tiistai 31. tammikuuta 2012

Kukkia, kukkia

Olen tainnut aiemminkin mainita, etten ole mikään viherpeukalo. Vuosien varrella on valikoitunut jonkinmoinen määrä viherkasveja, jotka hoidossani pärjäävät: anopinkieli ja -hammas, rahapuu, tuliköynnös ja toinenkin köynnös, jonka nimeä en nyt juuri saa päähäni, vaikka se on hyvin tavallinen. Keskuslämmitys pitää ilman liian lämpimänä ja kuivana monille kasveille. Tai hoidon liian haasteellisena minulle. Mieluummin satsaankin leikkokukkiin, niillä saan vaihtelua vähän köyhänpuoleiseen kukkavalikoimaani.

Äitini ja mummoni harrastivat huonekasvien hoitoa enemmän kuin minä. Pelargoniat, kiinanruusut, paavalinkukat ja tohvelikukat kukkivat ikkunalla. Niiden alkuja ei menty ostamaan kaupasta, vaan oksa saatiin joltakin tuttavalta ja juurrutettiin huolella. Joskus kirjoitin taikauskosta. Myös tähän liittyi uskomus: kasvinalusta ei koskaan saanut kiittää, se tiesi epäonnea kukalle. Pientä kilpailuakin naapurinemäntien kesken oli siitä, kenen kukat kukoistivat parhaiten. Kaupasta ei myöskään ostettu lannoitteita. Sitä en enää muista, mitä huonekasvien kasvua parantamaan ruukkuun laitettiin. Kanankakkaa?

Vanhat uunilämmitteiset talot taisivat tarjota kukille paremman kasvuympäristön kuin nykyaikaiset rakennukset. Ikkunalla ei lämpötila noussut kovin korkeaksi. Lisäksi kasvit saattoivat talvehtia lämmittämättömässä eteisessä eli porstuassa. Toisaalta tilaa ei kovin paljon ollut huonekasveja varten, ahtaasti kun asuttiin. 

Luulen, että useimmilla ihmisillä on tarve koristaa ympäristöään jollakin tavalla. Aiemmin rahallisia mahdollisuuksia siihen ei juuri ollut. Silti useimmat pystyivät hankkimaan kauniita käyttöesineita, käsityönä tehtyjä liinoja ja kukkia ikkunalle. 







lauantai 28. tammikuuta 2012

Sukututkimusta televisiossa

Olen lauantai-iltojen huviksi muutaman kerran seurannut TV1:ltä klo 18.15 tulevaa sukututkimusohjelmaa ”Kuka oikein olet?”. Olen katsonut Leo Frimanin, Vexi Salmen ja Teija Sopasen juuria käsittelevät jaksot. Ohjelma on puolen tunnin mittainen, joten siinä ei ihmeitä ehditä. Esittelyssä näyttääkin olevan yksi tai kaksi esivanhempaa. Tyyliltään ohjelma on rauhallinen, sopii meikäläisen katsottavaksi. Henkilöt ja heidän juurensa ovat olleet sopivan vaihtelevia. Ohjelma lienee ulkolainen formaatti.

Taustalla oleva sukututkimus on varmaan tehty huolellisesti. Käytetyt lähteet tulevat ohjelmassa esille, vaikka niitä ei kovasti korosteta. Kirkonkirjat ja vanhat sanomalehdet ovat varmaan jääneet mieleen sellaisillekin, jotka eivät itse ole sukututkimusta tehneet. Kun tänään näytettiin Pietariin muuttaneen passia, jäin toivomaan, että muutamalla sanalla olisi kerrottu, miten sellainen kaivetaan esiin. 

Ohjelma on viihteellinen, helppo katsoa. Jotenkin toivoisin kuitenkin, että varsinaista tutkimustyötä näytettäisiin edes viiden minuutin ajan. Nyt julkisuuden henkilö kävelee valmiiden tulosten äärelle. Pienenisivätköhän katsojaluvut, jos tutkija hetken kertoisi, kuinka helppoa tai vaikeaa tulosten saaminen oli?

torstai 26. tammikuuta 2012

Yllättävä lähde

Olen kertonut, että olen yrittänyt selvittää kotikylältäni 1900-luvun alussa Yhdysvaltoihin ja Kanadaan lähteneiden kohtaloa. Joukossa on useita sukulaisiani (joista useimpien vaiheista sentään tiedän melko paljon) ja heidän "kavereitaan", suunnilleen samanikäistä porukkaa, josta osa matkustikin yhdessä valtameren taakse.

