torstai 30. kesäkuuta 2011

Mopoilija-Jussi

Aina välillä viriää keskustelu mopoilijoista: onko heidän paikkansa kadulla vai pyörätiellä, osaavatko he liikennesäännöt, hallitsevatko he ajokkinsa ja ovatko mopot viritettyjä. Tähän kai pätee sama viisaus kuin muihinkin yleistyksiin. Toiset osaavat, toiset eivät osaa.

Mopoilijoista tulee kumminkin mieleeni lapsuusaikainen naapurimme Jussi. Elettiin 60-lukua ja mopot tulivat liikenteeseen. Ainakin aluksi niitä suosivat vanhemmat miehet, joilla ei ollut autoa eikä ajokorttiakaan. Jussi oli tällainen jo 60 täyttänyt mies. Hänkin hankki mopon. Hiljakselleen kun ajeli, ei vahinkoja sattunut, vaikka kuljettaja ei aina ollut ihan selvin päin. Vasen ja oikea tuottivat Jussille hiukan vaikeuksia. Kotipihaan kääntyessään hän näytti usein suuntamerkkiä vasemmalle, mutta kääntyi oikealle. No, kukapa nyt olisi vasemmalle ojan yli kaurapellolle halunnutkaan ajaa. Jussille joku huomautti tästä suuntamerkkiasiasta, mutta hän totesi tyynesti kaikkien kyllä tietävän, mihin hän on menossa. Mikä pitikin hiljaisella kylätiellä paikkansa.

Jussi oli maailmaa, tai ainakin Suomea nähnyt mies. Hän työskenteli pohjoisen Suomen savotoilla pitkiä aikoja. Saattoi hän olla töissä isoilla rakennustyömaillakin. Luonteeltaan hän oli rauhallinen eikä tainnut humalassakaan äityä riitaisaksi. Hän oli jäänyt leskeksi ja asusteli mökissään yksinään. Mutta sitä,  mistä hän aikoinaan oli kylään tullut, ei kukaan oikein tunnu tietävän. Pitää selvittää asia joskus.

tiistai 28. kesäkuuta 2011

Karttoja

Olen viime päivät tutkinut Digitaaliarkistoon ilmestyneitä Maanmittaushallituksen uudistusarkiston karttoja ja asiakirjoja. Erityisesti kiinnostavat 1900-luvun alun kartat, jotka liittyvät torppien ja mäkitupien itsenäistymiseen. Vuonna 1918 säädettiin laki vuokra-alueiden lunastamisesta. Kotiseudullani, jossa torppareita ja mäkitupalaisia oli paljon, se merkitsi melkoista uusien pientilojen määrää. 

Kartat kertovat myös hiukan vanhempaa historiaa. Isojako oli suoritettu jo 1800-luvun puolivälissä ja sitä oli korjattu vielä 1900-luvun alussa. Edelleen talojen maat olivat kuitenkin monena kappaleena. Rinnakkain saattoi olla eri kylien talojen maita. Vielä lapsuudessani vanhat ihmiset osasivat tarkkaan sanoa, minkä talon maata mikin maakappale oli ollut. Mahtavatkohan nykyiset viljelijät enää tietää maidensa historiaa, omistajanvaihdoksia on ehtinyt olla aika paljon.

Ajattelin yrittää karttojen tulostamista, jotta voisin näyttää niitä vanhoille sukulaisille. Avuksi tarvitaan varmaan vähän kuvankäsittelyä. Suoraan A4-tulosteena kartat jäävät niin pieniksi, ettei niistä saa selvää.

Tässä vielä linkki uudistusarkiston sivulle, josta alkaa aakkosellinen kuntaluettelo. 

sunnuntai 26. kesäkuuta 2011

Työkuvia 2

Tässä vielä muutamia 30-luvulla otettuja kuvia


Niittomiehet
 

Kuorma latoon
 
  
Lehmät aitaukseen


Kylvökone

perjantai 24. kesäkuuta 2011

Juhannusta

Lapsuudessani juhannuksena ei koskaan satanut. Liian kuivaa oli kyllä, kokko jäi joskus polttamatta sen takia. Niin, ei ole naismuisti sen pitempi kuin miesmuistikaan – muutama vuosi. Sateisia juhannuksia varmasti oli, mutta ne ovat painuneet unholaan.

