perjantai 30. syyskuuta 2011

Tallentimesta iloa

Suunnittelin pitkään tallentimen ostamista. Välillä yritin käyttää puhelintakin sellaisena, mutta puhelimeni tämä ominaisuus ei tuntunut toimivan riittävän hyvin. Kauempana olleiden äänet eivät tallentuneet kunnolla.

Keväällä sain lopulta tallentimen hankituksi.  Se ei ole mikään kallis laite, ihan perustuote. Olen siihen silti hyvin tyytyväinen. Olen tehnyt sillä nyt muutaman haastattelun.  Laite muistuttaa ulkonäöltään paljon puhelinta, ja haastateltavat ovat unohtaneet sen nopeasti. Olen silti aina rehellisesti kertonut, että tallennan keskustelun omaan käyttööni, muistini tueksi. Vanhemmille haastateltaville olisin luultavasti voinut uskotella sen olevan puhelin, mutta se olisi tuntunut itsestäni nololta.

Suurin hyöty tallentimesta tulee, kun kuuntelee keskustelua rauhassa uudelleen. Äänensävyt ja naurahdukset välittyvät ihan toisella tavalla kuin paperille tehdyistä muistiinpanoista. Tarinat alkavat elää, kun kuulee kertojan äänen uudelleen. Jos huoneessa on monta keskustelijaa, jää helposti jonkun lausahdus ottamatta huomioon haastattelutilanteessa. Nyt asiaan on mahdollista palata. 

Tallentaminen myös vapauttaa haastattelijaa. Ei tarvitse keskittyä kaiken tärkeän muistiinkirjoittamiseen. Voi osallistua itse enemmän jutusteluun.  Pyrin silti painamaan tärkeimmät asiat mieleeni. Onhan tallenninkin vain tekninen vempele, johon voi tulla vika. Yritän myös syrjäsilmällä seurata, että laite näyttää toimivan.

Kuuntelin eilen illalla uudestaan yhden iäkkään sukulaisen haastattelua. Tilanne palautui hyvin elävästi mieleeni. Yritän nyt lähivuosina saada sukuni vanhimpien jutustelua tallennetuksi, jotta heidän tarinansa olisivat tallessa silloinkin, kun he itse ovat jo vaienneet.

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Nimimuotia

Me hiukan vanhemmat tiedämme, että etunimet tulevat ja menevät. Kovin montaa Annelia ei taideta tänä päivänä kastaa. Ehkä joku sentään saa sen toiseksi tai kolmanneksi nimekseen. Sen sijaan Matildaa, Emmiä, Emmaa, Oskaria tai Paavoa olisin itse nuorempana pitänyt kovin vanhanaikaisena nimenä. Nyt oppilaissani on useita näiden nimien haltijoita.

Tutkailin sukututkimusohjelmastani hiukan harvinaisempia nimiä. Suvussani on ollut pari Lastikkaa, molemmat 1600-luvun puolella syntyneitä. Väestörekisterikeskuksen nimipalvelu näyttää, että nimeä on annettu joitakin vuosina 1920 - 1939, muille tilastoiduille ajanjaksoille palvelu näyttää pelkkää nollaa. Nimi lienee siis lähes kadonnut Suomesta. Jos oikein muistan, se on väännös nimestä Skolastika (Scholastica). 

Hedvig-nimi suomalaisilla lienee jonkun kuninkaallisen mukaan annettu. Sukulaisissani heitä on ollut noin tusinan verran, kaikki ovat eläneet ennen 1900-lukua. Vai onko nimi ollut Heta, ja hienompi Hedvig vain papin kirjausta? Ei satakuntalainen ole varmaankaan Hedvigiä tai Heddaa osannut ääntää. Heta näkyy olevan edelleen jonkun verran käytössä, tänä vuonna sen on saanut nimekseen 24 tyttöä. Hedvigejä on tänä vuonna ristitty kuusi. Ei siis ole sekään enää suosiossa.

Iisakkeja on suvussani ollut pilvin pimein. Tänä vuonna nimen eri muotoja on annettu satakunta kappaletta. Yritin miettiä, olenko koskaan tuntenut ketään tämännimistä, mutta en ainakaan muista yhtään Iisakkia. Yllättävästi tilastot kuitenkin kertovat, että eri 20-vuotiskausina sitä on annettu nimeksi 600 - 2600 pojalle. Ilmeisesti Iisakit ovat kiertäneet minut kaukaa.

