tiistai 14. marraskuuta 2017

Ei missään kirjoilla

Pari viikkoa sitten kirjoittelin vierasseurakuntalaisista haudatuista. Silloin unohtui mainita yksi syy toiseen seurakuntaan haudatuksi tulemiselle. Se on tietysti maantieteellinen läheisyys. Matka naapuriseurakunnan kirkolle voi olla huomattavasti lyhyempi kuin omalle. Joskus aiemmin olen tainnut aiheesta kirjoittaakin. Viimeksi olen tutkinut Viljakkalaan ja Parkanoon haudattuja muiden seurakuntien jäseniä. Kirjaan tällä kertaa heistä ihan yksittäisiä huomioita.

Viljakkalassa haudattiin kesällä 1917 eräs Arkangelin läänin Kemin kihlakunnan Pinojärven kirkonkylän talollinen. Hän oli syntynyt 1885 ja naimisissa. Enempää ei merkinnöistä selviä. Olisiko ollut kauppamatkalla vai asettunut kokonaan uudelle kotiseudulle?

Tuuloksen kunnan hoitolainen sairastui influenssaan ja kuoli tammikuussa 1924. Hänestä tiedettiin vain, että hän oli naimaton ja köyhä. Mitä hän teki Viljakkalassa? Parkanossa oli haudattu 1925 kankaanpääläinen kunnanhoidokki, mutta tämä oli asunut aiemmin Parkanossa.

Huhtikuussa 1929 kuoli kuukauden ikäinen romanilapsi keuhkokuumeeseen. Hänen äitinsä oli kotoisin Alajärveltä. Parkanosta löytyi kaksi siellä kuollutta romania. Toisen kohdalle pappi oli kirjannut, ettei asianomainen ollut kirjoilla missään, ei seurakunnassa eikä siviilirekisterissä. Mies oli 56-vuotias vuonna 1931. Tuolloin sellainen oli siis mahdollista.

30-luvulla Parkanossa kuoli muutamia Savosta kotoisin olleita rautatietyöläisiä ja heidän perheenjäseniään. Olikohan rata Poriin tuolloin rakenteilla?

Viljakkalassa näyttää olleen talvisodan jälkeen kirvulaisia. Kun jatkosota päättyi, paikkakunnalle tuli evakkoja Antreasta. Vielä 1947 on haudattuihin kirjattu eräs Inkerin pakolaisseurakuntaan kuulunut työmies. Tämä oli naimisissa. Saikohan vaimo jäädä Suomeen, jos siis oli inkeriläinen? Vastaavasti Parkanossa oli talvisodan jälkeen Hiitolasta tulleita, jatkosodan jälkeen taas ainakin kaukolalaisia. Eräs 41-vuotias inkeriläinen työmies kuoli siellä 1943.


tiistai 7. marraskuuta 2017

Mihin ne kaikki mahtuvat?

Olen viime aikoina saanut muutamilta sukulaisilta lisää valokuvia, siis ihan oikeita paperisia kuvia. Entuudestaankin niitä oli huomattava määrä. Kuvat esittävät sukulaisia, naapureita, omia vaiheitani, lapsuusmaisemia ja ties mitä. Sanoin kuvat ottaessani, että skannaan ne itselleni ja muille talteen. Säilyttää en luvannut. Tällä hetkellä skannaus on meneillään ja kestää vielä jonkin aikaa. Mutta mitä sen jälkeen? Hävitänkö paperikuvat vai yritänkö keksiä niille jonkin säilytyspaikan? Jälkimmäinen on todella vaikeaa. Kuvat tuskin kiinnostavat mitään arkistoa tai museota, ne eivät ole erityisen harvinaisia. 

Olen siinä iässä, etten voi kuvitella isompaan asuntoon muuttamista. En rupea hankkimaan lisää tilaa valokuvien takia. Tällä hetkellä ne ovat vallanneet alueen, jota olisi tarvis käyttää muuhun. Toki yritän löytää paikan kaikkein vanhimmille alkuperäisille kuville. Joukossa on kuitenkin myös kopioita, 60-luvun värikuvia ja paljonkin myöhempiä otoksia. Värikuvat vaatisivat jo korjauksia. En tiedä, jaksanko sellaiseen ryhtyä. 

