiehiä. Tällaista oli esitetty vuosisadan alussa. Kansakoulunopettajilla oli tarkat pätevyysehdot. Iäkkäämmät kiertokoulunopettajat tuskin lähtivät kouluttautumaan.
Kirjallisuudesta tai vanhoista lehdistä varmaan löytyy kiertokoulunopettajien haastatteluja tai muistelmia. Yritän etsiä sellaisia käsiini ja kertoa myöhemmin lisää tästä jo ajat sitten kadonneesta ammattikunnasta.
Kiertokoulu oli kirkollinen koulujärjestelmä. Se oli saanut alkunsa jo 1600-luvulla. Kannon sanoin: "Opettajaksi otettiin joku vanha, lukutaitoinen, kristillismielinen käsityöläinen tahi muu, jos ei lukkari kerinnyt kaikkia lapsia lukutaitoon opettamaan." 1900-luvun alussa oli monessa paikassa jo toiminnassa kansakouluja, joita kunnat alkoivat edellisen vuosisadan lopussa vapaaehtoisesti perustaa. Kiertokoulu toimi kansakoululaitoksen rinnalla antaen alkuopetusta. Useimmiten kansakouluun mentiin vasta kymmenvuotiaina.
Vuonna 1921 annettu laki oppivelvollisuudesta lopetti kiertokoulut asteittain. Siirtymäaika oli kuitenkin pitkä, vielä 30-luvun puolella toimi kiertokouluja, koska alakouluja ei joka paikassa ollut. Näin kiertokoulun opettajista ei koskaan tullut kunnan tai valtion virkamiehiä. Tällaista oli esitetty vuosisadan alussa. Kansakoulunopettajilla oli tarkat pätevyysehdot. Iäkkäämmät kiertokoulunopettajat tuskin lähtivät kouluttautumaan.
Kirjallisuudesta tai vanhoista lehdistä varmaan löytyy kiertokoulunopettajien haastatteluja tai muistelmia. Yritän etsiä sellaisia käsiini ja kertoa myöhemmin lisää tästä jo ajat sitten kadonneesta ammattikunnasta.
perjantai 10. elokuuta 2012
Urheilumuistoja
En ole koskaan ollut kovin innokas urheilun harrastaja. Toki meillä oli pihalla hiekkakasa (santakasa, sanoo satakuntalainen), johon hypimme pituutta. Juoksukilpailuja järjestettiin naapurien tenavien kanssa. Vanhin yleensä voitti. Taisin kerran päästä/joutua koulujenvälisiin kilpailuihin kansakoulusta. Menestys ei muistaakseni ollut kummoinen. Talvisin harrastettiin hiihtoa. Innostukseni vaihteli, joskus tuntui mukavalta, joskus taas suksissa ei ollut minkäänlaista pitoa. Nollakelit olivat ongelmallisia puusuksille.
Urheilu on muuttunut liikunnaksi. Jonkinlaisesta peruskunnosta yritän pitää huolta. Kävely- ja pyörälenkit ovat mukavia, hiihdosta en enää oikein välitä. Ihan kylmän järkevästi ajatellen yhteiskunnan pitäisi panostaa nimenomaan suurten massojen liikuntamahdollisuuksiin. Huippu-urheilun hoitakoon liike-elämä.
Kovin innokas penkkiurheilija en ole koskaan ollut. Kyllä meillä kotona ja myös koulussa kuunneltiin radiosta tärkeiden kisojen selostukset. Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen äänet tulivat tutuiksi. Kisoja tosin oli 50- ja 60-luvuilla paljon vähemmän kuin nykyään. Olympiakisoja ja Suomi-Ruotsi-maaotteluita seurattiin. Ensimmäiset olympialaiset, jotka kunnolla muistan, olivat Rooman 1960 kesäkisat. Osaan vieläkin kertoa, että Eugen Ekman sai voimistelussa kultaa.