Olen viime päivinä selannut mikrofilmiltä erään paikallislehden numeroita 50-luvulta.  Olen etsinyt tietoa sukulaisistani, mutta myös heidän elämänpiiristään. Lehti onkin hyvä lähde, mitä tulee paikallisiin tapahtumiin. Urheilukilpailut, kilpa-ajot, huutokaupat, onnettomuudet ja tulipalot on selvitetty tarkasti. Juorujakin voi löytää: yksi tuntemani henkilö oli kuulutettu avioliittoon, mutta pysyi kuitenkin sinkkuna koko elämänsä. Avioliittoaikeista en ollut aiemmin tiennyt. Olen jonkun verran myös pystynyt tarkistamaan omia hataria, lapsena syntyneitä muistikuvia.

Mikrofilmit alkavat olla kovasti kuluneita. Mustaa raitaa on koko filmin pituudelta. Ei tarvitse pelätä, että tekijänoikeuksia loukattaisiin laittamalla joku lehtijuttu suoraan verkkoon. En usko, että kukaan jaksaa askarrella niin pitkään kuvankäsittelyohjelman parissa. Harmillista se on niiltä osin, kun luvan julkaisemiseen saisi. Jos paikallislehtiä joskus digitoidaan, toivottavasti se tehdään suoraan lehdistä tai ainakin paremmalta filmikopiolta. 

Mutta Amerikkaan menneistä: 50-luvulla heitä ilmestyy lehden kirkollisiin ilmoituksiin poisnukkuneina. Tiedot eivät ole mitenkään tarkkoja, henkilön saatetaan kertoa kuolleen Amerikassa. Yleensä kuitenkin henkilön lähtötiedot ovat riittävän tarkat, koko nimi, ikä ja kotikylä on mainittu. Löysin myös yhden luettelon kuolleeksi julistetuista seurakunnan  jäsenistä. Arvatenkin heistäkin ainakin osa oli siirtynyt jossain vaiheessa valtameren taakse. 

Mietin, mitä kautta tieto seurakunnalle tuli. Olisiko Yhdysvalloista/Kanadasta ilmoitettu virallisesti suomalaisen kuolemasta Suomen valtiolle? En oikein usko. Luulen, että tieto tuli sukulaisten kautta. Koska nämä henkilöt eivät olleet muuttaneet toiseen seurakuntaan tai siviilirekisteriin, pysyivät he edelleen seurakunnan jäseninä. Myös henkikirjoihin heidät merkittiin. Toki kummassakin oli tieto, että he olivat muuttaneet Amerikkaan. Ilmeisesti myöskään se, että henkilö otti toisen maan kansalaisuuden, ei vaikuttanut asiaan?



maanantai 23. tammikuuta 2012

Mitä voi muistaa?

Eilinen presidentinvaalin ensimmäinen kierros sai minut miettimään, mikä mahtaa olla ensimmäinen vaali, josta jotain muistan. Kuinka nuorena koettuja asioita ylipäätään voi palauttaa mieleensä?

Ensimmäinen vaali, jonka luulen muistavani, on vuoden 1956 presidentinvaali. Muistan, kun radiossa laskettiin ääniä: Kekkonen, Kekkonen, Fagerholm... Vaali oli hyvin tiukka, ja pitkään on keskusteltu siitä, kuka valitsijamiehistä antoi ratkaisevan äänen Kekkoselle. Onko muistikuvani todellinen? Olin tuolloin nelivuotias. Kotiväki on varmasti seurannut vaalia tarkasti ja tuloksia on keräännytty kuulemaan radion ääreen. Ehkä olen vaistonnut hetken tärkeyden. Toisaalta nauhoitetta on toistettu vuosien varrella lukuisia kertoja, ja muistikuvani on voinut syntyä  myöhemmin.

