maanantai 30. maaliskuuta 2015

Muistilappusia ja lukukinkereitä

Jäin vielä miettimään edellisen tekstin asioita. Miksi Maria Isakintytär jäi ilman syntymä- ja kastemerkintää eikä rippikirjaankaan oikein löytynyt hänelle syntymäaikaa, vaikka perheen muille lapsille sellainen oli merkitty? Oletan, että papit ainakin pyrkivät kirjaamaan kastamansa lapset mahdollisimman pian sekä kastettujen luetteloihin että rippikirjaan/lastenkirjaan.  Jos kastaminen tapahtui muualla kuin pappilassa, merkitsi pappi ehkä tapahtuman ensin jollekin irtolapulle tai muistikirjaansa. Tähän tuntuisi viittaavan se, että vuoden loppuun on aika monessa seurakunnassa tehty lisäyksiä jo aiemmin sinä vuonna kastetuista.

Oletan, että Maria oli tällainen muun tilaisuuden yhteydessä kastettu, jonka pappi tykkänään unohti siirtää irtolapulta virallisiin rekistereihin. Ehkä asia tuli jollakin tavalla esille, kun nuorempi 1793 syntynyt sisar kastettiin. Kirkkoherra alkoi olla tuolloin jo iällä ja kuoli 1796. Kenties uusi kirkkoherra tuli kysyneeksi perheeltä, minkä ikäinen tytär oli ja näin saatiin rippikirjoihin syntymävuosi ainakin lähemmäs oikeata. Tosin sitä ennen hänkin kertaalleen kopioi syntymävuoden vanhasta rippikirjasta. Rienilästä olisi tietysti voitu käydä kasteella myös Karkussa tai Suoniemellä. Oletettavasti näistä muualla tapahtuneista toimituksista kuitenkin tuli kirjallinen ilmoitus kotiseurakuntaan. Muistelen Mouhijärven kastettujen luetteloissa tähän viittaavia merkintöjä nähneeni.

Kinkerit Konnevedellä ja liki sata vuotta Marian nuoruusaikoja myöhemmin. Lähde: wikimedia

Missä vaiheessa lapset kastamisen jälkeen kohtasivat seurakunnan paimenen? Kirkkoon ei varmaankaan jo käytännön syistä kovin pieniä lapsia viety. Ainakin hiljaa piti jo osata istua. Eikä yhden tyttölapsen syntymävuotta jumalanpalveluksen yhteydessä olisi ruvettu pohtimaan. Lukukinkerit olivat paikka, jossa jo hiukan lukemaan opetelleet lapset kävivät tietojaan osoittamassa. Saihan siellä kaiken lisäksi lapsikin hyvin syödäkseen. Tuo rippikirja, jossa Marian syntymävuodeksi on merkitty 1789, alkaa 1804. Maria alkoi siis olla rippikouluiässä ja ehkä kävi kinkereillä sinne pyrkimässä. Ennen Karkkuun muuttoaan hän ehtikin käydä ehtoollisella kaksi kertaa 1804. Harmi, ettei rippikoululaisista ole tuolta ajalta säilynyt luetteloa.

perjantai 27. maaliskuuta 2015

Maria Isakintytär eli esitäti löytyi lopulta

Olen tainnut aiemminkin kirjoittaa Frimodigin perheestä. Isak ja Riitta (os. Vasara) Frimodig ovat esivanhempiani. Heidän ja heidän lastensa elämänvaiheet olen kutakuinkin selvittänyt lukuunottamatta Mariaa. Hänen kohdallaan ongelmia on ollut kaksi: hänelle ei ole merkitty tarkkaa syntymäaikaa ja hän muutti 1804 Mouhijärven Rienilästä Karkkuun. Syntmävuodeksi on ensin merkitty 1792, myöhemmässä rippikirjassa 1789. Jos tarkkaan katsoo, näyttäisi jälkimmäisessä olevan joulukuu. Karkun rippikirjojen läpikahlaaminen ei ole jaksanut innostaa. Olisi kuitenkin mukava tietää hänen mahdollinen puolisonsa ja kuolinpäivänsä.

