lauantai 31. elokuuta 2013

Paikallisuutisia 103 vuoden takaa

Aamulehden vanhojen numeroiden lisäksi selailen joskus Tampereen Sanomia Historiallisesta sanomalehtikirjastosta. Tässä joitakin Tampereen seudun uutisia 31.8.1910.

Valtuusto oli hyväksynyt (Tampereen) Tammelan kansakoulun piirustukset. Ne oli laatinut arkkitehti Georg Schreck. Hänen suunnitelmansa rakennuksen sijoittamisesta hyväksyttiin niin ikään. Rahatoimikamari valtuutettiin rakentamaan talo, jolle oli jo rahoitus olemassa. 

Tampereelta lähteneestä postijunasta oli jouduttu poistamaan kaksi humalaista miestä Lempäälän asemalla. Heidän piti jatkaa matkaa myöhemmällä sekajunalla, jota vastaan toinen jostain syystä lähti juoksemaan kompastuen kiskoilla. Huonostihan siinä kävi. Jalka poikki, korva ruhjoutui ja ohimoon tuli ammottava reikä. Ensiapua annettiin asemalla ja hänet laitettiin tavarajunalla Tampereelle. Matkalla hän kuitenkin kuoli. Toinen sankari rupesi riehumaan Lempäälän asemalla puukko kädessä, jolloin hänet köytettiin aitaan tyyntymään. Hän pääsi kuitenkin jatkamaan matkaansa kohti Toijalaa.

Pispalassa oli Heikki Viholaisen kaksikerroksinen asuinrakennus syttynyt palamaan. Tuli oli lähtenyt liikkeelle keittiön hellasta. Palossa tuhoutui paitsi kyseinen asuinrakennus, myös Viholaisen ja naapuri Johanssonin ulkohuonerakennukset. Palokunta onnistui suojaamaan naapurin asuinrakennuksen purjeiden avulla. Vedensaanti oli vaikeaa, kuten kaikki Pispalassa käyneet osaavat kuvitella. Paloa oli sammuttamassa Pispalan palokunta ja "kolmisen miestä yhden ruiskun kera" Tampereen vakinaisesta palokunnasta. Sankat ihmisparvet olivat kerääntyneet katsomaan tulipaloa. Vahinkoa kärsivät edellä mainittujen omistajien lisäksi myös Viholaisen neljä vuokralaista. 

Palaneen talon kerrottiin olleen lähellä haulitornia. Mikko J. Putkosen kuva wikimediassa on vuodelta 2011.


Mikä on muuttunut 103 vuodessa? Varmasti ainakin palontorjuntamenetelmät ja loukkaantuneiden hoito. Sen sijaan humalaisten toilailut ja uteliaat palopaikalla töllistelijät voisivat olla yhtä hyvin päivän lehdestä.

torstai 29. elokuuta 2013

Saksan kautta Amerikkaan

Kun suomalaisia lähti 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa siirtolaisiksi Yhdysvaltoihin ja Kanadaan, kulki useimpien reitti Hangon kautta Englantiin ja sieltä edelleen valtameren yli. Etenkin 1800-luvun siirtolaiset käyttivät muitakin reittejä. Ruotsin, Norjan ja ilmeisesti myös Tanskan kautta matkustettiin uudelle mantereelle. Pienehkö määrä suomalaisia kulki Saksan satamien kautta.

Kun tutkin Castle Gardenin tietokantaa, huomasin yhden (omituisesti kirjoitetun) suomalaisnimen, joka saattaisi olla nyt tutkimani henkilö. Hän siirtyi Yhdysvaltoihin 1890-luvun alussa. Tietokannan mukaan kyseinen henkilö tuli Bremenistä, mutta oli siis suomalainen. Tietokannassa ei ole linkkejä alkuperäisiin matkustajaluetteloihin. Kovin paljon sieltäkään tuskin heruisi, mutta nimen alkuperäistä kirjoitusasua olisi mukava katsoa. Pyörähdys verkossa ei rohkaissut. Osa Bremenin matkustajaluetteloista on tuhoutunut sodan aikana. Useimmat linkit taas vievät Ancestryn maksullisille sivuille. 

Yhden ilmaisenkin luettelon sentään löysin. Transcribed Ship Manifests Departing from Germany-sivulta voi hakea nimiluetteloita eri vuosikymmeniltä. Ne kertovat mm. matkustajan nimen, iän, sukupuolen, ammatin, kotipaikan ja matkakohteen. Harvat suomalaisnimet on jälleen kirjoitettu melko haastavaan muotoon. Vielä ei ole tärpännyt, mutta ajattelin selata luettelot läpi. Olettaisin, että suomalaiset ajoittivat matkansa niin, että meri pohjoisessa oli varmasti vapaa. Talven lähtöjen selaamisen voi siis jättää viimeiseksi.