Luulen muistavani jotain myös pian vaalin jälkeen puhjenneesta yleislakosta. Koska asuimme maaseudulla, ei paikkakunnalla liene ollut isompia mielenosoituksia. Jonkinlainen jännittynyt tunnelma on jäänyt mieleeni. Muistelen myös, että sukulaisia Tampereelta kävi hakemassa elintarvikkeita. Oliko niistä kaupungissa pulaa, vai oliko kyseessä sota-ajalta periytynyt hamstraaminen, sitä en osaa sanoa. Mieleen on jäänyt, että heidän liikkumisensa oli hankalaa. Linja-autoja ei tainnut kulkea. Polttoaineiden jakelussakin kai oli vaikeuksia, joten yksityisetkään eivät ihmeemmin liikkuneet. Jotenkin matka kuitenkin onnistui. Iso mutta on, että tästäkin olen voinut kuulla puhuttavan.

Ihan varma olen sen sijaan, että muistan, kun iltaisin tiirailimme Sputnikin kulkua taivaalla. Tämä ensimmäinen satelliitti tai tekokuu, kuten siihen aikaan sanottiin, lähti matkaan syksyllä 1957. Olin sen verran vanhempi, että muistaminen on jo mahdollista ja näköhavainnostani olen varma. Tapahtuma herätti kovasti huomiota. Laika-koiran kohtaloa vähän surkuteltiin. Koira ei tosin ollut mukana ihan ensimmäisessä tekokuussa, mutta melko pian sen jälkeen.

perjantai 20. tammikuuta 2012

Palontorjuntaa

Juttelin erään liki yhdeksänkymmpisen henkilön kanssa siitä, miten tulipalojen sammutus sujui ennen kuin paloautot tulivat käyttöön. Äkkiä ajatellen tuntuisi, että talo olisi ehtinyt palaa kokonaan ennen kuin sammutusväki edes ehti palopaikalle. 

Lähteeni kertoi, että kylillä oli useamman miehen voimin käytettäviä paloruiskuja, joita hevosella siirrettiin palokohteeseen. Ratkaisevaa oli veden saanti. Sitä ajettiin hevosilla läheisestä järvestä tai joesta. Sopivia astioita kyllä oli, koska vettä kuljetettiin hevoskyydillä muutenkin. Kotikylälleni tällainen ruisku hankittiin 20-luvulla, kun ensin oli perustettu palokunta. Myös yhden henkilön käyttöön soveltuvia ruiskuja oli olemassa. Sellaisilla kasteltiin pärekattoja kesällä ennen leivinuunin lämmittämistä. Ehkä laitteella ihan pienen palonalunkin olisi saanut sammumaan.

 Palokalustoa Turun Luostarinmäen museosta

Ensimmäisiä palokuntia perustettiin 1800-luvun lopulla, ensin isommille paikkakunnille, lopulta myös pikkukylille. Ne merkitsivät paitsi valmistautumista tulipalojen varalle, myös juhlia ja yhdessäoloa vaikkapa musiikin tai urheilun merkeissä. Pienempikin harjoittelu varmaan auttoi toimimaan järjestyneesti tositilanteessa.

Onnistuneista sammutustoimista ei juuri löydy selostuksia 1900-luvun alun lehdistä. Yleensä rakennus näyttää sammutustoimista huolimatta palaneen kokonaan, lähitaloja sentään on onnistuttu suojelemaan. On onni, että vanhoja, tiheästi rakennettuja kyliä on sentään jonkun verran säilynyt nykyaikaan asti.

keskiviikko 18. tammikuuta 2012

Koulukiusaamisesta

Jatkan vielä koulu-teemaa, nyt usein keskustelun kohteena olevasta kiusaamisasiasta.

Koulukiusaaminen on vaikea käsite, koska eri ihmiset tarkoittavat sillä niin erilaisia asioita. Sitä on toki määritelty, esimerkiksi KiVa Koulu-ohjelmalla on sille omat kriteerinsä. Omasta mielestäni kiusaaminen on ensinnäkin toistuvaa. Se kohdistuu selkeästi yhteen tai muutamaan jollakin tavalla heikommassa asemassa olevaan.  Oppilaiden yksittäinen tappelu tai ilkeily ei ole kiusaamista. Toisaalta on sanottu niinkin, että kaikki, mikä toisesta tuntuu pahalta, on kiusaamista. Siihenkin on tietysti johonkin raja vedettävä.