Joissakin suvuissa nimiä pyritään säilyttämään, jolloin saman nimen eri muotoja esiintyy suvussa useita. Osa perheistä taitaa vähät välittää perinteistä ja antaa lapsilleen mieluummin ajankohdan suosikkinimiä. Entisaikoina vauraampi väki oli ehkä paremmin tietoista sukuperinteistään. Talollisissa riittää Matteja ja Juhoja, välistä sukututkijan harmiksi. Köyhempi väki ei ehkä pitänyt nimien siirtoa seuraaville polville niin tärkeänä.





maanantai 26. syyskuuta 2011

Käyttäjän vika

Vieläkin jaksavat yrittää samaa selitystä. Nimittäin IT-alan ihmiset, kun heidän kehittämänsä järjestelmä ei toimi niin kuin sen pitäisi. Eihän siellä välttämättä tarvitse mitään ohjelmointivirhettä olla, onpahan vain suunniteltu niin insinöörilähtöinen systeemi, etteivät terveydenhoitoalan ammattilaiset osaa sitä käyttää. Olen aina yrittänyt kollegoilleni sanoa, että vika on järjestelmässä, jos sitä ei opettajan koulutuksella ja kohtuullisella perehdyttämisellä osaa käyttää.

Olen ollut tietokoneiden kanssa tekemisissä opiskeluajoista lähtien. Pieni katkos oli silloin, kun olin aloittanut opettajana eivätkä tietokoneet olleet vielä löytäneet tietään kouluihin. 80-luvulta lähtien olen niiden kanssa touhunnut koulussakin. Alkuaikoina hyvin pieni määrä ihmisiä oli perehtynyt tietotekniikan saloihin, ja ohjelmatkin olivat kovin kehittymättömiä. Tällöin tietotekniikan asiantuntijat  saivat sen aseman, jota he vieläkin yrittävät pitää yllä. Moninaiset ovat ne viestit helpdeskeistä, joiden sisältönä oli "te idiootit, jotka ette hienosta järjestelmästä mitään ymmärrä". Näitä sanoja ei tietenkään käytetty, alan slangisanastoa kyllä, ja muuten vain ylimielistä suhtautumista.

Oppilastietojärjestelmänä usein käytetyssä systeemissä on arvostelussa seuraavanlainen virhemahdollisuus. Kun syötät arvosanoja, jotka sitten näkyvät oppilaiden todistuksissa, voi arvosanan valita alasvetovalikosta. Mutta jos kursori jää siihen, ja yrität pyöräyttää seuraavaksi hiirellä sivua ylös- tai alaspäin, pyörähtääkin arvosanavalinta. Jos et tätä huomaa, voi oppilaalle pyörähtää mikä hyvänsä arvosana. No, opettajat antavat arvosanoja enimmillään muutamia satoja pari kertaa vuodessa. Jokainen varmasti tarkistaa vielä lopuksi arvosanalistan. Eikä oppilas kuole, vaikka hän saa historiasta kuutosen kahdeksikon sijasta. Luultavasti hän tulee kysymään asiasta, ja virhe voidaan tällöin korjata. Mutta onko sen pakko olla näin? Kyllä järjestemä voisi jotenkin lukita sen annetun arvosanan. Terveydenhuollossa jokin vastaava voisi olla kohtalokasta.

On tässä viimeisimmässä IT-mokassa ollut jotain hyvääkin. Nimittäin ihmiset eivät enää niele tuota "käyttäjän vika"-selitystä. Toivottavasti siitä syntyy ihan oikea kapina, ja aletaan todella vaatia käyttäjäystävällisiä järjestelmiä.

lauantai 24. syyskuuta 2011

Muuttajia ja paikallaan pysyneitä

Ainakin minulla on ollut tapana ajatella, että menneinä vuosisatoina ihmiset pysyivät samassa pitäjässä, jopa samassa kylässä koko elämänsä ajan. Korkeintaan avioituivat naapuriseurakuntaan. Tutkimukseni tukevat tätä vain osittain.

Parhaiten ovat samalla paikalla pysyneet talolliset. Heidän lapsensa ovat usein solmineet avioliiton muiden talollisten lasten kanssa, eikä aviopuolisoa ole tarvinnut hakea kaukaa. Jos lapsia on ollut kovin paljon, on joku saattanut joutua tyytymään torppariin puolisonaan. Silloinkaan ei yleensä ole siirrytty kauemmas. Joissakin tapauksissa joku talon nuoremmista pojista on lähtenyt Turkuun, todennäköisesti käsityöläiseksi oppimaan. Muutama on palannut kotipaikkakunnalleen, osa on jäänyt sille tielleen.