Siispä uudestaan kirkonkirjojen kimppuun. Mieleen tuli ajatus, että hän olisi saattanut palata Mouhijärvelle. No, tarjolla oli parikin sopivaa Suoniemeltä (niinpä tietysti, kappeliseurakunnasta) palannutta Maria Isakintytärtä. Kairilan Arkkilaan Kauniaisista 1806 muuttanut oli rippikirjan mukaan syntynyt 1789. Kauniaisten kylän sentään jaksoin tarkistaa. Ja siellä hän oli ainoan kerran elämässään saanut nimen Frimodig, tosin syntymäpaikaksi, mutta kelpaa sekin minulle. Oikea Maria siis. Kairilassa hänelle sitten yllättäen löytyi syntymäpäiväkin, 4.12.1789. Ei ole kyllä tuolla päivämäärällä ainakaan Mouhijärvellä kastettujen joukossa. Ehkä hänet on viety kasteelle johonkin naapuriseurakuntaan, koska en löydä häntä kotiseurakunnan luetteloista.

Maija palasi Mouhijärvelle. Lähde: Digitaaliarkisto

Loppu olikin sitten helppoa. Maria avioitui 1815 Juho Juhonpojan kanssa. Tälläkin oli rippikirjoissa vain syntymävuosi, 1790. Mahdollisesti hän oli lähtöisin Suoniemen Sarkolasta. Juho oli Mouhijärvellä renkinä. Perhe kuitenkin muutti 1818 Suoniemen Kauniaisiin. Muuttokirjaan Juho sai sukunimen Krut ja ammatin jägare. Sotilaaksikin häntä sanottiin. Pakko tunnustaa, etten tunne autonmian ajan alun sotalaitosta Suomessa juuri ollenkaan. Ruotusotilaita taisi vielä tuolloin olla? Juho  ja Maria elivät loppuelämänsä Kauniaisissa itsellisinä. Molemmat kuolivat 1848. Juhon kuolinsyyksi on muuten merkitty vanhuudenheikkous. Hän oli kuollessaan 57-vuotias.

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Bostonin kautta Amerikkaan

Pohjois-Amerikkaan muuttaneiden siirtolaisten jälkiä seuratessa ovat tutuiksi tulleet Ellis Islandin  ja Castle Gardenin tietokannat sekä ensin mainitun kautta myös alkuperäiset matkustajaluettelot. Moni matkusti New Yorkin kautta. Muitakin reittejä oli. Kanadaan ja USA:n pohjoisosiin pyrkineet ovat usein käyttäneet Quebeciin kulkenutta laivareittiä. Kanadaan menijöistä löytyy sekä tietokanta vuosilta 1925 - 1935 että pääsy alkuperäisiä luetteloita selaamaan, kunhan tietää laivan nimen ja matkustusajan vuosilta 1865 - 1922.

Tiesin, että laivoja kulki Liverpoolista myös Bostoniin. Joskus Ancestryn salliessa vapaan pääsyn tietokantoihinsa olen noita Bostonin luetteloita selannutkin. Olen kuitenkin ollut siinä käsityksessä, että ne ovat Ancestryn yksinoikeudella omistamia. Mutta sehän ei pidä paikkaansa. Tein hakuja FamilySearchissa. Yksi osuma osoitti tietokantaan nimeltä "Massachusetts, Boston Passenger Lists, 1891-1943". Oletin tietysti, että vain tietokantaan pääsee, ei alkuperäiseen luetteloon. Mutta sen sivu aukesi ihan nätisti. Ja on myös koneelle tallennettavissa. Kiitos ja kumarrus. 

Minulla on etsinnässä eräs Huhtala, joka ei toden totta ollut ainoa tuon sukunimen kantaja Amerikan mantereella. Niinpä aukaisin sivun, joka hakutuloksen mukaan sisälsi Ivalle Huhtalan tiedot. Olisi tietysti pitänyt ymmärtää, että Ivalle oli oikeasti Kalle. Ei ollut minun Huhtalani.

Toivottavasti tästä leikkeestä näkyy, mitä tietoja matkustajaluettelo voi parhaimmillaan sisältää. Tiedot jatkuvat vielä seuraavalla sivulla. Lähde siis FamilySearchin yllä linkitetty matkustajaluettelo.

Pitäisi aina silloin tällöin käydä näitä siirtolaistietokantoja läpi. Niihin tulee uutta tietoa.

perjantai 20. maaliskuuta 2015

Valtiorikosoikeuksien osastot?