Miten juhannusta maaseudulla vietettiin? Ulko-oven viereen tuotiin juhannuskoivut. Kokolla istuttiin muutaman naapuriperheen kanssa ja paistettiin makkaraa. Jonkun kerran taidettiin käydä kylän yhteisellä juhannuskokolla läheisen järven rannassa. Kaupungista tuli usein sukulaisia vieraiksi. Ainakin kerran muistan poimineeni yhdeksän erilaista kukkaa ja laittaneeni ne yöksi tyynyn alle. Sulho ei kuitenkaan unessa näyttäytynyt. Juhannustaioista puhuttiin, mutta ei niihin kukaan tosissaan uskonut.

Mitään erityistä juhannusruokaa en muista. Janokaljaa (alkoholitonta) ja talkkunaa oli kesäisin tarjolla, mutta ehkä enemmänkin vasta heinäaikaan. Uudet perunatkaan eivät yleensä juhannukseksi ehtineet, vaikka muutama vako perunaa laitettiin sitä varten, että saatiin aikaisemmin herkutella uusilla perunoilla ja sillillä.

50-luvulla nuoriso kävi seurojentaloilla tanssimassa. Palokunnantalo muutaman kilometrin päässä oli tuolloin vielä voimissaan. Työväentalollakin oli iltamia. Tanssit jatkuivat myöhään yöhön, saattoipa kello olla yksi ennen kuin lopettivat. Kun itse pääsin siihen ikään, että lupa tanssireissulle heltisi, olivat pienet seurojentalot jo lopettaneet tanssien järjestämisen. Muutamassa paikassa järjestettiin suuria juhannusjuhlia. Ainakin Ellivuoressa muistan joskus olleeni. Erityisen hauskaa siellä ei ollut, mutta mukaan piti päästä, kun muutkin menivät.

 Juhannustaikoja tekemässä?

maanantai 20. kesäkuuta 2011

Säästöä ja takinkääntöä

Maahan saatiin uusi hallitus. Hyvä niin. En oikein jaksanut ymmärtää puheita takinkääntämisistä. Miten hallitus ylipäätään voisi syntyä, jos puolueet eivät jousta kannoissaan? Jos suurinkin puolue edustaa vain äänestäjien viidesosan näkemyksiä, tarvitaan minun laskuopissani hallitukseen monta puoluetta.

Surettaa silti, että koulutuksesta säästetään niin paljon. Ymmärrän kyllä, että ammattikorkeakouluja on perustettu vähän joka kylään eivätkä ne kaikki voi jatkaa. Samoin vähäisillä oppilasmäärillä kituuttavia lukioita on erityisesti Pohjois-Suomen pienissä kunnissa monta. Yhteistyötä olisi pitänyt tehdä jo aiemmin. Oppilaitoksen lopettaminen on silti suonenisku paikkakunnalle.

Eniten harmittaa ammattikoulutuksesta ja oppisopimuskoulutuksesta tehtävät säästöt. Nytkään eivät kaikki peruskoulunsa päättävät mahdu toisen asteen oppilaitoksiin. Jos syrjäytyneitä nuoria tulee lisää, ei todellisia säästöjä synny.

lauantai 18. kesäkuuta 2011

Työkuvia

Seuraavat kuvat ovat joutuneet haltuuni erään sukulaisen kautta. Niissä näkyy maatilan töitä. Kuvat ovat 30-luvulta. Ne on otettu Mouhijärvellä. En kerro kuvissa esiintyvien ihmisten nimiä, koska lapsista joku voi olla vielä elossa. Sitäpaitsi, ihmiset eivät ole pääosassa näissä kuvissa, vaan entisaikojen työt.