Edellisessä tekstissä kirjoitin Anna Matintyttärestä, joka 1700-luvun lopussa siirtyi Tyrvännöltä Suoniemen kautta Poriin. Muutenkin sotilaiden lapset näyttävät olleen valmiimpia muuttamaan. Heidän isänsä ovat käyneet harjoituksissa ja katselmuksissa muilla paikkakunnilla. Ehkä se on vaikuttanut lasten asenteisiin. Ruotsinkielinen reserviläisen tytär Hedvig Vikberg syntyi Sauvossa, muutti Turkuun, kohtasi siellä tulevan puolisonsa ja päätyi tämän mukana Suoniemelle 1800-luvun alussa. Sieltä perhe muutti vielä Mouhijärvelle, jossa Hedda sitten lopulta kuoli. Hän lienee ollut alun perin kaksikielinen, Sauvossa on puhuttu myös suomea.

1800-luvun loppupuolella alkoi Tampere vetää väkeä kaikkialta ympäröivältä maaseudulta. Sinne tehtaisiin töihin lähtivät torpparien ja mäkitupalaisten pojat ja tyttäret suurin joukoin. Välimatka ei kumminkaan ollut niin pitkä, etteikö vanhalla kotipaikkakunnalla olisi joskus päässyt käymään. Höyrylaivat ja junat helpottivat liikkumista seuraavina vuosikymmeninä.

Nämä ovat vain esimerkkejä omasta aineistostani, joka ei ole niin laaja, että siitä voisi vetää tilastollisesti merkitseviä johtopäätöksiä. Kunnioituksella suhtaudun niin Annaan, Heddaan kuin myöhempinä aikoina  Pietariin tai Amerikkaan työnhakuun lähteneisiin.



torstai 22. syyskuuta 2011

Annan tarina

Anna syntyi 1775 Tyrvännöllä. Hänen isänsä oli rakuuna Matti Sunn Suotalan ruodussa. Perheessä oli kuusi lasta, Anna oli heistä nuorin. Matti sai eron sotilaan uralta 1779. Sen jälkeen hän lienee elättänyt perhettään torpparina. Vuoden verran perhe asui Kalvolan puolella, josta katosi jäljettömiin 1781. 

Seuraavaksi perhe löytyy Suoniemen Pakkalasta, jossa perheen poika - siis Annan veli -Tuomas oli rakuunana. Myös vanhemmat ja osa sisaruksista asuivat Suoniemellä. Anna lähti vuoden 1796 aikoihin Poriin. Hän oli piikana Porissa ja Ulvilassa. Hän sai 1803 pojan, jolle antoi nimeksi Kalle. Yhdessä he asuivat Porissa, piipahtivat välillä Suoniemellä ja palasivat taas Poriin. 

Anna ei ehtinyt nähdä Kallen kasvavan aikuiseksi. Hän vilustui ja kuoli 1816. Kalle palasi enonsa luokse Suoniemelle. Koska hänellä kuitenkin oli ikää jo 13 vuotta, oli pian edessä lähtö rengiksi läheiseen kartanoon.

Annasta halusin kertoa, koska hän tuon ajan tavalliseksi piikatytöksi liikkui melko paljon. Tyrvännön kirkonkirjat ovat sen verran puutteelliset, etten ole pystynyt selvittämään, oliko perheellä jokin kytkentä Suoniemelle. Se ei kuitenkaan ole Tyrvännön naapuriseurakunta. Suoniemeltä Poriin on tuon ajan teitä pitkin ollut matkaa yli 100 kilometriä. Mikä mahtoi saada Annan lähtemään juuri sinne, kun lähempänäkin varmasti piianpaikkoja oli?



tiistai 20. syyskuuta 2011

Mihin kummitukset ovat kadonneet?

Kuka muistaa kuulleensa nykyaikaan sijoitettua kummitusjuttua? Ehkä kummitukset ovat liian kesyjä nykyisten vampyyrien, ihmissusien ja muiden verenhimoisempien olioiden rinnalla.

Minun lapsuudessani kummitustarinoita vielä kerrottiin, vaikka ei niihin tosissaan uskottukaan. Kun pimeässä liikkui vanhan riihen ohi, tuli joskus mieleen, että siellä voisi asustaa aaveita. Riihet olivat vähän kammottavia paikkoja siitäkin syystä, että niissä oli aiemmin säilytetty kuolleita. Juuri kukaan ei enää minun lapsuusaikanani kuollut kotona, mutta sellaisetkin ajat olivat aikuisten muistissa. 