Digitaaliarkistossa on ilmeisesti jo jonkin aikaa ollut nähtävänä valtiorikosoikeuksien tuomioluettelot. Aineisto on näyttörajoitettua eli sitä voi katsoa vain arkistolaitoksen sisäisessä verkossa. Käyttölupaa ei tarvita. Tässä taannoin arkistossa käydessäni ajattelin tutustua luetteloihin. Aioin alkajaisiksi hakea esille Tampereella toimineen valtiorikosoikeuden päätökset. Sepä olikin helpommin sanottu kuin tehty. Valtiorikosoikeuksien osastot on nimittäin merkitty numeroin 1 - 145. Mitään paikkakuntaan viittaavaa en löytänyt aineistoa hetken aikaa selatessani, nuo numerot vain. Luettelot ovat vaihtelevan pituisia, mutta tuomittujen nimiä on kuitenkin niin paljon, ettei kaikkia jaksa millään selata.

Siispä etsimään Vakasta tietoa. Osastojen numerot olivat hakusessa sielläkin. Suurin syy lienee siinä, että vuoden 1918 vankeja koskeva aineisto on järjestetty vankileireittäin. Yhdellä vankileirillä saattoi olla monessa eri osastossa ja eri paikkakunnilla tuomittuja vankeja, joiden asiakirjat päätyivät leirin arkistoon. Ne ovat sitten koteloissa, joiden signumit kyllä saa Vakasta näppärästi esiin. Mikäpäs siinä, jos asuisi pääkaupunkiseudulla, kävisi vain Kansallisarkistossa tutkimassa alkuperäisiä asiakirjoja.

Melko monen haun jälkeen sain Vakasta esille Tampereen sotavankileirin arkiston saapuneiden asiakirjojen joukosta täytäntöönpanoasiakirjat ja niistä rangaistusluetteloiden otteet. Niihin oli merkitty valtiorikosoikeuden osastojen numeroita. Tässä Tampereen, Hämeenlinnan ja Lahden leirien arkistoista löytämäni osastot:
  • Tampere 17 – 21, 52, 54 – 61, 144
  • Hämeenlinna 9, 10, 40 – 43, 54 – 56, 59, 100 – 102, 110
  • Lahti 42, 62 – 76, 100, 102, 112, 117, 121 – 132, 138
Hämeenlinnan ja Lahden vankileirit olivat suuria ja niillä oli varmasti eri puolilla, myös Tampereella tuomittuja.  Taidan luettelon perusteella lähteä ensimmäiseksi tarkistamaan osastoja 54 - 61.

Kuva ei liity aiheeseen mitenkään. Epäonnistunut otos tämänpäiväisestä auringonpimennyksestä.
 
Miksi sitten tutkia tuomioluetteloita? No, etsin tietoa sellaisista sukulaisista, jotka eivät ole kohdanneet matkansa päätä taisteluissa tai vankileirillä eivätkä toisaalta myöskään valittaneet valtiorikosylioikeuteen. Arvelen, että Tampereella ja sen ympäristössä asuneissa sukulaisissa voisi olla tällaisia. Perimätieto on kertonut kuskiksi pakotetusta sukulaismiehestä tai punakaartille leipää leiponeesta naisesta. Kumpikaan ei kokenut tehneensä mitään pahaa ja jäi kotipaikkakunnalleen, kun varsinaiset kaartilaiset lähtivät pakenemaan. Kiinnostaisi tietää, onko heidät tuomittu ja jos, niin mistä.  Avunannosta valtiopetokseen?

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Juhon perukirja eli perintörahat hävisivät

Juho Malakias oli syntynyt isohkoon maalaistaloon. Hän kuitenkin siirtyi jo hyvin nuorena Tampereelle töihin. Hän on minulle vain kaukaista sukua, joten ihan hänen jokaista askeltaan en ole seurannut, mutta jotakin hänen vaiheistaan tiedän. 1903 hän avioitui, mutta vaimo kuoli jo 1910. Avioliiton solmiessaan  Juho oli talonomistaja. Hän oli ilmeisesti rakennuttanut tai ostanut puutalon, jossa piti vuokralaisia ja asui myös luultavasti itse perheineen. Noihin aikoihin hänen veljestään tuli kotitilan isäntä. Todennäköisesti Juho peri silloin rahaa ja kenties käytti sen talon ostoon. Juho solmi nopeasti toisen avioliiton, kuten tuolloin tapana oli. 1920 hän oli jo titteliltään entinen talonomistaja.