Oikeastaan en ollenkaan pidä siitä vakavuudesta, jolla urheiluun suhtaudutaan. Ymmärrän, että nuori kansakunta halusi tehdä itseään tunnetuksi kisamenestyksen kautta. Silti urheiluun liittyvä kansallinen uho jotenkin tympäisee minua. Tuntuu, että se on heikon itsetunnon kääntöpuoli. Hyvä, että urheillaan, hyvä urheilijoille, jos menestyvät, mutta ei siinä sen ihmeempää. Nuoriso tuntuu suhtautuvan asiaan onneksi melko järkevästi.
Urheilu on muuttunut liikunnaksi. Jonkinlaisesta peruskunnosta yritän pitää huolta. Kävely- ja pyörälenkit ovat mukavia, hiihdosta en enää oikein välitä. Ihan kylmän järkevästi ajatellen yhteiskunnan pitäisi panostaa nimenomaan suurten massojen liikuntamahdollisuuksiin. Huippu-urheilun hoitakoon liike-elämä.
Kovin innokas penkkiurheilija en ole koskaan ollut. Kyllä meillä kotona ja myös koulussa kuunneltiin radiosta tärkeiden kisojen selostukset. Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen äänet tulivat tutuiksi. Kisoja tosin oli 50- ja 60-luvuilla paljon vähemmän kuin nykyään. Olympiakisoja ja Suomi-Ruotsi-maaotteluita seurattiin. Ensimmäiset olympialaiset, jotka kunnolla muistan, olivat Rooman 1960 kesäkisat. Osaan vieläkin kertoa, että Eugen Ekman sai voimistelussa kultaa.
Oikeastaan en ollenkaan pidä siitä vakavuudesta, jolla urheiluun suhtaudutaan. Ymmärrän, että nuori kansakunta halusi tehdä itseään tunnetuksi kisamenestyksen kautta. Silti urheiluun liittyvä kansallinen uho jotenkin tympäisee minua. Tuntuu, että se on heikon itsetunnon kääntöpuoli. Hyvä, että urheillaan, hyvä urheilijoille, jos menestyvät, mutta ei siinä sen ihmeempää. Nuoriso tuntuu suhtautuvan asiaan onneksi melko järkevästi.
keskiviikko 8. elokuuta 2012
Pääsisipä elokuviin
Leikittelimme erään vanhan sukulaisen kanssa ajatuksella, että joku olisi kuvannut dokumenttielokuvaa kotikylästämme. Olisi niin mukava kulkea tutuissa maisemissa 30-luvulla tai vielä aikaisemmin. Vaikka kylä on suhteellisen hyvin säilynyt, on osa pienistä pirteistä ajan mittaan hävinnyt. Muita on kunnostettu ja laajennettu, kuten pitääkin. En ole museoimassa kylääni, sen pitää säilyä elävänä. Toivottavasti tarpeelliset muutokset edelleen tehdään vanhaa kunnioittaen.
En tietenkään usko, että tällaista dokumenttielokuvaa on olemassa. Luultavasti kallista filmiä käytettiin vain merkittävien kohteiden tallentamiseen. Tiedän, että on ollut olemassa Kansatieteellinen Filmi Oy, joka 30-luvun loppupuolella taltioi lyhytelokuviksi katoavaa kansanperinnettä. Joitakin noista elokuvista olen katsonut, yhden olen tilannutkin. Kotikyläni ei ole heidän filmilleen tarttunut.
Mutta ajatelkaapa: Mustavalkoisessa elokuvassa näkyisi ensin kotitalo, sitten hiukan pahamaineinen naapurimökki. Olikohan se jo punaiseksi maalattu? Ei sitä tietenkään filmiltä erottaisi. Sitten näkymä jo hävinneeseen entiseen torppaan, jonka pirtissä nukkui parhaimmillaan kymmenkunta ihmistä. Sen jälkeen puolisen kilometriä ilman taloja, kunnes kylän keskustassa näkyisivät hyvin tiheänä ryppäänä talot ja pikkupirtit, jokainen omalla paikallaan.
En tietenkään usko, että tällaista dokumenttielokuvaa on olemassa. Luultavasti kallista filmiä käytettiin vain merkittävien kohteiden tallentamiseen. Tiedän, että on ollut olemassa Kansatieteellinen Filmi Oy, joka 30-luvun loppupuolella taltioi lyhytelokuviksi katoavaa kansanperinnettä. Joitakin noista elokuvista olen katsonut, yhden olen tilannutkin. Kotikyläni ei ole heidän filmilleen tarttunut.