Entä jos teen niin kuin tällä hetkellä suunnittelen? Säilytän suurimman osan kuvista vain digitaalisina. Kuvaformaatti varmaan jossain vaiheessa muuttuu, vaikka jpg tuntuukin yllättävän pitkäikäiseltä. Ehkä jaksan vielä tulevaisuudessa siirtää kuvat seuraavaan tallennusmuotoon. Voin jakaa niitä kaikille vähänkin kiinnostuneille, jotta ne eivät jää vain minun tallenteisiini. On kuitenkin olemassa vaara, että ne jossain vaiheessa häviävät samoin kuin niin monet paperikuvat ovat hävinneet. Onko se suuri menetys joskus kolmen, neljän sukupolven päässä? Kyllä kai 1900-luvun loppupuoliskosta kuitenkin jää valtavasti kuvia.

tiistai 31. lokakuuta 2017

Vierasseurakuntalaisia

Pari viikkoa sitten väitin, että muutamista Pirkanmaan seurakunnista puuttuisi SSHY:n digitoinneista haudattujen luetteloita vuosilta 1915 - 1935 (suunnilleen). Vedetäänpä takaisin. Ainakaan mainitsemistani ei puutu. Rajavuotta ei vain ole päivitetty hakemistoon. Samanlainen tilanne on myös Viljakkalassa. Muita en ole tullut nyt tarkistaneeksi, mutta otetaan sekin ohjelmaan. Ehkä siis jonkun ajan kuluttua lisätietoa aiheesta, 1918 kuolleiden kirjaamisesta luetteloihin.

Edellä mainitun huomion tein, kun katsoin Viljakkalaan haudattuja vierasseurakuntalaisia. Siellä kun on suvussa ollut liikettä Tampereen ja Ylöjärven suuntaan. Miksi vierasseurakuntalaiset haudatut kiinnostavat? Koska jotkut muualle muuttaneet tulivat haudatuiksi entiselle kotipaikkakunnalleen. Joukossa oli niin vanhempana Tampereelle siirtyneitä kuin nuorena työnhakuun lähteneitä. Myös jälkimmäisten lapsia haudattiin isovanhempiensa kotiseurakuntaan. Ennen kuolemaa ei välttämättä enää käyty työssä, silloin lapsuuskoti ehkä tarjosi viimeisen majapaikan.

Vuoden 1918 sotaan liittyvät kuolleet ovat oma lukunsa, mutta heistä joskus toisen kerran. Myöhemmät sodat näkyvät luetteloissa isona määränä vierasseurakuntalaisia haudattuja. He olivat peräisin luovutetun Karjalan alueen seurakunnista, jotka olivat olemassa vuoden 1949 loppuun saakka. Useimmat seurakuntien jäsenistä siirtyivät uuden asuinalueensa seurakuntaan jo vähän aikaisemmin. Varmaan myös Suomessa kuolleita inkeriläisiä löytyisi luetteloista, vaikka minun silmiini heitä ei nyt sattunutkaan.

Vierasseurakuntalaisiksi laskettiin myös omassa kunnassa asuneet siviilirekisteriin kuuluneet henkilöt. Heidät on haudattu kirkkomaalle ja hautaus on kirjattu näin. Muutamia ortodokseja (kreikkalaiskatolisia) löysin niin ikään luettelosta. Muita uskontokuntia ei pienessä seurakunnassa näkynyt.



torstai 26. lokakuuta 2017

Perukirjojen aukkoja

Olen useasti etsinyt tietoa perukirjoista. Hyviä tietolähteitä ovat olleet esimerkiksi naimattonien henkilöiden perukirjat, joissa on koko sisarussarjan tilanne selvitetty. Taisi olla niin, että perintäoikeus ulottui aiemmin serkkuihin saakka. Muistan yhden sukulaisen perukirjan, jossa sukua oli selvitetty todella laajasti. No, hiljattain olin taas perukirjojen kimpussa. Löysin muutamia ongelmakohtia.

Nokialta Tampereelle muuttaneen pariskunnan (joista toisen perukirjasta oli kyse) mukana oli virkatodistuksen mukaan seurannut neljä tytärtä ja yksi poika. Ihan hyvä muuten, mutta perukirjoituksessa oli läsnä myös toinen poika. Hän oli varmaan ollut aikuinen muuton tapahtuessa ja siksi jäänyt pois virkatodistuksesta. Muita virkatodistuksia ei ollut, mitään katkeamatonta ketjua kaikista perillisistä ei siis ollut saatavissa. Perukirjoituksen laatijan huolimattomuutta? Osa virkatodistuksista kadonnut raastuvanoikeuden pöytäkirjoista? 

