maanantai 31. joulukuuta 2012

Kuvia Karjalasta

Vaikka itselläni ei ole ollenkaan karjalaisia sukujuuria, päätin kuitenkin kertoa Aamulehden 23.11.1911 julkaisemista kuvista. Tuolloin oli kulunut sata vuotta siitä, kun "Venäjän valtakunnan jalomielinen hallitsija Aleksanteri I antamallaan julistuksella palautti Viipurin läänin elikkä sen osan Suomea, jota historiassa vanhaksi Suomeksi kutsutaan, muun Suomen yhteyteen". Jutun kuvituksena - jatkuen myös muualle lehteen - oli 12 karjalaisaiheista valokuvaa ja yksi piirros. Tuonaikainen lehtikuva oli niin heikkolaatuinen, ettei kuvista varmaan pätevälläkään kuvankäisttelyllä saa kunnollisia. Tunnistamisen apuna ne sen sijaan hyvinkin voisivat toimia. Arkistoista voi ehkä löytää kuvista parempia versioita, jos näiden perusteella kiinnostuu etsimään.

Tässä luettelo kuvista:

  1. Veikkolan hovin vanha päärakennus
  2. Viljamakasiini Veikkolan hovissa Valkjärvellä (Lahjoitusmaa-ajoilta)
  3. Valkjärven kirkko
  4. Sampulan hovi Raudussa (Lahjoitusmaa-ajoilta)
  5. Kalastajia Suomenlahden itärannikolta
  6. Vanha hauta Raudussa
  7. Suomalainen maalaiskauppa Raasulissa
  8. Vammelsuun silta
  9. Huvila Terijoella
  10. Uudenkirkon Kansanopisto (piirros)
  11. Suomenlahden rannikkoa (Terijoella)
  12. Huvilaseutua
  13. Järvi (nimi epäselvä) Kivennavalla
Lopuksi haluan toivottaa kaikille hyvää alkavaa vuotta 2013.

lauantai 29. joulukuuta 2012

Jouluun valmistautumista Lempäälässä

Aamulehdessä oli 24.12.1911 juttu joulunvietosta Lempäälässä 30 vuotta sitten, siis 1880-luvulla. Useimmat tekstissä kerrotut tavat olivat varsin tuttuja, sellaisia, joista vanhoissa joulunkuvauksissa on kerrottu ja joista osa on säilynyt tähän päivään asti. Minulle uutta oli päreiden teko jouluun valmistauduttaessa ja pirtin koristaminen päreillä jouluksi.

Jutun kirjoittaja kertoo, että ensimmäinen joulun merkki oli, että metsästä tuotiin reellä pihamaalle tukeva mäntytukki. Tämä sitten joko kirveellä tai sahalla katkottiin noin parin kyynärän (toista metriä, jos Wikipedian tieto autonomian ajan kyynärästä pitää paikkansa) mittaisiksi pölkyiksi. Nämä pölkyt halottiin kiiloilla puoliskoihin ja nämä edelleen ohuemmiksi soroiksi. Näin saadut kappaleet vietiin pirttiin sulamaan ja lämpenemään. Seuraavana aamuna niistä erotettiin karkeampisyinen sydänpuu pois nuijan ja kirveen avulla. Hienommasta pintapuusta lohottiin säleet, joiden reunat suoristettiin ja silitettiin pitkällä pärepuukolla. Näistä sitten kiskottiin päreet. Päreet sidottiin kimpuiksi ja vietiin ulos.

Aatonaattona päreet tuotiin sisään. Huonompia niistä aseteltiin seinille parin tuuman välein. Vaaleista päreistä ja tummuneesta seinästä muodostui kaunis kuvio. Katon päreorsille laitettiin päreitä monenmoiseen asentoon niin, että niistä syntyi ruutuja ja ristikoita. Pöydän kohdalle kirjoittaja kertoi laitetun puusta tehdyn kyyhkysen siivet levällään, toisinaan sen viereen myös himmelin. 

Mikäli oikein ymmärsin, käytettiin päreitä nimenomaan koristeena, ei valaisuun. Kuusessa ja pöydällä mainittiin olleen kynttilät. Kun seinillä ja katossa oli vaaleita päreitä, lattialla olkia ja pöydällä valkea liina, oli pirtti saatu sisutettua vaaleaksi. Luultavasti päreet käytettiin myöhemmin kateaineena.


torstai 27. joulukuuta 2012

Räätälin tytär ja jungfru

Jungfru Brita Catharina Baudin Piteåsta (s. 1779/rk) avioitui 1796 suomalaisen Pekka Pekanpojan kanssa, joka myöhemmin alkoi käyttää sukunimeä Ramström. Perhe asettui ensin Piteån Öjebyhyn, josta muutti pian Älvsbyn seurakuntaan. Siellä he alkoivat viljellä uudistilaa. Piteåssa Pekka oli toiminut suutarin ammatissa.

Toisaalta tiedetään, että räätäli Erik Baudinille ja hänen vaimolleen Anna Lisa Grönbäckille syntyi 22.2.1778 tytär Britha Catharina Uumajan kaupungissa. Perhe katosi Uuumajasta, mutta Piteåsta en ole heitä löytänyt. Kun Ancestry.se on vielä hetken aikaa vapaasti käytettävissä, yritän etsiä heitä uudemman kerran.

Jungfru kuulostaa hienommalta tittteliltä kuin pig tai skräddare dottern. Kovin harvinainen se ei kuitenkaan ole. Tarkistin Hiskin vihityistä ja junfruita näyttää sentään löytyvän useimmista seurakunnista. Nimitystä on käytetty ilmeisesti ainakin papiston ja virkamiehistön tyttäristä. Osassa seurakunnista titteliä on viljelty niin paljon, että myös käsityöläisten lapset lienee kelpuutettu mukaan. Siinä ehkä selitys Britankin tapaukselle.

Alussa mainitut kaksi Britaa lienevät siis yksi ja sama henkilö. Siispä selaamaan Piteån rippikirjoja!

Lisäys:  Ahkera Piteån rippikirjojen selaus tuotti tulosta ja varmistui, että kyseessä oli yksi ja sama Brita Baudin. Hänen isänsä toimi rykmentin räätälinä, mikä varmaan riitti jungfru-nimitykseen. Minkään hienomman huushollin palvelustyttönäkään hän ei nimittäin työskennellyt.

perjantai 21. joulukuuta 2012

Ei mikään pröystäilevä kunnantalo

Aamulehdessä 9.12.1911 oli taas nimimerkki Kannon kirje Mouhijärveltä. Kirjeessään hän kertoo, että Mouhijärven kuntahuoneusto oli tarkastettu ja työt hyväksytty. Huoneisto oli ollut Uotsolan koulun pakarirakennus, jonka rakentaja T. Mäkinen oli urakkahuutokaupassa ottanut muuttaakseen kunnantaloksi. Tarkastuksessa työn jälkeen oltiin tyytyväisiä ja rakentajalle annettiin kiitos. Kun huoneistoon vielä hankittaisiin pöytä ja tuolit, voitaisiin siellä pitää kaikki kuntaa koskevat kokoukset. Kokoussali oli avara ja siinä oli viisi suurta akkunaa, joista yksi oli ns. terveysakkuna. Seinät olivat puoliväliin laudoitetut ja yläosa oli harmaalla pahvilla peitetty. Kanto kuvaili lisäksi paneelikattoa ja tiilimuuria. Kokoussalin vieressä oli sievä kamari pienempiä kokouksia varten. Eteisen naulapuuhun saattoivat tulijat ripustaa päällysvaatteensa. Lisäksi rakennukseen kuuluivat kaksi kuistia, vahtimestarin kamari ja keittiö. 

Näin siis 1911 Mouhijärven kunnallishallinto sai oman talon. Yritin kovasti löytää verkosta kuvaa rakennuksesta. Sellaista ei kuitenkaan tuntunut olevan saatavilla. Minulla ei nyt ole Mouhijärven historiasta kertovia kirjoja käsillä, sellaisessa kuva voisi ollakin. En myöskään tiedä, kelpasiko talo kunnantalona koko Mouhijärven kunnan itsenäisyyden ajan. Luulenpa, että uusi on jossain vaiheessa rakennettu. Nykyisin kokoonnutaan Sastamalan kaupungintalolla. 

Lopuksi haluan toivottaa kaikille rauhallista joulunaikaa.


keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Hiskin erikoisuuksia

Hiski on mielestäni kerrassaan mainio apuväline sukututkijalle, kunhan muistaa tarkistaa tiedot alkuperäisistä lähteistä. Hakukentät on aika hyvin suunniteltu ja mielikuvitusta tai ehkä paremminkin luovaa ajattelua (hah!) käyttämällä voi löytää etsimänsä. Usein säästää tuntien työn, kun ei tarvitse selata kastettujen, vihittyjen tai haudattujen luetteloita sivu kerrallaan lävitse. Hiskiä käytettäessä pitää muistaa, että se on kopion kopio. Aikanaan Mustiin kirjoihin tulleet virheet ovat tallentuneet myös Hiskiin. Toisinaan kommentissa voi olla virheestä huomautus, mutta muuten tallentaja ei ole voinut ilmeisiäkään virheitä korjata. Aina silloin tällöin tulee vastaan erikoisuuksia.

Kaikille tuttuja lienevät eri variaatiot Zp.-lyhenteestä. Entivanhanen Q-kirjain muistutti kovasti Z-kirjainta. Kyseessä on tietysti Qvinsperson, naisihminen, joka oli saanut aviottoman lapsen. Mustista kirjoista lyhenne on jäljennetty Hiskiin semmoisenaan. Eri seurakunnissa papit näyttävät muuten suhtautuneen kirjaamiseen hiukan eri tarkkuudella. Joissakin merkintä seurasi naista tämän elämän loppuun saakka, jossakin toisessa seurakunnassa merkinnästä luovuttiin avioliiton solmimisen yhteydessä.

Eilen selasin Iitin seurakunnan rippi- ja historiakirjoja. Hiskin vihittyjen luettelossa pisti silmään morsiamen kotikyläksi annettu "som brudg." Pienellä päättelyllä tietysti ymmärtää, että sulhanen ja morsian olivat kotoisin samasta kylästä. Tuonkin täytyy olla peräisin Mustista kirjoista. Tarkistin nimittäin muutaman tällaisen alkuperäisistä luetteloista. Niissä sanontaa ei käytetty, vaan muuten eri tavoin ilmaistiin, että samasta kylästä tulivat niin morsian kuin sulhanenkin. Samma städes, kaari jne olivat käytössä.

Alatornion haudattujen luettelossa Hiskissä taas on seuraavanlaista tekstiä: "Clemetss: d:r mod: Brita Mickdr: Johan Anna Greta". Ymmärtäähän tuon, kun hetken miettii: Juho Klemetinpojan ja Riitta Mikontyttären tytär Anna Kreetta oli kuollut. Jälleen lähteenä lienee Mustat kirjat, kuten pitääkin. Alkuperäisessä haudattujen luettelossa asia on ilmaistu ihan selkeästi. Sukututkija on kiitollinen vanhasta 1700-luvun tavasta merkitä kuolleen vanhemmat näkyviin.

maanantai 17. joulukuuta 2012

Joulusiivousta

Lattiakaivoja tänään kuuranneena päätin kirjoittaa joulusiivouksesta. Tuo tämänpäiväinen urakkani ei johtunut joulusta, pitäähän ne kaivot joskus puhdistaa kaikesta niihin kertyvästä. Nyt sattui olemaan sopiva aika, enkä keksinyt mitään veruketta siirtää toimenpidettä myöhemmäksi. Kaikenlaisia ominaisuuksia minussa on, pedanttisuuttakin, mutta siivoushullu en missään tapauksessa ole. 

Yleensä joulusiivoukseni on normaali viikkosiivous. Muutenkaan en yleensä ryhdy mihinkään suursiivoukseen. Tyydyn pitämään kohtuullista järjestystä ja puhtautta yllä ja puhdistan sellaiset kohteet, missä lika pistää silmään. Ikkunatkin pesen kesällä vähitellen. Kaappeihin en joulun alla koske, joku muu aika on otollisempi. Opettajantyössä on vähitellen oppinut olemaan kasaamatta turhia paineita joulua edeltävään aikaan. Ihan pakollisia kiireitäkin riittää. Paras kuulemani ohje joulusiivoukselle on peräisin työkaverilta: "Sammutetaan valot". Niinpä, kuka kynttelikköjen valossa tunnelmoidessa edes huomaa, onko kaikki viimeisen päälle puleerattua. Mutta kukin tyylillään. Joillekin ei joulu tule ellei talo ole viimeisen päälle siivottu.

Lapsuuskodissani joulusiivo kyllä tehtiin. Varmaan siihen oli enemmän aihettakin. Maatilalla likaa kulkeutui väkisin sisälle, varsinkin kun vanhoissa rakennuksissa ei ollut erillisiä peseytymis- ja pukeutumistiloja. Pölyt pyyhittiin tarkkaan joka paikasta, lattiat lakaistiin ja pestiin ja saunakin puhdistettiin tarkasti. Vuodevaatteet tuuletettiin, kun sää salli. Kaappeja meillä ei kuitenkaan ihan perusteellisesti käyty läpi, kevyempi järjestäminen riitti. Lattiat oli tuohon aikaan jo joka paikassa maalattu, joten mitään hiekalla kuuraamista ei enää harjoitettu. Myöskään olkia ei enää tuotu sisälle. Milloinkahan se tapa lienee loppunut?

Kaikkien valmistelujen jälkeen jouluaaton tunnelma oli juhlallisen odottava. Jotain samaa yritän löytää tässä nykyisessä, puitteiltaan kovin erilaisessa joulussani.

lauantai 15. joulukuuta 2012

Karoliina ja lapset

Jatkan edellistä teemaa kertomalla tällä kertaa Karoliinasta. Koska hänen lapsenlapsiaan voi hyvinkin vielä olla elossa, jätän tarkemmat tiedot  pois. Karoliina syntyi 1856 renki Matin ja hänen vaimonsa Esterin viidentenä lapsena. Lapsuus ei tainnut olla kovin ruusuinen, sillä perheen isä pysyi rengin ammatissa ja asui usein perheestään erossa. Äiti Ester hankki lisätuloja myymällä viinaa. Pari kertaa hän joutui sen vuoksi käräjille, mutta selvisi ilmeisesti sakoilla. Matti kuoli 1868 ja Ester 1871.