 Latoa rakentamassa

Sahuri

 Pyykkirannassa

 Viikate vaati välillä hiomista

 Kauraako siinä laitetaan seipäille?

torstai 16. kesäkuuta 2011

Kirpparikuvia

Vuosia sitten löysin kirpputorilta kaksi vanhaa valokuvakehystä, joihin ihastuin. Niissä on nyt sukulaisteni valokuvat. Kehykset eivät kuitenkaan olleet tyhjät, vaan kummankin sisällä poseerasi arvokkaan näköinen herrasmies. Nimetkin oli merkitty kuviin. Kuvat ovat siitä saakka olleet  kaapin hyllyllä. Nyt laitan ne tänne näkyville.







Sen verran googlasin tuota Nummelan parantolaa, että se oli maan vanhimpia tuberkuloosiparantoloita, perustettu muistaakseni 1903.

tiistai 14. kesäkuuta 2011

Jöran vai Johan?

Käytän seuraavassa poikkeuksellisesti ruotsinkielisiä etunimiä, vaikka nämäkin henkilöt ovat takuulla olleet suomenkielisiä. Ruotsinkielisen sotilasnimen yhteyteen se tuntuisi sopivan paremmin. Kaipa he ovat ruotsia sen verran ymmärtäneet, että ovat osanneet marssia oikeaan suuntaan.

Viljakkalassa on vaikuttanut 1800-luvun alussa kaksi Jöran Jäck-nimistä reserviläistä. Ensin tämä sai minut kovasti hämilleni. Sitten keksin, että toisesta tuleekin sotilas En. Löysin sitten heidät sievästi kappeliseurakunnan ensimmäisestä rippikirjasta sivuilta 17 ja 18. Ensimmäinen Jöran, nyt siis nimeltään En, syntyi 1770 ja kuoli 1809, jälkimmäinen syntyi 1780 ja kuoli 1814. Kaiken piti siis olla järjestyksessä tämän esi-isän kohdalta. Hän oli kuollut Suomen sodan kuluessa joko taistelussa tai sairauteen eikä häntä ollut haudattu Viljakkalaan. Jälkimmäinen reserviläinen Jäck oli sitten sattunut olemaan myös Jöran.

Sitten sain päähäni tarkistaa asiaa sotilasrullista. No, vuonna 1805 Kyrön kommpanian Hiiroisten nro 94 Gustav En oli saanut eron ja hänen tilalleen oli tullut varamies JOHAN Jäck. Ajattelin, että siinä on varmasti painovirhe. Mutta Johanina mies esiintyy ne muutamat kerrat, kun ylipäätään tulee rullilla etunimellä mainituksi.

Voihan olla, että kerran väärin kirjattu nimi säilyi, niin ainakin olen taipuvainen ajattelemaan. Silti asia kiusaa. En ole kovin hyvin perehtynyt sotilasrulliin yleensäkään. Sitä paitsi tein tarkistuksia vain sen varassa, mitä netistä löytyy. Ehkä mikrofilmeiltä saisi enemmän tietoa. Pahaa kuitenkin pelkään, ettei jokaista sotilaan kuolemaa ole perääntymisvaiheessa kovin tarkasti kirjoihin viety.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2011

Kustaa Suomessa ja Amerikassa

Lupasin edellisessä tekstissä kertoa Yhdysvaltoihin kadonneesta sukulaisestani. Tässä siis vähän Kustaasta. Jätän sukunimen pois, jotta en paljastaisi liian uusia tietoja. En myöskään kerro lähteitäni tarkemmin, yleisesti niitä ovat rippi- ja historiakirjat, seurakunnan antama sukuselvitys, Historiallinen sanomalehtikirjasto, Siirtolaisinstituutin, Ellis Islandin, Ancestryn ja LDS:n tiedot verkossa. Tietojen löytäminen Yhdysvalloista  osoittautui Kustaan tapauksessa vaikeaksi, joidenkin muiden kohdalla olen päässyt helpommalla.

