Sukututkija ja tekijänoikeudet

En halua tässä puuttua viime aikaiseen kohuun musiikin laittomasta lataamisesta ja sen seurauksista. Toteanpahan vain, että levy- ja elokuvayhtiöt saavat pitkälti syyttää tilanteesta itseään. Sen sijaan että olisivat käyttäneet resursseja toimivien verkkojakelukanavien kehittämiseen, ne tyytyivät pitkään vastustamaan kaikkea verkossa tapahtuvaa jakamista. Musiikki ja elokuvat harvoin kuitenkaan liittyvät sukutukimukseen. Sen sijaan vanhat lehdet ja valokuvat kuuluvat oleellisesti siihen.

Lehtien palstoilla onkin käyty hiljattain keskustelua sanomlehtien 100 vuoden aikarajasta. Nythän on vapaasti verkossa luettavissa vasta vuoden 1911 sanomalehtiä. Niitäkin vain osittain, monen lehden osalta digitoiminen näyttää pysähtyneen vuoteen 1910. Sanomalehtijutut ovat tekijänoikeuden alaisia ja tämä oikeus taas on voimassa 70 vuotta tekijän kuolemasta. En oikein ymmärrä, miksi jokainen muinoin lehdessä ilmestynyt pikku-uutinen olisi teos. Ainakaan en usko, että kukaan on enää valmis maksamaan mitään, saadakseen vaikkapa 1912 sanomalehdessä ilmestyneen uutisen julkaista sellaisenaan. Ei, sukututkijat pyörittelevät edelleen mirkofilmejä, joita käsittääkseni sentään saa valokuvata (tai jopa skannata, jos laitteisto siihen löytyy) ja siteeraavat sitten tekstiä mahdollisessa julkaisussaan. Jotkut ehkä tästä vanhanaikaisesta tavasta tykkäävätkin. Itse arvostaisin kovasti Historiallisen sanomalehtikirjaston hakumahdollisuutta ja mahdollisuutta digitaaliseen tallentamiseen myös tuoreemmissa julkaisuissa. Tuntuu, että Suomen tai EU:n lainsäädäntö tässä tahallaan hankaloittaa sinänsä ihan julkisten lähteiden tutkimista ilman, että kukaan tästä käytännöstä hyötyy mitään. Määrärahat digitointiin ovat sitten vielä oma kysymyksensä.

Vanhoja valokuvia olen melko surutta julkaissut tutkimusteni yhteydessä. Uskon, etteivät jonkun sukulaisen tai naapurin kamerallaan napsaisemat kuvat ylitä teoskynnystä. Ei niissä mitään kovin omaperäistä ole. Kun kuvan ottamisesta on kulunut 50 vuotta, saa sen julkaista tietysti muistaen, ettei se saa ketään loukata. Samalla tavalla olen suhtautunut kiertävien valokuvaajien ennen sotaa ottamiin kuviin. Hiukan ongelmallisia tässä suhteessa ovat valokuvaamoissa otetut kuvat. Mutta ovatko vaikkapa samanlaisina toistuvat käyntikorttikuvat 1900-luvun alusta todella valokuvateoksia? No, toistaiseksi ei kukaan ole tullut vaatimaan korvauksia kuvien julkaisemisesta.

Mielestäni tuo 70 vuotta tekijän kuolemasta on tekijänoikeudelle muutenkin liian pitkä aika. Jos oletamme, että tekijä kuolee nuorena ja häneltä jää puoliso ja pieniä lapsia, on tietenkin kohtuullista, että he saavat tuloja taiteilijan teoksista. Samoin on kohtuullista, että taiteilija itse saa teoksistaan tuloja elinaikanaan. Mutta onko kohtuullista, että taiteilijan eläkeikään ehtineet lapset tai jopa lastenlapset vielä hyötyvät teoksista? Tätä on syytä kysellä erityisesti Suomessa, missä koulutus on ilmaista, terveydenhoito kohtuullisen hyvin toimivaa ja eläkeläisistäkin pidetään huolta. Eikö teoksen jo vähän aiemmin tulisi olla vapaasti käytettävissä? Teoksen esittäminen lisäisi tekijän mainetta ja kunniaa.