Siina, Miina ja Tilda

Naisilla oli menneinä vuosisatoina kauniita nimiä. Oli Eufrosiinaa, Vilhelmiinaa, Matildaa ja monta muuta. Osa nimistä on uudestaan tullut muotiin. Kauniita toki ovat uudemmatkin nimet. Arjessa pitempiä nimiä ei käytetty, vaan Eufrosiinasta tuli Siina, Vilhelmiinasta Miina, Josefiinasta Fiina, Karoliinasta Liina ja Matildasta Tilda. Papit näyttäisivät useimmissa seurakunnissa pyrkineen kirjaamaan rippikirjaan koko nimen virallisessa muodossaan. Sen sijaan kastettujen luetteloissa olen nähnyt äidin nimestä toisinaan käytettävän lyhyempää versiota. Myös henkikirjoihin naiset on 1900-luvun alkupuolella usein kirjattu näillä nimilyhenteillä.

Miesten nimet lyhentyivät hiukan toisella tavalla. Taavetista saattoi tulla Taavi tai Taave ja Vilhelmistä Ville. Ainoa miehen nimi, josta alkuosa putosi pois, oli Malakias. Siitä käytettiin Kiija- tai Kiia-muotoa. Nykyisinhän Kiia on naisen nimi. Minulle siitä kuitenkin tulee mieleen Malakias.

Vuonna 1880 syntynyt Miina toki tiesi olevansa Wilhelmiina. Hän oli käynyt kiertokoulua ja osasi lukea. Kun hänet kuulutettiin kirkossa avioliittoon, käytettiin oikeaa nimeä. Jos hän oli käsityötaitoinen, hän kirjaili pyyhkeisiinsä ja lakanoihinsa koristeellisen W-kirjaimen. Mutta Miina hän silti oli naapureilleen ja sukulaisilleen. Se luontui hyvin satakuntalaisenkin suuhun, kun taas Iidasta tuli Iita ja Tildasta Tilta. Näitä nimiä ei mielestäni voi pitää varsinaisina lempiniminä ainakaan nykyaikaisessa mielessä. Niihin ei sisältynyt mitään erityistä tunnetta, ei positiivista, mutta ei myöskään negatiivista.