 Augusta Victoria-laiva, joka kulki Saksasta ilmeisesti Yhdysvaltoihin 1890-luvulla. Lähde: Wikimedia

Tuota sivustoa ei ole päivitetty sitten vuoden 2005. En myöskään huomannut siellä tietoa luetteloiden kattavuudesta. Selaaminen kannattaa ainakin siinä tapauksessa, että etsitty henkilö löytyy. Silloin voin myös olla motivoituneempi maksamaan Ancestryn tiedoista.

tiistai 27. elokuuta 2013

Kuinka monta?

Suku Forumilla oli lyhyt keskustelu siitä, kuinka paljon esivanhempia oli löytynyt. Kyse oli ymmärtääkseni tiettyyn esipolveen - esimerkiksi kuudenteen kuuluvista esivanhemmista. En jaksanut silloin ruveta perehtymään sukututkimusohjelmani melko vaatimattomaan tilastopuoleen. Jäin silti miettimään, kuinka paljon sukuun ylipäätään mahtaa kuulua tiedossa olevaa väkeä. Tai oikeastaan aihetta voisi rajata niin, että lähtöhenkilön pitää olla syntynyt 1800-luvun puolella, sukua lasketaan hänestä taaksepäin ja tiedot pitää löytyä kirkonkirjoista.

Miksikö tuollainen rajaus? Näinhän tietoja yleensä kerätään, vaikka ainoa yhdistävä tekijä on tuo lähtöhenkilö. Sitä paitsi itselläni sattuu olemaan juuri tuollainen tutkimus käynnissä.  Tällä hetkellä tietoja on 704 henkilöstä, mukana siis 1800-luvun lopulla syntynyt lähtöhenkilö ja hänen kuusi sisarustaan. Joukossa on muutamia kymmeniä useammassa avioliitossa olleiden esivanhempien puolisoita, jotka eivät siis ole lähtöhenkilön esivanhempia. Sen sijaan sisarusten puolisoita on mukana aika vähän, koska heitä en ole vielä ehtinyt selvittää. Heitäkin on muutamia kymmeniä, jotka ovat esimerkiksi löytyneet samalta rippikirjan sivulta, joten on kannattanut merkitä heidän tietonsa ylös. Karkea arvio antaisi lähtöhenkilölle kuutisen sataa varsinaista sukulaista.

Esivanhempia lähtöhenkilölle kertyy 76 kappaletta. Kolmesta ensimmäisestä sukupolvesta kaikki esivanhemmat on tiedossa. Sitten tulee muutamia samoja esivanhempia ja vähitellen myös sellaisia, joiden alkuperä ei ole selvinnyt. Suvun lukumäärää kasvattavat pienenä kuolleet lapset. Kun perheisiin usein syntyi toistakymmenta lasta, selvisi vain muutama hengissä aikuiseksi saakka. Pienenä kuolleiden määrästä on vaikea antaa arviota, mutta heitä voi olla jopa puolet henkilöluvusta.



Miksikö ei muita lähteitä? No kun ne 1700-luvullakin ovat tällaista luettavaa, henkikirjoja myöten. Puolisoiden ja lasten nimiä ei näköjään ole tarvittu.

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Lanko vai mikä?

Mitenkähän tämän selittäisin, ettei lukija menisi heti alkuvaiheessa sekaisin? Olavi Laurinpoika asui taloaan, kunnes vuoden 1705 aikoihin kuoli. Seuraava isäntä oli hänen poikansa Lauri Olavinpoika, jonka vaimo oli Anna. He kuolivat 1711. Tämän jälkeen henkikirjoissa on pari kertaa Laurin äiti Malin. Sitten tuli isoviha ja katkos niin henki- kuin kirkonkirjoihinkin.

Vuoden 1724 henkikirjoihin isännäksi on merkitty Antti Antinpoika, joka sopisi Laurin vävyksi, koska hänen vaimonsa oli Riitta Laurintytär. Heille on merkitty poika Heikki, mikä vähän ihmetyttää, koska pariskunta avioitui juuri noihin aikoihin. No, merkinnät kuitenkin jatkuvat tällaisina. Heikki avioitui, vaimon nimi oli Elin Antintytär. Vihityistä selviää, että kyseessä oli Heikki Olavinpoika. Hetkinen, miten tämä nyt menee? Tilannetta eivät paranna rippikirjat, joissa usein on vain pelkästään etunimiä. Kyllähän pappi pienen seurakuntansa tunsi.

Maata muokkasivat Olavi, Lauri, Antti ja Heikkikin, vaikka eivät ehkä juuri tällaisella välineellä. Lähde: pixabay


Lopulta 1737 Heikkiä sanotaan langoksi (svåger). Nykyisin lanko on joko vaimon veli tai sisaren mies. Sisaren mies hän tietysti voisi ollakin, mutta mitä hän teki talossa ennen avioitumistaan? Ja miksi juuri hänellä on vihityissä talon nimi ja morsiamella ihan toisen talon? Minun selitykseni on tällainen: Heikki oli itse asiassa Olavin ja Malinin poika ja Riitan setä. Hän oli lapsista nuorimpia ja melkein saman ikäinen Riitan kanssa. 