Karoliina oli tuolloin jo riittävän vanha piiaksi ja siinä ammatissa hän viihtyikin kymmenkunta vuotta vaihtaen taloa ja kylää melko usein. Vuonna 1878 hänelle syntyi avioton lapsi, Kalle, joka kuitenkin pian kuoli. Karoliina jatkoi piikomista, kunnes 1881 avioitui Eevertin kanssa. Heistä tuli pian torppareita. Torppa oli melko kaukana pääteistä, mutta ei sentään ihan yksinäisellä paikalla. Heille ehti syntyä kolme lasta ennenkuin Eevert kuoli 1888. Karoliina ei pienten lastensa kanssa pystynyt torpparina jatkamaan, vaan joutui pian lähtemään mökistä.

Seuraavassa rippikirjassa hänet on merkitty irtolaiseksi. Voi olla, että hän asui nyt lähempänä kirkonkylää, vaikka rippikirjoissa hänet onkin merkitty entiseen kotikyläänsä. 1890-luvulla hänelle syntyi neljä aviotonta lasta. Jokaisella lapsella kummeja on kirkonkylästä ja sen läheltä. Hänet ripitettiin aina salavuoteudesta. Lapsen isää hän ei kertaakaan paljastanut. Niinpä emme tiedä, oliko kyseessä joka kerta sama mies, johon Karoliinalla oli avioliiton ulkopuolinen suhde. Kenties lapset vain syntyivät elannon hankkimisen väistämättöminä seurauksina. Karoliina oli elossa vielä 1920-luvulla, joten hän ehti nähdä nuorimpien lastenkin kasvavan aikuisiksi.

torstai 13. joulukuuta 2012

Aviottomia lapsia

Sukututkimukseen liittyvillä keskustelupalstoilla pohditaan toisinaan, onko mahdollista selvittää aviottoman lapsen isää kirkonkirjoista tai muista lähteistä. Aihe voi olla kipeä, jos kyse on melko läheisistä sukulaisista, esimerkiksi isovanhemmista. Valitettavasti selvittäminen voi olla kovin vaikeaa.

Ensimmäinen lähde, mistä kannattaa katsoa, on kastettujen luettelo. Toisinaan siellä voi olla merkintä: "Fadern sades vara...".  Kuka sanoi, ei yleensä käy ilmi. Joskus luettelossa kerrotaan, että äiti ilmoitti lapsen isäksi sen ja sen. Itse asiassa 1700-luvun loppupuolelle saakka äiti oli velvollinen ilmoittamaan aviottoman lapsensa isän käräjillä, joten tuomiokirjoista voi etsiä näitä vanhempia tapauksia. Voi  kysyä, kuinka luotettavia ilmoitukset olivat. Jos todellinen isä oli naimisissa, hän saattoi sopia lapsen äidin ja jonkun naimattoman miehen kanssa, että tämä ilmoitettiin isäksi. Korvausta vastaan tietysti. 1800-luvulle tultaessa ei isää enää ollut pakko nimetä. Jos äiti halusi lapselle elatusapua, piti isä tietenkin ilmoittaa. Elatusapuvaatimuksia voi käräjäpöytäkirjoista etsiä 1900-luvun puoleltakin.

Vähitellen salavuoteudesta tyydyttiin vain ripittämään. Pappi piti ainakin äidille (yleensä kai yksityisen) nuhtelun antaen lopuksi synninpäästön. Ripitettyjen luetteloita on jonkin verran säilynyt ja niitä on myös mikrofilmattu. Niitä on pidetty vielä 1900-luvun puolella. Aikana ennen käyttölupia olen joskus tällaisesta mikrofilmatusta ripitettyjen luettelosta saanut tietää, kuka oli lapsuuden naapurin isä. No, hän oli jo silloin kuollut, kuten äitinsä ja isänsäkin. Samoin huomasin, että toisen naapurin pariskuntaa oli 20-luvulla ripitetty ennen avioliittoa syntyneestä lapsesta. Nimenomaan molempia oli nuhdeltu. 

Muitakin lähteitä on. Kirkonkokouksien ja myöhemmin holhouslautakuntien pöytäkirjoista voi löytyä epävirallista keskustelua isästä. Edellisiä on mikrofilmattu, jälkimmäiset ovat yleensä kuntien arkistoissa ja oman kokemukseni mukaan aika vaikeasti saatavissa tutkittavaksi. Ehkä parasta on pyytää arkistonhoitajaa katsomaan (korvausta vastaan) lapsen syntymän jälkeiset pöytäkirjat parilta vuodelta. En ole varma, voiko tietoa saada sitäkään kautta, paitsi mahdollisesti lapsen itsensä pyytäessä.

Tärkeä kysymys on tiedon luotettavuus. Pitäisin tapauksia, joissa äiti on ilmoittanut lapsensa isän ja nostanut elatusapukanteen suhteellisen luotettavina. Nämä isät kirjaan sukutauluihin. Virheen mahdollisuus ei liene paljon suurempi kuin avioliitossa syntyneillä. Muissa tapauksissa tyydyn kirjaamaan mahdollisen isän lisätietoihin. Sukututkijankin on hyväksyttävä se, ettei kaikkien alkuperä selviä.




tiistai 11. joulukuuta 2012

Sukututkija ja tekijänoikeudet

En halua tässä puuttua viime aikaiseen kohuun musiikin laittomasta lataamisesta ja sen seurauksista. Toteanpahan vain, että levy- ja elokuvayhtiöt saavat pitkälti syyttää tilanteesta itseään. Sen sijaan että olisivat käyttäneet resursseja toimivien verkkojakelukanavien kehittämiseen, ne tyytyivät pitkään vastustamaan kaikkea verkossa tapahtuvaa jakamista. Musiikki ja elokuvat harvoin kuitenkaan liittyvät sukutukimukseen. Sen sijaan vanhat lehdet ja valokuvat kuuluvat oleellisesti siihen.

Lehtien palstoilla onkin käyty hiljattain keskustelua sanomlehtien 100 vuoden aikarajasta. Nythän on vapaasti verkossa luettavissa vasta vuoden 1911 sanomalehtiä. Niitäkin vain osittain, monen lehden osalta digitoiminen näyttää pysähtyneen vuoteen 1910. Sanomalehtijutut ovat tekijänoikeuden alaisia ja tämä oikeus taas on voimassa 70 vuotta tekijän kuolemasta. En oikein ymmärrä, miksi jokainen muinoin lehdessä ilmestynyt pikku-uutinen olisi teos. Ainakaan en usko, että kukaan on enää valmis maksamaan mitään, saadakseen vaikkapa 1912 sanomalehdessä ilmestyneen uutisen julkaista sellaisenaan. Ei, sukututkijat pyörittelevät edelleen mirkofilmejä, joita käsittääkseni sentään saa valokuvata (tai jopa skannata, jos laitteisto siihen löytyy) ja siteeraavat sitten tekstiä mahdollisessa julkaisussaan. Jotkut ehkä tästä vanhanaikaisesta tavasta tykkäävätkin. Itse arvostaisin kovasti Historiallisen sanomalehtikirjaston hakumahdollisuutta ja mahdollisuutta digitaaliseen tallentamiseen myös tuoreemmissa julkaisuissa. Tuntuu, että Suomen tai EU:n lainsäädäntö tässä tahallaan hankaloittaa sinänsä ihan julkisten lähteiden tutkimista ilman, että kukaan tästä käytännöstä hyötyy mitään. Määrärahat digitointiin ovat sitten vielä oma kysymyksensä.

Vanhoja valokuvia olen melko surutta julkaissut tutkimusteni yhteydessä. Uskon, etteivät jonkun sukulaisen tai naapurin kamerallaan napsaisemat kuvat ylitä teoskynnystä. Ei niissä mitään kovin omaperäistä ole. Kun kuvan ottamisesta on kulunut 50 vuotta, saa sen julkaista tietysti muistaen, ettei se saa ketään loukata. Samalla tavalla olen suhtautunut kiertävien valokuvaajien ennen sotaa ottamiin kuviin. Hiukan ongelmallisia tässä suhteessa ovat valokuvaamoissa otetut kuvat. Mutta ovatko vaikkapa samanlaisina toistuvat käyntikorttikuvat 1900-luvun alusta todella valokuvateoksia? No, toistaiseksi ei kukaan ole tullut vaatimaan korvauksia kuvien julkaisemisesta.

Mielestäni tuo 70 vuotta tekijän kuolemasta on tekijänoikeudelle muutenkin liian pitkä aika. Jos oletamme, että tekijä kuolee nuorena ja häneltä jää puoliso ja pieniä lapsia, on tietenkin kohtuullista, että he saavat tuloja taiteilijan teoksista. Samoin on kohtuullista, että taiteilija itse saa teoksistaan tuloja elinaikanaan. Mutta onko kohtuullista, että taiteilijan eläkeikään ehtineet lapset tai jopa lastenlapset vielä hyötyvät teoksista? Tätä on syytä kysellä erityisesti Suomessa, missä koulutus on ilmaista, terveydenhoito kohtuullisen hyvin toimivaa ja eläkeläisistäkin pidetään huolta. Eikö teoksen jo vähän aiemmin tulisi olla vapaasti käytettävissä? Teoksen esittäminen lisäisi tekijän mainetta ja kunniaa.

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Ihan tavallinen Anna

Näin Annan ja Annelin nimipäivänä tekee mieli kertoa jostakin Annasta. Kun sukututkimusohjelmassa laittaa hakuun etunimen Anna, saa tuloksia sivutolkulla. Annahan on ollut hyvin yleinen nimi kautta vuosisatojen. Minun lapsuudessani Anna oli vanhojen tätien nimi, nuoremmat olivat Anneja tai Anneleita. Annikin kuulosti nuorekkaammalta kuin Anna. Nyt nimen vanha kaunis muoto on taas palannut käyttöön.

Tämänkertainen Annani eli aika tavallisen elämän. Hän syntyi 1799 Orivedellä Suomaseman Kellosalmen tilalla lampuoti Samuli Matinpojan ja hänen vaimonsa Vappu Heikintyttären toiseksi nuorimpana lapsena. Parikymppisenä 1819 hän avioitui saman kylän pojan Juho Juhonpoika Jussilan kanssa. Tämä oli syntynyt 1795 niinikään lampuodin perheeseen. Lapsia Annalle ja Juholle syntyi kaikkiaan 10. Kaikki näyttävät eläneen aikuisiksi, osa 1900-luvun puolelle.  Juho kuoli jo 1846, Anna eli vuoteen 1868. Hän asui leskenä edelleen Jussilassa, jonka vuokraviljelijänä oli yksi hänen ja Juhon pojista. 

Rippikirjat eivät kerro Annasta mitään erityistä. Hän ei ole syyllistynyt rikoksiin, kuten ei miehensäkään.  Hänen elämänsä lienee ollut taloudellisesti turvattua, koska Jussila oli sen kokoinen, että siellä oli useita renkejä ja piikoja. Juho ja Anna eivät omistaneet tilaansa, mikä lienee tuonut pientä epävarmuutta olemiseen. Olisihan mahdollinen uusi omistaja voinut alkaa itse viljellä tilaa. Murhetta Annan elämään on varmaan tuonut se, että vanhin tyttäristä sai useita aviottomia lapsia. Viimeiset vuodet Annan luona asui hänen sisarensa Sofia, joka oli tullut sokeaksi. Annan kuolinsyyksi on merkitty lavantauti (tyfus, myös pilkkukuume), nälkävuosina kovin yleinen tauti. Nälkää Anna tuskin näki, mutta kerjäläisten mukana levinnyt kulkutauti tarttui häneenkin.

Oriveden ja erityisesti Suomaseman historiaan pitäisi perehtyä joskus tarkemmin. Tiloja on jaettu, myyty, annettu vuokraviljelijöiden viljeltäviksi ja perustettu samannimisiä torppia sellaista tahtia, että seutua tuntematon on välillä ihmeissään.

perjantai 7. joulukuuta 2012

Selviytyjiä

Kuten monet muutkin sukututkijat luen paljon elämäkertoja ja muistelmia. Monesti ne kyllä tuottavat pettymyksen, mutta hyvin kirjoitettujakin tulee vastaan silloin tällöin. Yksittäiselle muistelijalle on helpompi antaa anteeksi tekstin löperyys ja asioiden kaunistelu. Elämäkerturilta odottaisi enemmän. Tietysti aina voi lukea vain kiinnostavat kohdat. Tällaista harppomista olenkin paljon harrastanut.

Viime aikoina on käteen sattunut kirjoja, jotka kuvaavat melko ankaraa lapsuutta. Vanhemmat ovat hylänneet, on kohdeltu henkisesti tai fyysisesti kaltoin tai jätetty lapsi huomiotta. Olen jotenkin havahtunut huomaamaan, että nämä eivät ole vain nykypäivän ongelmia. Tai tietysti olen sen tiennyt, mutta on eri asia lukea siitä jonkun omakohtaisesti kokemana. Ajat olivat tiukkoja, yhteiskunnan tuki saattoi olla olematonta eikä naapurustokaan aina puuttunut perheen sisäisiin asioihin. Entisaikojen kaltoinkohdeltujen lasten kohtalo oli ehkä vielä kovempi kuin nykyisten kohtalotoveriensa.

Nuo, jotka kovaa lapsuuttaan kirjoissa nyt muistelevat, ovat selviytyjiä. Kokemastaan huolimatta he löysivät elämälleen tien. Ehkä lähistöltä kuitenkin löytyi joku aikuinen -  isovanhempi, napurin setä tai lastenkodin hoitaja - joka auttoi vaikeina hetkinä. Aina avun ei tarvinnut olla kovin ihmeellistä. Joku kuuntelija, joku, joka näytti, että toivoa paremmasta on. Ne, jotka eivät selviytyneet, eivät ole kohtalostaan kertomassa. Alkoholistit, itsemurhan tekijät, rikolliset ja vangit julkaisevat harvoin muistelmiaan.

