Selviytyjiä

Kuten monet muutkin sukututkijat luen paljon elämäkertoja ja muistelmia. Monesti ne kyllä tuottavat pettymyksen, mutta hyvin kirjoitettujakin tulee vastaan silloin tällöin. Yksittäiselle muistelijalle on helpompi antaa anteeksi tekstin löperyys ja asioiden kaunistelu. Elämäkerturilta odottaisi enemmän. Tietysti aina voi lukea vain kiinnostavat kohdat. Tällaista harppomista olenkin paljon harrastanut.

Viime aikoina on käteen sattunut kirjoja, jotka kuvaavat melko ankaraa lapsuutta. Vanhemmat ovat hylänneet, on kohdeltu henkisesti tai fyysisesti kaltoin tai jätetty lapsi huomiotta. Olen jotenkin havahtunut huomaamaan, että nämä eivät ole vain nykypäivän ongelmia. Tai tietysti olen sen tiennyt, mutta on eri asia lukea siitä jonkun omakohtaisesti kokemana. Ajat olivat tiukkoja, yhteiskunnan tuki saattoi olla olematonta eikä naapurustokaan aina puuttunut perheen sisäisiin asioihin. Entisaikojen kaltoinkohdeltujen lasten kohtalo oli ehkä vielä kovempi kuin nykyisten kohtalotoveriensa.

Nuo, jotka kovaa lapsuuttaan kirjoissa nyt muistelevat, ovat selviytyjiä. Kokemastaan huolimatta he löysivät elämälleen tien. Ehkä lähistöltä kuitenkin löytyi joku aikuinen -  isovanhempi, napurin setä tai lastenkodin hoitaja - joka auttoi vaikeina hetkinä. Aina avun ei tarvinnut olla kovin ihmeellistä. Joku kuuntelija, joku, joka näytti, että toivoa paremmasta on. Ne, jotka eivät selviytyneet, eivät ole kohtalostaan kertomassa. Alkoholistit, itsemurhan tekijät, rikolliset ja vangit julkaisevat harvoin muistelmiaan.