Juho kuoli 1944. Vilkaisin hänen perukirjaansa nähdäkseni, oliko hänellä omaisuutta. Olihan sitä: piironki (vanha), kolme sänkyä vaatteineen, kaksi pöytää, kuusi tuolia, keinutuoli, keittiökaappi (vanha), ompelukone, kattovalaistus, talvipalttoo, miehen takki ja housut, kolme paria alushousuja, kaksi miehen paitaa, pari miehen saappaita, hattu ja talvitakki, neljä rikkinäistä lakanaa, kuusi pyyhettä, kuusi tyynynpäällistä, ikkunaverhot, naisten päällystakki, kaksi leninkiä, naisen alusvaatteita, kaksi kuparista kahvipannua, kaksi kattilaa, kahvikuppeja ja lautasia, raamattu, kirkkopostilla, puusepän työkaluja, kirves, saha ja potkukelkka, kirjoitusvälineita ja sekalaista. Kyseessä on siis koko kuolinpesän omaisuus. Juhon vaimo oli vielä elossa.

 Tällainen on Juhonkin talo voinut olla. Kuva Amurin museokorttelista wikimediassa.

Olettaisin, että tuo vastaa aika lailla keskimääräisen työläisperheen omaisuutta 40-luvulla. Takana oli sota-aika, jolloin liikeneviä kapistuksia oli ehkä vaihdettu elintarvikkeisiin. Juhon tosin olisi luullut saavan niitä kotitilaltaan, jos suhteet veljeen eivät olleet katkenneet. Mihin talorahat olivat hävinneet? Sitä emme saa tietää. Juho sai eläkettä ja hautausavustusta tehtaalta, joten hän lienee ollut siellä pitempään töissä. Kenties hän työskenteli siellä silloinkin, kun omisti talonsa. Talonomistaja vain oli hienompi titteli.

perjantai 13. maaliskuuta 2015

Hildan perukirja eli älä väheksy ketään

Perukirjakortistosta huomasin, että isäni pikkuserkun Hildan perukirja on olemassa ja siis luettavissa. Kun Hilda ei ollut avioliitossa eikä hänellä ollut lapsia, kävi mielessä, etten perukirjasta paljon saisi irti. Hilda kuoli 60-luvulla ja minulla on hänestä hämärä mielikuva. Hetken mielijohteesta tilasin perukirjan arkistossa nähtäväkseni ja se osoittautuikin oikeaksi aarreaitaksi.

En usko, että Hildan hautaa on enää olemassa. Jos on, näkymä lienee samankaltainen kuin tässä kuvassa.

Arvelen (en ole tarkistanut), että vielä 60-luvulla oikeus periä ylsi laajemmalle suvussa kuin nykypäivänä. Joka tapauksessa Hildan perukirjan liitteenä oli iso nippu virkatodistuksia, joista vanhimmat koskivat hänen isoisovanhempiaan. Näistä lähtien käytiin sitten eri sukuhaarat läpi. Ketju taisi useimmiten pysähtyä hänen äitinsä serkkuihin, mutta joissakin seurakunnissa oli merkitty myös heidän lapsensa. Kirjasin tietoa ylös koneelle. Vasta myöhemmin tajusin, että olisin voinut pyytää virkatodistuksista valokopiot. Kustannus ei ehkä olisi ollut ylivoimainen ja olisin saanut tiedot siinä muodossa kuin ne virkatodistuksissa olivat. Tosin niteet olivat paksuja enkä ole varma, olisiko niitä voinut valokopioida. 

Opin tästä ainakin sen, että lapsettomien perukirjat taitavatkin olla mielenkiintoisempia kuin lapsellisten. Sukua voi niissä olla selvitetty laajemmin. Olen saanut uuden herätyksen perukirjoihin. Aiemmin ne kiinnostivat lähinnä niihin kirjatun omaisuuden vuoksi. Nyt olen huomannut, että niistä voi saada suvusta lisätietoa. Paitsi että minähän en oikeastaan aktiivisesti tee jälkipolvitutkimusta. Kaipa kuolleiden papereita sentään voi hiukan vilkaista...

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Vielä vähän Historiallisesta sanomalehtikirjastosta

Vaikka olen esittänyt krittiikkiä Historiallista sanomalehtikirjastoa ja Kansalliskirjaston käytänteitä kohtaan, olen kuitenkin sitä mieltä, että digitoidut lehdet ja niihin kohdistuva hakumahdollisuus ovat oikea aarre sukututkijalle. Olen löytänyt lehdistä sukulaisistani paljon sellaista tietoa, mitä en olisi muualta saanut. Niinpä kovasti toivon, että digitointi jatkuisi edes hiukan pitemmälle. Olen kuitenkin huolestuneena todennut, ettei se ole edennyt ainakaan niiden lehtien kohdalla, joita eniten seuraan. Onko rahapula esteenä vai eivätkö lehtitalot salli jatkaa? Kenenkähän kanssa muuten neuvotellaan, jos jokin lehti on lakannut ilmestymästä jo vuosia sitten?