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Ulkomaisia seurakuntia

Tässä taannoin tuskailin Tornionjokilaaksoa tutkiessani rajan muodostumisen 1809 aiheuttamia hankaluuksia. Taisin muistella nähneeni jossakin näiden Ruotsin puolelle jääneiden seurakuntien kirkonkirjoja. Hömelö minä! Olin tietysti nähnyt niitä SSHY:n jäsensivuilla. Siellä on nimittäin Hietaniemen, Jukkasjärven, Karesuvannon, Karl Gustavin, Pajalan ja Övertorneån kirjoja digitoituna. Lisäksi luettelossa on New Yorkin merimieslähetys, Repolan pogosta ja Vienan-Karjalan ortodoksiseurakunnat. Jälkimmäisistä olen joskus katsellut New Yorkin merimieslähetyksen asiakirjoja ja siitä yhteydestä varmaan oli syntynyt epämääräinen muistikuvani edellisistä. En tiedä, mistä lähteistä digitointi on tehty (selviäisi varmaan SSHY:n sivuja perusteellisesti selaamalla), mutta veikkaisin suomalaisia arkistoja.

Kokonaisuudessaan Tornionjokilaakson jakautumisen kahteen valtakuntaan 1809 aiheuttama ongelma ei tietenkään noilla kirkonkirjoilla ratkea. Rippikirjoja näyttää pääsääntöisesti olevan kunkin (kappeli)seurakunnan muodostumisesta  sen jakson päättymiseen saakka, joka 1809 oli menossa. Historiakirjoja on hiukan pitemmällekin. Ruotsiin jääneiden kylien rippikirjat puuttuvat tämän jälkeen eli ovat siis Ruotsissa. Koska rajan yli solmittiin avioliittoja, jää osa juurista selvittämättä, mikäli ei suostu maksamaan ArkivDigitalin tai Ancestryn maksuja.  Hiskistä löytyy lisätietoja seurakuntien muodostumisesta. Tuo Karl Gustavin seurakunnan kirjojen löytyminen oli tutkimuksilleni eduksi. Pystyin varmistamaan muutaman syntymä- ja kuolinajankohdan.


P.S. Kiitokset Kaisalle kiertopalkinnosta. Haluan antaa sen eteenpäin niille oikean reunan linkkilistan blogeille, joilla se ei vielä ole ollut.

maanantai 3. joulukuuta 2012

Lahjakirjoja 101 vuotta sitten

En oikeastaan ollut ajatellut, kuinka vanha joululahja kirja on. Itse asiassa olin kuvitellut, ettei 100 vuotta sitten kovin paljon joululahjoja annettu, mitä nyt lapsille jotain tarpeellista omatekoista. Olinpa taas väärässä! Aamulehdessä 29.11.1911 oli iso WSOY:n mainos, jossa tuotiin esille yhtiön kustantamaa "huomattavinta joulukirjallisuutta". Siispä kirjalahjoja annettiin. Varallisuutta ja lukijoita oli kuitenkin riittävästi olemassa.

Mainostetut kirjailijat ovat pitkään säilyttäneet asemansa, koska valtaosa heistä oli itselleni ainakin nimenä tuttuja: Johannes Linnankoski, Selma Lagerlöf, Maila Talvio, Santeri Ivalo, Kyösti Vilkuna ja Daniel Defoe. Ainakin Tolstoin Anna Kareninan ja Defoen Robinson Crusoen olen joskus lukenutkin. Sen sijaan Kauppis-Heikin Anasti, Pontus Artin Häpeä ja Sudet sekä Alessandro Manzonin Kihlautuneet ovat teoksia, joista luin mainoksesta ensimmäistä kertaa.

Seuraavalla sivulla oli toimituksen juttu otsikolla "Uutta kotimaista kaunokirjallisuutta". Kotimainen tarkoittanee tässä suomenkielistä tai Suomessa julkaistua. Nimet olivat nyt oudompia: Rafael Engelbergin, Kerttu Kärkkäisen, Alli Nissisen, Onni Okkosen tai Lauri Sauramon maine ei ole kantanut sataa vuotta. Alexander Dumas, Ilmari Kianto ja Friedebert Tuglas tunnetaan edelleenkin. Kiannon Punaisesta viivasta oli ilmestynyt kolmas, huokeahintainen painos. Nykyisiin kirja-arvosteluihin verrattuna juttu oli kovin lyhyt ja lähinnä faktapitoinen. Tosin Monte Criston kreivin jännittävyyttä kiitettiin.

Mahtaakohan kirjamyynnistä olla tilastoja noilta vuosilta? Olisi mukava tietää, paljonko kirjoja tuolloin myytiin ja mikä oli joulumyynnin osuus. Uskoakseni kirjan elinkaari oli pitempi. Sitä tuskin myytiin parin vuoden kuluttua alennusmyynnissä.


lauantai 1. joulukuuta 2012

Lapsia, lapsia...

Sukututkimuksessa on useita kertoja tullut vastaan miehiä, joilla on kolme tai jopa neljä vaimoa ja lapsia tietenkin pitkälti toistakymmentä. Nyt kuitenkin kerron Riitta Olavintyttärestä. Hän oli syntynyt rippikirjan mukaan 1742. Hänen alkuperästään ei ole ihan täyttä varmuutta, joten jätän sukunimen (talon nimen) pois. Voi olla, että häntä on sanottu Priittaksi, murrealue on itselleni outo.

Riitan ensimmäisestä avioliitosta ei löydy vihkimerkintää. Avioituminen lienee kuitenkin tapahtunut vuoden 1760 aikoihin. Lapsia tästä liitosta ehti syntyä kuusi: Riitta syyskuussa 1761, Heikki marraskuussa 1762, Marketta joulukuussa 1763, Juho maaliskuussa 1766, Olavi lokakuussa 1767 ja Riitta maaliskuussa 1770. Ensimmäinen puoliso kuoli 1771 ja Riitta avioitui uudestaan tammikuun alussa 1773. Avioliitosta ehti syntyä vain Pekka helmikuussa 1773. Toinen aviomies kuoli vuoden 1774 alussa. Pari vuotta Riitta eleli lapsikatraansa kanssa, mutta 1776 hän avioitui kolmannen kerran. Lisää lapsia alkoi syntyä perheeseen: Malin joulukuussa 1776, Aapo marraskuussa 1777, Riitta lokakuussa 1778, Ablona joulukuussa 1779, Hannu tammikuussa 1781, Maria joulukuussa 1783, Niilo marraskuussa 1784 ja Aapo heinäkuussa 1786. Riitalle syntyi siis kaikkiaan 15 lasta, joista viisi kuoli pienenä, muut elivät aikuisikään. Riitta itse kuoli 1805 samoihin aikoihin kuin kolmas puolisonsa, joten nuorinkin lapsista oli jo ehtinyt aikuiseksi.

Harvinaisuus Riitta varmaan oli. Todennäköisyys kuolla lapsivuoteeseen jollakin 15 kerrasta oli melkoinen. Lasten syntymistahti oli hengästyttävä. Käytännössä hän oli monta vuotta peräjälkeen raskaana. Siksikin pitää ihmetellä, että elimistö kesti tuota tahtia. Pienikin tulehdus olisi voinut koitua kohtalokkaaksi aikana, jolloin hygienia oli heikkoa. Riitan ensimmäinen puoliso oli sotilas. On mahdollista (en tiedä), että sotilaiden lesket saivat jotain pientä eläkettä 1700-luvulla. Kaksi jälkimmäistä aviomiestä olivat maanviljelijöitä. Elanto - vaikkei ehkä kovin runsas - oli siis isolle perheelle turvattu.

torstai 29. marraskuuta 2012

Broileria ja muita outoja eläimiä

Nuoremmat tuttavani eivät tiedä, mikä on hieho. Muutkin hyötyeläimiin liittyvät nimitykset voivat olla hukassa. Kaikki kuitenkin tietävät, mitä on broileri. Minulle se olisi lapsuudessa ollut tuntematon käsite. Silloin ei kaupasta paljon muita lihatuotteita ostettu kuin jauhelihaa. Enpä usko, että kyläkaupan tiskissä olisi kanaa ollut tarjollakaan. Jos itsellä oli kanoja, ne kyllä teurastettiin, kun ne olivat tulleet vanhoiksi ja lakanneet munimasta. Kovin paljon ei yhdestä kanasta lihaa saatu. Ruokana se oli sen verran harvinainen, ettei sen maustaminen aina osunut kohdalleen. Eikä lihakaan tainnut enää olla mureimmillaan.

Olisikohan ollut 70-lukua, kun kauppoihin tulivat pakastealtaat ja koteihin pakastimet. Varmaan niitä jossain oli jo aiemmin. Siinä yhteydessä suomalaiseen ruokakulttuuriin ilmestyi pakastekana. Sitä taidettiin laittaa uunissa kokonaisena. Pian grilleillä alettiin myydä broilerinkoipea ja kaupoista sai ostaa broileria. Vähitellen on tultu nykyiseen tilanteeseen, jossa erilaisia broilerituotteita riittää kaupan hyllyissä.

Hataran ja lähteenä kovin epävarman muistini mukaan broilerien kasvuolosuhteista alettiin julkisuudessa puhua 90-luvulla. Omatunto alkoi vaimeasti kolkuttaa aina broileria ostaessa. Halpaa ja helppoa ruokaa tuli silti ostetuksi. Kesät ulkosalla - tosin häkissä - tepastelleilla lapsuuteni kanoilla oli kieltämättä enemmän liikkumatilaa kuin jalostetuilla lajitovereillaan tehotuotannossa. Kanalan virkaa tehneessä aitauksessa navetan nurkassa voi lennähtää orrelle. Lehmät sen sijaan oli kytketty parteensa. Niillä oli vapautta vain kesäisin. 

Mitäkö söin tänään ruuaksi? No broileria.

tiistai 27. marraskuuta 2012

Tampereen kirkoista

Aamulehti julkaisi 26.11.1911 kirjoituksen Tampereen Aleksanterin kirkosta. Samalla kun sitä luin, tulin tutustuneeksi muutenkin kaupungin kirkkojen historiaan. Tamperehan ei ole kaupunkina kovin vanha ja kirkollisesti on tainnut kuulua 1900-luvun alkuun saakka muodollisesti Messukylän seurakuntaan, vaikkakin Tampereen kaupunkiseurakunta noin kirkonkirjojensa ja kokonsa perusteella vaikuttaa varsin itsenäiseltä jo 1800-luvulla.

Pienestä väkimäärästä on kuitenkin lähdetty liikkeelle. Aamulehden jutun mukaan kaupungissa oli vuonna 1800 463 asukasta. 1786 he olivat saaneet kirkokseen Tampereen rusthollin päärakennuksen toisesta päästä muodostetun salin. Tämä oli nykyisen Vanhan kirkon paikalla. Vuonna 1824 oli asukasmäärä jo 1200. Silloin rakennettiin nykyinen Vanha kirkko. 1864 kaupungin väkiluku oli kasvanut liki 5000:een. Ruvettiin suunnittelemaan uuden kirkon rakentamista. Rahaa kerättiin veroluonteisesti ja lainaakin otettiin. Niinpä monien sijaintipaikasta käytyjen keskustelujen jälkeen kirkko nousi Hämeenkadun  ja Kauppakadun väliin Pyynikin kirkkopuistoon, joka oli vanha hautausmaa. Kirkon peruskivi muurattiin 2.3.1880, joka oli keisari Aleksanteri II:n valtaannousun 25-vuotispäivä. Keisarin mukaan sai uusi kirkko nimensä. Seuraavan vuoden ensimmäisenä adventtina se vihittiin käyttöönsä. Tiilestä rakennetun kirkon suunnitteli arkkitehti Th. Decker.

Jutun kirjoittamisen aikaan oli kaupungissa kaksi muutakin kirkkoa. Johanneksen kirkko, myöhempi tuomiokirkko oli jo ehtinyt valmistua Juhannuskylään. Lars Sonckin suunnittelema ja Hugo Simbergin sekä Magnus Enckellin maalauksin koristama kirkko on hieno, monien mielestä komein kaupungin kirkoista. Lisäksi Finlaysonin alueelle oli 1879 valmistunut punatiilinen rukoushuone, jota kai on pitkään sanottu Finlaysonin kirkoksi.

Tampere on kasvanut ja siihen on liitetty Aitolahti, Teisko, Messukylä, osia vanhasta Pirkkalasta ja Lielahden alue Ylöjärvestä. Nyt laskin seurakuntien sivulta evankelisluterilaisia kirkkoja olevan 16 kappaletta. Näistä edellä mainittujen lisäksi olivat lehtijutun ilmestymisen aikaan olemassa ainakin Teiskon kirkko ja Messukylän vanha kirkko. Sen sijaan Harjun seurakunnan vanha kappelikirkko oli purettu jo joskus 1800-luvun puolivälissä.

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Lukijan kirjeistä keskusteluforumeille

Tätä aihetta olen käsitellyt aiemminkin, nimittäin kirjoitustaidon kehittymistä tavallisen kansan keskuudessa. Nyt aion keskittyä lehtikirjoitteluun ja nimenomaan yleisönosastokirjoitteluun. Tänään jostain syystä heräsin miettimään, milloin sanoma- ja paikallislehtiin tulivat yleisönosastot. Lehdistön historiasta on varmasti kirjoitettu sekä kirjoja että verkkoartikkeleita. Kirjastoon ei tänään päässyt eikä hakukone anna yleisönosasto-hauilla kärkeen mitään historiaan liittyvää. Pähkäillään siis omien muistikuvien pohjalta.

1900-luvun alussa julkaistuissa lehdissä en ole varsinaiseen yleisönosastoon törmännyt, tosin en ole tietenkään kaikkia lehtiä lukenut. Niissä on kyllä lukijain kirjeitä, mutta ne vaikuttavat pikemminkin avustajien kirjoittamilta. Joskus joku närkästynyt halusi oikaista lehden julkaisemia tietoja. Tuon ajan nuoret aikuiset osasivat kyllä kirjoittaa, sen sijaan heidän vanhempansa tyytyivät usein laittamaan puumerkkinsä nimikirjoituksen sijasta. Kiertokoulukin opetti siis kirjoittamaan, kansakouluja ei vielä 1800-luvun loppupuolella ollut kaikkien tavoitettavissa. Nuorisoseuraliike ja erilaiset aatteelliset yhdistykset rohkaisivat lahjakkaita nuoria jäseniään myös kirjoittamaan ja tuomaan aatetta esille. Lehdissä tämä kuitenkin näkyi lähinnä yksittäisinä kirjoituksina, ei yleisönosastona.