Ei selistystä luultavasti voi osoittaa oikeaksi, aukkoja on liikaa. Jäin vain miettimään, olisiko vaimon setääkin voitu sanoa langoksi vai olivatko Elin ja Antti välttämättä sisaruksia. No, hämäräksi tämä jää.

perjantai 23. elokuuta 2013

Sakaria etsimässä

Rutiiniluonteisesti keräilin Pekka Pekanpojan ja Anna Stiina Sakarintyttären lapsia. Hiski on hyvä apuväline ja antoikin tässä tapauksessa pariskunnalle 12 lasta. Heidät sitten nopeasti löysin kastettujen luetteloista, kiitos vain mustien kirjojen ja Hiskin huolellisille tallentajille. Mutta, vilkaisu rippikirjaan osoitti, että perheeseen kuului myös poika nimeltä Sakari, s. 1799. Ja kyllä, sillä kohtaa lasten syntymien väli oli sellainen, että yksi mahtui vuosille 1799 - 1801.

Hiski ei tunne kyseisestä seurakunnasta yhtään Sakaria, ei tuolta vuodelta eikä myöskään lähivuosilta. Rippikirjaan merkityt syntymävuodet olivat tuohon aikaan melko summittaisia. (Mitenkähän pappi ne muuten kirjasi? Katsoi tietysti edellisestä rippikirjasta, mutta muisteliko itse vai kysyikö vanhemmilta, kun lapsi merkittiin kirjaan ensimmäistä kertaa?) Mikäpä auttoi, kastettujen luettelo oli myös tarkistettava. Ei Sakaria. Olisiko hänet kenties kastettu naapuriseurakunnassa? Nyt turvauduin jo Hiskiin enkä käynyt alkuperäisiä luetteloita läpi, mahdollisia seurakuntia kun oli ainakin kolme. Eipä löytynyt niistäkään Pekan ja Annan Sakaria.

Todennäköistä tietenkin on, että kaste on aikanaan kirjattu erilliselle lapulle ja sen vieminen viralliseen luetteloon on unohtunut. Ei merkinnän puuttuminen tutkimustani kaada. Sakari kuoli 12-vuotiaana eikä suku siis hänen kohdaltaan jatkunut. Kuitenkin tuollainen puuttuva tai epätarkka tieto häiritsee minua.

Sakarista ei ole minkäänlaista kuvaa olemassa. Tämä Hugo Simbergin Haavoittunut enkeli kuvatkoon siis häntäkin.

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Ruotsin arkistoihin

Ruotsin ArkivDigital ilmoitti sähköpostilla, että sen arkistot ovat vapaasti luettavissa viikonloppuna 24. - 25.8. Ruotsalaiset viettävät tuolloin sukututkimuspäiviä ja pääsponsori haluaa mainostaa omaa palveluaan. Rekisteröityminen vaaditaan. AD:n hinnat eivät muutenkaan ole hirveät ja olenkin harkinnut kuukauden käyttöjakson ostamista. Katsotaan viikonlopun jälkeen. 

 Edit: Ajatuskatkon aiheuttaman sekoilun korjaus

Kytkentäni Ruotsin puolelle ovat aika vähäisiä. Nyt kuitenkin olisi tarvetta katsoa paria pohjoisruotsalaista seurakuntaa ja lisäksi selata henkikirjoja. Erityisesti niiden, joilla on sukua Tornionjokilaaksossa, kannattaa käyttää tilaisuutta hyväkseen. Kun alue kuului kokonaisuudessaan Ruotsiin, solmittiin avioliittoja nykyisen rajan yli. Solmittiin toki myöhemminkin.

Toinenkin ruotsalainen sukututkimussivusto lähestyi hiljattain sähköpostitse. Ancestry.se tarjoaa ruotsalaisten kirkonkirjojen ohella myös siirtolaisuuteen liittyviä aineistoja, kuten matkustajaluetteloita. Varhaisista siirtolaisista jotkut matkustivat Ruotsin kautta. Ancestrylläkin on toisinaan avointen ovien päivät. Siirtolaisaineistot eivät ole kuitenkaan vähään aikaan olleet vapaasti käytettävissä. Nyt muistuttivat vapaasta 14 päivän tutustumismahdollisuudesta. Pannaan harkintaan. Jostain syystä vierastan luottokorttini numeron lähettämistä heille verkon kautta. Kaipa salaukset ovat kunnossa, mutta...