Mutta ajatelkaapa: Mustavalkoisessa elokuvassa näkyisi ensin kotitalo, sitten hiukan pahamaineinen naapurimökki. Olikohan se jo punaiseksi maalattu? Ei sitä tietenkään filmiltä erottaisi. Sitten näkymä jo hävinneeseen entiseen torppaan, jonka pirtissä nukkui parhaimmillaan kymmenkunta ihmistä. Sen jälkeen puolisen kilometriä ilman taloja, kunnes kylän keskustassa näkyisivät hyvin tiheänä ryppäänä talot ja pikkupirtit, jokainen omalla paikallaan.
maanantai 6. elokuuta 2012
Tosissaan kuin satakuntalainen
Vanhaa Satakuntalaista (tiedän, että se pitää kirjoittaa pienellä alkukirjaimella) lähestyi kaukainen nuorempi sukulainen. Kävi katsomassa vanhan talon paikan, oli innoissaan kaikesta näkemästään ja lupasi pitää yhteyttä. Vanha Satakuntalainen kertoi läheisilleen vierailusta, oli selvästi otettu kiinnostuksesta, jota nuorempi sukulainen oli osoittanut. Oli nähnyt vaivaa, kaivanut esiin valokuvat ja pannut parasta pöytään.
Yhteydenottoa ei kuulunut. Vanha Satakuntalainen oli sattunut törmäämään uuden, amerikkalaisemman kulttuurin edustajaan. Nuori sukulainen oli ihastellut kaikkea kovasti tarkoittamatta sen kummempaa, koska sellainen kuuluu hänen tapoihinsa. Hän halusi olla kohtelias vanhalle ihmiselle, joka kertoi innokkaasti suvun historiasta. Ja onhan omien juurien tunteminen hienoa. Niistä voi muiden samanhenkisten seurassa kertoa hauskoja juttuja.
Vanha Satakuntalainen oli kai vähän pettynyt. Ei mitenkään syvästi, pessimisti kun on luonteeltaan. Hän ei vain oikein ymmärrä ihmistä, joka tuntuu yhtenä hetkenä olevan suvustaan kovasti kiinnostunut, mutta seuraavana unohtaa koko jutun. Itse Vanha Satakuntalainen on aina tosissaan. Tarkoittaa, mitä sanoo. Jos ei kiinnosta, ei sano paljon mitään.
Yhteydenottoa ei kuulunut. Vanha Satakuntalainen oli sattunut törmäämään uuden, amerikkalaisemman kulttuurin edustajaan. Nuori sukulainen oli ihastellut kaikkea kovasti tarkoittamatta sen kummempaa, koska sellainen kuuluu hänen tapoihinsa. Hän halusi olla kohtelias vanhalle ihmiselle, joka kertoi innokkaasti suvun historiasta. Ja onhan omien juurien tunteminen hienoa. Niistä voi muiden samanhenkisten seurassa kertoa hauskoja juttuja.
Vanha Satakuntalainen oli kai vähän pettynyt. Ei mitenkään syvästi, pessimisti kun on luonteeltaan. Hän ei vain oikein ymmärrä ihmistä, joka tuntuu yhtenä hetkenä olevan suvustaan kovasti kiinnostunut, mutta seuraavana unohtaa koko jutun. Itse Vanha Satakuntalainen on aina tosissaan. Tarkoittaa, mitä sanoo. Jos ei kiinnosta, ei sano paljon mitään.
lauantai 4. elokuuta 2012
Raitis ilma, valo ja puhtaus - keinot keuhkotautia vastaan
Kuten olen aiemmin kertonut, luen vanhoista 1900-luvun alun Aamulehdistä mielelläni nimimerkki Kannon kirjoittamia kirjeitä Mouhijärveltä. En tiedä, kuka nimimerkin taakse kätkeytyi, mutta tottunut kirjoittaja hän selvästi oli. Yksi mahdollisuus olisi päätoimittajanakin myöhemmin työskennellyt F.O. Wiitanen, mutta en tiedä, oliko hän tuohon aikaan Muohijärvellä.