Selkeää kiusaamista on fyysinen väkivalta, pilkka, panettelu ja ulkopuolelle sulkeminen. Omasta kokemuksestani sanon, että opettajat kyllä puuttuvat näihin tapauksiin. Helpointa on havaita toisen kimppuun käyminen. Siihen puututaankin aina, vaikka kyseessä olisi yksittäistapauskin. Vaikeampaa on joskus selvittää, mitä sitä ennen on tapahtunut. Tiedän tapauksia, että helposti suuttuvaa kaveria ärsytetään, kunnes hän käy ärsyttäjän kimppuun. Kuka siinä oikein on kiusaaja? Tyypillisesti vielä sama porukka pyörii yksissä, kunnes jotain ikävää tapahtuu.

Astetta vaikeampaa on havaita pahaa puhetta. Sellaista harjoittavat pyrkivät yleensä välttämään opettajan korvia. Nyt sitten tällaiselle kiusaajalle avuksi on vielä tullut sosiaalinen media.  Facebookissa alkaneita riitoja selvitellään varmaan jokaisessa koulussa. Väitän, että näihinkin kouluissa puututaan. Samalla yritämme neuvoa, mita mediaan ei kannata laittaa, jos haluaa välttää negatiivista huomiota.

Ryhmän ulkopuolelle sulkeminen on myös kova paikka. Kyllä koulut senkin tunnistavat ja tekevät, mitä pystyvät. Ainakaan tunnilla ketään ei jätetä yksin. Jos tiedän, että joku on vaarassa jäädä ryhmien ulkopuolelle, määrään ryhmät itse. Kaikkien kanssa pitää pystyä työskentelemään. Välitunnit ja vapaa-aika ovat sitten toinen juttu. Mitä pienemmistä oppilaista on kyse, sitä enemmän opettajalla on tässäkin vaikutusvaltaa.  Ihmeidentekijä opettajakaan ei ole, sitä synttärikutsua hän ei pysty järjestämään.

On olemassa hyvin taitavia kiusaajia. He pystyvät naamioimaan ilkeilynsä niin, ettei sitä ole helppo havaita. He eivät käy käsiksi, eivätkä sano mitään sinänsä sopimatonta. Jollekin porukalle saattaa kertyä koodisanoja, joilla uhriin tai hänen toimintaansa viitataan.  Hyvin pienet eleet ja ilmeet voivat kertoa tarkalle havainnoitsijalle jotain. Ongelma on, ettei kiusaaja tee mitään koulun sääntöjen vastaista tai sano yhtään sopimatonta sanaa. Opettaja voi toki ottaa kiusaajan kahden kesken ja kysyä, mitä tämä tarkoitti sanomisellaan.Yleensä muutama kerta riittää. Tosin tällöin on mahdollista, että vanhemmat syyttävät opettajaa lapsensa kiusaamisesta. 

Kaiken kaikkiaan kiusaaminen on ilmiönä hyvin monimuotoinen ja liittyy siihen, miten ihmiset ylipäätään käyttäytyvät toisiaan kohtaan. Tiiviit yhteisöt, kuten koulu, työpaikka, armeija tai verkkoyhteisöt tuovat siihen omanlaisensa puitteet. Kiusattu hakee usein yhteisönsä ja myös kiusaajan hyväksyntää. Myös kiusaaja saattaa etsiä joukon huomiota ja hyväksyntää. Hän voi myös olla henkilö, jolta puuttuu kyky empatiaan. Kiusatusta voi tulla kiusaaja. Kiusaamiseen pitää aina puuttua. Sitä ei aina saada täysin loppumaan, onneksi kuitenkin useimmiten. Täydellisiä ratkaisuja löytyy harvoin, me ihmiset kun olemme epätäydellisiä.

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Valvontakameroita

Valvontakamera näkyy tulleen opetushallituksen pääjohtajan mieleen keinona, jolla koulujen turvallisuutta voidaan parantaa. Lisäksi uusiin kouluihin pitäisi rakentaa myös kulunvalvonta. Kuinkahan paljon turvallisuus noilla keinoilla paranee? 

Valvontakamerat ovat ihan hyvä apuväine ja niitä toki on kouluissa, varsinkin uusissa ja hiljattain peruskorjatuissa. Niistä näkee - ja voi tarvittaessa vanhemmillekin näyttää - vaikkapa tappelun kulun tai ilkivallan. Siinä mielessä ne varmaan ainakin ilkivaltaa vähentävät. Valvontakamerat eivät sen sijaan kerro, mitä sanotaan, niistä on apua vain fyysistä kiusaamista selvitettäessä. Kouluilla ei myöskään ole henkilöä, joka voisi työkseen valvontakameroiden kuvia seurata, ja tuskin siihen liikenee palolaitoksellakaan väkeä. Kameroita olisi sentään melkoinen määrä, jos niiden kuvat kattavat kaikkien koulujen kaikki nurkat.

