Urheilumuistoja

En ole koskaan ollut kovin innokas urheilun harrastaja. Toki meillä oli pihalla hiekkakasa (santakasa, sanoo satakuntalainen), johon hypimme pituutta. Juoksukilpailuja järjestettiin naapurien tenavien kanssa. Vanhin yleensä voitti. Taisin kerran päästä/joutua koulujenvälisiin kilpailuihin kansakoulusta. Menestys ei muistaakseni ollut kummoinen. Talvisin harrastettiin hiihtoa. Innostukseni vaihteli, joskus tuntui mukavalta, joskus taas suksissa ei ollut minkäänlaista pitoa. Nollakelit olivat ongelmallisia puusuksille.

Urheilu on muuttunut liikunnaksi. Jonkinlaisesta peruskunnosta yritän pitää huolta. Kävely- ja pyörälenkit ovat mukavia, hiihdosta en enää oikein välitä. Ihan kylmän järkevästi ajatellen yhteiskunnan pitäisi panostaa nimenomaan suurten massojen liikuntamahdollisuuksiin. Huippu-urheilun hoitakoon liike-elämä.

Kovin innokas penkkiurheilija en ole koskaan ollut. Kyllä meillä kotona ja myös koulussa kuunneltiin radiosta tärkeiden kisojen selostukset. Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen äänet tulivat tutuiksi. Kisoja tosin oli 50- ja 60-luvuilla paljon vähemmän kuin nykyään. Olympiakisoja ja Suomi-Ruotsi-maaotteluita seurattiin. Ensimmäiset olympialaiset, jotka kunnolla muistan, olivat Rooman 1960 kesäkisat. Osaan vieläkin kertoa, että Eugen Ekman sai voimistelussa kultaa.

Oikeastaan en ollenkaan pidä siitä vakavuudesta, jolla urheiluun suhtaudutaan. Ymmärrän, että nuori kansakunta halusi tehdä itseään tunnetuksi kisamenestyksen kautta. Silti urheiluun liittyvä kansallinen uho jotenkin tympäisee minua. Tuntuu, että se on heikon itsetunnon kääntöpuoli. Hyvä, että urheillaan, hyvä urheilijoille, jos menestyvät, mutta ei siinä sen ihmeempää. Nuoriso tuntuu suhtautuvan asiaan onneksi melko järkevästi.