Kirjoitin edellisen kappaleen menneeseen aikamuotoon, koska oletan, että tuollainen vapaaehtoinen häipyminen on nykyään mahdollista vain uuden identiteetin avulla. Sellaisen taas voi saada vain tiedustelupalvelun, poliisin tai rikollisten avustuksella. Ennen kuvallisten henkilöpapereiden ja sukunimilain aikaa väärän nimen käyttö oli ehkä helpompaa, jos vain sai käsiinsä sopivat paperit. Siirtolaisilla riitti, kun ei pitänyt yhteyttä kotimaahan, silloin nimeäkään ei tarvinnut vaihtaa.
Mihin kotimaassa olisi voinut mennä? Erilaisten mullistusten kuten nälkävuosien, sotien ja 30-luvun laman aikaan liikkeellä oli paljon ihmisiä. Heidän mukanaan saattoi ehkä kulkea. Riskinä oli tietysti, että kulkijalle kävi huonosti. Isot rakennustyömaat, uitot ja savotat vetivät puoleensa liikkuvaa väkeä. En tiedä, minkälaista kirjanpitoa niiden työväestä pidettiin. Suurten kaupunkien työläiskortteleihin - kuten Tampereen Kyttälään - saattoi varmaan myös joksikin aikaa piiloutua. Jos pysyi liikkeellä eikä joutunut poliisin kanssa tekemisiin, saattoi olla tietymättömissä vuosiakin. Jos halusi asettua aloilleen, avioitua ja hankkia lapsia, ruvettiin kyselemään muuttokirjan tai muun dokumentin perään.
Vuosina 1939 - 1944 armeija kaipasi tietyn ikäisiä miehiä. Lähde: SA-kuva
Ihan aukoton ei vanha systeemi muuttokirjoineen siis ollut. Siitä kertovat rippikirjojen merkinnät, että joku on tietymättömissä tai muuttokirjojen tekstit, että asianomainen oli jo pitempään oleskellut toisella paikkakunnalla. Lopullinen katoaminen oli kuitenkin harvinaista. Ehkäpä 30-luvulla kadonnut sukulaiseni sittenkin meni Venäjälle, kuten huhu on kertonut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti