Tunnistamisesta ja kuuntelemisesta

Jatkan vielä edellisviikon sukulaivierailuiden tiimoilta. Katselimme yhdessä vanhoja valokuvia ja yritimme tunnistaa niistä henkilöitä. Kuvissa oli sellaisiakin, joita kukaan läsnäolleista ei ollut luonnossa nähnyt. Heidän lähisukulaistensa, muiden valokuvien ja joidenkin tyypillisten kasvonpiirteiden perusteella yritimme päästä eteenpäin. Tulos oli mielestäni kohtuullisen hyvä. Samalla tavalla etenimme sellaisten kohdalla, jotka olimme tunteneet vain vanhuksina. Kuvissa he olivat nuoria. Puuha oli kaikenkaikkiaan aika hauskaa. Koimme löytämisen riemua. Ymmärrän kyllä, että osa tunnistuksista jäi epävarmoiksi enkä aio niitä varmoina esittääkään.

Kun innolla kyselen vanhemmilta sukulaisiltani menneisyyden asioista, tulee itselleni joskus huono omatunto. Ehkä minun pitäisi enemmän kantaa huolta tästä päivästä. Toki kyselen voinnit ja kuulumiset, mutta kiirehdin kenties liian nopeasti vanhoihin juttuihin. Vanhuksetkin ovat tietysti erilaisia. Siinä missä toinen selvittää kaikki kolotuksensa, ei toinen halua vaivojaan valitella. Nykypäivän asioistakin sentään keskustelimme. 

 Näkymä Tampereelta

Olen kuitenkin huomannut, että monet vanhat ihmiset kertovat mielellään vanhoista ajoista ja ihmisistä, joita he ovat tunteneet. Jotkut jopa muuttuvat paljon varmemmiksi niistä puhuessaan. Se oli aikaa, jolloin heillä oli kaikki hallinnassaan. Nykyinen meno, missä paljon tapahtuu verkossa, saa heidät epävarmoiksi. Silloin ennen he olivat nuoria, elämä tuntui olevan edessä tai pyöri kiihkeästi ympärillä. Luulen, että vaimennan omantuntoni äänen ja jatkan vanhoista asioista kyselemistä niin kauan kuin itse kykenen ja minua vanhempia sukulaisia on elossa.