Surullista luettavaa

Olen lehteillyt kirjaa Sankarien muisto. Se on Suomen Sukututkimusseuran 1927 julkaisema elämänkertakirja valkoisella puolella 1918 kuolleista. Kirjassa ovat mukana taisteluissa kaatuneiden lisäksi kotipaikkakunnillaan surmatut, heimosodissa kaatuneet, eri tehtävissä surmansa saaneet ja muut sodassa surmansa saaneet valkoisiksi katsotut. Ymmärtääkseni kaikki ovat vähintäänkin tunteneet sympatiaa valkoista osapuolta kohtaan. Kun mukana on myös Tampereen taisteluissa surmansa ammusten sirpaleista saaneita lapsia, en tiedä, miten kuuluminen sodan voittajiin on mitattu.

Järkyttävää on tietysti lukea surmansa saaneista lapsista. Heitä on ollut mukana taisteluissa. Nuorin taisteluissa kuollut taisi olla 14-vuotias. Lapsisotilas, sanoisimme nykyään. Monet taisteluissa kuolleista ovat olleet vasta 18-vuotiaita. Tuntuvat lapsilta, mutta ehkä ankara aika sai heidät aikuistumaan nykyistä aiemmin.

Joistakin perheistä on lapsia (tai nuoria, nykytermein) kuollut kaksikin. Tuntuu kauhealta ajatella vanhempien kohtaloa. Tuskin heitä lohdutti se, että lasten katsottiin kuolleen isänmaan vapauden puolesta. Tai ehkä se auttoi heita selviämään. 

Yllättävän paljon valkoisissa joukoissa oli matrikkelin mukaan myös alempien sosiaaliryhmien edustajia. Torpanpoikia, työläisiä ja vastaavia löytyy jonkun verran. Olihan punaisella puolellakin vastaavasti mukana myös sivistyneistöä, jolle kyse ei ollut toimeentulosta.

Sisällissota on yhtä surullista molemmilta puolilta. Vastaavasti punaisissa joukoissa oli nuoria, jotka kuolivat vankileireillä. Olen lukenut erään 18-vuotiaan leiriltä kotiinsa lähettämiä kirjekortteja. Nälkä vaivasi ja äitiä oli ikävä. Uskon, että meidän olisi hyvä muistaa vuoden 1918 tapahtumat, kun ihmettelemme uutisia joidenkin maiden sisäisistä julmuuksista.