maanantai 21. maaliskuuta 2016

Maija, Vilhelm ja lapset

Tästä piti tulla juttu entisaikojen sosiaaliturvasta, jos sellaista sanaa ylipäätään voidaan käyttää ennen kuntien muodostumista. Ainakaan kukaan ei takuulla silloin käyttänyt. Olen ymmärtänyt, että tuon ajan avustettavat jakautuivat kolmeen ryhmään. Oli kirkon vaivaiskassasta apua saavia, jotka ilmeisesti osittain hankkivat elantoaan myös itse. Sitten oli vanhuksia ja vammaisia, joiden hoito oli muutamista taloista muodostuneiden ruotujen vastuulla. Lisäksi oli lapsia (toisinaan myös vanhuksia ja vammaisia), jotka huutokaupattiin vähimmän vaativalle hoidettavaksi. Rippikirjoista erottuvat selvimmin ruotuvaivaiset, jotka on merkitty "rotfattig"-sanalla. Myös "kyrkfattig"-merkintää näkee. Mahdollisesti se liittyy ensin mainittuun ryhmään.

Tuo vaivaiskassasta apua saaneiden ryhmä rupesi kiinnostamaan niin, että vilkaisin umpimähkään Ylöjärven seurakunnan vaivaishoitojohtokunnan pöytäkirjoja vuodelta 1854. Avun pyytäjänä esiintyi muun muassa torpparintytär Maria Heikintytär Teivaalasta. Hän pyysi apua itselleen ja lapsilleen  maaliskuussa 1854. Johtokunta oli kumminkin sitä mieltä, että Maijan isä torppari Heikki Simola saisi auttaa tytärtään antamalla tälle 10 kappaa ruista tai kaksi hopearuplaa. Siihenkin tosin varauduttiin, että Heikki kieltäytyisi. 

Marian anomukseen ei ainakaan heti seuraavassa kokouksessa palattu, mikä saattoi johtua siitä, että hän avioitui jo saman vuoden kesäkuussa. Tosin puoliso, entinen sotilas Vilhelm Patron, joka oli vaimoaan 25 vuotta vanhempi, tuli Pirkkalasta Ylöjärvelle vasta pari vuotta myöhemmin. Ennen avioliittoa Maijalle oli syntynyt ainakin kolme lasta, joista kaksi kuoli pieninä. Avun tarvetta siis varmaankin oli. Pariskunnalla oli neljä yhteistä lasta. Heistä vain yksi eli aikuiseksi asti. Vilhelm Patron kuoli 1867. Maija eli vuoteen 1883. Millä he perheensä elättivät ja miten Maija selvisi nuorimmaisensa kanssa miehensä kuoltua? Sitä eivät ainakaan rippikirjat kerro. Sotilaseläkkeestäkään ei näy merkintää. Ehkä palaan vielä noihin vaivaishoitojohtokunnan pöytäkirjoihin. 

Lähde: pixabay

Tämän vähän harhapoluille eksyneen tekstin myötä Anneli jää pääsiäistauolle. Palaan näiden juttujen pariin taas ensi viikolla. Oikein hyvää pääsiäistä kaikille lukijoille!

perjantai 18. maaliskuuta 2016

Yhdistyksistä ja niiden arkistoista

Suomen sanotaan olevan yhdistysten luvattu maa. Mitään tilastotietoa minulla ei väitteen tueksi ole. Kenties tilanne on sama muissakin maissa. Yhdistyksiä perustetaan ja lopetetaan. Joskus yhdistyksen jäsenet ymmärtävät, että toiminta on aika päättää. Silloin sen jälkeen jääneet paperitkin ehkä päätyvät johonkin paikalliseen arkistoon. Tai ehkä ovat löydettävissä Valtakunnallisesta yksityisarkistorekisteristä. Monesti yhdistys kuitenkin vain hiipuu pois. Lopulta viimeisen puheenjohtajan perilliset ihmettelevät, mitä yhdistyksen arkistolle pitäisi tehdä. Pöytäkirjat, tilit, toimintakertomukset ja muut ovat alun perinkin voineet olla hajallaan, jos pysyvää toimitilaa ei ole ollut.