Aiemmin kotikoneelta tehdyn haun pystyi kohdistamaan myös siihen aineistoon, joka on katsottavissa vain vapaakappalekirjastojen päätteiltä. Onneksi hoksasin kirjata ylös itseäni kiinnostavia osumia. Kun sivusto uusiutui, voi kotikoneelta hakea enää vain vuoteen 1910 saakka. En oikein tätä ymmärrä. Ei kai lyhyt sitaatti voi loukata tekijänoikeutta? Siitä kuitenkin usein pystyi näkemään, oliko kyse oikeasta henkilöstä. Oletetaanpa, että etsin tietoa henkilöstä, jolla on yleinen nimi, jokin Mäkinen tai vastaava. Kotikoneella voisin käydä läpi noita sitaatteja vaikka vuosi kerrallaan ja poimia muistiin ne lehdet, joissa voi olla tietoa minun Mäkisestäni. Yliopiston kirjastossa en kyllä jaksa istua niin pitkään, että saisin oikean Mäkisen tiedot poimituksi kaikkien väärien joukosta.

Tämä matkustajaluettelo taitaa olla vapaasti verkosta katsottavissa jollakin saksalaisella (?) sivustolla. Kaikki luettelot eivät kuitenkaan ole.
Joskus mietin, harmittaako kritiikki näiden palvelujen kehittäjiä ja toteuttajia. Arkistolaitoksessa ja kirjastoissa he sentään tekevät työtään toisin kuin vaikkapa Hiskiä tallentavat. On tietysti hienoa, että meillä Suomessa on näin paljon vapaasti kaikille verkossa tarjolla olevia palveluita. Tämän tietävät ainakin kaikki siirtolaisia tutkineet.  Muualla voi olla hankala päästä käsiksi alkuperäislähteeseen maksamatta siitä. Toivotaan siis parasta Historiallisen sanomalehtikirjastonkin suhteen.

perjantai 6. maaliskuuta 2015

Salakuvausta murhemielellä

Eilen kävin paikallisessa yliopiston kirjastossa tutkimassa vapaakappalekirjastopäätteellä niitä digitoituja sanoma- ja aikakauslehtiä, joita ei voi verkossa vapaasti lukea. Tai oikeastaan tärkein asia ei ole lukeminen (voihan lehtiä toki lukea mikrofilmiltä useammassakin paikassa), vaan mahdollisuus tehdä hakuja. No, löysin kaikenlaista kiinnostavaa. Vapaakappalepäätteet on kytketty vain kirjastojen sisäiseen verkkoon, joten niiltä ei saa tallennetuksi mitään sähköisessä muodossa, kun paikallinen tallentaminenkin on estetty. Koska valokuvaamista ei ollut nimenomaan kielletty (?), kuvasin löytämäni puhelimella. Kukaan ei tullut sanomaan mitään, mutta oletan, ettei kuvata olisi saanut, syntyyhän siinäkin sähköinen tallenne. Podin siis hiukan huonoa omaatuntoa samalla kun mietin, miksi tämän pitää olla niin vaikeaa, monessakin mielessä. Harmitti.

Historiallisen sanomalehtikirjaston sivulla sanotaan, että "Tekijänoikeuden alaista aineistoa digitoidaan yhteistyössä esim. lehtitalojen kanssa." Onko sähköisen tallennuksen esto kenties lehtitalojen vaatimus? Vai ylireagoiko Kansalliskirjasto tekijänoikeuksia vaaliessaan? On kai kuitenkin minun mokani eikä heidän, jos työnnän sähköisen kopion suoraan julkisuuteen tekijänoikeuksia miettimättä (mitä kyllä somessa laajasti tapahtuu). Entä jos otan sen sallitun paperikopion ja skannaan sen? Sama lopputulos hiukan vaikeamman kautta. Miksi minua kaupunginkirjastossa on ystävällisesti opastettu käyttämään mikrofilmiltä skannaavaa laitetta, vaikka on nähty, että kyseisellä filmillä on 50-luvun paikallislehteä?

Tämä taitaa olla aikakauslehtipuolelta, mutta omaa tuskin kovin suurta taiteellista arvoa.