Kustaa syntyi 1879 Tampereella tehdastyöläisen perheeseen.  Kouluja hän ei varmaankaan käynyt, kuten eivät muutkaan hänen asemassaan tuohon aikaan. Sen sijaan armeija ilmeisesti kutsui hänet riveihinsä, ja hän sai siellä musiikkikoulutusta. Muistan kyselleeni Sukututkimusseuran postituslistalla armeijan soittajista ja jonkun siellä kertoneen ainakin Lappeenrannassa olleen armeijan soittokunta. 

Armeija loppui aikanaan ja Kustaa palasi Tampereelle. Vuonna 1905 hän avioitui Ainan kanssa. Tuolloin hän oli ammatiltaan asemamies. Musiikki kuitenkin säilyi hänen harrastuksenaan ja hän johti rautatieläisten torvisoittokuntaa ja ulkotyöväenyhdistyksen orkesteria.

Vuonna 1909 Kustaa suuntasi Amerikkaan. Aina jäi Tampereelle. Kustaa ilmoitti olevansa muusikko ja määränpääkseen Fitcburgin Massachusettsissa. Siellä asui hänen ystävänsä Edvin, jonka luokse hän siis aikoi. Sen jälkeen Kustaasta on vain hajatietoja. Vuoden 1910 väestönlaskennan aikaan hän näyttäisi asuvan Marquettessa Michiganissa vaimonsa Maryn kanssa. Maryn vanhemmat olivat suomalaisia. Melko nopeaa toimintaa siis, oli pariskunta sitten virallisesti naimisissa tai ei. Olisivatkohan tunteneet toisensa jo Suomessa? Mary kuoli 1918 Anokassa Minnesotassa. Kun Kustaasta täytettiin ensimmäisen maailmasodan rekisteröintikortti samana vuonna, oli hän Conneautissa Massachusetissa koneenkäyttäjän ammatissa.

Kokonaan Kustaa ei Amerikassakaan jättänyt musiikkia. Hän johti joitakin orkestereita, ainakin hänen mainitaan toimineen Massachusettsin Maynardin Imatra-soittokunnan johtajana.

Kustaan sisar Ida lähti valtameren taakse 1922. Hän ilmoitti menevänsä veljensä luokse Conneautiin. Kustaa oli lähettänyt siskolleen matkarahat. Tähän molempien jäljet päättyvät. Seurakunnan antama tieto kertoo lyhyesti, että Kustaa kuoli 1925 Tampereen Tuomiokirkkoseurakunnassa. Tarkoittaako se, että hän palasi takaisin Tampereelle? Ei välttämättä, ymmärtääkseni Amerikkaan muuttaneet pysyivät kotiseurakuntansa kirjoissa. Tieto kuolemasta oli voinut tulla sisarelta. Aina eli Tampereella aina vuoteen 1967 saakka. Hän työskenteli ompelijana. Lapsia pariskunnalla ei ollut.

perjantai 10. kesäkuuta 2011

Mamuja

Viime vuosisadan alkupuolella Suomesta lähdettiin joukolla Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Suurinta siirtolaisuus taisi olla Pohjanmaalla, mutta hyvin oli Satakuntakin kuvioissa mukana. Omasta suvustani on Kanadaan mennyt neljä, joista yksi palasi takaisin,  Yhdysvaltoihin matkusti kaksi, Venäjälle on lähtenyt tiettävästi kaksi henkilöä ja Ruotsiin yksi perhe 60-luvulla. Melkoisia mamuja siis nämä sukulaiseni.