Kotikylälläni kerrottiin kahdesta paikasta, joissa kummitteli. Molemmissa oli joku hirttäytynyt, eivätkä nämä onnettomat ihmisten mielestä saaneet rauhaa kuolemansa jälkeen. Toisessa tarinassa on ainakin sen verran totta, että hirttäytyminen löytyy kirkonkirjoista. Toisen tiedot ovat niin epämääräiset, että sille on vaikea löytää vahvistusta. Kummittelutarinoiden syntyä lienevät innokkaasti auttaneet ne nuoret miehet, joilla oli tapana pelotella iltamyöhällä liikkuneita näillä paikoilla.

Vielä vuoden 1918 tapahtumistakin syntyi kummitustarinoita. Kerrottiin talosta, jonka pojat olivat mukana hirmutöissä, eivätkä saaneet sen jälkeen rauhaa. He rupesivat näkemään surmaamiaan ihmisiä, jotka tulivat heitä öisin muistuttamaan pahoista teoista. Lopulta pojat muuttivat pois kotoaan ja talo myytiin. Tarina ei kerro, saivatko he muualle muutettuaan rauhan.

Viihdettähän kummitustarinat olivat.  Hämärässä taitavasti kerrottuina ne tuntuivat sopivasti pelottavilta. Kun kaikkialla oli pimeää, tuntui mukava väristys, kun piti mennä ulos. Mielikuvitus sai tutussa pihapiirissä näkymään vaikka mitä.







sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Maurin karmea pila

Tiesin aiemminkin, että Mauri kuoli 1911. Kuollessaan hän oli 31-vuotias. Jotenkin olin aina yhdistänyt hänen kuolemansa tuolloin niin yleiseen keuhkotautiin. Lehdestä sain kuitenkin lukea muuta.

Mauri asui perheineen rannikkokaupungissa. Hän oli ammatiltaan kirjansitoja. Elokuisena päivänä hän oli lähtenyt veneellä erään toisen miehen kanssa läheiseen saareen. Eväänä oli ollut ainakin konjakkia. Puolen yön aikoihin kaksikko oli palailemassa veneellä takaisin, kun Mauri oli kaverinsa kertoman mukaan yhtäkkiä sanonut "Mitä minä täällä teen olemassa?" ja hypännyt veteen. Kaverin avunhuudot toivat merisotilaita paikalle, mutta Mauria ei pimeässä yössä löydetty. Myöhemmin ruumis löytyi ja ruumiinavaus suoritettiin. Ilmeisesti mitään epäilyttävää ei siinä todettu.

Tekikö Mauri siis itsemurhan? Lehdessä arveltiin, että kyse oli juopuneen päähän pälkähtäneestä kujeesta, joka koitui kohtalokkaaksi. Mauri oli nimittäin hyvä uimari, ehkä hänen tarkoituksensa oli uida maihin ja samalla säikäyttää kaveri tempullaan. Hän oli aiemminkin harrastanut samantyyppistä seikkailemista. Hänellä ei tiettävästi ollut itsemurha-aikomuksia. Nautittu alkoholi ja jokin onneton sattuma vaikuttivat siihen, että temppu tällä kertaa päättyi huonosti.

Maurilla oli neljä lasta ja viides oli laitettu alulle vain vähän ennen hänen kuolemaansa. He jäivät nyt lesken elätettäviksi.







torstai 15. syyskuuta 2011

Ope parka - aina väärässä?

Jatkan vielä hiukan edellisestä aiheesta. Luin lehdestä, että muutamat oululaiset opettajat olivat tehneet poliisille tutkintapyynnön häirinnästä, jonka kohteeksi olivat joutuneet. Jos oikein ymmärsin, joku perhe (vanhemmat) on tehnyt jatkuvasti valituksia eri opettajista, jopa eri koulujen opettajista. Viimeinen pisara näytti olleen opettajien suoranainen mustamaalaus.

Huh, onneksi en ole koskaan joutunut tuollaisen kohteeksi. Valtaosa vanhemmista on suhtautunut asiallisesti.  Joku on joskus ilmaissut tyytymättömyyttä arvioinnista. Yleensä kyseessä on ollut rajatapaus, jossa olen valinnut alemman vaihtoehdon. Siinä mielessä ymmärrän kritiikin. Toki arvosanoille on aina vahvat perusteet, ei niitä millään pärstäkertoimella anneta.

