Miten käy arkistojen?

Kun olen kova murehtimaan kaikkea, niin murehdinpa nyt sitten tätäkin. Olen käynyt tämän vuoden aikana sukututkimuksen merkeissä neljässä eri arkistossa, muutamassa useampana päivänä. Sellainen mielikuva on tullut, että tutkijainsaleissa on hyvin tyhjää. Lisäkseni paikalla on ollut muutama muu vanhempi henkilö. Ruuhkaa ei ole ollut myöskään lukulaitteille tai tietokoneille. Ehkä kyse osittain on sattumasta, osittain ajankohdasta. Kesällä opiskelijoita on vähemmän.

Suurin syy vähäiseen väkimäärään lienee se, että lukulaitteita aiemmin ahkerasti kansoittaneet sukututkijat tekevät nyt tutkimustaan kotona oman tietokoneen ääressä. Olen digitoinnin innokas kannattaja ja säästänyt paljon, kun kaukolainatilauksia ei enää tarvitse tehdä. Silti uusi tilanne herättää ainakin pari huolen aihetta.

Ensimmäinen on tietysti se, miten rahoituksesta päättävät suhtautuvat pieneneviin kävijämääriin. Ymmärtävätkö he laskea verkkoaineistoa käyttävät mukaan arkistojen asiakkaisiin? Ymmärtävätkö he, että valtavan arkistoaineiston digitoiminen vaatii voimavaroja.? Tajuavatko, että muu arkistoissa tehtävä työ, kuten aineistojen järjestäminen, jatkuu edelleen? Kun kuulee uutisia siitä, miten ahtaalla museolaitos on, alkaa huolestutttaa arkistojen puolesta.

Toinen kysymys on, miten aineiston saatavuus vaikuttaa tutkimukseen. Itse olen pelkkä harrastelija, mutta huomaan tarttuvani ensimmäiseksi siihen materiaaliin, joka on verkosssa saatavana. Tieteellisen tiedon kannalta on tietysti ihan samantekevää, pyörittelenkö minä käsissäni pölyisiä papereita vai tutkinko sitä, mitä verkossa on tarjolla. Onko ammattitutkijoilla samanlainen kiusaus? Voisi ajatella, että nykyisenä tulos tai ulos-ajattelun aikana heilläkin on kiire saada näyttöä aikaan. Toivottavasti joku sentään penkoo järjestämättömiä paperinippujakin.

Taidankin toisella kertaa pohtia sitä, mitä haasteita nykyajan sähköiset materiaalit tuovat arkistoinnille.