Sukututkijana olen tietysti yrittänyt  seurata näitten siirtolaisten jälkiä. Kanadalaiset ovat hyvin hallinnassa, heihin on osittain yhteyksiä tänäkin päivänä. Ensimmäinen polvi meni täysin kielitaidottomana maata viljelemään nykyisen Thunder Bayn lähettyville, seudulle, missä lähes kaikki naapuritkin olivat suomalaisia. Ehkä ei voi slummiutumisesta puhua, kun maaseudulla oltiin, mutta mahtoikohan Porth Arthurin hienompi väki hieman nyrpistellä yksinkertaisille tavoille tottuneille suomalaisille. Hyvin silti selvisivät, saattoivat vanhana käydä lämmittelemässä Floridassa talvisaikaan. Joillekin viinaanmeneville kävi heikommin. Vielä seuraava sukupolvi ja joltain osin kolmaskin on säilyttänyt suomen kielen ja avioitunutkin suomalaisten kanssa. Eivätkö he olekaan kotoutuneet? Neljäs polvikin puhuu vähän suomea, mutta puolisot eivät omaa suomalaisjuuria. 

Yhdysvaltoihin matkusti kaksi henkilöä, toinen naimaton, toinen naimisissa, mutta puoliso jäi Suomeen. Avioero pohjalaiseeen tapaan, ei mitään perheenyhdistämisiä. Toisen jäljet katoavat pian Ellis Islandin jälkeen. Toisesta on hajanaisia merkkejä, hän taisi viettää melko liikkuvaa elämää. Kerron hänestä joskus myöhemmin enemmän. 

Toisesta Venäjälle menneestä olen jo kertonutkin Kansanedustaja suvussa-tekstissä. Toinen katosi kotiseudultaan vasta 30-luvulla. Hänen kohdalleen on kirkonkirjoihin merkitty arvelu Venäjälle menosta. Hän oli melkoinen hulivili tarinoiden mukaan, joten syitä häipymiseen riitti. Ei ole varmaa, että kohde oli lainkaan Venäjä. Muutaman yrityksen hänen kohtalonsa selvittämiseksi olen tehnyt, mutta turhaan. Aion hänestäkin kertoa joskus tarkemmin. 

Ruotsin-siirtolaisuuteenkin suku pääsi osalliseksi. Menivät töihin autotehtaalle, kuinkas muuten. Kielitaidottomia olivat lähtiessään eikä vanhempi polvi kieltä tainnut oppiakaan. Menestyivät kuitenkin kohtuullisesti, mikä näkyi heidän käydessään Suomessa. Eivät siis olleet niitä finnjäveleitä tai en finne igen-tyyppejä tai peräti Slussenin sissejä, joista Ruotsissa tuohon aikaan paljon puhuttiin.Totuushan on, että jokin osa suomalaisista meni Ruotsiin paremman sosiaaliturvan perässä. Se sopisi muistaa tänä päivänä. Ei siirtolaisuudessakaan voi valita vain rusinoita pullasta. Olin itse kesätöissä Ruotsissa 1970 ja muistan tuolloisen keskustelun. Muistan myös elintasoeron maiden välillä.

Suhtaudun melko tavalla ihaillen varsinkin niihin siirtolaisiin, jotka 1900-luvun alussa lähtivät Amerikan mantereelle. Pärjätä piti, koska paluulippua ei ollut. He halusivat menestyä, olivat valmiita tekemään kovaa työtä, kunhan se tuotti enemmän kuin mitä Suomessa näytti heille olevan tarjolla.




Matkustajaluetteloa vuodelta 1914, mukana isotätini, tuolloin 19-vuotiaana




torstai 9. kesäkuuta 2011

Lisää tietoa - joopa joo

Uutisen mukaan neljäsosa suomalaisista on sitä mieltä, että talousasioista pitäisi saada lisää helppotajuista tietoa. Nyt Yle suurta yleisöä palvelevana laitoksena varmaan syksyllä aloittaa talousasioita käsittelevän sarjan, johon palkataan joku valtakunnanpelle juontajaksi. Sitten vain kaikilla tehosteilla talousasioita opettamaan. Hohhoijaa, ja ei kun katsojalukuja mittaamaan. Tai ehkä Renny Harlin voisi ohjata jännityselokuvan aiheesta. Välillä vähän keskustelua talousasioista ja heti perään äksöniä ja pyssynpauketta.