Viime vuosina on enemmän tullut palautetta oppilaalle antamistani moitteista tai rangaistuksista. Erityisen vaikeaa oppilaalle ja vanhemmille tuntuu olevan ymmärtää, että raja tulee jossain vaiheessa vastaan. Kun on pyydetty kauniisti, huomautettu asiasta eikä se auta, siirrytään asteikolla kovempiin seuraamuksiin. Oppilas selittää kotona asiat parhain päin ja vähättelee omaa osuuttaan. Huoltaja ottaa tuohtuneena yhteyttä opettajaan. Hän ei kysy ensimmäiseksi, mitä lapseni teki. Hän kysyy, mitä muut tekivät. Hän ei mieti, mitä oma lapsi on tehnyt viimeisten viikkojen aikana.

Lasta tulee kehua, silloin kun hän tekee oikein ja yrittää parhaansa. Hänelle tulee myös voida sanoa, että nyt teit väärin ja tässä on sille väärin tekemiselle raja. Hänen tulee niin ikään oppia, etteivät hänen toiveensa voi aina toteutua. Pettymyksiäkin tulee kestää.

tiistai 13. syyskuuta 2011

Varo vanhaa...

Opettajana olen aina pyrkinyt vastaamaan vanhempien yhteydenottoihin asiallisesti. Jopa silloin, kun olen ollut sitä mieltä, ettei viestin sävy ole ihan asiallinen, olen yrittänyt itse vastata ainakin viileän kohteliaasti. Sähköisten viestintäjärjestelmien käyttöönotto on tavallaan helpottanutkin tätä: viestin voi lukea ja siihen voi vastata silloin, kun se itselle parhaiten sopii. Ne myös yleensä antavat huoltajalle mahdollisuuden perua viestinsä, jos hän myöhemmin tulee katumapäälle.

Nyt huomaan tulleeni vanhaksi. En viitsi enää olla kohtelias, jos minullekaan ei sitä olla. Joskus jätän vastaamatta viestiin, jota ei edes ole yritetty laatia kohteliaaseen sävyyn. Toisinaan taas kerron lähettäjälle, että hänen tekstinsä on epäasiallinen, mutta vastaan siinä esitettyyn kysymykseen. Joskus olen myös kysynyt, miksi huoltaja ylipäätään lähestyy minua, jos kerran uskoo kaikki murrosikäisen kullanmurunsa selitykset. 

Minusta on myös tulossa pelottavan suorapuheinen. Jos joku käyttäytyy hölmösti, ei asianomaisen pidä valittaa, jos kohtelu ei ole ystävällistä. Erityisesti, jos ei ensimmäisestä huomautuksesta tokene, tiukkenee sävy huomattavasti. Moni nykypäivän lapsista tuntuu tottuneen siihen, että häntä jatkuvasti pyydetään ja maanitellaan olemaan kunnolla. Jos joku ei sitä tee, he ovat hyvin loukkaantuneita.

Valtaosa nuorista käyttäytyy asiallisesti. Lipsahdukset saa anteeksi, kun muuttaa tapojaan. Luulenpa, että enemmistö nuorista on ihan tyytyväisiä, kun muutaman häirikön ei anneta hillua ja aiheuttaa kaikille häiriötä. Ja jos tämä ei häirikön äidille tai isukille sovi, niin voi voi, se on hänen ongelmansa.

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Antiikkimessuilla

Eilen kävin antiikkimessuilla. Niitä on täällä muutamat vuodessa, ja yleensä käyn niillä, jos vain mahdollista. Antiikilla tuntuu olevan monta määritelmää. Tarkasti ottaen messuilla on kai aika vähän varsinaista antiikkia, sitäkin enemmän Arabian posliinia ja Iittalan lasia 1940 - 1970-luvuilta. "Meilläkin oli tuollainen" on usein kuultu repliikki messuilla.

Käyn messuilla enemmänkin katselu- kuin ostomielessä. En ole keräilijä, ja vanhoja esineitä on jo tähän ikään ehtinyt kertyä itsellekin. Lahjaksi saatuja, itse ostettuja, sukulaisilta perittyjä. Kauniita esineitä on silti hauska katsella, vaikka niitä ei itselle ostaisikaan. 

