Uusia ja vanhoja juhlapäiviä

Huomenna vietetään ystävänpäivää. Olen sen verran vanha, ettei päivä ole koskaan oikein istunut omaan käyttööni. Toki toivottelen hyvää ystävänpäivää, koska sellainen näyttää tapana olevan. Siis hyvää ystävänpäivää teillekin, arvoisat lukijat! Omia ystäviäni muistan kuitenkin mieluummin muina päivinä, aiheesta tai aiheetta. Koulussa on kyllä usein järjestetty mukavia ystävänpäivätapahtumia. Halauspäivä sallii murrosikäisten hiukan hellittää. Voi vaikka päästä halaamaan sitä suurta ihastusta. Toisaalta niitäkin periaatteellisia, jotka eivät toista halua lähestyä, on ihan riittämiin niin, ettei kukaan ole pakotettu ystävyydenosoituksiin.

Toinen juhlapäivä, jonka olen omaksunut vasta aikuisiällä on isänpäivä. Lapsuudessani sitä ei vietetty. Ei minua sinänsä haittaa, vaikka siitä on tullut melko kaupallinen juhla äitienpäivän tavoin. Onhan hyvä muistaa läheisiään. Järkevänä ihmisenä pyrin hankkimaan jotain, jolle on tarvetta. Tietysti joskus pitää yllättääkin. Eikä lahja ole tärkeintä, vaan yhteinen kokemus perheestä. Päivä vain jotenkin konkretisoi sen.

Vasta vietetty laskiainen sen sijaan kuului lapsuuteeni. Jokin mäenlaskuväline - sukset, kelkka tai vaikka saapaslaatikon kansi - kaivettiin esiin ja mäkeen mentiin. Toisinaan sää, kova pakkanen tai vesisade, pilasi laskiaisenvieton. Onneksi laskiaiselle on kaksi mahdollisuutta. Hernekeittoa oli usein tarjolla ja jonkinlaisia laskiaspulliakin tehtiin. Hilloa ja kermaa laitettiin täytteeksi tavalliseen pikkupullaan. Mantelimassaa ei ainakaan meillä tunnettu. Aikuiset eivät laskeneet mäkeä eikä vuodentulotoiveitakaan pahemmin esitetty. Tansseja saattoi joskus seurojentaloilla olla, mutta nekin loppuivat 60-luvulla. Laskiainen oli enemmänkin lasten juhla.

Liekö laskiaisenviettäjiä ollut liikkeellä?