Köyhäinhoitoa Elberfeldin järjestemällä

Olen aiemminkin kirjoitellut köyhäinhoidosta, mm. vanhustenhoitoa käsitelleessä tekstissä. Useimmiten olen käsitellyt oloja maaseudulla, koska sukututkimukseni kautta tunnen ne parhaiten. Nyt kuitenkin sattui Aamulehdestä 1.11.1911 silmiini Tampereen köyhäinhoitohallituksen ilmoitus otsikolla Wakinaiset waiwaisawut. 

Köyhäinhoitohallitus on kiertokirjeellä ilmoittanut kaikille piirimiehille, että wakinaisia apuja myönnettäessä tästä lähin noudatetaan seuraavaa menettelytapaa:

1) Anomukset tehdään edelleenkin kansliassa;

2) Kanslian walmistamana esitetään anomus piirikokoukselle, jossa joku kaitsija määrätään toimittamaan täydentäwän tarkastuksen ja siitä antamaan lausuntonsa köyhäinhoidon kanslialle ennen lähinnä seuraavaa köyhäinhoitohallituksen kokousta ja on kaitsijan samalla tehtäwä ehdotus mahdollisesti tarpeelliseksi katsotun awustuksen rahamäärästä;

3) Awustus ratkaistaan köyhäinhoitohallituksen lähinnä seuraawassa kokouksessa ja merkitään pöytäkirjoihin seuraawaan rahanjakotilaisuuteen. 

Ylläolewalla päätöksellä on köyhäinhoitohallitus saattanut köyhäinhoidon askelta lähemmäksi sen Elberfeld-systeemiin perustuwia järjestyssääntöjä. Tätä wäliaikaista menettelytapaa seuraa piakkoin, köyhäinhoitohallituksen päätöksen mukaan, täydellinen Elberfeld-järjestelmän toteuttaminen. 

Elberfeld-järjestelmä? Sosiaalitieto-sivusto ja Koskesta voimaa-sivusto tietävät kertoa, että järjestelmä on kehitetty Elberfeldin kaupungissa Saksassa. Siinä kunta jaettiin piireihin, joissa toimi piiriesimies (piirimies). Piirit jaettiin edelleen pienempiin alueisiin, joilla toimivat kaitsijat arvioivat köyhäinhoidon tarpeessa olevien tarvitseman avun määrän. Kaitsijat ja piirimies kokoontuivat päättämään avusta, josta piirimies teki sitten tiliä köyhäinhoitohallitukselle, jolla oli lopullinen päätäntävalta. 

Tampereella kerrotaan olleen aluksi 15 piiriä ja 215 kaitsijaa. Kaitsijat olivat pääasiassa sivistyneistöön kuuluneita naishenkilöitä, jotka usein toimivat kaupungin kahdessa naisyhdistyksessä. Järjestelmä yhdisti siis kunnallisen ja yksityisen tahon toimijat. Sekä piirimiehet, että kaitsijat olivat palkattomia luottamushenkilöitä. Järjestelmä tuli Tampereella voimaan 1909 (lehtijutusta päätellen 1911 oli meneillään jonkinlainen siirtymävaihe) ja oli voimassa 20-luvun alkuun saakka. Erään maaseudulla toimineen piirimiehen yksityisten muistelmien mukaan järjestelmä oli siellä voimassa vielä sodan jälkeen. Luultavasti piirimiehet silloin saivat palkkion työstään.

Ainakin maaseudulla, missä ihmiset tunsivat toisensa, lienee kosketus kaitsijan ja avuntarvitsijan välillä ollut läheinen. Riippui sitten kokonaan kaitsijasta, miltä se tuntui toiselta puolelta katsottuna. Parhaimmillaan kaitsija saattoi tarjota monenlaista, myös henkistä tukea. Pahimmillaan avuntarvitsijasta lienee tuntunut, että hänen asioihinsa sekaannuttiin hyvinkin ikävällä tavalla.