Jaksan aina ihmetellä, mikä oikein sai meidät vaihtamaan kauniit puiset huonekalut kasaan lastulevyä, josta pitäisi itse koota jokin kapistus. Nousiko suomalaisen työn hinta todella niin korkeaksi, ettei tavallisella ihmisellä ole enää varaa ostaa valmiiksi tehtyä puista huonekalua? Vai halusiko teollisuus vain rationalisoida tuotantoaan ja minimoida kuljetuskustannuksia? Jos joskus voitan lotossa, kunnostutan ne muutamat vanhat puiset huonekalut, mitä omistan. 

On myönnettävä, että joskus messuilla houkutus käy liian suureksi ja ostan jotain pientä:




perjantai 9. syyskuuta 2011

Vanhoja ammatteja

Vanhat ammatit saattavat tuntua nykyihmisestä oudoilta. Tässä en aio mennä ajassa kovin pitkälle taaksepäin. Siirtykäämme vain 1900-luvun alkupuolelle. Ensimmäinen hävinnyt ammatti, joka tulee suvusta mieleen, on rautatieaseman lämmittäjä. Eräs sukulaiseni toimi Tampereen rautatieasemalla tässä tärkeässä tehtävässä. Luulen, että hän oli tässä virassa sotien yli. Tuolloin lämmitettiin tietysti puulla. En ole tullut selvittäneeksi, oliko asemalla keskuslämmitys vai sytyttelikö sukulaiseni tulet moniin uuneihin.

Toinen sukulaiseni toimi hevostenhoitajana Tampereen poliisilaitoksella. Hän taisi itsekin olla poliisi, mutta oli saanut tämän erikoistehtävän. Maalla kasvaneelle miehelle se oli tuttua hommaa. Pitää joskus yrittää selvittää, kuinka paljon poliisilaitoksella hevosia oli. Eläkkeelle sukulaiseni taisi päästä 40-luvulla. Poliisin hevosetkin katosivat kaupunkikuvasta. 

Vielä 1900-luvun puolella eli kotikylässäni mies, joka nylki työkseen hevosia. Kyllä hänellä muutakin hommaa täytyi olla, ei lähiseudun hevosia nyt niin usein lahdattu tai kuollut itsekseen. Jostain syystä tämä työ oli hiukan halveksittua. Luulisi kuitenkin, että torpparille oli tärkeää saada kaikki mahdollinen talteen uskollisesta vetojuhdastaan.

Teurastajia oli ennen joka kylässä. Itsekin muistan vielä sen, miten sika teurastettiin kotona. Ensin pikkupossua rapsuteltiin melkein kuin lemmikkiä, sitten myöhemmin isoksi kasvanut sika syötiin. Luulen, että meillä tuon ajan eläneillä on eläimiin hiukan erilainen suhde kuin nykyajan kaupunkilaisilla. Eläimiä piti kohdella hyvin, mutta eivät ne mitään lemmikkejä olleet. Hyötyeläiminä niitä pidettiin, kissoja ja koiriakin. Toki niihin silti kiinnyttiin. Vakavaksi veti raavaan miehenkin, kun kauan palvelleesta hevosesta piti luopua.

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Kalmariinia eli ennenkin hölmöiltiin

Tänään kävin pitkästä aikaa yliopiston kirjaston koneella tekemässä hakuja lehdistä, joiden juttuja ei vielä tekijänoikeussyistä voi lukea avoimessa verkossa. Ja heti tärppäsi. Isoisoäitini veljen vaimo oli otettu kiinni syytettynä laittoman sahdin valmistuksesta ja myynnistä. Sahdin valmistaminen ei sinänsä liene ollut laitonta. Tässä tapauksessa sahtia oli kai terästetty jollain väkevämmällä tai sitten käymisprosessia oli vauhditettu jollakin tavalla. Juomaa nimitettiin jutussa kalmariiniksi, joka on minulle ihan uusi tuttavuus. Minun lapsuudessani puhuttiin kiljusta.

Asiakkaat olivat sitten käyneet naapurissa häiriköimässä. Torpan ikkunoita oli rikottu, aitaa samoin ja muutenkin oli pidetty pahaa elämää. Samainen juoma oli aiheuttanut muutakin häiriötä kylällä. Postinkuljettajia oli häiritty, heitä oli esimerkiksi heitelty kivillä. Yksi humalainen oli pistänyt puukolla häntä rauhoittelemaan tullutta miestä. Sillä kertaa tapahtumapaikka oli työväentalo. Kaikki tapahtumat sijoittuvat 1910-luvun alkupuolelle.

