Jos eläisi satavuotiaaksi...

Tähän juttuun sain aiheen ihan oikeasti satavuotiaaksi eläneestä henkilöstä. Eihän se ole nykyään edes mitenkään erityisen harvinaista ja jos eliniänodotelaskelmia on uskominen, tulevaisuudessa se on suhteellisen yleistäkin. Sukututkija ei menneillä vuosisadoilla juurikaan satavuotiaita kohtaa. En nyt kumminkaan esitä tilastotietoa aiheesta, vaan mietin, miltä noin vanhaksi eläminen mahtaisi tuntua. Pohjana käytän alussa mainitsemaani henkilöä ja muutamia iäkkäiksi eläneitä sukulaisia ja tuttavia. Kaikki ovat olleet vanhoinakin kohtuullisen hyväkuntoisia. Lähdenkin siis siitä ajatuksesta, että ainakin pää toimisi vielä. Itse en tosissani usko niin vanhaksi eläväni.

Satavuotias ei voi kovin usein seurustella ikätovereidensa kanssa, koska samanikäisiä ei kumminkaan ihan joka talossa ole. Lähipiiri on kuitenkin tärkeä, koostukoon se sitten sukulaisista, ystävistä tai tuttavista. Kaikki tuntemani vanhoiksi eläneet ovat olleet aika sosiaalisia ja päivittäin tavanneet läheisiään tai ainakin puhuneet puhelimessa heidän kanssaan. Vanhojen aikojen muisteleminen on ollut kaikille tärkeätä. Nuoremmille on kerrottu, miten ennen oli, hiukan vanhempien kanssa on jo ollut yhteisiä muistoja. Elämäänsä nämä vanhukset ovat olleet suhteellisen tyytyväisiä. He ovat myös olleet valmiita erilaisten palvelujen ja apuvälineiden avulla helpottamaan sitä.

Kuvalähde: pixabay

 Ei vanhaksi tuleminen kuitenkaan helppoa ole. Satavuotiaalla on jo yleensä vaikeuksia liikkumisessa. Tämä on ollut itsenäiseen elämään tottuneista vaikeata. Myös tieto siitä, että on todella vanha, tunkee välillä tajuntaan. "Kylläpä minä olen vanha, kun lapsenikin ovat jo seitsemänkymppisiä." Hautausmaalla käydessä saattaa iskeä kaipaus poisnukkuneita kohtaan. Kun niin moni tuttava on jo siellä. Koulukaveritkin ovat kaikki kuolleet. Elämänpiiri pienenee heikentyvän liikkumisen ja näkökyvyn vuoksi. Ihminen kuitenkin pysyy samana omana itsenään, hyvine ja huonoine puolineen.