Olen saanut tutustua muutaman lakanneen yhdistyksen arkistoon. Ne kerrat ovat olleet antoisia sukututkimusmielessä. En olisi osannut kuvitella, että sukulaiseni on lausunut runon ohjelmallisissa iltamissa, mutta niin hän vain on tehnyt. Toinen sukulainen oli huolehtinut yhdistyksen kirjastosta. Kolmas on ollut toisen yhdistyksen huvitoimikunnassa. Muitakin sukuun kuuluneita on tullut pöytäkirjoissa vastaan. Jotain olen löytänyt myös Patentti- ja rekisterihallituksen purkautuneiden yhdistysten aineistoista. Niistä on olemassa tietokanta, josta voi hakea paikkakunnan mukaan. Tällaiset tiedot ovat sitä "lihaa luiden ympärille", josta sukututkijat usein puhuvat. 

Lähde: pixabay

Olisikin tärkeää, että nämä yksityishenkilöiden nurkissa kenties vuosikausia lojuneet paperit päätyisivät jonnekin, missä ne ovat tutkijoiden saatavilla. En tiedä, voiko arkistolaitos ottaa vastaan jokaisen yhdistyksen arkistoa. Kenties voi. Ainakin kannattaa kysyä. Lisäksi on olemassa kuntien ja kaupunkien arkistoja, joissa luulisi olevan tilaa vähäpätöisemmällekin paikalliselle aineistolle. Ainakin Tampereen kaupunginarkiston kokoelmiin näyttää kuuluvan monenmoista. Yhdistysten toimijat eivät olleet reilut sata vuotta sitten saaneet välttämättä minkäänlaista kouluopetusta. Silti he olivat sivistäneet itseään ja yleensä selviytyivät kohtuudella yhdistysten asioiden ylöskirjaamisesta.

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Niin metsä vastaa - vai vastaako?

Olen saanut useamman kerran niin hyvää palvelua erilaisissa yhteyksissä, että on ihan pakko kirjoittaa siitä. Tämä ei varsinaisesti liity sukututkimukseen, mutta  olen sitä mieltä, että otsikon "viisaus" pätee siihenkin. Huonoa kohtelua en ole sillä rintamalla koskaan kohdannut. Toki yksi kirkkoherra vetäytyi tuomiokapitulin lakimiehen siipien suojaan ja selitteli vetäytymistään hiukan byrokraattisesti. Oli kuitenkin vakavasti harkinnut pyyntöäni. Ja kunnia kaikille niille, jotka vetävät omaa kirkkohallituksen kannasta poikkeavaa linjaansa.

Mutta arkielämän esimerkkeihin. Kohtasin myyjän,joka huolimatta rahallisesti minimaalisen pienestä ostostoiveestani vaivautui neuvomaan muihin paikkakunnan kauppoihin, joissa etsimääni tuotetta saattaisi olla. Tämä vielä ymmärtämyksellä tilannettani kohtaan. Ja aidolla paikkakunnan murteella. Kunnia myös sille erikoiskaupan myyjälle, joka hyväksyi ajokorttini pantiksi hakiessani käteistä pankkiautomaatiilta. Sentään yli 50 euron ostos käsilaukussa.

 Lähde: pixabay

Pieni rukous yläilmoihin. Älä anna minun kohdata myyjää, jolle talo on kaikki kaikessa. Olen nähnyt rekrytointi-ilmoituksia, joissa edellytetään uhraamaan itsensä liikkeen hyväksi. Minä en sellaistan myyjää halua tavata. Riittää, kun hän kohtaa minut ihmisenä.Tasa-arvoisena, täysjärkisenä, joka on  tullut hakemaan myymälästä tai vaikka verkkokaupasta sitä yhtä ainokaista tuotetta. Hän voi toki mainostaa muutakin, mutta agressiivinen ei pidä olla. Silloin ainakin tämä asiakas katoaa. Kohtaa siis minut ihmisenä.