Kyse oli varmaan myös siitä, että sivumäärä haluttiin pitää pienenä. Paikallislehti mahtui hyvin neljälle sivulle vielä 60-luvulla. Enkä silloinkaan muista sieltä varsinaista yleisönosastoa. Sen sijaan Aamulehdessä sellainen todennäköisesti oli. Sitä en muista, voiko siellä kirjoittaa nimimerkillä. Nykyään yleisönosastolla voi olla käytössään koko sivu, joka sisältää niin pitemmät perustellut kirjoitukset tärkeistä aiheista kuin tekstiviesteinä tulleet lyhyet purskahdukset.

Ihan oma lukunsa on sitten verkko. Lähes jokaista lehtijuttua pystyy kommentoimaan lehden verkkosivuilla. Lisäksi monessa lehdessä on vielä erilliset keskusteluforumit. Mielipiteensä saa siis esille. Pakko on sanoa, ettei määrä korvaa laatua. Suurella osalla kommenteista lienee kirjoittajalle itselleen jonkilainen terapiamerkitys. Kyllä kommentti- ja keskustelusivujen kautta silti yritetään vaikuttaakin. Ainakin vaalien alla huomaa, että puolueiden asialla ollaan, joko niiden pyynnöstä tai vain ihan omasta halusta.

Hyviä yleisönosastokirjoituksia lukee mielellään. En tiedä, onko kukaan tutkinut niiden vaikuttavuutta. Verkon keskusteluforumit sisältävät niin paljon kaikenlaista, että tärkeät asiat tuntuvat hukkuvan kaikenlaisen sälän joukkoon. Ehkä hyvällä blogikirjoituksella voisi vaikuttaa.

perjantai 23. marraskuuta 2012

Norjaan ja ties minne

Sattuneesta syystä - kuten vanhoissa lehti-ilmoituksissa - olen viimeaikoina tutkinut Tornionjokilaakson kirkonkirjoja. Alue on sikäli hankala, että rajan syntyminen 1809 jakoi seurakuntia kahtia. Alatornion seurakunta käsitti ennen jakoa myös joen länsipuoleisia alueita, joista muodostettiin nyt Nedertorneån  seurakunta. Vanhat kirkonkirjat onneksi tulivat Suomen arkistoihin, koska kirkko oli joen itäpuolella. Aiemmin siitä eronneesta Karl Gustavin seurakunnan itäosasta syntyi Karungin seurakunta. Övertorneån seurakunnan itäosa muodosti Ylitornion seurakunnan, johon kuuluivat myös Turtola ja Kolari. Karungin ja Ylitornion kirkonkirjat alkavat vasta 1800-luvun puolelta. Samassa yhteydessä syntyi Muonion seurakunta, johon kuului Enontekiö. Edellä aika tavalla oikaisten kuvattuna valtakunnan vaihdosta aiheutunut jako. 

Siispä normaalien "katoamisten" lisäksi Alatornion (ja 1700-luvulla sen kirkonkirjoissa ollutta) Karungin väkeä poistui Ruotsin puolelle, vaikka he asuivat entisillä asuinpaikoillaan. Ylitorniolle ja pohjoisempaan taas ilmestyy henkilöitä, joiden aiemmat vaiheet pitäisi selvittää Ruotsin seurakuntien kirkonkirjoista. Minulla on tosin hämärä mielikuva, että jossain (OMA:ssa?) olisi mikrofilmillä näiden Ruotsin puoleisten seurakuntien kirjoja, mutta ainakaan Vakasta en ole niitä löytänyt. Ruotsissa digitoituna ne kyllä ovat.

Nyt tuli vielä uusi hankala tapaus. Eeva Kaisa ja Pekka avioituivat 1821. Lapsia heille ehti syntyä muutama ennenkuin Pekka syyllistyi johonkin, jonka takia joutui Suomenlinnan vankilaan. Salakuljetus olisi hyvin mahdollinen syy, Ruotsin puolelle oli varmasti kanssakäymistä. Rippikirjat eivät asiaa kerro ja tuomiokirjojen pariin en ole vielä ehtinyt. Kotikyläänsä hän ei palannut, lieneekö kuollut vankeudessa. Eeva Kaisa jatkoi asumistaan kylässä. Hänelle syntyi kaksi aviotonta lasta 1830-luvulla. Sitten 1839 hän teki yllättävän liikkeen siirtyen nuorimpien lastensa kanssa Norjaan. Toki tiedän, että Tornionjokilaaksosta oli Pohjois-Norjaan menijöitä 1700-luvulta lähtien, ehkä jo aikaisemminkin. Oli kuitenkin aika rohkeaa lähteä kahden lapsen kanssa. On tietysti mahdollista, että kyseessä oli tuon ajan avioero ja uusi puoliso lähti mukaan. Ehkä Norjassa oli helpompi esiintyä avioparina.

Mitenkähän tästä jatketaan? Suomenlinnan vankilan vankiluettelot ovat Kansallisarkistossa, mutta niitä ei tietääkseni ole digitoitu. Pekan kohtalo selvinnee joskus niitä tutkimalla. Tapaus Norja on minulle ihan uusi. Löysin Digitalarkivetin sivut. Kirkonkirjoja on sielläkin skannattu. Lisäksi siellä on haku-toiminto. Valitettavasti en haulla löytänyt etsimääni, mikä voisi tarkoittaa sitä, että käyttöön on otettu uusi sukunimi.  Lähtöseurakunnassa on vain rippikirjan merkintä Norjaan muutosta. Muuttaneiden luettelosta perhettä ei löydy. En siis ollenkaan tiedä, mihin norjalaiseen seurakuntaan perhe muutti, joten kirkonkirjojen selaamisesta ei ole apua. Hm, pitänee yrittää paikallista sukutukimusforumia ja kysellä perheestä siellä.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Maataloustiedusteluja

Taitaa olla liki kymmenen vuotta siitä, kun tutkin vuoden 1910 maataloustiedusteluaineistosta isoisovanhempieni ja muiden sukulaisten elinolosuhteita. Tietoja löytyi "maaomaisuussuhteista, maanviljelystilain luvusta ja suuruudesta, maan käyttämisestä, maanviljelyskoneiden lukuisuudesta, karjaston paljoudesta ja voinvalmistuksesta ynnä muista seikoista, jotka koskevat maanviljelyksen ja sen sivuelinkeinojen vaatimuksia ja tilaa", kuten Maatalouslaskenta-sivusto osaa kertoa. Aineistossa oli tilakohtaiset tiedot. Tuolloin tietoja sai vapaasti lukea, kaukolainasin haluamani kotelon. Nyt vaaditaan käyttölupa. En kylläkään ymmärrä miksi.

Muistelen, että tuossa aineistossa ei ollut mitään rakennuksista. Olisi ollut mielenkiintoista tietää niistäkin. Laskennan piirissä olivat kaikki ruokakunnat, joilla oli vähintään puoli hehtaaria viljeltyä maata tai vähintään yksi kotieläin. Käytännössä tämän olisi pitänyt kattaa lähes kaikki varsinaisen maaseudun asukit. Jos oikein muistan, ihan kaikki mökit kotikylästäni eivät olleet päässeet mukaan. Ehkä laskennan suorittaja oli vähän soveltanut ohjeita. Hyvin kattava aineisto kuitenkin tuntui olevan.

Maataloustiedusteluja, myöhemmin maatalouslaskentoja on suoritettu 10 vuoden välein, viimeisin kai vuonna 2010. Niiden tarkoituksena oli ja on tuottaa tilastotietoa maataloudesta. Tilastoitavat asiat ovat vuosikymmenien mittaan vaihdelleet. Olen ajatellut kaivaa uudestaan esille tuon 1910 maataloustiedustelun ja ehkä pari seuraavaakin. Voisin katsoa, miten sukulaisten omistamien tilojen olosuhteet ovat muuttuneet. Jostain syystä myös Turun ja Porin läänin asiakirjat näyttävät olevan Hämeenlinnan maakunta-arkistossa. Lieneekö siellä koko Maataloushallituksen arkisto.

maanantai 19. marraskuuta 2012

Asioimisen nopeudesta

Erään firman verkkopalvelu hiukan jumitti, liekö ollut palvelimella ruuhkaa vai yhteyksissä jotain ongelmaa. Tilanne hermostutti heti. Kun kerran netissä asioi, kaiken pitää tapahtua sukkelasti, muuten alkaa ärsyttää.

Toista oli ennnen vanhaan, vaikkapa sata vuotta sitten. Useimmiten oli mentävä itse paikalle palvelua hakemaan, oli asiaa sitten papille, poliisille, suutarille, lääkärille tai melkein kenelle hyvänsä. Monet osasivat jo kirjoittaa ja postikin kulki, mutta välttämättä ei kirjeeseen turvauduttu. Varakkaissa taloissa saattoi olla puhelin, mutta ei tavallinen väki halunnut asioillaan turhaan häiritä, jos ei ihan hengenhätä ollut kyseessä. Päivä saattoikin vierähtää kirkonkylällä asioidessa eikä kukaan tainnut hermostua.  Aikaa tuntui olevan. Viranomaisetkin joustivat työajoissaan. Pitäjän ainoa kunnanlääkäri ei tainnut koskaan olla tavoittamattomissa. Kotonaan konttoria pitänyt pankijohtaja tai vakuutusasiamies hoiti tehtäväänsä virka-ajan ulkopuolellakin, jos muilta töiltään ehti.

Lapsuudessani puhelimet olivat jo niin yleistyneet, että lähimpään sellaiseen ei yleensä ihan kauhea matka ollut. Halusiko asiansa selvittää naapurin emännän kuullen, olikin sitten toinen juttu. Kirjeitse lähestyminen oli jo tavallisempaa. Aika usein 50-luvullakin kuitenkin lähdettiin asiaa henkilökohtaisesti toimittamaan. Saatiin samalla varmistus, että viesti meni perille. Toimistot ja konttorit olivat auki vain tiettyyn aikaan. Joku lääkäreistä toki päivysti.

Jos junat ovat myöhässä puoli tuntia, on jo lehtiuutisen paikka. Sata vuotta sitten noin pientä myöhästymistä ei varmaan mitenkään noteerattu. Sota-aikana totuttiin kulkemaan silloin, kun liikkeelle jollakin tavalla päästiin. Meillä on ajasta pulaa, toisin kuin menneillä sukupolvilla.


lauantai 17. marraskuuta 2012

Puhdetöitä

Aikoinaan koulussa opittiin, että esi-isämme ja -äitimme tekivät iltaisin puhdetöitä päreen valossa. Joskus olen ihmetellyt, miten se heikossa valaistuksessa oikein onnistui. Parhaat säilyneistä käsitöistä ovat todella tarkkuutta vaatineita. Ehkäpä niitä on sittenkin tehty valoisana aikana, vaikka maatalouden työt veivätkin kesäajasta ison osan. Jotain vähän krouvimpaa veisteli päreen tai öljylyhdyn valossakin. 

Aamulehdessä 16.11.1911 nimimerkki D.D. valitteli, että puhdetyöt olivat kovasti vähentyneet elleivät suorastaan loppuneet taloissa. Syyksi hän näki sen, että palkolliset olivat oppineet kyselemään työaikansa perään. Työpäivät olivat määrätyn mittaisia ja palvelussopimusta tehtäessä siihen saatettiin kirjata, ettei puhdetöitä tarvitse tehdä. Palvelusväen käsityötaidot olivat päässeet ruostumaan. Tehostunut karjanhoito puolestaan vei naisväen aamu- ja ilta-aikaa. Syytä nimimierkki näki isäntäväessäkin, nämä kun eivät näyttäneet hyvää esimerkkiä palvelusväelleen. Edes höyläpenkkiä ei taloista välttämättä löytynyt.

Kukapa tietäisi koko totuuden puhdetöistä. Paljonhan entisaikaisessa taloudessa oli valmistettavaa ja korjailtavaa. Silloinkin kuitenkin olivat jotkut taitavampia yhdessä asiassa, toiset toisessa. Jonkinlaista kauppaa ja vaihdantaa varmaankin harrastettiin. Se teki, joka parhaiten osasi. Toisaalta harjoitus tekee mestarin. Useimmat kai pystyivät valmistamaan arjen käyttöesineitä ja vaatteita itse.

torstai 15. marraskuuta 2012

Nimipäiviä

Aamulehdestä 11.11.1911 huomasin, että oli Martin nimipäivä. Nykykalenterissa se näyttää olevan 10.11. Toki tiedän, että nimiä almanakassa on 1900-luvun kuluessa muuteltu, vanhoja käytöstä poistuneita on pudotettu pois ja uusia on tullut tilalle. Mutta noinkin vanhan ja vakiintuneen nimen vaihtuminen yhdellä päivällä tuntui yllättävältä. No, Wikipedia tietää kertoa, että protestanttisissa maissa päivää vietetään Lutherin syntymäpäivänä 10.11, kun taas katoliset viettävät sitä 300-luvulla eläneen Pyhän Martin eli Martinus Toursilaisen muistopäivänä 11.11, koska tämä haudattiin tuona päivänä. Päivän vietto pohjaa vanhaan germaaniseen sadonkorjuujuhlaan, joka on sujuvasti muokattu kristilliseksi. Tekstistä ei selviä, miksi Martin nimipäivä on muuttunut Suomessa vasta joskus 1900-luvun puolella Lutherin syntymäpäivälle.

Nimipäivät pohjaavat katoliseen pyhimyskalenteriin. Nykyisin nimipäivän viettäminen rajoittunee siihen, että työpaikalla pitää tarjota pullakahvit. Lapsia usein muistetaan nimipäivänä pienellä lahjalla, aikuisille riittävät pelkät onnittelut. Nimipäiväkortteja ei enää juuri lähetetä. Vintiltä olen sellaisia löytänyt ja vanhat onnittelukortit ovatkin viehättäviä katsella. Aiemmin nimipäivät liittyivät vuoden kiertokulkuun. Saatettiin sanoa, että jokin työ piti olla tiettyyn päivään mennessä tehtynä. Myös säätä ennustettiin niiden mukaan. Esimerkkejä ei juuri nyt tule mieleen muita kuin "Erkki-turjus turkki päällä, koko kesän paita päällä". Joulusta sanotaan "Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti poies viepi".

Suvun kertomuksista olen saanut käsityksen, että myös aikuiset viettivät aiemmin nimipäiviä kutsumalla naapureita kylään. Erityisesti talojen (pientenkin) emännät pyysivät kylän naiset kahville. Lieneekö tapa ollut paikallinen, mutta kotikylässäni näin on menetelty ainakin ennen sotia. Sota-ajan kahvipula taisi katkaista perinteen. Uuttakin perinnettä on luotu, nimipäivästä on saatu hyvä syy kyläjuhlien järjestämiseen.

tiistai 13. marraskuuta 2012

Miten käy arkistojen?

