Pateettisuutta

Olen katsonut useimmat Kuka oikein olet-ohjelman jaksot. Ne, joiden sukua siinä on selvitetty, ovat kaikki olleet julkisuuden henkilöitä, osa heistä näyttelijöitä. Voi siis tietyllä varauksella suhtautua heidän reaktioidensa aitouteen, kun jotain on saatu selville esivanhempien elämänvaiheista. Silti minua on jaksanut hämmästyttää jonkinlainen pateettisuus, jolla he melko kaukaisiinkin esivanhempiinsa ovat suhtautuneet. Voi olla, että ohjelman formaatti edellyttää tällaista. Ehkä minä en jäyhänä satakuntalaisena vain ymmärrä tällaista nykyajan vaatimaa elämyksellisyyttä.

Jotenkin tuntuu, että ihmiset lähtevät etsimään sukututkimuksen kautta itseään. He ehkä hakevat vastauksia kysymykseen, miksi ovat sellaisia kuin ovat. Minusta lähtökohta on jossain määrin virheellinen, ainakin jos kyse on tavallisesta kansanihmisestä. Lähteitä ei yksinkertaisesti ole, siis sellaisia, joissa kerrottaisiin, millainen esi-isä tai -äiti oli. Säilynyt kirjeenvaihto, päiväkirja tai muu vastaava aineisto tietenkin muuttaa tilannetta. En ole kovin hyvin perillä geeneistä, mutta olen ymmärtänyt, että ne periytyvät melko sattumanvaraisesti. Siis, ettei neljäsosa geeneistäni suinkaan automaattisesti ole tietyltä isovanhemmalta, vaan niitä voi olla paljon enemmän tai paljon vähemmän.

Itselleni sukututkimus on sittenkin enemmän historiaan paneutumista. Se tulee läheisemmäksi tiettyjen omaa sukua olevien henkilöiden kautta. Heidän elämänsä kertoo jostakin yleisemmästä. He ovat olleet osa historian kulkua, vaikkakin hyvin pieni ja vaatimaton osa. 

Haluan lopuksi antaa ohjelmalle tunnustusta siitä, että viime jaksossa näkyi hiukan enemmän oikeaa tutkimuksen tekemistä. Sukututkija Jarmo Paikkala esitteli siinä, miten kastettujen luetteloiden ja rippikirjojen avulla mennään ajassa (ja suvussa) taaksepäin. Luulen, että sellainen, joka ei ole koskaan itse tutkinut sukuaan, pääsi hiukan jyvälle, miten tutkimus etenee.