Eräs sukulainen on kadonnut 30-luvulla, mahdollisesti Venäjälle. Avasin suurin odotuksin hänen 50-luvulla kuolleen naimattoman sisarensa perukirjan. Tältä kun jäi jotain perittävääkin. Kenties lähisuvulla oli jotain tietoa kadonneesta lampaasta, tai ainakin kuolleeksijulistamisen päivämäärä löytyisi. Ei mitään. Seurakunnan antama virkatodistus, jossa sanottiin, ettei veljen olinpaikka ole tiedossa. Se ilmeisesti riitti. Miten perintö jaettiin, ei perukirjasta selviä. Jätettiinkö kadonneen veljen osuus jonkun haltuun vai sivuutettiinko hänet? En tiedä. 

Ehkä minulla vain oli liian suuret odotukset. Ehkä ennen ei oltu niin tarkkoja perukirjojen suhteen. Tai ehkä virkatodistuksia oli vain yksi kappale eikä se tullut mukaan raastuvanoikeuteen toimitettuun kappaleeseen. Taas muistutus siitä, että lähteitä pitää olla useampia.

tiistai 17. lokakuuta 2017

Hivutukseen ja ampumahaavoihin kuolleita

Toisinaan näkee esitettävän, etteivät seurakunnat halua 100 vuotta nuorempia kirkonkirjoja julkisuuteen, koska vuonna 1918 tehdyt merkinnät ovat mahdollisesti ikäviä. Itse en ole väitteeseen koskaan oikein uskonut, sillä hävinnyt puoli oli vahvoilla isoissa seurakunnissa, joissa papit tuskin edes tunsivat tai tiesivät kaikkia laumansa jäseniä. Nyt monet seurakunnat ovat onneksi linjanneet, että haudattujen luetteloissa riittää lain vaatima 50 vuoden salassapito. Niinpä SSHY:n jäsensivuille on alkanut ilmestyä tuoreempia luetteloita.

Jo aiemmin ovat Tampereen seurakunnat sallineet kuolleiden luetteloiden tutkimisen mikrofilmiltä tuohon 50 vuoden rajaan saakka. Valitettavasti en tullut sieltä tehneeksi muistiinpanoja vuoden 1918 osalta. Sellainen muistikuva kuitenkin on, että siellä on vain todettu jonkun kuolleen vankileirillä tai taisteluissa ilman ihmeempiä kommentteja. SSHY:n hiljattain digitoimista haudattujen luetteloista näyttää muutamien Pirkanmaan seurakuntien (Mouhijärvi, Hämeenkyrö, Karkku) osalta kyllä puuttuvan alkupää eli suunnilleen vuodet 1915 - 1920 (tai 1930). Parkanon seurakunnasta 1918 on mukana. Seuraavassa siitä muutamia havaintoja.

Valkoisella puolella taistelleita löysin haudattujen luettelosta kaikkiaan kahdeksan. He olivat kaikki kuolleet taisteluissa tai niissä saamiinsa haavoihin. Mainittuja paikkoja olivat Epilä (Tampereella), Kyröskoski (Hämeenkyrössä), Tampere ja Pälkäne. Punaisen puolen väkeä oli kaatunut erityisesti Tampereen taisteluissa.

Kaikkiaan hävinneen osapuolen kuolleita oli laskujeni mukaan 33. Yli puolet heistä oli kuollut vankeudessa. Muutama lienee teloitettu. Ainakin yhdestä pakoyrityksestä ja yhdestä kuolemantuomiosta on maininta. Kaiken kaikkiaan tekstit ovat hyvin asiallisia ja yksityiskohtaisia.  Yleensä on mainittu kuolinsyy, paikka sekä se, keneltä tieto kuolemasta on peräisin.

Tiedän, että laskelmani poikkeaa Sotasurmat- projektin vastaavasta. Sieltä löytyy 53 Parkanossa kirjoilla ollutta. Ero selittynee minun tekemieni laskuvirheiden lisäksi yhdellä räjähdysonnettomuudessa kuolleella, vankileiriltä vapautumisen jälkeen kuolleella ja vasta myöhemmin tietoon tulleilla kuolemantapauksilla. Kenties jotakin löytyisi vielä, jos haudattujen luetteloa selaisi eteenpäin. Nyt lopetin vuoden 1919 loppuun. Rippikirjojen merkinnät ovat sitten tietenkin oma lukunsa. Niitä pitää odottaa vielä ainakin ensi vuoteen.