perjantai 11. maaliskuuta 2016

20 Leivisgä jauhoi...

Vilkaistaanpa vielä, mitä muuta Iitin kirkonarkisto sisältää. Rippi-, lasten- ja historiakirjojen lisäksi on erilaisia tiliasiakirjoja, kuten useimmissa muissakin seurakunnissa. Pappien palkkasaatavien kantoluetteloista jo kirjoitinkin, ja väkilukutaulut, rikosluettelot, rokotuspäiväkirjat, rippilasten luettelot, pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjat sekä erilaiset kirkon omaisuuteen liittyvät asiakirjat löytyvät tästäkin arkistosta. Niistä voi löytyä lisätietoa esivanhemmista, jos hyvin käy. Nimike ei aina tee oikeutta sisällölle. Esimerkiksi rokotusluettelo sisältää myös suuren määrän lukkareiden työtodistuksia.

Muualla ei ole tullut vastaan (mikä ei tarkoita, ettei sellaisia olisi) viljavaraston asiakirjoja. Iitissä kumminkin on arkistoitu otsikon "Muut tilit" alle viljavaraston tiliasiakirjat 1813 - 1875. Sieltä löytyy luetteloita lainaviljaa ottaneista sekä kirjallisia takaustodistuksia. Jo 1813 niitä on näköjään laadittu suomenkielisinä. Joku pitäjässä niitä suomeksi kirjoitteli ja talonpojat laittoivat puumerkkinsä alle. Luettelon mukaan näyttää, etttä lainaaminen oli yleistä. Kirjallisen takauksen antaneet merkittiin myös siihen.  Ihan eivät otsikkorivin tekstit avaudu. Voisiko noista luvuista päätellä, että lainasta perittiin korkoa? Mutta ei kaikilta?

Lähde: pixabay

Viljavarastoja oli ilmeisesti sekä seurakunnilla että kruunulla. Ainakin nimet kruununmakasiini ja pitäjänmakasiini viittaavat tähän. Tähän saakka olen kuvitellut, että niihin talletettiin nimenomaan jyviä. Tuossa linkittämässäni takauspaperissa puhutaan kuitenkin jauhojen lainaamisesta. Olisiko Iitissä jauhettu osa viljasta jauhoiksi? Avustukset köyhille kai annettiin jauhoina. Viljaa tarvittiin kuitenkin huonoina vuosina myös siemenviljaksi, joten ainakaan kaikkea ei kannattanut jauhaa. Mikähän mahtoi olla näiden viljavarastojen merkitys suurina nälkävuosina?

maanantai 7. maaliskuuta 2016

Papin säkki

Pohjaton kuin papin säkki, totesi vanha kansa (mikä se sitten ikinä olikaan). Iitin seurakunnan digitoituja asiakirjoja selatessani huomasin papiston saatavien kantokirjat. Jos oikein ymmärrän, on kyse papiston palkoista, joita seurakuntalaiset maksoivat elintarvikkeina ja muina tuotteina. Luetteloita on digitoitu kahdelta jaksolta, 1846 - 1854 ja 1855 - 1871. Niissä käydään talot ja torpat kylittäin läpi. Maksoivatko esimerkiksi käsityöläiset palkkaa rahana, ei noista luetteloista selviä. 

 
Katsotaanpa sitten Sääskjärven kylän yhtä taloa ja torppaa hiukan tarkemmin. Tilallinen Taavetti Juhonpojan leski Eeva Taavetintytär viljeli yhtä kylän taloista. (Tila, Kauppila eli Heikkilä, oli ilmeisesti jakautunut useampaan osaan, sillä siinä oli useita isäntiä). Rippikirjassa perhe näkyy tässä. Tilaan on liitetty määreet 1/9 manttaalia, 5/12 äyriä(?) ja 7 kappaa. Viimeksi mainittu näyttää olevan papistolle luovutetun viljan määrä. Jos oikein tulkitsen sarakkeiden otsikot, niin papin säkkiin laitettiin ruista, ohraa, kauraa, herneitä, voita, villaa, pellavaa, lihaa, leipää ja rautaa. Viimeksi mainitun edessä on tyhjäksi jäänyt sarake, mahdollisesti humalaa. Kaiken muun ymmärrän, mutta tuo "Malm" ihmetyttää. Aika hyvin näyttää Eeva velvollisuutensa täyttäneen. 