Meillä taitaa olla aina taipumus pitää omaa aikaamme jotenkin erityisen väkivaltaisena. Rikokset kauhistuttavat, totta kai. Olen ymmärtänyt, että tilastot eivät jatkuvasti lisääntyvästä väkivallasta kerro. Väkivaltaa on esiintynyt suhteessa enemmän 1900-luvun alkupuolella ja viime sotien jälkeen, näin muistelen lukeneeni. Tiedonvälityksen nopeus on muuttunut. Television, lehtien ja Internetin välittämät kuvat tuovat rikokset lähemmäksi kuin muutaman päivän päästä lehdessä julkaistu teksti. Toki rikosselostukset olivat 1900-luvun alussakin yksityiskohtaisia ja jutun seuranta saattoi jatkua pitkän aikaa.

maanantai 5. syyskuuta 2011

Hiljan ja Kallen tarina

Kerronpa vielä lisää siirtolaisista, kun olen viime päivät selannut Ancestryn luetteloita.

Hilja syntyi Satakunnassa vuonna 1900 torpparin tyttärenä. Hänen tiensä vei 20-luvun alussa Tampereelle, missä syntyi poika, Lasse nimeltään. 1924 Hilja lähti Kanadaan, Port Arthuriin. Poika jäi Tampereelle muiden hoitoon. Hilja ilmoitti menevänsä maataloustöihin. Suomalaiset olivat perustaneet maatiloja Intolan alueelle, ja sinne Hiljakin suuntasi. 

Kalle oli torpanpoika niin ikään Satakunnasta. Hän oli syntynyt 1883. Amerikan manner alkoi houkuttaa ja hän matkusti 1908 Fort Williamiin Kanadaan. Hän lienee tehnyt vähän aikaa metsätöitä, ehkä kierrellyt muissakin töissä. Jossain vaiheessa hän sai ostaa maata Intolasta ja rupesi maanviljelijäksi. Hän oli poikamies.

Hiljan ja Kallen tiet kohtasivat Intolassa ja rakkaus syttyi. Häitä vietettiin vuoden 1925 lopussa. Puolisoilla oli ikäeroa lähes 17 vuotta, mutta se ei heitä haitannut. He kävivät 30-luvulla hakemassa Lasse-pojan luokseen Kanadaan. Kalle adoptoi hänet. Yhteistä perillistä ei näyttänyt syntyvän. 

Vuonna 1944 Hilja kuitenkin tuli raskaaksi ja isänsä mukaan Charlieksi ristitty poika syntyi 1945. Hilja kuoli, kun lapsi oli vain kuukauden ikäinen. Näin hän jäi isänsä ja veljensä hoitoon. Kalle kuoli 1960. Isoveli piti huolta pienemmästä.

lauantai 3. syyskuuta 2011

Elsan ja Kallen tarina

Kalle oli syntynyt 1892 Varsinais-Suomessa. Vuonna 1910 hän sai tarpeekseen niukoista oloista kotimaassa ja päätti lähteä Amerikkaan. Hän matkusti ensin laivalla Nova Scotiaan Kanadaan, jonne Victorian-laiva saapui joulukuun alussa. Kanadaan Kalle ei kuitenkaan jäänyt. Hän jatkoi heti matkaa Yhdysvaltain puolelle Buhliin Minnesotaan. Matkustajaluettelo tietää kertoa, että lähin omainen oli kotimaahan jäänyt isä-Juha.

Elsa syntyi 1894 Satakunnassa. Kun velipojat Kalle ja Frans olivat muuttaneet Kanadaan 1908 ja 1912, lähti Elsakin onneaan etsimään Port Arthurista Ontariosta. Hän lähti 1914 ja ehti perille ennen maailmansodan puhkeamista. Hän aikoi ilmeisesti kotiapulaiseksi. Melko pian hän tapasi Kallen, joka nähtävästi oli siirtynyt Kanadan puolelle. He avioituivat Kenoran kaupungissa Ontariossa. Elsa kertoi myöhemmin, että hän luuli ensin Kallen olevan jotain muuta kansallisuutta, tämä kun oli aika tumma ulkomuodoltaan. 

Tiettävästi he asettuivat asumaan Ontarioon. 1916 syntyi ensimmäinen lapsi, tytär. Poika perheeseen syntyi viiden vuoden kuluttua. Haaveissa oli paluu kotimaahan. Sitä ennen kuitenkin asuttiin taas Yhdysvaltojen puolella. Kalle toimi autonasentajana. 