Myöskään Ruotsin Riksarkivet SVAR ei peri kiskurihintoja digitoituihin kokoelmiinsa pääsystä. Minulla on kuitenkin hiukan ennakkoluuloja sitä kohtaan, että valtiollinen arkisto laskuttaa verkkopalvelustaan. Ehkä se on maailmalla yleistäkin. Kaikki kunnia siis meidän Digitaaliarkistollemme.

maanantai 19. elokuuta 2013

Polkupyörällä

Ajelen mielelläni polkupyörällä niin pitkään kuin kelit sallivat. Jäätiköllä en aja. Yhden kerran pyöräillessä mietin, miten kauan polkupyörä lienee ollut tavallisen kansan ajokki. Toki minulla on hämärä muistikuva polkupyörän historiasta, ainakin siitä mallista, jossa etupyörä oli huomattavasti takapyörää isompi. Se tuskin kuitenkaan oli mikään suuren yleisön kulkuneuvo. Toisaalta olen joskus löytänyt ensimmäisen maailmansodan aikaisen luettelon, jossa polkupyöriä oli torppien nuorisollakin. Mitä antaa haku Historiallisesta sanomalehtikirjastosta?

Ennen vuotta 1880 ei haulla löydy mitään. Selitys voi olla, että suomenkielisten lehtien lukumäärä oli vähäisempi ja ajoneuvosta käytettiin aluksi muitakin nimiä. Sen sijaan "velociped"-haku antaa osumia jo 1860-luvun lopusta. Enimmäkseen jutut näyttävät olleen kuvauksia eurooppalaisista suurkaupungeista. Oulun Wiikko-Sanomia-lehti kuvasi 8.5.1869 uuden keksinnön velocipedin eli pikajalan käyttöä Pariisissa. Tiesipä lehti Suomen kenties ensimmäisen polkupyörän valmistuneen Jokioisten pruukin omistajalle F. Brehmerille, joka oli teettänyt sellaisen piirustusten mukaan ja ajellut sillä puistossa.

Wikimedia tarjoaa tällaisen hiukan erikoisemman mallin polkupyörästä. Eipä tainnut koskaan yleistyä.


1880-luvulla alkavat jutut polkupyöristä yleistyä. Turussa toimi jo Polkupyörä-klubi. Myös erilaiset kuvaukset polkupyörällä tehdyistä matkoista ilmeisesti kiinnostivat lukijoita, koska niitä julkaistiin paljon. Polkupyörän käyttökelpoisuutta sotapalveluksessa alettiin miettiä. Vaasan markkinoille oli tuotu kaksi polkupyörää Jurvasta. Talokas Oskar Ketola oli ne sepän avustuksella valmistanut. Niiden sanottiin olleen hyvää tekoa ja hinnaltaan ainoastaan 40 ja 50 markkaa. Polkupyörä oli alkanut siirtyä herrasväen huvituksesta tavallisen kansan ajokiksi.


lauantai 17. elokuuta 2013

Neljä Niiloa

Heikki Niilonpojalle ja Anna Heikintyttärelle syntyi neljä Niilo-nimistä poikaa vuosina 1801, 1803, 1807 ja 1817. Kukaan heistä ei elänyt pitkään. Elinaika vaihteli muutamasta päivästä muutamaan kuukauteen. Niilo-nimi kulki suvussa useammassa sukupolvessa. Seuraavalle se ei enää jatkunut, mutta aikuisiksi eläneet lapset kyllä taas jatkoivat traditiota.

Perheeseen syntyi kaikkiaan 15 lasta, joista vain neljä eli aikuiseksi. Kyseessä oli siis yksi esimerkki korkeasta lapsikuolleisuudesta 1800-luvun alusta. Kaikki pieninä kuolleet menehtyivät ensimmäisenä ikävuotenaan, useimmat pian syntymänsä jälkeen. Anna Heikintytär oli raskaana lähes 20 vuotta yhteen menoon. Oikeastaan oli ihme, että hän itse selvisi hengissä.

Perheessä toistettiin muitakin nimiä. Anna Kaisa ja Anna Kreetta kuolivat pieninä, mutta 1818 syntynyt Anna Liisa jäi eloon. 1804 syntynyt Johannes ja 1815 syntynyt Juho sen sijaan molemmat kuolivat vauvaikäisinä. Isakia, Pekkaa ja Helenaa ei jostain syystä annettu nimeksi uudestaan.

Norjalainen almanakka vuodelta 1644. Lähde: wikimedia


Nykyisin tuollainen kuolleen lapsen nimen ottaminen uudestaan käyttöön tuntuu jotenkin oudolta. Esivanhempamme ajattelivat toisin. Myös suhtautuminen pienen lapsen kuolemaan lienee ollut erilaista kuin nykyään. 1900-luvun alun kuolinilmoituksissa toistettu näkemys siitä, että lapsi pääsi Taivaan Isän luokse ja välttyi maallisisilta vaivoilta ei liene ollut ihan pelkkä korulause. Joku lohdutus piti olla tuollaisen kauheuden keskellä.

torstai 15. elokuuta 2013

Kylmäsäilytystä

Tuon edellisen, mätäkuuta käsitelleen tekstin kirjoittamisen jälkeen rupesin muistelemaan, miten helposti pilaantuvien elintarvikkeiden säilytys oikein hoidettiin silloin, kun jääkaappeja ei ollut. Suomessahan lämmintä aikaa on ehkä viisi kuukautta vuodessa. Muun ajan vanhanaikaisten kylmien eteisten komeroissa oli lähes jääkaappilämpötila. Talvisaikaan ongelmana saattoi olla jäätyminen.