Torpparilta ei edellytetty yhtä paljon tuotteita kuin tilalliselta. Esimerkkisivulla kaikki ovat torppareita ja kaikki näyttävät luovuttaneen vain viljaa. Yksi torppa  ei ole maksanut mitään. Siinä onkin huomautus sotilastorpaksi muuttumisesta. Oliko sellaisia vielä 1800-luvun loppupuolella? Tuomas Juhonpoika Ekholm näyttää siirtyneen pois torpasta 1860-luvun alussa. Hänestä tuli muonatorppari. Torpassa asui myöhemmin lähinnä kirkonköyhiä.

perjantai 4. maaliskuuta 2016

Hupelo Sofia

Päädyin tutkimuksissani Iitin seurakuntaan. Siellä on ollut tapana pitää erillisiä lastenkirjoja 1800-luvulla. Omasta mielestäni ne hankaloittavat tutkimista, kun pitää samaa perhettä vahdata kahdesta kirjasta. Mikähän lienee syy siihen, että toisissa seurakunnissa niitä on, toisissa ei lainkaan? Ainakaan arkistojen tuhoutuminen ei eroa selitä. Monissa seurakunnissa kaikki lapset on merkitty suoraan rippikirjoihin. Saiko kirkkoherra itse päättää asiasta? No, ei hän tietoja sukututkijoita varten kirjannut.

Mutta Sofiaan. Räätäli Uggmanin perheessä oli tytär Sofia, joka vuosien 1850 - 1860  lastenkirjassa on saanut merkinnät "Stållig" ja "Rftig". A. Jänneksen Ruotsalais-suomalaisen sanakirjan (1887) näköispainos kääntää sanan stollig hupeloksi. Kun hupelo kuulostaa korvissani vähemmän pahalta kuin ruotsin stollig, katsoin asiaa vielä SAOB:sta. Se antaa muun muassa merkityksiä "enfaldig l. fånig l. dum, dels: tanklös" ja " tokig l. galen, mentalt efterbliven l. avvikande l. sjuk, imbecill". Heikkolahjainen lienee Sofia ollut, koska on vapautettu katekismuksen kuulustelusta eikä näytä vielä 21-vuotiaana päässeen ripille. Jos olen oikein ymmärtänyt, pyrittiin hiukan heikommilla eväillä varustetutkin saamaan läpi rippikoulusta. Sofian kohdalla näin ei kuitenkaan ollut. Ehkä se ei ollut hänen kohdallaan mahdollista. 

Mitä Sofialle tapahtui vuoden 1860  jälkeen? Sitä digitoidut lähteet eivät kerro. Luultavasti hänet merkittiin seuraavaankin lastenkirjaan, koska edellisessä ei ole yliviivausta. Valitettavasti tuota seuraavaa lastenkirjaa ei ole digitoitu. Vakan mukaan sellainen on kyllä olemassa. Nuoremmat lapset merkittiin vanhempiensa kanssa rippikirjaan, kun olivat päässeet ripille. Sofia ei sinne ilmestynyt. Katsoin myös samaisesta rippikirjasta koko Sääskjärven kylän, kun ajattelin hänen eläneen ruotuvaivaisena kotikylässään. Ehkä, mutta ei rippikirjaan merkittynä.

Kuusankosken tehdasmiljöö. Kuusankoski kuului aikoinaan Iittiin. Lähde: pixabay
 
Hupelo tai ei, haluaisin saada selville Sofian elämän päätepisteen. Voi olla, että se ajoittuu nälkävuosien aikaan. Kuolleiden luetteloita tuolta ajalta ei ole digitoitu. Ehkä on syytä seuraavalla arkistokäynnillä katsoa, mitä Iitistä on mikrokorteilla. Jos vaikka Sofia vielä löytyisi. 

Korjaus: Ei Sofiaa tietenkään ollut vapautettu katekismuksen opiskelusta, hän oli poissa kuulustelusta. Ei ilmeisesti ollut kinkereillä.