Kun olen kova murehtimaan kaikkea, niin murehdinpa nyt sitten tätäkin. Olen käynyt tämän vuoden aikana sukututkimuksen merkeissä neljässä eri arkistossa, muutamassa useampana päivänä. Sellainen mielikuva on tullut, että tutkijainsaleissa on hyvin tyhjää. Lisäkseni paikalla on ollut muutama muu vanhempi henkilö. Ruuhkaa ei ole ollut myöskään lukulaitteille tai tietokoneille. Ehkä kyse osittain on sattumasta, osittain ajankohdasta. Kesällä opiskelijoita on vähemmän.

Suurin syy vähäiseen väkimäärään lienee se, että lukulaitteita aiemmin ahkerasti kansoittaneet sukututkijat tekevät nyt tutkimustaan kotona oman tietokoneen ääressä. Olen digitoinnin innokas kannattaja ja säästänyt paljon, kun kaukolainatilauksia ei enää tarvitse tehdä. Silti uusi tilanne herättää ainakin pari huolen aihetta.

Ensimmäinen on tietysti se, miten rahoituksesta päättävät suhtautuvat pieneneviin kävijämääriin. Ymmärtävätkö he laskea verkkoaineistoa käyttävät mukaan arkistojen asiakkaisiin? Ymmärtävätkö he, että valtavan arkistoaineiston digitoiminen vaatii voimavaroja.? Tajuavatko, että muu arkistoissa tehtävä työ, kuten aineistojen järjestäminen, jatkuu edelleen? Kun kuulee uutisia siitä, miten ahtaalla museolaitos on, alkaa huolestutttaa arkistojen puolesta.

Toinen kysymys on, miten aineiston saatavuus vaikuttaa tutkimukseen. Itse olen pelkkä harrastelija, mutta huomaan tarttuvani ensimmäiseksi siihen materiaaliin, joka on verkosssa saatavana. Tieteellisen tiedon kannalta on tietysti ihan samantekevää, pyörittelenkö minä käsissäni pölyisiä papereita vai tutkinko sitä, mitä verkossa on tarjolla. Onko ammattitutkijoilla samanlainen kiusaus? Voisi ajatella, että nykyisenä tulos tai ulos-ajattelun aikana heilläkin on kiire saada näyttöä aikaan. Toivottavasti joku sentään penkoo järjestämättömiä paperinippujakin.

Taidankin toisella kertaa pohtia sitä, mitä haasteita nykyajan sähköiset materiaalit tuovat arkistoinnille.

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Eksyksissä Nederkalixissa

Kun ArkivDigital ilmoitti, että sen arkistot ovat Arkistojenpäivän kunniaksi tänä viikonloppuna vapaasti luettavissa, piti tilaisuutta tietysti käyttää hyväksi. Pääsin jatkamaan edellisviikonloppuna keskenjäänyttä tutkimusta. Taisin kertoakin, että erääseen tutkimaani sukuun tulee sieltä yksi haara.

Tutkin Nederkalixin 1700- ja 1800-luvun kirkonkirjoja. Suurimman osan tuosta ajasta Suomi kuului Ruotsiin. En nyt muista, kuinka itsenäinen kirkkomme tuolloin oli suhteessa Ruotsin kirkkoon. Luulen kuitenkin, että käytännöt olivat melko samanlaisia. Erot ehkä olivat enemmän seurakuntien välisiä.

Kylien löytäminen rippikirjoista oli suhteellisen helppoa, koska kirjojen alkuun (tai sitten vain ArkivDigitalin kuviin) oli lisätty koneella (tai joskus käsin) kirjoitettu sisällysluettelo. Se ei kuitenkaan sisältänyt taloja. Talojen nimien puuttumisesta taisin jo aiemmin kirjoittaakin. Se jaksoi minua nytkin ihmetyttää, samoin se, ettei talon jäjestysnumero pysynyt samana. Mielestäni Suomessa papit ovat käyttäneet veroluetteloiden numeroa talolle. Jos talo jaettiin, tulivat sen osat rippikirjassa peräkkäin. Nämä tilojen vanhat numerot taitavat vieläkin olla osana nykyistä kiinteistörekisteritunnusta.

Talonnimiä ei siis ollut näkyvissä. Sukunimiä oli vaihtelevasti. Sotilailla ja käsityöläisillä sellaiset oli ja ne näyttivät ainakin jossain määrin periytyvän heidän lapsilleen. Tutkimani perheen lapsista monet ottivat saman sukunimen käyttöön 1800-luvun alkupuolella, vaikka heidän vanhemmistaan ei nimeä käytetty. Milloinkahan Ruotsiin tuli sukunimilaki?

Paikallistuntemuksesta olisi sukututkimuksessa apua. Nimien tulkinta on helpompaa. Myös muuttoja on helpompi seurata, kun tietää kylien sijainnin. Jos henkilö muuttaa naapuripitäjään, voi ainakin arvailla, mihin kylään hän olisi voinut mennä. Kartta tietysti auttaa, mutta en tullut sellaista etsineeksi.

Vaikka välillä tunsinkin olevani hiukan eksyksissä itselleni ihan vieraalla alueella, sain kuitenkin tuon sukuhaaran tutkituksi niin pitkälle kuin se kirkollisia lähteitä käyttäen on mahdollista. Nyt pitää vielä selvittää, oliko alue tuohon aikaan suomen- vai ruotsinkielistä. Pitääkö Matti Juhonpojasta tehdä Matts Johansson?

perjantai 9. marraskuuta 2012

Kilometripylväs

Kun aikanaan kuljin kansakouluun, oli tien varressa kivisiä ylöspäin kapenevia pylväitä, joihin oli merkitty numeroita. Numerot kertoivat matkan lähimpään kirkonkylään kummassakin suunnassa, niin olen muistavinani. Tie ei enää tuohon aikaan ollut päätie, vaikka se joskus oli sitä ollut. Kulkijat olivat hiljalleen vähenemässä.  

Wikipedia tietää kertoa, että tällaisia kivipylväitä pystytettiin teiden varsille jo 1600-luvulla, silloin 1/4 peninkulman välein. Koska kielemme tuntee myös käsitteen virstanpylväs, lienee sellaisiakin jossain vaiheessa ollut. Metrijärjestelmään siirtyminen tuotti sitten kilometripylväät 1800-luvun lopussa. Ne pylväät, mitkä muistan lapsuudesta, lienevät olleet peräisin 30-luvulta, jolloin pystytettiin hiukan erilaisia pylväitä eritasoisten teiden varteen.

Pylväistä luovuttiin 80-luvulla. Ne olivat käyneet tarpeettomiksi ja olivat törmäystilanteissa vaarallisia. Olen muistavinani, että jossain vaiheessa ennen nykyisten etäisyystaulujen tuloa kivipylväitä olikin korvattu metallitangoilla, joiden päässä oli pienet etäisyyksiä ilmoittavat laatat. En kuitenkaan pystynyt vahvistamaan tätä muistikuvaa mistään. Kivisiä kilometripylväitä näkee joskus portinpylväinä. Niistä tulee hiukan nostalginen olo. Ne ovat kappale menneisyyttä.

Yritin löytää tähän vapaasti käytettävän kuvan kilometripylväästä, mutta sellaista ei tuntunut verkossa olevan. Siispä pari linkkiä:

http://www.akiranta.com/52
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tiedosto:Kilometripylv%C3%A4s_museotiell%C3%A4_Rengossa.JPG

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Köyhäinhoitoa Elberfeldin järjestemällä

Olen aiemminkin kirjoitellut köyhäinhoidosta, mm. vanhustenhoitoa käsitelleessä tekstissä. Useimmiten olen käsitellyt oloja maaseudulla, koska sukututkimukseni kautta tunnen ne parhaiten. Nyt kuitenkin sattui Aamulehdestä 1.11.1911 silmiini Tampereen köyhäinhoitohallituksen ilmoitus otsikolla Wakinaiset waiwaisawut. 

Köyhäinhoitohallitus on kiertokirjeellä ilmoittanut kaikille piirimiehille, että wakinaisia apuja myönnettäessä tästä lähin noudatetaan seuraavaa menettelytapaa:

1) Anomukset tehdään edelleenkin kansliassa;

2) Kanslian walmistamana esitetään anomus piirikokoukselle, jossa joku kaitsija määrätään toimittamaan täydentäwän tarkastuksen ja siitä antamaan lausuntonsa köyhäinhoidon kanslialle ennen lähinnä seuraavaa köyhäinhoitohallituksen kokousta ja on kaitsijan samalla tehtäwä ehdotus mahdollisesti tarpeelliseksi katsotun awustuksen rahamäärästä;

3) Awustus ratkaistaan köyhäinhoitohallituksen lähinnä seuraawassa kokouksessa ja merkitään pöytäkirjoihin seuraawaan rahanjakotilaisuuteen. 

Ylläolewalla päätöksellä on köyhäinhoitohallitus saattanut köyhäinhoidon askelta lähemmäksi sen Elberfeld-systeemiin perustuwia järjestyssääntöjä. Tätä wäliaikaista menettelytapaa seuraa piakkoin, köyhäinhoitohallituksen päätöksen mukaan, täydellinen Elberfeld-järjestelmän toteuttaminen. 

Elberfeld-järjestelmä? Sosiaalitieto-sivusto ja Koskesta voimaa-sivusto tietävät kertoa, että järjestelmä on kehitetty Elberfeldin kaupungissa Saksassa. Siinä kunta jaettiin piireihin, joissa toimi piiriesimies (piirimies). Piirit jaettiin edelleen pienempiin alueisiin, joilla toimivat kaitsijat arvioivat köyhäinhoidon tarpeessa olevien tarvitseman avun määrän. Kaitsijat ja piirimies kokoontuivat päättämään avusta, josta piirimies teki sitten tiliä köyhäinhoitohallitukselle, jolla oli lopullinen päätäntävalta. 

Tampereella kerrotaan olleen aluksi 15 piiriä ja 215 kaitsijaa. Kaitsijat olivat pääasiassa sivistyneistöön kuuluneita naishenkilöitä, jotka usein toimivat kaupungin kahdessa naisyhdistyksessä. Järjestelmä yhdisti siis kunnallisen ja yksityisen tahon toimijat. Sekä piirimiehet, että kaitsijat olivat palkattomia luottamushenkilöitä. Järjestelmä tuli Tampereella voimaan 1909 (lehtijutusta päätellen 1911 oli meneillään jonkinlainen siirtymävaihe) ja oli voimassa 20-luvun alkuun saakka. Erään maaseudulla toimineen piirimiehen yksityisten muistelmien mukaan järjestelmä oli siellä voimassa vielä sodan jälkeen. Luultavasti piirimiehet silloin saivat palkkion työstään.

Ainakin maaseudulla, missä ihmiset tunsivat toisensa, lienee kosketus kaitsijan ja avuntarvitsijan välillä ollut läheinen. Riippui sitten kokonaan kaitsijasta, miltä se tuntui toiselta puolelta katsottuna. Parhaimmillaan kaitsija saattoi tarjota monenlaista, myös henkistä tukea. Pahimmillaan avuntarvitsijasta lienee tuntunut, että hänen asioihinsa sekaannuttiin hyvinkin ikävällä tavalla.

maanantai 5. marraskuuta 2012

Laulamattomuutta

Olen aiemminkin siteerannut nimimerkki Kannon juttuja Aamulehdestä. Sunnuntaina 29.10.1911 hän esitti huolensa siitä, ettei Suomen kansa enää laula. Kansanlaulujen esittäminen oli loppunut eikä virsilaulukaan sujunut. Erityisen huono tilanne oli kuulemma Länsi-Suomessa. Oli kehittynyt jonkinlainen turha häveliäisyys, joka esti laulamasta. Asiaa olivat pohtineet myös lukkari-urkurit, ja avuksi kaivattiin kirkkoherroja, kansa-, kierto- ja pyhäkoulujen opettajia, joiden kunakin vuonna tulisi opettaa määrärätyt nuotit virsikanteleen avulla. Hanke ei tainnut tuottaa kovin hyvää tulosta, melko vähäistä oli satakuntalaisten laulaminen minunkin lapsuudessani. Koulujen pelätyt laulukokeet eivät tainneet rohkaista laulamaan. Onneksi paikkakunnalle asettuneet karjalaiset lauloivat sydämensä kyllyydestä.

Karaoke saattaa vaikuttaa välillä surkuhupaisalta, mutta ainakin harrastus lienee rohkaissut suomalaisia laulamaan. Ehkä tuo Kannon mainitsema turha häveliäisyyskin on vähenemässä, mikä lienee erityyppisten tositv- ja kilpailuohjelmien harvoja ansioita. Mokaamista ei tarvitse niin hirveästi pelätä. Luulen, että laulukokeessa saa nykyisin laulaa pelkästään opettajalle.

Itse nautin kunnon yhteislaulusta. Kun kaikki laulavat, on tulos yleensä siedettävä. Siellä joukossa menee meikäläisenkin mörinä. Virsilaulusta en tiedä, kirkossa tulee käydyksi vain lukukauden lopussa. Enkeli taivaan ja Suvivirsi pitää silti saada laulaa, että pääsee joulun tai kesän tunnelmaan.


lauantai 3. marraskuuta 2012

Kuin lapsi karkkikaupassa

Ancestry.se lähetti viestin, että Ruotsin kirkonkirjat (Sverige, kyrkböcker 1500 - 1941) on kaikille (rekisteröityneille) avoimena tämän viikonlopun. Voi kauhea, tälle viikonlopulle oli jo paljon ohjelmaa varattuna. Yritän kuitenkin nipistää sieltä täältä aikaa katsella Ruotsin kirkonkirjoja. Kaikkea avoimeksi jäänyttä ei millään ehdi, siksi olo on vähän otsikon mukainen.

Päätin aloittaa Nederkalixista. Tutkimaani sukuun tulee 1830 sieltä Niilo Eliaksenpoika, joka kuitenkin kuoli jo 1833. Löysin jo hänet kastettujen luettelosta, onneksi isän nimi on hiukan harvinaisempi. Rippikirjoihin merkityt sisaruksetkin ehdin kirjata ja tarkistaa syntymäajat kastetuista. Rippikirjoihin on merkitty tuohon aikaan vain syntymävuosi, mutta se näyttää olevan useimmiten oikein, mikä helpottaa etsimistä. Ancestryn haku ei oikein toiminut, kun näillä henkilöillä ei ollut sukunimeä eikä edes talon nimeä ole kirjattu. Ehkä en vain kiireissäni osannut syöttää tietoja oikein hakukenttiin.