Rohkenen myös epäillä, ettei kulunvalvonta estä sellaista, mihin ei lukittu ulko-ovi riitä. Koulujen ovia kyllä lukitaan, jos on syytä epäillä, että varkaita tai muuten luvattomissa aikeissa liikkuvia pyrkii sisään. Ainakin peruskoululaisia saisi olla joka päivä päästämässä valvontalaitteiden ohi. Hajamielisimmiltä unohtuu niin paljon kaikenlaista, tuskinpa pysyisivät mukana ne läpyskät, joilla laitteista kuljetaan.

Jos sitten ajatellaan, että näistä laitteista saataisiin apua koulusurmien ennaltaehkäisemiseen, niin rohkenen epäillä sitäkin. Surmaaja tuskin välittää valvontakameran kuvaan joutumisesta. Jollain tavalla hän varmaan tavoitteleekin julkisuutta. Jos hän kaivaa aseensa esille vasta luokassa tai juuri sen ulkopuolella, ei apukaan ehdi yhtään aikaisemmin paikalle. Koulun omaa oppilasta ei kulunvalvonta pysäytä.

Siinä pääjohtaja oli oikeassa, että koulujen pitäisi tarkistaa, että kuulutukset kuuluvat kaikkiin tiloihin. Nyt niin ei välttämättä ole, ainakaan peruskorjausta odottelevissa kouluissa.

Olisin kovasti toivonut, että opetushallituksen pääjohtaja olisi nostanut tärkeälle sijalle myös kouluterveydenhoidon. Silloin, kun se vielä toimi, oli kouluterveydenhoitaja se henkilö, jolle oppilaan oli helpointa  uskoutua. Kokenut kouluterveydenhoitaja pystyy auttamaan oppilasta todella paljon, myös henkisellä puolella. Valitettavasti kouluterveydenhoito ei ole koskaan toipunut 90-luvun lamasta.



perjantai 13. tammikuuta 2012

Taikauskoa

Sen kunniaksi, että on perjantai ja 13. päivä, rupesin miettimään erilaisia uskomuksia, joita voisi nimittää taikauskoksikin.

Useimmat sävähtävät vähän, jos musta kissa juoksee tien yli. Harva kuitenkaan sylkäisee olkansa (oikean vai vasemman?) yli. Tikkaiden alitse emme kulje, mikä voi olla ihan järkevää, jos tikkailla on joku työskentelemässä. Kynnyksen yli ei kätellä, koska se tuotaa huonoa onnea. Mistähän sekin uskomus oikein tulee?

Peilin särkeminen vie naimaonnen. Tämä kai koskee sellaisia, jotka eivät vielä ole avioituneet. Mitenkähän kuvastimen rikkominen vaikuttaa avoliiton mahdollisuuteen? Pullapitkon viimeisen palan (kanttipalan, kantapään) saaminen käteensä vehnästä tarjottaessa tietää lapsen tuloa. Leipää ei saa laittaa ylösalaisin tarjolle. Viimeksi mainittu liittyy varmaan ruuan kunnioittamiseen. Jos nenää kutittaa, se tarkoittaa vieraiden saapumista. Vieraiden sukupuolenkin saattoi päätellä, mutta olen unohtanut, miten se meni. Kun poskiasi kuumottaa, joku ajattelee sinua. Jos käki tulee pihaan kukkumaan, tietää se kuolemaa. Kun kuulet käen kukkuvan kesällä ensimmäisen kerran, voit kukunnasta laskea jäljellä olevat elinvuotesi.

Tunnen useita naisia, jotka eivät koskaan laita käsilaukkuaan lattialle, koska se vie rahaonnen. Kukaan heistä ei ole mitenkään rikas, mutta ehkäpä nykyinen tulotaso on heille onnekas. Onnetar on oikukas.

