Vanhustenhoitoa ennen vanhaan

Yksi kunnallisvaaliteemoista oli vanhustenhoito. Kun hurjimpia juttuja siitä kuuntelee, toivoo, että saisi itse kaatua saappaat jalassa. Hyvääkin hoitoa on, ei ole syytä leimata koko alaa. Toivottavasti kustannustehokkuus ei merkitse sitä, että työmotivaatio ja -moraali katoavat taakkansa alle uupuvilta hoitajilta.

Miten sitten oli aiemmin? Kun ajassa mennään tarpeeksi taaksepäin, ruvettiin  vanhuudenheikkouteen kuolemaan kohta 60. ikävuoden jälkeen. Jos sairaus iski, ei hoitoa ollut. Jokin liikkeellä ollut tauti korjasi heikentyneen. Vaikeasti hoidettavia vuodepotilaita ei kovin paljon ollut, eipä kyllä olisi ollut kummoista hoitoakaan oloissa, joissa mukavuuksia ei tunnettu. Poikkeuksena ne, joilla oli varaa palkata hoitaja.

Tärkein tapa turvata vanhuksen kotihoito oli syytinki, eläke talosta tai torpasta. Sen vakuudeksi otettiin kiinnitys taloon myynnin varalta. Kiinnitys piti uusia käräjillä muistaakseni 10 vuoden väliin. Tämä lienee joskus unohtunut vanhoilta omistajilta, koska heitä näkyy itsellisinä tai ruotuvaivaisina. Taloon tai torppaan asettunut lapsi siis hoiti vanhempansa periaatteessa hautaan saakka. Kyllä mökkiläisetkin pyrkivät huolehtimaan vanhuksistaan, mutta aina se ei onnistunut, kun ruokaa ei tahtonut olla omiksi tarpeiksikaan. Silloin edessä oli ruodille joutuminen.

1800-luvun loppupuolella alkoi maaseudulle nousta vaivaistaloja tai kunnalliskoteja, kuten myöhemmin sanottiin. Muistan joskus lapsena ihmetelleeni kunnaliskodin heinäpellolla työskennelleitä hoidokkeja. Selitys on siinä, että kunnalliskoti oli paitsi vanhainkoti, myös mielisairaala, kehitysvammaisten hoitolaitos ja turvakoti. Aikanaan kotikuntani kunnalliskodissa taisi olla suljettu osastokin. Vähitellen nämä toiminnot eriytyivät ja parempikuntoisia alettiin hoitaa avohoidossa. Vielä 50-luvulla sinne kuitenkin oli jäänyt asumaan osittain työkykyisiä mielenterveyspotilaita ja kehitysvammaisia. Joku yksinäinen tai aviomiestään paennut äiti lastensa kanssa saattoi myös asua siellä vähän aikaa, kunnes elämä järjestyi muualla. Vanhuksissa oli parempikuntoisia kuin nykyajan vanhainkodeissa. Asumisolot omassa kodissa olivat ehkä käyneet mahdottomiksi, muistisairaus oli iskenyt tai kunnon heikennyttä ei enää kelvannut työvoimaksi taloon, jota oli ikänsä palvellut.

Kuten nimikin kertoo, ei vaivaistalojen maine ollut aluksi kovin hyvä. En tiedä, mistä se johtui, ehkä kaikki hoitajat eivät kohdelleet hoidokkejaan hyvin. Vielä 50-luvulta tiedän vanhuksia, joita kunnalliskotiin joutuminen pelotti. Eivät he paikkaa liene sitten siellä asuessaan pahemmin moittineet. Kaikkea ei voi saada. Kun kunto heikkeni riittävästi oli oma rauha ja rytmi uhrattava hoidon ja turvallisuuden vuoksi.