Kellarissa säilyivät perunat, vihannekset, hillot, mehut ja muut säilykkeet. Liha valmistettiin varmasti kypsäksi, joten kylmäketjun katkeaminen ei ehkä siinä haitannut. Lähinnä kesäiseen aikaan ostettiin joskus jauhelihaa. Niin, ja paistettiinhan toisinaan makkaraa. Mutta maito ja lauantaimakkara vaativat kylmempää tilaa. Sellainen löytyi kaivosta. Maito oli kannellisessa astiassa, kansi tiukasti kiinni, jottei sitä joutunut kaivoon. Voi ja leikkele samoin olivat kannellisessa astiassa, joka sitten pantiin narusta roikkumaan kaivoon. Kotona lypsetyn maidon nopea jäähdyttäminen oli tärkeää. Maitotonkka laitettiin kylmään veteen jäähtymään.



Suolattu tuote kestää paremmin lämpöä. Kesäiseen aikaan syötiin suolasilliä ja suolattuja silakoita. Uusien perunoiden kanssa maistuivat. Nyt niitä varmasti sanottaisiin tönkkösuolatuiksi. Siihen aikaan sellaista sanaa ei tunnettu. Myös kotona teurastetun possun lihaa säilytettiin suolavedessä. Sitä ei kuitenkaan yleensä riittänyt lämpimään aikaan saakka.

Muistelen kuulleeni, että talvella sahattuja ja sahanpuruissa säilytettyjä jään palasia käytettiin kylmentämiseen. Itse en ole koskaan sellaisia nähnyt. Ehkä niitä oli aikoinaan kaupoissa ja isommissa taloissa.

tiistai 13. elokuuta 2013

Mätäkuun juttua

Mätäkuusta tulee mieleen, että ennen ruuan sanottiin pilaantuvan ja haavojen tulehtuvan herkemmin heinäkuun lopulta elokuun lopulle ulottuvan jakson aikana. Jostain syystä saan tässä yhteydessä silmiini myös inhan kuvan isoista pörisevistä kärpäsistä, joita ennen vanhaan raatokärpäsiksi nimitettiin. 

Kustaa Vilkunan "Vuotuinen ajantieto" kertoo mätäkuun sijoittuvan ajalle 23.7 -23.8. Se oli aiemmin merkitty almanakkaan. Nimi on virheellinen käänös. Saksankielen "koirakuuta" merkitsevästä sanasta on tanskaksi tullut mätäkuu. Ehkä ei kuitenkaan ihan aiheetta. Kaleva tiesi kertoa, että haavat todella tulehtuvat tähän aikaan kesästä helpommin. Ilmankosteus, lämpötila ja haavoihin helpommin pääsevät epäpuhtaudet olivat selityksenä. Jos joku on vielä epäuskoinen mätäkuun suhteen, sopii tehdä pieni testi ja pitää biojätteitä sisällä muutaman päivän ajan. 

Mätäkuun jutut sitten. Kustaa Vilkunan mukaan ennen ihmisiä peloteltiin pysymään pois vedestä mätäkuun aikana, koska käärmeet ja muut hirvitykset uhkasivat. Tähän liittynevät jutut suurista meri- ja lohikäärmeistä, jotka saattoivat käydä ihmisen kimppuun. Jutut ovat ulkomaista alkuperää, mutta kulkeutuneet jossain määrin Suomeenkin. Ovatko meidän jokakesäiset "hauki puri ihmistä"-uutisemme tämän vanhan perinteen jatkoa? Tosin ne ilmestyvät lehtiin usein jo ennen varsinaisen mätäkuun alkua. Heinäkuu taitaa olla uutisrintamalla hiljaisempaa aikaa. 

Tämä wikimedian lohikäärme ei ole vedessä, vaan Tukholman Gamla Stanissa.







sunnuntai 11. elokuuta 2013

Vielä museoista

Jotenkin miellän museoon kuuluvaksi aitouden, alkuperäisyyden. Siitä syystä en kaipaa samaan yhteyteen fiktiota: keksittyjä henkilöitä, näytelmiä tai muuta. Joku voi kaivatakin. Itse toivon ainakin, että fakta ja fiktio pidetään selkeästi erillään. Opas saa minun puolestani kyllä pukeutua vanhaan tyyliin, vaikka vaatteet eivät ihan aitoja olisikaan. Myös työnäytökset ovat hyviä, kunhan niissä toimitaan vanhojen työtapojen mukaisesti niin pitkälle kuin suinkin mahdollista.