Juuri kukaan ei varmaan ole tosissaan näiden uskomusten kanssa. Niitä on mukava toistaa, kun jokin tällainen pieni asia tapahtuu. Muistan kuitenkin lapsuudesta erään miehen, joka ei lähtenyt töihinsä, jos aamulla tuntui olevan vastoinkäymisiä. Hän teki metsätöitä, usein yksinään, joten syytä varovaisuuteen olikin. Ehkä sillä, että pienet kotoiset asiat jonakin aamuna tuntuvat menevän pieleen, on jotain tekemistä oman vireystilan kanssa. Opettajalla tuloksena on korkeintaan huono päivä, metsurin voi käydä heikommin.

keskiviikko 11. tammikuuta 2012

Helsingin matkan suunnitelmia

Hyvin suunniteltu on puoleksi tehty, sanottiin ennen vanhaan. Olen ajatellut tehdä arkistoreissun Helsinkiin tämän talven tai kevään aikana. Tänään sain sitten varatuksi Suomen Sukututkimusseuran vierashuoneen, tosin vasta huhtikuulle. Varauksia oli tullut yllättävän paljon sen jälkeen, kun viimeksi kävin listaa katsomassa. Matkalippuja en ihan vielä rupea hommaamaan, luulisin ainakin junan kyytiin mahtuvani, jos lentoja ei saa.

Mihin arkistoihin sitten suuntautua? Kansallisarkiston kokoelmista voisi jäljittää 1740-luvun tuomiokirjoista erästä perukirjaa, jonka saamani tiedon mukaan pitäisi niistä löytymän. Vuosiluku vain ei ole tiedossa (se voi olla myöhäisempikin), joten arkistotyönä etsintää ei oikein kannata teettää. Perukirja saattaisi varmistaa erään sukulaisuussuhteen, joka olisi tutkimukseni kannalta tärkeä. Myös entisessä Sota-arkistossa voisi käydä tutkimassa muutaman 1900-luvulla eläneen sukulaisen kantakorttia. Pitää muistaa selvittää lupakäytäntö hyvissä ajoin etukäteen.

Aion myös käydä SKS:n arkistossa tutkimassa kotikylälläni 1900-luvun alussa (todennäköisesti) tehtyjä haastatteluja. Muistan paikallislehdestä lukeneeni, että naapurikylässä asui innokas kansanperinteen kerääjä. Luulisin, että hän on liikkunut niissä merkeissä myös lähikylissä. Harmi, ettei arkiston tallentaja- ja pitäjätietokantaan pääse käsiksi verkon kautta edes sen vanhemmilta osilta. Täytyy kysyä sähköpostilla etukäteen, miten aineistoa parhaiten pääsee hyödyntämään.

Kiinnostava paikka on myös Postimuseo. Sainkin sieltä joskus jotain tietoa postipysäkin hoitajana toimineesta sukulaisesta. Ymmärsin, että tietoa voisi olla enemmänkin. Tosin minulle jäi sellainen käsitys, että iso osa aineistosta on luovutettu Kansallisarkistolle, jossa sen järjestäminen on kesken. Asiaa pitää selvitellä.

Eivät pääkaupungin arkistot siihen lopu. Työväenarkistossa voisi olla jotain vuoden 1918 tapahtumiin liittyvää materiaalia, joka olisi sukututkimuksen kannalta kiinnostavaa. Se kuitenkin jäänee seuraavaan kertaan.







sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Pipo päässä ja johtajuus hukassa

Olen muutaman kerran käynyt syömässä lähiravintolassa. Se on ruokaravintola, tarjoaa pitsan lisäksi monenmoista ruokaa. Ihan asiallinen paikka. Joka kerta on jossakin pöydässä istunut nuorehko mieshenkilö pipo tai lippis päässä syömässä. Onkohan käyttäytymiskoodi tässä kohtaa muuttumassa? Minun on vaikea tottua sellaiseen, jotenkin se vain häiritsee. Kun olin lapsi, ruokaa opetettiin kunnioittamaan. Rääväsuisimmatkin miehet ottivat lakin pois päästään. Vaikka tultiin töistä ja sinne ruokailun jälkeen palattiin, ei päähine päässä syöty. Niin lähellä kai olivat ne ajat, jolloin ruuasta oli pula.

Koulussa olen aina vaatinut, että ulkovaatteet otetaan pois luokkaan tullessa ja ruokalaan mennessä. Niihin kuuluvat pipot ja lippikset tasa-arvoisesti tytöillä ja pojilla. Nähdäkseni muutkin opettajat tekevät niin. Lieneekö sitten  joissakin kouluissa erilainen käytäntö? Ainakin joissakin kodeissa on.