Muuten ruotsalaiset kirkonkirjat muistuttavat paljon suomalaisia, mikä yhteisen historian vuoksi on luonnollista. Meidän rippikirjojamme eniten muistuttavat luettelot ovat nimeltään husförhör. 1900-luvun puolella niistä käytetään nimeä församlingsbok. Lisäksi 1700-luvulta ja 1800-luvun alusta on ripilläkävijöistä luetteloita (tai niin ainakin ne ymmärrän) nimeltään kommunion/nattvard. Tutkiminen on aika tavalla samanlaista kuin Digitaaliarkistossa. Jonkinlainen indeksointi varmaan on, koska Ancestryn haku on olemassa, mutta en siis tyhmänä saanut sitä toimimaan. Monissa rippikirjoissa on alussa kyläluettelo, mikä helpottaa etsimistä. Kastetuista, vihityistä ja haudatuista on kohtuullisen helppo haarukoida oikeaan kohtaan.

torstai 1. marraskuuta 2012

Vanhustenhoitoa ennen vanhaan

Yksi kunnallisvaaliteemoista oli vanhustenhoito. Kun hurjimpia juttuja siitä kuuntelee, toivoo, että saisi itse kaatua saappaat jalassa. Hyvääkin hoitoa on, ei ole syytä leimata koko alaa. Toivottavasti kustannustehokkuus ei merkitse sitä, että työmotivaatio ja -moraali katoavat taakkansa alle uupuvilta hoitajilta.

Miten sitten oli aiemmin? Kun ajassa mennään tarpeeksi taaksepäin, ruvettiin  vanhuudenheikkouteen kuolemaan kohta 60. ikävuoden jälkeen. Jos sairaus iski, ei hoitoa ollut. Jokin liikkeellä ollut tauti korjasi heikentyneen. Vaikeasti hoidettavia vuodepotilaita ei kovin paljon ollut, eipä kyllä olisi ollut kummoista hoitoakaan oloissa, joissa mukavuuksia ei tunnettu. Poikkeuksena ne, joilla oli varaa palkata hoitaja.

Tärkein tapa turvata vanhuksen kotihoito oli syytinki, eläke talosta tai torpasta. Sen vakuudeksi otettiin kiinnitys taloon myynnin varalta. Kiinnitys piti uusia käräjillä muistaakseni 10 vuoden väliin. Tämä lienee joskus unohtunut vanhoilta omistajilta, koska heitä näkyy itsellisinä tai ruotuvaivaisina. Taloon tai torppaan asettunut lapsi siis hoiti vanhempansa periaatteessa hautaan saakka. Kyllä mökkiläisetkin pyrkivät huolehtimaan vanhuksistaan, mutta aina se ei onnistunut, kun ruokaa ei tahtonut olla omiksi tarpeiksikaan. Silloin edessä oli ruodille joutuminen.

1800-luvun loppupuolella alkoi maaseudulle nousta vaivaistaloja tai kunnalliskoteja, kuten myöhemmin sanottiin. Muistan joskus lapsena ihmetelleeni kunnaliskodin heinäpellolla työskennelleitä hoidokkeja. Selitys on siinä, että kunnalliskoti oli paitsi vanhainkoti, myös mielisairaala, kehitysvammaisten hoitolaitos ja turvakoti. Aikanaan kotikuntani kunnalliskodissa taisi olla suljettu osastokin. Vähitellen nämä toiminnot eriytyivät ja parempikuntoisia alettiin hoitaa avohoidossa. Vielä 50-luvulla sinne kuitenkin oli jäänyt asumaan osittain työkykyisiä mielenterveyspotilaita ja kehitysvammaisia. Joku yksinäinen tai aviomiestään paennut äiti lastensa kanssa saattoi myös asua siellä vähän aikaa, kunnes elämä järjestyi muualla. Vanhuksissa oli parempikuntoisia kuin nykyajan vanhainkodeissa. Asumisolot omassa kodissa olivat ehkä käyneet mahdottomiksi, muistisairaus oli iskenyt tai kunnon heikennyttä ei enää kelvannut työvoimaksi taloon, jota oli ikänsä palvellut.

Kuten nimikin kertoo, ei vaivaistalojen maine ollut aluksi kovin hyvä. En tiedä, mistä se johtui, ehkä kaikki hoitajat eivät kohdelleet hoidokkejaan hyvin. Vielä 50-luvulta tiedän vanhuksia, joita kunnalliskotiin joutuminen pelotti. Eivät he paikkaa liene sitten siellä asuessaan pahemmin moittineet. Kaikkea ei voi saada. Kun kunto heikkeni riittävästi oli oma rauha ja rytmi uhrattava hoidon ja turvallisuuden vuoksi.

tiistai 30. lokakuuta 2012

Tippa silmässä

Sukututkija kohtaa usein surullisia tarinoita. Tässä yksi sellainen. Eeva-Kaisa syntyi 1827. Hän vietti lapsuutensa ja nuoruutensa kotitilallaan, kunnes jo hiukan iäkkäämpänä (sen aikaiseksi) toukokuussa 1857 avioitui Pekka Olavinpojan kanssa. Lultavasti Eeva-Kaisa oli tuolloin raskaana. Hän nimittäin kuoli tammikuun alussa 1858 synnytykseen. Näitähän tulee vastaan aina silloin tällöin. Jotenkin Eeva-Kaisan tapaus liikutti minua erityisesti, koska hän oli saamassa vasta ensimmäistä lastaan. Elämä tietysti jatkui, Pekka avioitui pian uudestaan ja sai toisen vaimonsa kanssa monta lasta.

Yritin katsoa Hiskistä, kuinka yleistä synnytykseen tai heti sen jälkeen kuoleminen oli. Tein haun, jossa kuolinsyy kenttään kirjoitin *barn*. Luulisin, että sillä löytyisivät useimmat tapaukset. Kuolinsyyhän oli helposti todennettavissa. Tosin 1600-luvulla ja 1700-luvun alussa syytä ei välttämättä merkitty näkyviin. Koko maasta ei hakua pystynyt tekemään, tapahtumia oli liikaa. Kohdistin haun Pirkanmaahan, jolloin tapauksia oli 3195. Kuolemantapauksia on Pirkanmaalta kirjattu kaikkiaan 210372 kappaletta. Prosenteissa se tekee 1,5. Jos oletamme, että puolet väestöstä on naisia, olisi noin kolmella prosenttilla kuolleista naisista tämä ollut kuolinsyynä . Hiski tuntee Pirkanmaalta 24344 sellaista, jotka kuollessaan ovat olleet 17 - 45-vuotiaita. Olettamalla taas, että heistä puolet on ollut naisia, selviää, että synnytysikäisenä kuolleista noin 26 % on kuollut synnytykseen. On syytä huomata, että tämä on laskettu ihan eri tavalla kuin nykyisissä tilaistoissa näkyvä synnytyksessä kuolleiden osuus. Sitä ehkä lähempänä olisi 1,2 %. Tulos saadaan, kun synnytykseen kuolleiden määrä jaetaan syntyneiden lasten määrällä. Ihan vertailukelpoinen nykytilastoihin sekään ei ole.

Mietin, pelkäsivätkö äidit synnytystä sihen aikaan, kun avuksi ei ollut saatavissa kätilöä, lääkäristä nyt puhumattakaan. Toisaalta ihminen on kai niin rakennettu, ettei mieti sellaista, mille ei mitään voi. Sitäpaitsi kuolema uhkasi monesta muustakin syystä. Dokumentteja on vaikea löytää. Kansannaiset eivät kirjoittaneet tuntemuksiaan muistiin. Muistan lukeneeni jonkun papinrouvan säilynyttä kirjettä, jossa tällainen pelko ilmaistiin samalla, kun tulevasta kun tulevasta lapsesta iloittiin.

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Juhlava tunnelma kadonnut

Hyvä muisti, mutta lyhyt. Näin voin taas kerran todeta. Huomasin nimittäin, että olen kommentoinut samaa lapsityövoimatutkimusta kaksi kertaa. Ilmeisesti joku lehti oli nostanut sen uudestaan esille. Vaalimietteitäkin olen tainnut joskus kirjoitella, mutta en niitä haulla kuitenkaan löytänyt. Siispä jokunen sana vaaleista.

Mielestäni vaalien tunnelma on jotenkin arkipäiväistynyt. Nuorena oli juhlavampaa käydä äänestämässä. Siihen liittyi paitsi halu vaikuttaa, myös tunne, että äänioikeus oli tärkeä eikä suinkaan itsestäänselvyys. Samaa vakavuutta ja juhlavuutta ei tietenkään voi saavuttaa, kun käy kauppareissulla marketissa äänestämässä. Silti on mielestäni hyvä, että äänestäminen on mahdollisimman helppoa. Ehkä joskus vielä voimme äänestää verkon kautta. 

Aikoinaan tuloksia jouduttiin odottamaan pitempään. Radion aamu-uutiset tiesivät tulokset melko tarkasti. Lehtien mennessä painoon saattoivat tulokset olla vielä alustavia. Nyt seuraamme laskennan etenemistä lähes reaaliajassa. Ehkä kampanjointikin on erilaista. Erot puolueiden välillä saattoivat ennen olla selkeämmät. Viihdeohjelmissa ei aiemmin paljon poliitikkoja näkynyt. Verkko on tuonut vaaleihinkin omat kuvionsa.

En suinkaan haikaile vanhoja aikoja takaisin. Maailman muuttuu ja niin sen pitääkin. Monista muistakin asioista on juhlallisuus karissut. Lisäksi on tullut muita tapoja vaikuttaa. Silti pidän muistoni vakavasta tunnelmasta, kun kyläläiset menivät omalle koululle äänestämään.

perjantai 26. lokakuuta 2012

Hotellivieraita

Mitähän tapahtuisi, jos Aamulehti julkaisisi luettelon henkilöistä, jotka ovat yöpyneet Ilveksessä, Vaakunassa, Tammerissa jne? Taitaisi tulla nopeasti kysymys yksityisyyden suojasta. Eipä kyllä riittäisi lehden palstatilakaan, hotellipaikkoja lienee Tampereella tuhansia ja joskus ne ovat lähes kaikki varattuja. 

Sata vuotta sitten nimiä julkaistiin. Vuonna 1911 ainakin hotelli Hälläpyörässä yöpyneet on lehdessä kerrottu. Esimerkiksi 22.10.1911 lehti  mainitsee, että J.O. Tapio rouvineen Kyröskoskelta, A. Antero rouvineen Nokialta ja Anton Karlsson Ruotsin Malmöstä olivat matkustajia Hälläpyörässä. Myös heidän ammattinsa oli kerrottu. Hotelli Hälläpyörä sijaitsi 1909 valmistuneessa talossa Puutarhakadulla. Huoneita oli peräti 14. Lienee siis ollut hienoa yöpyä uudessa hotellissa. Aiemmilta vuosilta muistan nähneeni luetteloita lähinnä matkustajakodeissa yönsä viettäneistä. Olisikohan lehti suostunut jättämään nimen pois, jos joku ei olisi halunnut muiden tietävän liikkumisestaan?

Tavallinen kansa pyrki tuohon aikaan löytämään mahdollisimman halvan majoituksen, jos nyt ylipäätään johonkin matkusti. Mieluiten yövyttiin sukulaisissa vuoroin vieraissa-periaatteella. Joku kaukaisempi tuttava lienee pyytänyt pientä korvausta, jos hänen huoneessaan yötä vietettiin. Matkustajakodeillakin lienee ollut tarjolla edullista majoitusta. 

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Elokuvailmoituksia 100 vuotta sitten

Aamulehdessä 22.10.1911 oli etusivulla kaksi isoa elokuvamainosta. Elokuvateatteri Hämeenkatu 8:ssa esitettiin kuvasarjaa  "Köyhän tytön elämän tarina". Teatteri mainosti toimineensa kuusi vuotta ja saanensa kaupunkilaisten jakamattoman suosion. Elokuvateatteri Petit, joka toimi osoitteessa Hämeenkatu 31, esitti kokotunnin kuvasarjaa "Nuoruus ja kevytmielisyys".  Seuraavalla sivulla  on vielä pari pienempää mainosta esitettävistä elävistä kuvista. Elävien kuvien Teatteri Commersin talossa (eikös se ole sama talo, jonka mäkkärissä syttyi tulipalo?) oli ohjelmassa mm. "Draamaa ilmassa", sekin tunnin mittainen. Edison Biografi Koskikadun varrella esitti salapoliisidraamaa nimeltä "Jalokivipetkuttaja".

Elokuvissakäynti oli ilmeisesti kasvattanut suosiotaan, kun pitempiä elokuvia alettiin tehdä. Tampereella toimi ainakin neljä teatteria, kaikki keskustan alueella. Tuo päivä oli sunnuntai, ilmeisesti sunnuntai-iltapäivällä oli sopivaa mennä elokuviin. Näytäntöjä tuntui kyllä olleen muinakin iltapäivinä. Yhtä isoja mainoksia ei tainnut muina päivinä olla. Tosin Petit mainosti melko paljon.

Elokuvamainoksissa oli pelkkää tekstiä, ei edes piirrettyjä kuvia. Katsoin tv-uutisista juttua Lahden taidemuseon elokuvajulistenäyttelystä. Sen mukaan varhaisemmat julisteet olivat piirrettyjä. 1930-luvulla opittiin valokuvaa hyödyntävä fotomontaasitekniikka. Nyt sitten katsomme trailereita netistä. Jotain tuttua 1900-luvun alun mainoksissa oli. Niissä siteerattiin lehtien arvioita elokuvista. Näin oli ainakin Petit-teatterin mainoksessa. Elokuvaesitykset alkoivat isommista kaupungeista ja sinne ne ovat taas päätymässä. Pienet teatterit ja kiertävät esittäjät alkavat olla historiaa. Muut jakelukanavat toki ovat syrjemmässä asuvienkin käytettävissä.

maanantai 22. lokakuuta 2012

Mikä kumman Malin?