Osallistumista kannatan. Yleisökin voi toivottavasti kokeilla vanhoja työmenetelmiä. Niillä valmistettuja tuotteita voi toivottavasti kosketella. Harvalla enää on kokemusta pellavalangasta tai erilaisista pellavakankaista. Jopa villakangas voi olla oudompi juttu. Miltä tuntuivat sarkavaatteet, tuohivirsut tai tallukkaat? Kokemista ja kokeilemista voi varmaan laajentaa muuhunkin, kankaat ja vaatteet tulivat nyt vain ensiksi mieleen. Oikeasti vanha siis vaikka vitriiniin ja vanhalla menetelmällä tuotettu uusi tuote vapaasti tutkittavaksi.

Eräässä museossa oli käytetty taustaääntä, pääasiassa ihan katselukokemusta avartavasti. Höyryveturin, höyrylaivan ja tehtaanpillin ääni tai kosken kohina kaupungin laidalla on meille jo kadonnutta perinnettä. Hevosia, lehmiä tai vaikkapa kirkonkelloja kuulee kyllä halutessaan edelleen. Ei siis ääntä äänen vuoksi. Emmekä ihan tarkkaan voi tietää, miltä vanhanajan markkinoilla kuulosti. Mutta ehkä se taas ei häiritse muita kuin pedanttia minua.

Kuvalähde: commons.wikimedia

perjantai 9. elokuuta 2013

Mitä toivon museolta?

Kaisan blogiteksti palautti mieleeni muutamat kesäisten paikallismuseokäyntien jälkeen syntyneet ajatukset. Aiheesta lienee keskusteltu laajemminkin, mutta en ole tuota keskustelua seurannut. Museoiden suhteen olen pelkkä laiska harrastelija. Sopivan tilaisuuden tullen saatan piipahtaa sellaisessa. Mutta tässä kaikki lienevät asiantuntijoita - kuten koulunkin suhteen.

Paikallismuseoissa on useimmiten pääpaino paikallisessa esineistössä. Sen takia ne aika paljon muistuttavat toisiaan. Ulkopuoliselle rukki on rukki, syntyperäiselle se on juuri meidän pitäjän rukki. Asialle ei kai voi eikä tarvitse tehdä mitään. Jos paikkakuntaan liittyy jotain erityispiirteitä, olisi hyvä kerätä niihin liittyvää esineistöä. Ehkä kiinnostavaa voisi olla myös, miten historian suuret tapahtumat (sodat, 1918 ja 1939 - 1944 mukaan lukien) ovat sivunneet paikkakuntaa. Vanhoja valokuvia katsoo mielellään. Voisiko kuitenkin ajatella, että niitä voisi vaikka kosketusnäytöltä valita. Paikallinen ihailisi oman kylänsä ihmisiä, turisti tutkailisi uitosta kertovia kuvia. Nykytekniikan sijoittaminen paikallismuseoon voi olla haastavaa, mutta ei varmaan mahdotonta.

Anneli Salon valokuva Aleksis kiven syntymäkodista. Lähde: commons.wikimedia

Maakunnallisissa ja valtakunnallisissa museoissa resurssit ovat yleensä ihan toista luokkaa, mutta niin ovat vaatimuksetkin. Eniten on ärsyttänyt tekstien lukeminen isoilta pahveilta. Vastaavat voisi lukea verkosta, miksi vaivautaua museoon? Lisäksi tekstit ovat aika yleisluontoisia. Rohkenen taas esittää valinnan mahdollisuutta ja toimivia kosketusnäyttöjä. Jossain kohtaamani (missä?) tärkeiden tapahtumien sijoittaminen kivan näköiselle aikajanalle oli mielestäni hyvä ratkaisu. Janahan se ei tarkkaan ottaen ollut, vaan jonkinlainen kiemurteleva viiva. Filmejä, äänitallenteita ja lehtijuttuja voisi varmaan hyödyntää nykyistä enemmän. Joku kaipaa mukaan fiktiota ja osallistumista, minä en.

Vielä lopuksi: olisiko ihan mahdotonta varata lapsille oma pieni tila. Lapset ovat lapsia ja väsyvät ennen pitkää museossa kiertelyyn. Jos aikuisia on mukana useampia, voisi yksi vuorollaan olla lasten seurana ja muut kierrellä näyttelyssä. Lasten nurkkauksessa voisi sitten olla "vanhoja" leluja, kirjoja, pelejä, kenties heille tehtyä materiaalia näyttelyiden aiheista.


keskiviikko 7. elokuuta 2013

Riippuvuutta

Alan epäillä, että olen tulossa riippuvaiseksi sukututkimuksesta. Ihan tosissaan, välillä harmittaa vietävästi, kun joutuu keskeyttämään ihan normaalien arkirutiinien vuoksi. Toistaiseksi en sentään ole öitäni koneen ääressä istunut SSHY:n ja Digitaaliarkiston sivuja plaraten, mutta toisinaan irrottautuminen on ollut vähän vaikeaa.