tiistai 3. lokakuuta 2017

Vanhan keittokirjan ohjeita

Viimeksi ihmettelin, mitä mahtoivatkaan olla peltileipä, ankkurimehu ja buurilaiskahvi. Otetaanpa selvää, miten niitä valmistetaan. Peltileipä on jonkinlainen makea vehnäleipä, pullaksi taitaisin sitä luonnehtia. Vehnäjauhojen, sokerin, munien, hiivan, voin ja maidon lisäksi siihen laitetaan manteliseosta: manteleita, fariinisokeria, sulatettua voita ja vehnäjauhoja. Seos levitetään taikinalevylle ja koko homma "kypsennetään heti hyvässä uuninlämmössä". Mahdollisesti nimi tulee uunipellistä, jolle noussut taikina levitetään. 

Ankkurimehu aukesi huonommin. Siinä nimittäin tarvitaan ankkuriksi nimitettyä laitetta. Riipimättömät mustat ja punaiset viinimarjat sekä vadelmat pannaan hanalla varustettuun ankkuriin. Kiehuvaa vettä päälle niin, että marjat peittyvät. Kansi kevyesti päälle ja ankkuria pidetään muutama päivä tavallisessa huoneenlämmössä. Sitten ankkurin kansi tarkasti kiinni ja astiaa säilytetään kellarissa kuudesta seitsemään viikkoa. Lopuksi mehu siivilöidään pumpulin läpi pulloihin. Mielessä kävi viinin valmistaminen, mutta ei kai tässä siitä kuitenkaan ole kyse.

Entä buurilaiskahvi? Pannukahvia, jonka valmistuksessa käytetään myös kahvinselvikettä (pieni pala). Mitä lienee ollut, itse en sellaista lapsuudesta muista, vaikka pannukahvia olen monet kerrat valmistanutkin. Suolaa kai jotkut laittoivat, mutta selvikettä... Kahvia keitetään viitisen minuuttia ja annetaan sen jälkeen selvitä. Lopuksi kahvin sekaan vispilöidään kiehumispisteeseen kuumennettu maito. Määrät ovat erikoiset, vettä kaksi kupillista, maitoa viisi kupillista. Todellista maitokahvia. Mikä siitä tekee buurilaista? Viittaako nimi buureihin? En tiedä, kertokaa te, jos tiedätte.

tiistai 26. syyskuuta 2017

Vanha keittokirja

Hyllystäni löysin keittokirjan, jonka olen joskus sukulaiselta saanut lahjaksi. Kirja on nimeltään Kotiruoka. Sen ovat toimittaneet Edit Reinilä, Sofie Calonius ja Valma Krank. Minun kappaleeni kuuluu neljänteen painokseen ja on ilmestynyt 1913. Ensimmäinen painos tuli viisi vuotta aikaisemmin. Kirjan on saanut lahjaksi isoäitini muutama vuosi ennen naimisiinmenoaan. On kirjaa käytettykin, mutta ei se mikään irtolehtipainos ole. Tällä kertaa pikaisia silmäyksiä opukseen. Joskus toisen kerran voisin yrittää tarkempaa analyysiä ruokakulttuurin muutoksista 100 vuoden aikana.

Kirjan rakenne on aika perinteinen, joskus 80-luvulla ostamani noudattelee melko lailla samaa kaavaa: leivonnaiset, aamiais- ja voileipäruuat, liemiruuat (keitot), lisäruuat liemiin, eturuuat, kasvisruuat, kastikkeet, jälkiruuat, kakut, juomat, säilykkeet, päivällisehdotuksia jne. Makkaran valmistusta ei 80-luvulla enää käsitelty eikä muistaakseni heinälaatikossa keittämistäkään. Toki olen molemmista aiemminkin kuullut. Voin käyttö tuntui olevan sata vuotta sitten runsasta.

Makea leivonnainen nimeltä peltileipä on ainakin itselleni outo.  Kun selasin aakkosellista hakemistoa, vastaan tulivat ankkurimehu, avenavelli, buurilaiskahvi, hirvensarvet, Jenny Lindin keitto, kaljakeitto, kaurakeitto, kuoriaiset, langonkakku, lumivanukas, lumivuori, norjalainen kaviaari, piikkisikakakku, saagokeitto ja vehnäsmaito. Enpä ole tainnut noista kuulla, saati että olisin itse laittanut. Ehkäpä seuraavalla kerralla esittelen teille niistä muutaman.