Kannon aiheena 27.7.1911 ilmestyneessä kirjoituksessa oli keuhkotauti. Väinö Horelli oli pitänyt Uotsolan koululla esitelmän aiheesta. Satakuntalainen osakunta alkoi tuona vuonna ajaa keuhkotautiparantolan rakentamista Satakuntaan. Mahdollisesti esitelmätilaisuus liittyi tähän hankkeeseen. Maailmasota viivytti hanketta, Satalinnan parantola valmistui vasta 1925. Esitelmöitsijä kertoi keuhkotautiin (tuota nimeä tuberkuloosista jutussa käytettiin, niinpä käytän sitä myös tässä tekstissä) sairastuneita olevan 25 000 ja joka päivä tautiin kuolevan 30 henkilöä. Todellinen kansantauti oli siis kyseessä.
Horelli oli esitelmässään kertonut, ettei parantavaa lääkettä keuhkotautia vastaan ollut olemassa. Sitä vastaan voitiin kuitenkin taistella kolmen keinon avulla. Ne olivat raitis ilma, valo ja puhtaus. Parantoloiden ansioksi Horelli laski lisäksi, että ne eristivät tartuttavia potilaita terveistä samalla, kun ne tarjosivat paremmat olosuhteet toipumiselle.
Sukututkija huomaa usein, että keuhkotautiin on samasta suvusta kuollut useita ihmisiä. Ahtaissa oloissa eläminen on edistänyt taudin tarttumista, ehkä perintötekijöilläkin on ollut jotain osuutta. Kehotus puhtauteen edellä ei liene tuulesta temmattu. Tuskinpa niitä kylttejä "Älä sylje lattialle - Spotta ej på golvet" ihan turhan takia oli ripustettu juniin, asemille ja muualle, missä väkeä liikkui. (Voisivat muuten taas olla ihan paikallaan esim. bussipysäkeillä, ei tuberkuloosin, mutta yleisen siisteyden takia).
Lähteet:
http://www.saunalahti.fi/arnoldus/talvio.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Satalinnan_sairaala
Kannon aiheena 27.7.1911 ilmestyneessä kirjoituksessa oli keuhkotauti. Väinö Horelli oli pitänyt Uotsolan koululla esitelmän aiheesta. Satakuntalainen osakunta alkoi tuona vuonna ajaa keuhkotautiparantolan rakentamista Satakuntaan. Mahdollisesti esitelmätilaisuus liittyi tähän hankkeeseen. Maailmasota viivytti hanketta, Satalinnan parantola valmistui vasta 1925. Esitelmöitsijä kertoi keuhkotautiin (tuota nimeä tuberkuloosista jutussa käytettiin, niinpä käytän sitä myös tässä tekstissä) sairastuneita olevan 25 000 ja joka päivä tautiin kuolevan 30 henkilöä. Todellinen kansantauti oli siis kyseessä.
Horelli oli esitelmässään kertonut, ettei parantavaa lääkettä keuhkotautia vastaan ollut olemassa. Sitä vastaan voitiin kuitenkin taistella kolmen keinon avulla. Ne olivat raitis ilma, valo ja puhtaus. Parantoloiden ansioksi Horelli laski lisäksi, että ne eristivät tartuttavia potilaita terveistä samalla, kun ne tarjosivat paremmat olosuhteet toipumiselle.
Sukututkija huomaa usein, että keuhkotautiin on samasta suvusta kuollut useita ihmisiä. Ahtaissa oloissa eläminen on edistänyt taudin tarttumista, ehkä perintötekijöilläkin on ollut jotain osuutta. Kehotus puhtauteen edellä ei liene tuulesta temmattu. Tuskinpa niitä kylttejä "Älä sylje lattialle - Spotta ej på golvet" ihan turhan takia oli ripustettu juniin, asemille ja muualle, missä väkeä liikkui. (Voisivat muuten taas olla ihan paikallaan esim. bussipysäkeillä, ei tuberkuloosin, mutta yleisen siisteyden takia).