Lupasin eräälle tuttavalle tehdä hänen suvustaan tutkimuksen. Ei siinä mitään, tavallinen suku ja tavallinen tutkimus. Tuttava kuitenkin halusi yhdestä sukutilasta isäntäluettelon 1600-luvulta ja menin sellaisen lupaamaan. Se saattaa ollakin suurempi haaste. Paikkakunnan henki- ja maakirjat tuntevat pääasiassa etunimiä ja patronyymejä. Ja vaikka kuinka järjestelmällinen yrittää olla, sekoittaa tilojen järjestyksen muuttuminen pasmat välillä kokonaan. Ei siis ihme, että keskeytykset harmittavat. En ole keksimässä pyörää uudelleen, tiettävästi paikkakunnalta ei ole julkaistu isäntäluetteloita. Jonkun tutkijan yksityisarkistossa niitä toki voi olla.

Kuten tuttavallenikin korostin, isäntäluettelo ei ole sukututkimus. Ainakaan tuon paikkakunnan kohdalla, koska sukulaisuuksista ei puhuta vanhoissa henki- ja maakirjoissa yhtään mitään. Tuomiokirjojen kimppuun en ole lähdössä. Niissä on omien sukujuurienikin kohdalla vielä valtavasti läpikäymätöntä ainesta. Kun saan lupaamani homman valmiiksi, palaan erään niityn omistuksesta käytyyn riitaan. Olihan se niitty ollut jo isoisälläkin (siis riitelijän, ei minun), kiitos vain vahvistuneesta sukulaisuudesta.

Taitaapa olla Ikaalisten käräjiltä 1700-luvulta. Lähde: SSHY:n jäsensivut


Mutta palatakseni tuohon riippuvuuteen. Olen luvannut itselleni järjestää jonkun päivän vapaaksi pelkkästään sukututkimusta varten. En laita ruokaa, en pese pyykkiä enkä tee muutakaan jokapäiväistä hommaa. Katsotaan, tekeekö sen jälkeen mieli tehdä jotakin vallan muuta.

maanantai 5. elokuuta 2013

Passilla vai ilman

Nykyisin matkustamme tyytyväisinä Schengen-alueella ilman passia. Epäluuloisimmat, kuten minä, pitävät passia kuitenkin mukanaan, onhan se kaikkialla hyväksyttävä henkilöllisyystodistus. Tiedättehän, jos jotain sattuu... Olen sen ikäinen, että totuin ensimmäisiä matkoja tehdessäni tiukkoihin rajamuodollisuuksiin. Passi piti olla ja moniin maihin viisumikin. Pohjoismaihin pääsi henkilötodistuksella, tulli tosin saattoi katsella tuomisia tiukasti. No nyt sitten olemme saaneet tilalle turvatarkastukset lentomatkoille lähdettäessä, jos liikkuminen muuten onkin helpottunut.

Aika monet sukututkijat lienevät selanneet passiluetteloita. Tai luetteloita passia varten myönnetyistä esteettömyystodistuksista, niin niitä taidetaan joissakin nimismiespiireissä nimittää. Olen usein miettinyt, mahtoiko varhaisilla siirtolaisilla olla passi, kun he lähtivät kohti Amerikkaa. Ainakin täällä Pohjois-Pohjanmaalla kerrotaan siirtolaisista, jotka lähtivät matkaan Norjan tai Ruotsin kautta eivätkä välttämättä hankkineet Suomen viranomaisilta passia lähtiessään joskus 1860 - 1880. Omissa tutkimuksissakin on tullut vastaan yksi 1880-luvulla lähtenyt, jota ei passiluettelosta löydy. Oliko Yhdysvaltoihin tai Kanadaan saavuttaessa tuohon aikaan vastassa viranomaisia, jotka kyselivät tulijan henkilöllisyyttä? Riittikö sana vai vaadittiinko dokumentteja?

Tällä laivalla monet suomalaisetkin matkustivat valtameren yli. Charles DeLacyn maalaus, lähde: commons.wikimedia


Paikalliset asukkaat rajojen lähellä lienevät aiemmin liikkuneet melko vapaasti, koska valvonta ei millään ole voinut kattaa tarkasti pitkiä rajoja. Ainakin Tornionjokilaaksossa on solmittu avioliittoja joen poikki siihen malliin, että rajan ylitse on varmasti liikuttu. Tavaraakin kulki, laillisesti ja laittomasti. 1900-luvulla käytössä oli rajapassi, aiemmasta menettelystä en tiedä. Myös saamelaiset lienevät liikkuneet Suomen, Ruotsin ja Norjan alueilla yli rajojen. Venäjän rajan ylittäneitäkin oli vielä vuoden 1918 jälkeen, mutta siinä kyllä jo otettiin tietoinen riski.

lauantai 3. elokuuta 2013

Kioskilla

Lapsuuden kesiä muistellessa tuli mieleen, kuinka joskus saatiin lantti kioskilla käyntiä varten. Kioskeja oli lähettyvilla parikin kappaletta. Toiselle oli matkaa kilometrin verran, toiselle hiukan enemmän. Muistatteko vielä noita maaseudun puisia kioskeja? Onkohan niitä missään säilynyt?