Toinen minua harmittava seikka ovat nuo tekijänoikeudet tai oikeastaan niiden liioittelu (omasta mielestäni). Ymmärrän kyllä, että aikakauslehtien vanhoissa numeroissa on julkaistu sellaistakin aineistoa, jolla voi vielä tänä päivänä olla kaupallista arvoa. Tällaisia ovat vaikka tunnettujen kirjailijoiden tekstit. Mutta entä tavalliset sanomalehtijutut? Kuka on valmis maksamaan 80 vuotta vanhasta uutistekstistä? Tällaiselle harrastelijasukututkijalle se voisi olla arvokas. Voinhan sitä toki referoida ja siteerata, se ei ole ongelma. Mutta jos tekijänoikeudet estävät lehden digitoinnin, en koskaan saa tietää uutisesta. Ei taida olla kovin monta harrastajatutkijaa, joka olisi selannut monta kertaa viikossa ilmestyneiden sanomalehtien vuosikerrat läpi kymmenien vuosien ajalta. Eikö sanomalehtijuttujen tekijänoikeus voisi olla samantapainen kuin valokuvien?

Olisihan näitä vanhoja tekstejä kiva sukusivuilla julkaistakin, mutta se ei ole pääasiani. Valokuvasin kirjastossa, koska se oli nopein tapa tehdä huolellisia muistiinpanoja. Teksti semmoisena kuin se on aikanaan julkaistu, ei oma nopea siitä tehty muistiinmerkintä. Joku voi sanoa, että Historiallisen sanomalehtikirjaston haku ei toimi täydellisesti. Minulle se kuitenkin riittää. Minä etsin pieniä lisätietoja sukulaisistani. Ne jotka tekevät tieteellistä tutkimusta 30-luvun lehtikirjoittelusta pyöritelkööt vapaasti mikrofilmejä.

Tiedän kyllä, että olen valittanut asiasta jo aiemmin. Ja varmaan tulen palaamaankin tähän aiheeseen.







maanantai 2. maaliskuuta 2015

Helsingin perukirjakortisto

Selailin tässä yhtenä iltana Digihakemistoa, kun silmiini sattui Helsingin raastuvanoikeuden arkisto. Vähän kuin mielijohteesta avasin sen ja löysin helsinkiläisten perukirjakortit vuosilta 1929 - 1960. Olen toki Turun, Hämeenlinnan ja Oulun maakunta-arkistoissa vastaavia selannut, mutta aina maalaiskuntia koskevina. Senkin olen jostakin oppinut, että Tampereen raastuvanoikeuden arkisto, johon tamperelaisten perukirjat sisältyvät, on kaupunginarkistossa. Helsinkiläisten vastaaville en ollut omistanut ajatustakaan, vaikka kaupunkiin on jonkun verran sukua muuttanut 1900-luvulla. 

Nämä julkiset lähteet, kuten perukirjat ja lainhuudatusasiakirjat, ovat tavallaan kiertotie niihin tietoihin, joita ei enää pääse seurakuntien arkistoista itse etsimään. Lähinnä niistä selviää kuolinaikoja, mutta tietysti myös lasten avioliittoja ja vastaavia tietoja. Toki voi olla mielenkiintoista myös selvittää maatilan historiaa ja syytinkisopimuksia lainhuudatusasiakirjoista tai henkilön omaisuutta perukirjoista. Kaikkien kuoleman jälkeen ei kuitenkaan perukirjaa tehty. Tiedän 30- ja 40-luvuilla kuolleita, joiden jäljiltä on olemassa vain jäämistöstä pidetyn huutokaupan luettelo, ei varsinaista perukirjaa. Luettelo jäi yleensä perillisille, mutta toimitettiin tarvittaessa myös holhouslautakunnalle tai köyhäinhoitoon.

Perukirjakortti. Lähde: Digitaaliarkisto. Tummennus Annelin.

Mitä helsinkiläisten perukirjakortit sitten kertoivat minulle? Yhden varman sukulaisen löysin, 1929 (tai 1928) kuolleen  kirvesmiehen. Pitää vielä etsiä hänen kuolinilmoitustaan lehdistä tai sitten pyytää perukirja nähtäväksi, kun sattuu tulemaan asiaa pääkaupunkiin. Sitten löytyi muutama epävarma tapaus, joiden nimet ovat kovin tavallisia. Heitäkin pitää katsoa edellä mainituista lähteistä. Jossain muualla kortit sisältävät enemmän informaatiota, kuten tarkan kuolinajan ja perillisten nimet. Se helpottaa sukulaisten tunnistamista, mutta saattaa tietysti tehdä korteista käyttörajoitettuja, kun ne joskus digitoidaan.