Lähteet:
http://www.saunalahti.fi/arnoldus/talvio.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Satalinnan_sairaala
torstai 2. elokuuta 2012
Kasvatti
Aamulehden 25.7.1911 viimeisellä sivulla oli pieni, näin kuuluva ilmoitus: "Lapsi otetaan kasvatiksi maalle jos pieni käteinen maksu seuraa mukana. Vastaus tämän lehden kontt. ..." Ilmoitus saa miettimään, pyrkikö joku ansaitsemaan ottamalla huollettavakseen toisen lapsen. Ehkä kyseessä oli aito halu auttaa äitiä ja lasta. Kun Tampereella oli paljon nuoria naisia töissä tehtaissa, syntyi aviottomia lapsia jonkinmoinen määrä. Jos äidillä ei ollut ketään, joka olisi pitänyt lapsesta huolta, kun hän itse oli työssä, oli lapsen antaminen kasvatiksi yksi vaihtoehto. Ehkä mieluisampi kuin kotitölliin palaaminen. Toki lapsi usein vietiin isoäidin hoteisiin maalle. Äiti maksoi palkastaan lapsen aiheuttamat kustannukset.
Näitä kasvattilapsia näkyy maaseudun rippikirjoissa 1900-luvulle tultaessa. Ainakin osa tapauksista lienee sellaisia, jossa äiti ja kasvattivanhemmat ovat sopineet asiasta keskenään. Kyse ei ollut adoptiosta. En ole varma siitä, kuka näissä tapauksissa oli lapsen virallinen holhooja. Luulen, että asema säilyi äidillä. Ainakaan lapsi ei perinyt kasvattivanhempiaan elleivät nämä halunneet tehdä testamenttia hänen hyväkseen. Kunnissa toimi 1900-luvun alussa jo köyhäinhoitolautakuntia, jotka sijoittivat kasvateiksi sopiviin perheisiin sellaisia lapsia, joiden vanhemmat olivat kuolleet tai eivät pystyneet huolehtimaan lapsistaan. Näissä tapauksissa kustannuksista vastasi yleensä kunta.
Millaiseksi kasvattilapsen asema perheessä muodostui? Joissakin perheissä heitä kohdeltiin samalla tavalla kuin omia lapsia. Kaikilta vaadittiin työntekoa, omatkaan lapset eivät saaneet laiskotella. Nämä kasvatit saattoivat pitää yhteyttä perheeseen vielä aikuisiksi tultuaan. Toisissa perheissä kohtelu oli tylympää. Jos lapsella oli äiti tai isä, joka toisinaan kävi häntä katsomassa, oli hänen asemansa hiukan parempi kuin sellaisen, jolla ei ollut ketään.
Näitä kasvattilapsia näkyy maaseudun rippikirjoissa 1900-luvulle tultaessa. Ainakin osa tapauksista lienee sellaisia, jossa äiti ja kasvattivanhemmat ovat sopineet asiasta keskenään. Kyse ei ollut adoptiosta. En ole varma siitä, kuka näissä tapauksissa oli lapsen virallinen holhooja. Luulen, että asema säilyi äidillä. Ainakaan lapsi ei perinyt kasvattivanhempiaan elleivät nämä halunneet tehdä testamenttia hänen hyväkseen. Kunnissa toimi 1900-luvun alussa jo köyhäinhoitolautakuntia, jotka sijoittivat kasvateiksi sopiviin perheisiin sellaisia lapsia, joiden vanhemmat olivat kuolleet tai eivät pystyneet huolehtimaan lapsistaan. Näissä tapauksissa kustannuksista vastasi yleensä kunta.
Millaiseksi kasvattilapsen asema perheessä muodostui? Joissakin perheissä heitä kohdeltiin samalla tavalla kuin omia lapsia. Kaikilta vaadittiin työntekoa, omatkaan lapset eivät saaneet laiskotella. Nämä kasvatit saattoivat pitää yhteyttä perheeseen vielä aikuisiksi tultuaan. Toisissa perheissä kohtelu oli tylympää. Jos lapsella oli äiti tai isä, joka toisinaan kävi häntä katsomassa, oli hänen asemansa hiukan parempi kuin sellaisen, jolla ei ollut ketään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)