Ei ihan meidän kylän kioski, mutta samaa näköä. Lähde: wikimedia

Luulen, ettei meidän kylän kioskeissa ollut sähköä. Enkä muista, että niistä olisi saanut ostaa mitään kylmää. Auki ne olivat vain kesäisin. Limonadia me niistä useimmin ostimme. Sitruunasoodaa tai appelsiinijuomaa. Mikähän sen merkki mahtoi olla? Lämminkin hiilihapollinen juoma maistui hyvälle, kun sitä niin harvoin sai.  Kyllä kioskilla taisi olla pieni valikoima karamelliakin. Tikkareita ainakin ja ehkä nallekarkkeja.

Nallekarkkeja taitaa olla vieläkin. Kuvalähde: http://de.m.wikipedia.org/wiki/Datei:Gummy_bears.jpg

Keskiolut ei vielä meidän kioskiemmme aikaan ollut tullut kauppoihin. Jotain pilsneriä tai vaarinkaljaa kioskilla oli myynnissä ja ukkoja istuikin siellä toisinaan turisemassa keskenään. Kaljan alkoholipitoisuus oli varmaan olematon. Aikuisia taisi sen maku miellyttää enemmän kuin limonadin.

Kylän kioskit katosivat muistaakseni 60-luvun alkupuolella. Jonkin aikaa ne nököttivät suljettuina paikoillaan. Sitten kai tontinomistajat kyllästyivät niiden rapistuvaan olemukseen ja purkivat ne pois. Aika oli ajanut niiden ohitse. Pian alkoi tulla baareja, josta juotavansa sai kylmänä. Kukaan ei tainnut edes hoksata ottaa valokuvaa meidän kylän kioskeista.

torstai 1. elokuuta 2013

Castle Gardenissa

Castle Garden oli paikka, jonka kautta siirtolaiset tulivat New Yorkiin ennenkuin Ellis Island aloitti toimintansa. Jos olen oikein ymmärtänyt, se sijaitsi Manhattanilla ja oli ainoa siirtolaiskeskus vuosina 1855 - 1890. Siirtolaisia toki tuli aiemminkin. Castle Gardenin toiminta keskuksena päättyi 1890-luvulla.



Keskuksen kautta tulleista on verkossa tietokanta, jossa sanotaan olevan 11 miljoonaa nimeä vuosilta 1820 - 1892. Itse asiassa nimiä on vielä ainakin vuodelta 1893, hakulomakkeessa takarajana näkyy 1913. Varhaisia siirtolaisia kannattaa siis etsiä sieltä. Päädyin selaamaan tietokantaa, koska etsin tietoa henkilöstä, joka rippikirjan mukaan on lähtenyt Amerikkaan 1880. Ei häntä löytynyt tietokannasta. Hyvin todennäköisesti hän on tehnyt matkan (hän tuli takaisinkin) tulematta kirjatuksi mihinkään. Varmaankin lähtenyt Suomesta ilman passia, mennyt laivaan Ruotsissa ja jatkanut ehkä Englannin kautta Amerikan mantereelle. Sielläkään ei ole kirjoissa eikä kansissa, ei ainakaan tavallisimmissa.

Mutta tuosta Castle Gardenin tietokannasta vielä. Kun olin aikani tehnyt hakuja, päädyin tekemään yhden niin, että vain lähtömaa Finland oli määritelty. Sain tulokseksi 492 nimeä, kaikki vuodelta 1893. Nimien kirjoittaminen on tuolloinkin tuottanut vaikeuksia. Huhtala ja Erikson ovat hyvin tunnistettavissa. Keitä lienevät olleet Hakki Hakkeramar ja Isak Jillanpala? Jälkimmäinen ehkä Sillanpää. Mielikuvitusta pitää siis käyttää, kun etsintöjä tekee.

Kun muutin sanan Finland lomakkeella kohtaan Province of Last Residence ja lopulta kohtaan Place of Last Residence, sain enemmän nimiä useammalta vuodelta. Edellisessä noin 1100 ja jälkimmäisessä tapauksessa noin 1500. Pitää ottaa vielä ne tutkittavaksi, josko etsimäni henkilö löytyisi niiden joukosta jotenkin merkillisellä tavalla kirjoitettuna.