Vuonna 1925 säästöjä oli kertynyt niin paljon, että niiden uskottiin riittävän pienen maatilan ostoon Suomessa. Niinpä Elsie ja Kalle lapsineen matkustivat laivalla Quebecista Southamptoniin ja edelleen Englannista Turkuun. He asettuivat vähäksi aikaa Elsan sukulaisten luokse. Mukana tuodulla kameralla ikuistettiin suvun kokoontumisia. Kalle kierteli etsimässä sopivaa maatilaa. Lopulta sellainen löytyi Kangasalta.

Maatila ei ollut mikään suuri, mutta tarjosi toimeentulon. Työtä piti tehdä paljon, mutta siihen he olivat tottuneet lapsesta saakka. Suomessa syntyi vielä perheen iltatähti, poika. Kanadassa syntyneet lapset kasvoivat aikuisiksi ja löysivät puolisot Suomesta. 40-luvun lopussa Elsa sairastui vakavasti. Hän kuoli 1950. Kalle eli vielä pitkään.

torstai 1. syyskuuta 2011

Kallekin lähti Amerikkaan

Kalle Mäkelä on nimi, jonka erottumista kaikkien muiden samannimisten siirtolaisten joukosta voi pitää melko mahdottomana. Kalle Mäkelää nyt kuitenkin etsin Ancestryn sivuilta. Noin kymmenen väärän Kallen jälkeen onni potkaisi.  Kaarle Mäkelän kohdalle matkustajaluetteloon oli merkitty lähin kotimaahan jäänyt sukulainen. Siellä oli etsimäni Kallen äiti oikein osoitteen kanssa.

Kalle syntyi 1879 mäkitupalaisen pojaksi. Perheessä oli kaikkiaan kuusi lasta, joista Kalle oli toiseksi vanhin. Yksin ei tarvinnut lapsena olla, myös naapurimökeissä oli paljon lapsia. Kansakouluun hän ei ehtinyt, sellainen perustettiin kylään vasta, kun hän oli jo lähtenyt rengiksi lähitaloon. Kiertokoulussa hän oppi ainakin lukemaan, todennäköisesti myös auttavasti kirjoittamaan. Vuonna 1902 hän lähti toiseen pitäjään. Muutaman vuoden kuluttua tie vei Tampereelle, missä hän matkustajaluettelon mukaan toimi poliisina. 

Jokin sai Kallen lähtemään Amerikkaan 1910. Etsikö hän seikkailua tai mahdollisuutta vaurastumiseen? Loppuivatko työt Tampereella jostakin syystä? Hänellä ei ollut perhettä, joten lähteminen oli helpompaa kuin monella muulla. Matkustajaluettelon mukaan hän oli menossa Cloquetiin Minnesotaan. Sinne hänen jälkensä katoavat. Makeloita, Makkeloita, Makiloita ja nimen muita versioita kyllä Yhdysvalloissa riittää, mutta vastaan ei vielä ole tullut yhtään, jonka voisi varmasti yhdistää häneen.

Yksi tieto hänestä kuitenkin vielä löytyy. Hänen äitinsä kuoli 1923. Tämän jälkeen sisarukset pyysivät käräjillä uskotun miehen määräämistä selvittämään pesää ja Amerikassa kuolleen Kallen mahdollisesti jälkeensä jättämää omaisuutta. Koska äidin jälkeen jäänyt omaisuus oli pieni, lienee sisaruksilla mielessä kangastellut Amerikanperintö. Uskottu mies määrättiin, mahdollisesta perinnöstä ei ole tietoa. 

Osalla siirtolaisista oli melko surullinen kohtalo. Suurin toivein oli lähdetty matkaan. Matkalippuun oli kulutettu vähäiset säästöt. Ehkä matka oli tehty peräti lainarahalla. Siirtolaisilla lienee ollut melko tiukka lääkärintarkastus ainakin Yhdysvalloissa, sairaita ei maahan haluttu. Tästä huolimatta sairaus saattoi iskeä melko pian maahantulon jälkeen. Onnettomuuksia sattui erityisesti kaivoksissa, niissäkin saattoi terveys mennä. Ei varmaan ollut helppoa viettää elämänsä viimeisiä päiviä sairaana vieraalla maalla jossakin loukossa, mihin vähät rahat riittivät. Pitkä ei ollut Kallenkaan aika uudella mantereella, korkeintaan 13 vuotta.