Koulusta puheen ollen. Lehdestä luin, mikä kouluissa on vikana, nimenomaan työrauhan suhteen. Niistä puuttuu johtajuus. Rohkenen väittää vastaan. Opettaja luokassa kyllä tietää olevansa työnohjaaja tai jopa työnjohtaja. Yhä useammassa luokassa on kuitenkin  oppilaita, joille tällaisen johtajuuden tunnustaminen on mahdotonta. Nyt en puhu tavallisesta murrosikäisestä, rajoja koettelevasta nuoresta. Puhun niistä muutamasta, jotka eivät tunnusta mitään rajoja tai yhteisiä sääntöjä ja joille opettajan totteleminen on mahdoton ajatus. Heillä on ongelmia lähes kaikkien opettajien kanssa. 

Ja yllätys, yllätys, kodin mielipide on yleensä se, että lapsen pitää saada tehdä niinkuin hän haluaa ja sanoa, mitä haluaa. Toinen vaihtoehto on sitten, että hänelle pitää oitis järjestää jotain erityistä tukea, tukiopetusta, erityisopetusta, joustavaa opetusta, mitä kaikkea niitä nyt lieneekään. Vahingossakaan koti ei vaadi, että oppilas rupeaa noudattamaan ohjeita ja sääntöjä.

Onneksi valtaosa oppilaista on niitä tavallisia, mukavia nuoria.

perjantai 6. tammikuuta 2012

Tilasin kirjan

Tilasin Arvo Mäkelän kirjan "Meidän kylät" ja nyt olen sitä muutaman päivän lueskellut. Kirjassa on 700 sivua, joten siinä riittää tutkittavaa tekstiä pitemmäksi aikaa. Kirjan tietoja koottaessa on tehty valtava työ. Onneksi tekijöitä on ollut useita, yhdelle urakka olisi varmaan ollutkin ylivoimainen. 

On hienoa, että kylien historiikkeja on alkanut yhä enemmän ilmestyä niin kirjoina kuin verkkojulkaisuinakin. Muistitieto on katoavaista, dokumentit tietysti jäävät elleivät sitten pala saunan pesässä, kuten vanhoille valokuville on monesti käynyt. Nuorempia ei aina kiinnosta, ainakaan sillä hetkellä. Kuitenkin jo yhteen maatilaan liittyvät asiakirjat ja valokuvat kertovat paljon seudun historiasta. Kylähistoriikkien taso vaihtelee kovasti. Toisinaan on tyydytty kaskukirjaan, tässä on oltu liikkeellä kunnianhimoisemmin tavoittein.

Palatakseni kirjaan, siinä on tosiaan käyty laajasti läpi Tupurlanjärven rantamien kylien vaiheita monelta kantilta. On tilojen historiaa, elinkeinoelämää, liikennettä, teitä ja siltoja, jopa paikallisia urheilusankareita. Kerrontakin on suhteellisen sujuvaa. Ehkä yleistä historian tarkastelua olisi voinut hiukan keventää siltä osin, kun se ei suoraan liity kylien vaiheisiin. Historiansa hyvin opiskelleet voivat tietysti hypätä noiden kohtien yli. Esitettävien asioiden järjestyksessä olisi voinut päätyä toisenlaiseenkin ratkaisuun, mutta tekijöillä on varmasti perustelut valinnalleen. 

Sukuanikin on kirjassa mainittu. Toistaiseksi ihan uutta tietoa on löytynyt vain yksi kuolinaika. Erään toisen sukulaisen työhistoriasta on myös kiinnostava maininta. Toivon löytäväni lisätietoa, kun käyn kirjaa perusteellisemmin läpi. Palaan vielä tulevaisuudessa kirjan antiin.

keskiviikko 4. tammikuuta 2012

Jatkuuko sanomalehtien digitoiminen?

Olen pitänyt lähes päivittäin tapanani selata uuden Historialliseen sanomalehtikirjastoon ilmestyneen Aamulehden ja Kansan Lehden numeron. Kun aikaraja (101 vuotta) on täyttynyt, on aina "tuore" numero tullut ihan vapaasti verkossa luettavaksi, olettaen tietysti, että lehti on tuona päivänä 101 vuotta sitten ilmestynyt. Nyt lehtien tulo on Kansan Lehden (ja monen muunkin lehden) osalta loppunut, niitä on digitoitu vain vuoden 1910 loppuun asti. Aamulehteä sen sijaan on onneksi digitoitu vuoteen 1917 ja uusia numeroita tulee edelleen verkkoon. Onkohan Kansalliskirjastolla tämän projektin määrärahat lopussa vai mikä on syynä?