Kaikki nyt ei vain voi olla kivaa ja helppoa. Oppiakseen pitää myös ponnistella. Peruskoulu tarjoaa taloustietoa ainakin yhteiskuntaopissa niillä resursseilla, mitä sillä on käytettävissään. Verotusta käsitellään myös matematiikan prosenttilaskutehtävissä. Eikä voisi vähemmän kiinnostaa. Lukioon menevillä tietoa on mahdollista hankkia lisää. Puhumattakaan siitä, mitä kirjat ja verkko tänä päivänä tarjoavat.


Talousasiat eivät ole pelkkää matematiikkaa. Niihin liittyy aina yhteiskunnallisia arvoja. Haluammeko periä mahdollisimman vähän veroja ja maksaa palveluista erikseen? Vai haluammeko maksaa enemmän veroja ja säilyttää julkiset palvelut? Minkälaista Suomea ja Eurooppaa haluamme kehittää? Arvot ovat kovasti muuttuneet, kun yhä rikkaammalla Suomella ei ole varaa ylläpitää niitä palveluita, mitä 80-luvun paljon köyhemmällä maalla oli.

Jos porukka uskoo, että maan talousongelmat ratkeavat sillä, että maahanmuuttajien (lue muutaman tuhannen turvapaikanhakijan ja pakolaisen) etuja vähennetään, on kyse asenteista ja arvoista. Tiedolla ei ole mitään tekemistä asian kanssa.

tiistai 7. kesäkuuta 2011

Surullisia tarinoita

Olen joutunut perehtymään orpolasten kohtaloihin menneinä vuosikymmeninä. Kaikki tiedämme, että näitä lapsia vielä 1900-luvun alussa huutokaupattiin vähiten vaativaan taloon hoidokeiksi. Kohtelu saattoi joissakin taloissa olla ystävällistä, mutta yleensä lapsi oli huonossa asemassa huutolaiseksi jouduttuaan. Työtä olisi pitänyt jaksaa paljon ja ruokaa olisi saanut kulua vähän.


Kotikuntaani perustettiin lastenkoti 1918, koska punaorpoja oli niin paljon. Kaikki eivät olleet täysin orpoja, mutta äidit eivät välttämättä pystyneet huolehtimaan isosta lapsikatraasta yksinään. Heillä ei yleensä ollut ammattia, joka olisi tarjonnut kunnollisia ansioita. Myös tuberkuloosi aiheutti paljon kuolemantapauksia, joskus se vei perheestä molemmat vanhemmat. Useimmiten sukulaiset tulivat avuksi, mutta lastenkotia tarvittiin niitä varten, joilla tällaista turvaa ei ollut.


Vaikka osapuolten välit olivat vuoden 1918 jälkeen pitkään kireät, ei tämä näy säilyneissä dokumenteissa. Ainakin suuri osa aikuisista siis ymmärsi, ettei tapahtunut ollut lasten syytä. Tosin olen haastatellut vanhuksia, jotka muistivat katkerina, miten opettaja vielä 30-luvulla nimitteli heitä punikin kakaroiksi. Luultavasti lastenkotiin työhön hakeutuneista valtaosa kuitenkin halusi huolehtia lapsista hyvin.


Lastenkodin lasten myöhempi kohtalo näyttäisi olleen samanlainen kuin muidenkin senaikaisten lasten. Töihin nuorena, sitä kautta ammatti. Myöhemmin perheen perustaminen. Lastenkodista  pyrittiin myös kouluttamaan erilaisten ammattikurssien  ja -koulujen kautta lahjakkaimpia ammattiin. Kasvattilapseksi pääseminen saattoi avata tien oppikouluun ja edelleen opiskelemaan.

lauantai 4. kesäkuuta 2011

Kesä ja loma

Tänään sitten nuoriso kirmasi kesälaitumille. Kunpa eivät liikaa riehaantuisi. Yksi ikäluokka jätti taas peruskoulun. Toivottavasti löytävät jokainen paikkansa elämässä. 