Tutkimassani perheessä näkyy rippikirjoissa 1758 syntyneeksi merkitty  Malin-tytär. Hetkinen, perheessähän oli jo 12.6.1758 syntynyt ja 6.11 samana vuonna kuollut Aapo-poika. Ei tuohon nyt samalle vuodelle toista lasta sovi eikä kaksosiakaan ollut kesäkuussa syntynyt. No, syntymäajat ovat kovin usein tuon ajan rippikirjoissa pielessä. Varmaan Malin on syntynyt jonain lähivuotena. 

Kastettujen luettelon mukaan ei ole. Samana vuonna 25.2 on perheeseen syntynyt Malin. Vanhempien nimet täsmäävät. Mustien kirjojen kirjoittaja on tulkinnut kylän nimen eri tavalla, koska Hiskissa on omasta tulkinnastani poikkeava kylä. Kastettujen luettelot ovat niin SSHY:n kuin Kansallisarkiston sivuillakin toivottoman pientä ja tuhruista tekstiä, mutta olen silti melko varma tulkinnastani. Tuossa Hiskin mainitsemassa kylässä ei lisäksi ole rippikirjoissa samannimistä pariskuntaa.

Voisin tietysti heittää tästä kysymyksen vaikka SukuForumille varmistaakseni käsialatulkintani. Toistaiseksi ajattelin kuitenkin tutkailla asiaa vielä itsekseni. Mahdollinen selitys olisi se, että papilla olisi ollut jonkinlainen irtolappusysteemi kastetuista lapsista ja hän olisi sitten kirjannut Malinin yksinkertaisesti väärälle vuodelle. Jos perheen muiden lasten syntymäaikoja katsoo, mahtuisi tytär sekä vuodelle 1757 että 1760.

Tällaisia (minun mielestäni) kiinnostavia mysteereitä sukututkimus tarjoaa. Usein ratkaisu löytyy, toisinaan on tyytyminen epävarmuuteen.

lauantai 20. lokakuuta 2012

Lapsityövoimaa vai työkasvatusta

Jokin aika takaperin luin lehdestä erään tutkijan lausunnon, ettei Suomessa aiempina vuosikymmeninä ja kenties vuosisatoinakaan lasten työvoimalla ollut merkitystä, vaan lasten työnteossa oli kyse lähinnä opetuksesta. Harmittaa, etten laittanut tutkijan nimeä muistiin enkä nyt pysty tarkistamaan lausuntoa mistään. Muistaakseni hänen perustelunsa oli, että lapsen työpanos oli niin vähäinen, ettei sillä ollut merkitystä.

Ensimmäiseksi joutuu tietysti miettimään, mihin lapsuuden raja vedetään. Oman käsitykseni mukaan suunnilleen 12-vuotiaasta lähtien töitä piti tehdä tosissaan. Sitä nuoremmat, varsinkin alle 10-vuotiaat olivat mukana vain harjoittelemassa. Jos he välillä leikkivätkin, ei sitä katsottu pahalla. Poikkeuksena tietysti ne yleensä tyttölapset, jotka joutuivat kaitsemaan nuorempia sisaruksiaan. Perustan tämän näkemykseni sukua tutkiessa esiin tulleisiin tapauksiin ja omakohtaisiin kokemuksiin. Suvussani on useita esimerkkejä vieraan palvelukseen lähteneistä 12 - 13-vuotiaista. Kyllä heiltä odotettiin palkkaa vastaavaa työpanosta. Nämä esimerkit ovat 1800-luvulta. 15-vuotiaita lapsenvahteja tai pikkupiikoja etsittiin vielä 1900-luvun lehdissä. Tiedän myös erään 14-vuotiaan, joka oli 40-luvulla huolissaan siitä, ettei joutuisi menemään karjanhoitajaksi, koska koki työn liian raskaaksi. Maatalous oli hyvin työvaltainen, kunnes koneet vähitellen 60-luvulla tulivat avuksi. Jokaisen työpanos oli tärkeä, sen muistan omasta lapsuudestani.

Siihen nähden miten paljon lapsilta vaadittiin työtä, oli suhtautuminen heidän työpanokseensa yllättävän negatiivista. Pari tunnettua sananlaskua riittänee kuvaamaan aikuisten asennetta: "Apu lapsestakin, kalan syö, muttei perkaa" ja "Pane lapsi asialle ja mene itse perässä". Taustalla tuntuu olevan ajatus, että lapsen olisi pitänyt pystyä siihen, mihin aikuisenkin.

torstai 18. lokakuuta 2012

Mikä tekee lapsista levottomia?

Aihe on hankala, koska keskittymiskyvyttömyys voi olla oire kovin monesta asiasta: Varsinaisten psyykkisten sairauksien lisäksi sitä voivat tuottaa oppimisen häiriöt (luen tässä niihin myös ADHD:n ja erilaiset autismin muodot, koska ne ymmärtääkseni eivät ole sairauksia), luonnehäiriöt ja asennoitumisongelmat. Usein keskittymisen puute näkyy jo päiväkodeissa. Ilmeisesti siellä osataan melko hyvin ennustaa koulussa eteen tulevat ongelmat. 

Psyykkisistä sairauksista ja niiden hoidosta en tiedä juuri mitään. Jäin tuon Hesarin jutun (ks. edellinen teksti) luettuani miettimään, onko kiireisessä ajassamme jotain sellaista, joka saa taudin puhkeamaan aikaisemmin. Luuulisi nimittäin, että sairastuneita olisi suunnilleen sama osuus väestöstä aikakaudesta riippumatta. Jos näin ei ole, on muutosta ja sen syitä varmaan joku selvittänyt. Vaikka kuinka yritän miettiä omilta kouluajoiltani tai varhaisilta opettajavuosiltani, ei mielenterveysongelmaisia oppilaita kovin monta tule mieleen. Häirikkö heistä tuskin oli kukaan, pikemminkin he olivat arkoja ja syrjäänvetäytyviä koulussa. Koulu ei kuitenkaan ole hoitopaikka. Jos siitä sellainen halutaan, pitää sinne saada hoitohenkilökuntaa. Mistä rahat? Olisiko mielekkäämpää laajentaa jo olemassaolevia sairaalakouluja ja siirtää heikoimmassa kunnossa olevat niihin?

Oppimishäiriöt varmasti tuottavat häiriökäyttäytymistä. Jos ei ymmärrä, on vaikea tunnista toiseen pysyä rauhallisena. Olisikin tärkeätä, että erilaiset oppimisen ongelmat tunnistettaisiin mahdollisimman varhain. Se antaa mahdollisuuden oikeanlaiseen tukeen ja oppimisjärjestelyihin, joissakin tapauksissa (esim. ADHD) myös lääkitykseen. Tästä ryhmästä löytyvät myös ne, jotka ovat aiemmin kärsineet häirkön tai tyhmän leimasta voimatta asialle itse mitään. 

Luonnehäiriöisiäkin (narsistit, psykopaatit ym) olettaisi olevan suunnilleen sama osuus koululaisista eri vuosikymmeninä. Missä normaaliuden rajat menevät, onkin sitten jo toinen kysymys. Tähän ryhmään kuuluvat pystyvät säätelemään pitkälle omaa käyttäytymistään. Kun kodit aiemmin yleensä komensivat lapsensa totttelemaan opettajaa, ei tämä ryhmä noussut tunnilla esille. Kiusaajia heissä on varmasti aina ollut. Nykyisin jotkut kodit kysyvät ensimmäiseksi, mitä opettaja teki väärin. Siinä on aika hyvä alusta luonnehäiriöisen toimia.

Asenneongelmaisilla tarkoitan niitä, joiden on eri syistä vaikea ottaa vastaan ohjeita, määräyksiä ja kieltoja. Sääntöjen mukaan toimiminen ei ole kivaa. Muista viis, mulle heti opettaja viereen selittämään. Miksi korjaisin pudottamani ruuan lattialta, sitä vartenhan on siivooja. Tämä on tylsää, tehdään jotain hauskaa. Jne, jne. Tämä ryhmä on kyllä kasvanut opettajavuosieni aikana. Syynä näen yleisen asenneilmaston muuttumisen. Monet aikuisista suhtautuvat ihan samalla tavalla. Lapset oppivat käyttäytymismallin hyvin sujuvasti. Lisäksi osassa perheitä lapset ovat kuninkaallisia, joiden toiveet pyörittävät koko porukan menoa. Kun koulu ei toimikaan samalla tavalla, tulee ongelmia. En tiedä, mitä tälle ryhmälle pitäisi tehdä. Osaan tepsii, kun heille riittävän monta kertaa selittää, että isossa ryhmässä pitää noudattaa yhteisiä sääntöjä. Kaikille viesti ei mene perille.

Koulukin on vain ihmisten tekemä, ei siis täydellinen. Parhaansa opettajat silti yrittävät. Jos yhden opettajan kanssa ei tule toimeen, ei tilanne vielä ole paha. Opettajia on ihan alaluokkia lukunnottamatta yleensä useampia. Jos kaikkien kanssa mättää, ongelma on oppilaalla, näin uskallan sanoa. Opetusmenetelmissä on varmasti monipuolistamisen varaa. Usein kysymys on rahasta, ei se opettajakaan jaksa joka tunnille viittä erilaista toimintamallia ja monistetta väsätä. Digitaaliset oppimateriaalit antaisivat mahdollisuuden eri oppimistyylien huomioon ottamiseen, mutta ne ovat kalliita tai sopivia ei ole. Toiminnallisuutta pitäisi saada lisää. Vanhanajan opettaja laittoi liikaa energiaa puhkuvan oppilaan kantamaan puita tai tekemään lumityöt. Tarpeellisia taitoja nekin. Monta asiaa voi nykyisinkin oppia itse tekemällä. Mutta jos luokassa on oppilas, jolle ei voi antaa edes saksia, mitä toimintaa siellä sitten voi turvallisesti harrastaa?


tiistai 16. lokakuuta 2012

Oikeudet vastakkain - mikä sairastuttaa lapset?

Kauhistuneena luin Helsingin Sanomista (paperiversiossa laajempi) jutun lapsista, jotka ovat niin sairaita, etteivät pysty keskittymään pientäkään hetkeä. Lisäksi he saavat raivokohtauksia ja käyvät toisten oppilaiden ja opettajien kimppuun.  Ihan niin hankaliin tapauksiin en ole itse onneksi törmännyt, mutta keskittymiskyvyttömyys on kyllä lisääntynyt.

Joitakin vuosia sitten otettiin käyttöön inkluusio eli periaatteissa kaikki lapset opiskelevat normaaliluokissa, tarvittaessa tuettuina ja mahdollisesti osittain erityisopettajan kanssa. Kuten arvata saattaa, ei resursseja ole löytynyt tarpeeksi. Niinpä meillä on nyt kaksi oikeutta vastakkain. Jokaisella oppilaalla on oikeus opiskella lähikoulussa kunnosta ja taidoista riippumatta. Toisaalta jokaisella oppilaalla on oikeus turvalliseen opiskeluympäristöön. Pitäisimmekö me aikuiset turvallisena sellaista työympäristöä, jossa joku päivittäin saa raivokohtauksen? Löytyykö rahat siihen, että näillä toisten turvallisuutta uhkaavilla lapsilla on koko ajan aikuinen avustaja vierellään? Löytyykö halukkaita avustajia murrosikää lähestyville lapsille?

Mikä sitten olisi näille lapsille parasta? Onko se meno tavalliseen kouluun, jossa on paljon oppilaita, erilaisia häiriötekijöitä, monenmoista poikkeusohjemaa, kuten vierailuja, esityksiä ja juhlia? Vai olisiko sittenkin parempi pieni koulu, jossa meno pyritään rauhoittamaan niin pitkälle kuin mahdollista?  Erityisen pettynyt olin ns. asiantuntijoiden lausuntoihin lehtijutussa. Kyllä näiden oppilaiden nyt vaan pitää kouluun päästä, se on heidän oikeutensa. Hoitoa ei tunnu riittävän monellekaan.

Mikä sitten tekee oppilaista näin käyttäytyviä? Onko yhteiskuntamme muuttunut niin, että se tuottaa keskittymiskyvyttömyyttä? Vai onko se aiemmin pelolla pidetty pimennossa? Näitä asioita ajattelin pohdiskella seuraavassa tekstissä.

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Täysin epätieteellistä vertailua

Olen käynyt melko nopeassa tahdissa läpi Merikarvian ja Siikaisten kirkonkirjoja. Jotenkin on yllättävän usein vastaan tullut kuolinsyynä hukkuminen. Yhdeltä emännältä taisi hukkua kaksikin miestä, ensimmäinen ilmeisesti myrskyllä mereen ja toinen koskeen. Rupesin miettimään, että hukkumistapauksien lukumäärä voisi olla vaikkapa nyt Pirkanmaata suurempi, kun järvien ja jokien lisäksi on mahdollista hukkua myös mereen. Tosin Siikainen ei taida yltää rannikolle saakka, mutta ei ole kovin kaukanakaan.

Niinpä päätin käyttää Hiskiä apuna. Otin vertailukunniksi Ikaalisen ja Viljakkalan. Ikaalisista ja Merikarvialta on haudattujen luetteloita 1600-luvun loppupuolelta, Siikaisissa ne alkavat 1774 ja Viljakkalassa 1800-luvun alussa. Meriakarvian seurakunnassa sellaisia haudattuja, joilla kuolinsyynä oli hukkuminen (*dru* Hiski-haussa) löytyi 1,6 % kaikista haudatuista. Siikaisissa vastaava osuus oli 2,0 %, Ikaalisissa (vuoteen 1850) 1,1 % ja Viljakkalassa 1,9 %. Paitsi mereen, järviin ja jokiin oli hukuttu myös paikkaan, joka ruotsiksi on brunn. Tarkoittaako se vedenottopaikkaa (kaivo, lähde) vai vetelää savenottopaikkaa ("saviprunnia"), on mahdoton tietää. Kaikenkaikkiaan merkittäviä eroja ei noiden paikkakuntien välillä näyttäisi olevan. 