Tiedän kyllä, että sanomalehtikirjastossa on kohtuullisen hyvin toimiva hakutoiminto, ja olen sitä paljon käyttänytkin. Ihan kaikkia osumia se ei kuitenkaan kokemukseni mukaan saa esille, mikä on varsin ymmärrettävää, kun kirjasinlajeja on ollut käytössä niin monenlaisia. Olen toki käynyt myös yliopistokirjaston asiakaspäätteellä hakuja tekemässä sekä sanomalehdistä että aikakauslehdistä, jolloin olen päässyt käsiksi hiukan uudempiinkin numeroihin kuin tuo 101 vuoden aikaraja sallii. Silti on ollut mukava istahtaa oman koneen ääreen ja tarkistaa, mitä vanhan kotiseudun lehdet ovat kirjoittaneet päivälleen 101 vuotta sitten.

Tämän päivän Aamulehdestä (siis 4.1.1911 ilmestyneestä) huomasin, että vuonna 1910 ilmestyi Tampereen historiaa käsittelevä teossarja. Oikeammin sarjan julkaiseminen saatiin päätökseen. Täytyykin käydä kirjaston sivuilla tarkistamassa, mikä historiikki on kyseessä ja voiko sen vielä saada lainaksi. Muutenkin on mukava lukea esimerkiksi vanhojen lehtien pikkuilmoituksia. Ne kertovat kaikenlaista tuon ajan ihmisten elämästä. Vähän käytetty, sivusta avattava sänky ja parireet olivat kaupan päivälleen 101 vuotta sitten.

maanantai 2. tammikuuta 2012

Uudenvuodenlupauksia

Oikeastaan nämä seuraavat eivät ole varsinaisia lupauksia, vaan tavoitteitani tälle alkaneelle vuodelle.

Haluan ensinnäkin käydä läpi varhaisinta osaa sukututkimuksestani ja paikkailla sinne jääneitä aukkoja. Yleensä ne koskevat suorassa sukulinjassa olleiden henkilöiden sisarusten tietoja. Kun aloittelijan innolla meni eteenpäin, jäi sisarusten kohtalo toisinaan selvittämättä. Osansa oli silläkin, että tein tutkimusta kaukolainattavien mikrofilmirullien avulla, sukuani kun ei kovin paljon Pohjois-Suomessa ole asunut. Jos lainattujen rullien tiedot eivät yltäneet riittävän pitkälle jonkun sisaruksen kuolinajan selvittämiseksi, ei seuraavaa rullaa aina heti tullut tilattua, jos siinä ei ollut muuta mielenkiintoista. Nyt verkosta löytyvien kirkonkirjojen aikakautena paikkaaminen on helppoa. Haluan sisaruksista näkyville syntymä-, vihki- ja kuolinajan sekä puolison nimen, syntymä- ja kuolinajan, mikäli ne on mahdollista luotettavasti selvittää.

Toinen tavoitteeni on oppia kunnolla lukemaan tuomiokirjojen tekstiä. Aloitan helpommasta päästä. Eilen jo luin erään sukulaiseni riitaa vuoden 1722 talvikäräjillä niityn hallinnasta. Isovihan aika oli aiheuttanut katkoksen sekä heinän korjaamiseen niityltä että ilmeisesti myös tietoon siitä, kenen omistuksessa niitty oli. Ei teksti nyt ihan mahdotonta ollut sen paremmin lukemisen kuin kielenkään puolesta. Ei se toisaalta lisännyt tietojani suvusta.  Pitää vain jatkaa etsintää ja harjoittelua.

 Lähde: SSHY, jäsensivut, tuomiokirjat

Kolmas tavoitteeni on kohottaa omaa fyysistä kuntoani liikuntaa lisäämällä. Pois koneen äärestä riittävän usein kävelylle, pyöräilemään tai ladulle.  Arkistoonkin on kävelymatka, joten voin samalla edistää sekä kuntoni kohoamista että sukututkimusta.