Itse olen vähän puolitiessä työstä lomalle. Onneksi minulla on arkistossa varattuna tutkittavaa. Siihen uppoutuminen auttaa unohtamaan työasiat. Toinen hyvä tapa päästä nopeasti lomatunnelmaan olisi lähteä matkalle heti koulun loputtua. Monesti olemme niin tehneetkin, tänä vuonna se ei onnistunut.


 Tuomet kukkivat



Aurinko paistaa lähes pohjoisesta klo 22.50 

torstai 2. kesäkuuta 2011

Valokuvista vielä

Edellisessä tekstissä kirjoitin valokuvista, joissa esiintyvistä henkilöistä kukaan elossa oleva ei enää tiedä mitään. Tarkemmin ottaen, kukaan, jolta osaisin mennä kysymään, ei tiedä niistä mitään. Jossakin päin Suomea tai Amerikkaa tai Venäjää ehkä asustaa joku vanha rouva tai herra, jolla on samoja kuvia albumissaan. Hänen äitinsä tai isänsä on voinut kirjoittaa kuvien taakse tarkkaan nimet. Mutta miten minä saisin tähän mummoon tai pappaan yhteyden?

Olen miettinyt kuvien viemistä verkkoon. Mahdollisuuksia olisi erilaisissa kuvapalveluissa paljonkin. Tekijänoikeudetkaan eivät taida olla esteenä. Luulisin, ettei perinteinen kuvaamossa otettu valokuva ylitä teoskynnystä. Samantyyppisiä on otettu vaikka kuinka paljon 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Mainitsemani kuvat ovat pääasiassa 1900-luvun kolmelta ensimmäiseltä vuosikymmeneltä. Niille riittänee 50 vuoden suoja-aika.

Ehkä eläkepäivinä innostun skannaamaan tai kuvaamaan noita kuvia. Voisin ilahduttaa jotakuta, jonka sukulaisen nuoruuskuva näin löytyisi. Olen itse hyvin surullinen siitä, ettei äitini äidistä ole säilynyt yhtään valokuvaa. Ajattelen, että jollakin sellainen varmasti on hallussaan. Mutta miten kuva ja minä kohtaisimme?

Sarjassamme vanhoja Tampere-aiheisia valokuvia: Nattula Amurissa 1956



keskiviikko 1. kesäkuuta 2011

Vanhoja valokuvia

Rakastan vanhoja valokuvia. Sillä ei ole väliä, esittävätkö ne tuttuja paikkoja tai henkilöitä. Meillä on paljon myös sellaisia kuvia, joista kukaan ei taida enää tietää, ketä ne esittävät. Niissä on silti oma viehätyksensä.  Kun niitä katselee kaikessa rauhassa, voi päätellä monia asioita. Kuvausajankohdan voi usein arvioida ainakin vuosikymmenen tarkkuudella. Ihmisistä näkee sosiaalisen aseman, varsinkin jos kuvaa ei ole otettu valokuvaamossa. Voi myös huvitella keksimällä kuvan henkilöille elämäntarinoita.


 Tämä talo on sijainnut 50-luvulla Tampereen Villilässä. En tiedä, ketä siinä on asunut, en edes sen tarkkaa sijaintia. Eräs sukulaiseni on sen tuolloin valokuvannut. Kesä on tainnut olla vähän pitemmällä kuin nyt. Syreenit eivät ole enää kukkineet. Voisin ajatella, että talon omistaja on ollut leskirouva, joka on pitänyt vuokralaisia. Hänen huoneissaan ovat asuneet perheettömät työläiset, ehkä joku pieni perhekin.


Seuraavat kuvat ovat Kalkunvuorelta, niin ikään Tampereelta. Nykyisin paikkaa kai sanotaan Mustavuoreksi ja siellä lasketellaan. Näkymä on Pyhäjärvelle. Tie ylittää järven noilta kohdin. Sähköjohdot kulkivat vielä ilmassa. Mitä lienevät alemman kuvan kaksi samanlaista kopperoa?