Löydän kyllä heti paljon heikkouksia tästä hutkimuksestani. Ensinnäkin Ikaalinen on paljon muita suurempi. Kun Merikarvialla oli kaikkiaan 4171 haudattua, Siikaisissa 2293 ja Viljakkalassa 1789, oli Ikaalissa heidän määränsä 14 724. Toisekseen vanhat kuolinsyyt nyt ovat vähän niin ja näin. Lisäksi luetteloista ilmeisesti puuttuvat ne, joiden ruumista ei ole koskaan löydetty. Heitä ei ole voitu haudatakaan. Tosin kai haaksirikoissa kuolleille on pidetty siunaustilaisuuksia, mutta lieneekö heitä silti kirjattu luetteloon. Olisi varmaan myös pitänyt valita vertailukohdiksi "kuivempia" seurakuntia kuin Ikaalinen ja Viljakkala, joissa iso Kyrösjärvi on houkuttanut kalastamaan ja kulkemaan jäällä huonommallakin kelillä.

No, sain siis itselleni todistetuksi, että kaikissa noissa seurakunnissa on hukkuminen ollut suunnilleen yhtä yleistä. Ideani rannikon läheisyyden vaikutuksesta oli siis väärä.

perjantai 12. lokakuuta 2012

Ärsyttäviä autoilijoita

Kun edellisessä tekstissä aloitin ärsyttävistä asioista marmattamisen, jatkan vielä samalla linjalla. Pysytään siis ihan nykyajassa. Autoilijat kunnioittavat suojatielle pyrkivää jalankulkijaa kauhistuttavan vähän, jotkut eivät ollenkaan. Minäminä-ajattelu on muutenkin yleistä, mutta kun se tapahtuu ratin takana, on kanssaihmisten henki vaarassa. Minulle on tällä viikolla sattunut ainakin kolme tällaista autoilijaa kohdalle.

Pyöräreittini kulkee vilkasliikenteisen kadun yli, joten t a l u t a n pyöräni suojatietä pitkin kadun toiselle puolelle, muuten joutuisin odottamaan iät ja ajat. Kadulla on kaksi kaistaa kumpaankin suuntaan. Niinpä siis tässä päivänä muutamana hyppäsin pois pyörältä ja lähdin ylittämään suojatieta. Olen normaalimittainen ja tuolloin oli valoisa päiväaika. Liikuin määrätietoisesti, aikeistani ei voinut olla epäselvyyttä. Ensimmäinen auto pysähtyikin, mutta sen takaa, viereistä kaistaa tuli kovaa vauhtia henkilöauto. Se ei hiljentänyt ollenkaan, vaikka viereisellä kaistalla (samaan suuntaan) oli auto pysähtyneenä. Oli aivan senteistä kiinni, ettei auto osunut polkupyräni etuosaan. No jatkoin edelleen, ja taas seuraavalla kaistalla auto pysähtyi kiltisti antaen minun - jalankulkijan - mennä. Viimeisellä kaistalla tuli taksi, joka toki pysähtyi viime tipassa joutuen tekemään hätäjarrutuksen. Oli ilmeisesti olettanut, että minä väistän. 

Seuraavana päivänä ylitin kävelijänä katua, jossa liikenne ei nyt ole mahdottoman vilkasta. Kävelin reippaasti kohti suojatietä. Taas aivan kenkiäni viistäen edestäni kaahasi auto, joka ilmeisesti kiihdytti ehtiäkseen ennen minua. Pitäisi nähtävästi olla kännykkäkamera laukaisuvalmiina, kun kulkee liikenteessä. 

Nämähän voivat olla yksittäistapauksia. Ehkä tavallista tollompia autoilijoita vain on sattunut vastaan. Lehtien nettikeskusteluissa onnettomuusuutisten yhteydessä näkee kumminkin valitettavan paljon kommentteja, joiden mukaan pyöräilijän tai jalankulkijan tulisi aina väistää autoa. Kuljettaja kun ei kuulemma millään voi aina havaita kevyempää liikennettä. Pitää sovittaa nopeus sellaiseksi, että havaitsee! Vahinkoja ja virheitä sattuu kaikille, mutta tahallinen piittaamattomuus on eri asia. Mikään laki ei takaa yksilöllistä oikeutta ajella aina suurinta sallittua nopeutta (tai mieluummin vähän yli) muista välittämättä.

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Vanha rouva boikotoi

Stockmannilla on taas menossa Hullut Päivät. Luettelo jaettiin muutama päivä sitten. Selasin sen läpi, mutta minulle ei tuntunut löytyvän mitään. Kuten monesti ennenkin, luettelon vaatetarjonta lähes pelkästään ärsytti. Langanlaihojen mannekiinien yllä hyvältä näyttäviä asuja on vaikea kuvitella esimerkiksi minun ylleni, vaikka painoindeksini on ihan normaali. Mitä onkaan tarjolla ikäryhmälle 50 - 70? Tuskin mitään, takkeja lukuunottamatta. Ilmeisesti emme kiinnosta Stockmannia emmekä juuri muitakaan liikkeitä.

Joskus vielä kävelen vaateosastolle ja vietän siellä pari tuntia tutkimusta tehden. Kirjaan ylös, kuinka monta luettelon vaatteisiin sopivaa asiakasta näen. Uskallan nimittäin väittää, ettei sellaisia ole edes puolta asiakaskunnasta. No, jonkin vaatteen isompi koko saattaa passata, mutta useimmat vanhemmista naisasiakkaista - joita kuitenkin on aika paljon - jää nuolemaan näppejään. Tai yrittää epätoivoisesti ahtautua vaatteisiin, jotka on suunniteltu ihan erilaiselle vartalolle. 

Ok, onhan Hulluilla Päivillä muutakin kuin vaatteita. Itsekin olen joskus ostanut elektroniikkaa mielestäni edullisesti. Eikä vika ole pelkästään Stockmannin. Myös muiden liikeiden kuvastot ovat yhtä ärsyttäviä. Ehkä suunnittelijat voisivat katsoa kadulla ympärilleen. Eletty elämä näkyy, vaikka itsestään pitäisikin huolta. Ja saakin näkyä!

Haluaisin heittää liikeidean aikuisille naisille tarkoitettuja vaatteita vaikkapa verkossa myyvästä liikkeestä. Vaatteiden pitäisi olla hinnaltaan kohtuullisia, mutta ihan halvimpien kanssa ei tarvitse kilpailla, jos laatu on kohdallaan. Kokoja pitäisi olla ainakin 38:sta lähtien, ei siis pelkästään isojen tyttöjen vaatteita. Muodikkuutta pitäisi olla, mutta aivan pintamuotia ei tarvitse seurata. Jos verkossa toimitaan, pitäisi vaatteiden tarkat mitat olla näkyvissä, jotta palautuksia tulisi mahdollisimman vähän. Lisäksi tarvitaan hyvät kuvat vaatteesta monesta suunnasta niin, että yksityiskohdat näkyvät. Ikäryhmälläni on yleensä kohtuulliset tulot. Miksi meidän vaatettamisemme ei kiinnosta ketään?

maanantai 8. lokakuuta 2012

Huijaushuhu perätön

Muutama päivä sitten kerroin Tampereella 1911 liikkeellä olleesta huhusta, jonka mukaan joku olisi nostanut isot rahat henkivakuutuksesta, vaikka vakuutettu olisikin nähty myöhemmin elossa Amerikassa. Aamulehden jutun mukaan huhulle ei oikein tuntunut löytyvän pohjaa ja 6.10.1911 lehti julkaisikin tiedon, että kyseisen henkilön hauta oli omaisten pyynnöstä avattu.

Lehti tarkensi nyt, että kuollut oli ammatiltaan isännöitsijä ja kuolemantapaus oli sattunut Tukholmassa elokuussa 1909. Niinpä siis hänen hautansa avattiin 5.10.1911 ja vainaja tutkittiin. Jutun mukaan ruumis oli arkussa vielä niin hyvin säilyneenä, että vainajan saattoi tuntea. Paikalla olivat kaksi tohtoria (varmaankin lääkäriä), vainajan sisar ja veli, terveyspoliisin ja järjestyspoliisin edustajat, henkivakuutusyhtiön asiamies ja avustajia. Tämä joukko siis totesi, että arkussa oli se, jonka siellä pitikin olla. Jostain syystä vainajasta otettiin näytteitä, jotka lähetettiin tutkittavaksi.

Minkähänlaiset mahdollisuudet tuohon aikaan oli todeta kaksi vuotta takaperin kuolleen ihmisen henkilöllisyys? Tässä tapauksessa väitettiin, että vainajan saattoi vielä tuntea. Ehkä se on mahdollista, vaikka vähän oudolta tuntuukin. Tunnistamiseenhan eivät kelpaa vaatteet tai esineet, jotka kyllä saattaisivat säilyä pitempäänkin. Muuten tulee lähinnä mieleen hampaista tunnistaminen, vaikka en tiedäkään, millaisia tietoja hammaslääkärit tuohon aikaan potilaistaan keräsivät. Tietysti myös jokin fyysinen vamma tai poikkeavuus olisi voinut olla tunnistuksessa apuna. No, hyvä kumminkin, että asia selvisi ja kaupunkilaiset saivat mielenrauhan. 

Luultavasti huhuja Amerikassa nähdyistä suomalaisista oli enemmänkin liikkeellä. Kun sinne meni paljon väkeä, oli riittävän samannäköisiä helppo havaita, ainakin jos havaitsija oli ollut pitempään pois kotiseudultaan. Koti-ikäväkin saattoi edesauttaa tuttujen näkemistä.

lauantai 6. lokakuuta 2012

Se toimii sittenkin

Syyskuun alkupuolella kokeilin käyttöluvan hakemista Astian kautta, kuten tekstissä 14.9 kerroin. Osoittautui, että järjestelmä toimii, kunhan vain saa Astiasta haetuksi oikeat asiakirjat esiin. Niinpä minulle myönnettiin muutamassa päivässä käyttölupa Tampereen poliisilaitoksen osoitekortistoon kolmeksi vuodeksi. Voin sitä siis lähteä myöhemmin syksyllä tutkimaan. Hienoa! Minulla on paljon Tampereella asuneita sukulaisia, joiden vaiheisiin toivon kortistosta saavani lisävalaistusta. Kun rippikirjoja ei enää itse pääse tutkimaan, tarjoaa tämä jonkinlaisen kiertotien, toivottavasti. Taloudellisesti ei ole mitenkään mahdollista pyytää heistä kaikista seurakunnalta sukuselvitystä.

Ihan oma mokani sitten oli, että jouduin vaivaamaan Hämeenlinnan maakunta-arkistoa kyselyllä käyttöluvan myöntämisestä. Odotin nimittäin vastausta sähköpostiin enkä tajunnut katsoa Astiasta, jossa myönnetyt käyttöluvat näkyvät. No, arkisto vastasi ystävällisesti, kuten he yleensä aina tekevät. Varmaan Astian ohjeissa tämä asia oli selvitetty. Minä, joka aina jaksan oppilaitani muistuttaa ohjeiden lukemisen tärkeydestä, syyllistyn usein niiden sivuuttamiseen verkossa. Väittäisin, etteivät ihmiset yleensäkään lue ohjeita verkosta, eivät varsinkaan, jos ne ovat yhtä sivua pitemmät. (En muista, kuinka pitkät ne Astiassa ovat). Tässä olisi miettimisen paikka sivustoja suunnitteleville.

Nyt pitää sitten suunnitella Hämeenlinnan reissu. Aion ensin tehdä nimilistan Tampereella vuoden 1915 jälkeen asuneista sukulaisista. Ennen reissua on vielä uudestaan sukellettava Astian uumeniin ja tilattava tarpeelliset osoitekortit tutkijasaliin. Toivottavasti vielä muistan, miten ne löytyvät.

torstai 4. lokakuuta 2012

Isäntä vai ei?

Siikaisissa kuoli 1860 vanhaisäntä Erkki Mikonpoika Nauriskoski. Hän oli syntynyt 1795 Siikaisten Otamon Vanhatalossa, myöhemmin Mikkolaksi kutsutussa talossa. Hänen vaimonsa Maria Sakarintytär muutti leskeksi jäätyään vanhaan kotitaloonsa Pomarkun Kiilholmaan. Maria oli syntynyt 1806 ja kuoli Kiilholmassa 1867. He olivat avioituneet 1829. Lapsia pariskunnalla ei ollut.

Ihan en ole selvillä siitä, missä vaiheessa Erkistä on tullut tilallinen. Mielestäni hän ei missään vaiheessa ollut isäntänä sen paremmin Nauriskoskella kuin Kiilholmassakaan. Pariskunta nimittäin asui Kiilholmassa 1830-luvulla. Koska aiemmin näistä yhteiskunnallisen aseman määritteistä oltiin hyvin tarkkoja, päätin tarkistaa Erkin tilanteen uudemman kerran. Sivumennen sanoen olen monta kertaa naureskellut paikallislehtien kirkollisten ilmoitusten entisen tilallisen tyttärille, joita esiintyi pitkälle 1900-luvulle.

Takaisin Erkkiin. Hän muutti kotoaan Nauriskoskelle vuoden 1828 aikoihin. Samaan aikaan hänen veljestään Isakista tuli Nauriskosken isäntä. Edelleen seuraavassa rippikirjassa Erkki on merkitty isännän veljeksi. Vaimo Maria on tullut Pomarkusta 1829. Vuonna 1834 pariskunta on muuttanut Pomarkkuun. Sieltä he löytyvät Kiilholman tilalta, jonka isäntänä on Erkin veli Antti Mikonpoika. Otamon Vanhatalon ja Kiilholman suvut kietoutuivat mielenkiintoisella tavalla keskenään. Erkin veli Antti avioitui Marian äidin Anna Tuomaantyttären kanssa, joka oli jäänyt leskeksi. Erkin sisko Kaisa taas avioitui Marian veljen Juhon kanssa. Kiilholmassa Erkki on merkitty vävyksi. Sitähän hän oli, nimittäin Anna Tuomaantyttärelle. Erkki ja Maria palasivat Nauriskoskelle 1837. Nyt Erkistä sitten tuli vanhaisäntä.

Mysteeri näyttää säilyvän. On mahdollista, että isännyyden näkymättömyys johtuu puutteellisista merkinnöistä. Erkin veli Isak, Nauriskosken isäntä nimittäin kuoli 1833. Ehkä Erkki oli isäntänä hetken joko ennen muuttoaan Kiilholmaan tai sieltä palattuaan. Tämä vain ei ole tullut kirjatuksi rippikirjaan, mikä ei ole mitenkään poikkeavaa. Pappi näyttää tehneen muutokset mieluiten vasta uuteen rippikirjaan. Myös tilojen jakamiset voivat olla puutteellisesti kirjatut, vaikka en sellaiseen selitykseen tässä uskokaan. Pysyköön Erkki vanhana isäntänä.