torstai 7. joulukuuta 2017

Kreeta Vesilahdelta

Tämä ei tosiaan ole mikään sankaritarina, ihan vain tavallisesta naisihmisestä kertoilen. Törmäsin Aamulehdessä 1.1.1920 Kreeta Seppälän muistokirjoitukseen. Hän oli kuollessaan 85-vuotias ja oli lehden mukaan toiminut kiertokoulunopettajana kolmisenkymmentä vuotta. Kreeta ehti vain hädin tuskin itsenäiseen Suomeen. Kiertokoulunopettajat kuitenkin omalla työllään nostivat tavallisen kansan sivitystasoa ja siten valmistivat maata uuteen aikaan. Kreeta tuskin työskenteli enää maan itsenäistyttyä. Moni nuorempi kiertokoulunopettaja jatkoi 30-luvulle saakka pienten lasten opettajana. 

Mutta Kreetasta tarkemmin. Hän syntyi 1834 Vesilahden Köpin taloon, jonka isäntä hänen isänsä oli. Tästä tuli kuitenkin pian eläkeläinen ja entinen talollinen. Niinpä piti Kreetan aikuistuttuaan lähteä piiaksi. Sukunimi Seppälä lienee peräisin ajalta 1849 - 1884, jolloin Kreeta työskenteli Jokioisten kylän Seppälässä. 1884 hän muutti asumaan Jokioisten Rassalle ja sai tittelin kiertokoulunopettaja. 

Rippikirjat eivät tietenkään kerro, mikä sai Kreetan alkamaan opettajaksi. Ehkä piian ammatti kävi 50-vuotiaalle raskaaksi. Yhden kerran on pappi merkinnyt Kreetan olleen heikkonäköinen. Merkintä ei kuitenkaan toistu, joten se voi olla virhe. Tai sitten hän tarvitsi vain yksinkertaisesti silmälasit ja onnistui jostain sellaiset hankkimaan. 

Hänellä täytyi kuitenkin olla hyvä luku- ja kirjoitustaito sekä perustiedot opetettavista asioista. Lasten kanssa pärjäämisestä oli ainakin etua noin pitkällä uralla. Mitään merkintää koulutuksesta ei ole. Lieneekö sellaista seminaareissa vielä tuolloin edes ollut tarjolla? Ehkä joku aiemmin samassa työssä toiminut opasti hänet ammattiin. Jos muistokirjoituksen tieto 30 palveluvuodesta pitää paikkansa, olisi Kreeta lopetellut opettajan toimessaan joskus 1910-luvulla. Lainaan tähän loppuun muistokirjoitusta: "Hänellä oli harvinainen taito saada lapset voittamaan lukemisen ensi vaikeudet."

keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Sankareita?

Olen aina vierastanut sankari-sanaa. Nyt sitä on taas käytetty paljon, liittyen itsenäisyyden juhlavuoteen. Yritänpä siis selittää, mistä kaksijakoinen suhtautumiseni johtuu. 

Ymmärrän, että joku voi toimia poikkeuksellisessa tilantessa, kuten sodassa tai onnettomuudessa, muita rohkeammin ja neuvokkaammin. Tällainen voi toistua useammankin kerran. Häntä voi kutsua sankariksi siinä tilanteessa. Mutta tekeekö sellainen hänestä pysyvästi sankarin? Entä jos tällainen ihminen on sankaritekonsa jälkeen kohdellut muita ihmisiä, vaikka omaa perhettään, hirvittävän väärin? Eikö sankaria saa siitä arvostella? Kuinka paljon häntä pitää ymmärtää, koska hän on joskus menetellyt sankarillisesti? Tällaisia kysymyksiä nousi mieleen muutaman kirjaesittelyn kommenteista.

Sankaruuteen tuntuu usein liittyvän jonkinasteista fanatismia, joko sankarin omaa tai muiden. Se tuo menestystä, mutta tuottaa myös tuhoa. Urheilusankareiden surullisista kohtaloista uransa jälkeen olemme varmasti saaneet lukea iltapäivälehdistä ihan kyllästymiseen saakka. Kun ei tavallinen elämä menestyksen ja julkisuuden jälkeen enää maistukaan. Sankaritarinat ovat tarpeellisia. Nykyään niitä tarvitsee ja luo media, aiemmin ehkä enemmän vallanpitäjät. Ja tokihan me kaikki innostumme näistä kertomuksista. Vai jättääkö joku ne muka lukematta?

Itse tykkään enemmän niistä hiljaisista, joita ei sankareiksi sanota, mutta jotka nimityksen kyllä ansaitsisivat. Ehkä seuraavalla kerralla kerron jonkun sellaisen tarinan.

tiistai 21. marraskuuta 2017

Ikaalinen 1914

Uusin projektini on Historialliseen sanomalehtiarkistoon digitoitujen paikallislehtien läpikäyminen. Ei tietenkään kaikkien, vaan ainoastaan itseäni kiinnostavilla alueilla ilmestyneiden. Pirkkalan Uutisista taisin joskus kirjoittaakin. Nyt olisi vuorossa Ikaalinen-lehti. Se alkoi ilmestyä vuoden 1913 lopussa. Verkossa on luettavissa vielä vuoden 1920 numerot. Siitä eteenpäin lehtiä löytyy vapaakappalekirjastojen päätteiltä. Viimeiset siellä taitavat olla vuodelta 1927. Otetaanpa käsittelyyn ensimmäinen 1914 ilmestynyt numero ja valikoima sen paikallisuutisista.

Ikaalisissa syntyi edellisvuonna 328 lasta, joista 17 avioliiton ulkopuolella. Kuolleita oli 157, poismuuttaneita 190 ja seurakuntaan muuttaneita 125. Väkiluku kasvoi 106 hengellä ollen vuoden lopussa 12 764 henkeä. Seurakunta käsitti ymmärtääkseni sekä kauppalan että maalaiskunnan lähes koko väestön. 

Amerikan matkaa varten otettiin 1913 Ikaalisten ja Jämijärven piirin nimismieheltä passi 234 miehelle ja 90 naiselle. Kotimaahan jäi 60 vaimoa ja 169 lasta. Nimismiespiiriin saattoi kuulua myös Parkano, mikä on otettava huomioon verrattaessa lukuja aiempiin. 

Ikaalisten yhteiskoulun kevätlukukausi alkoi 15.1.1914. Paikkakunnalla oli siis jo tuolloin mahdollisuus käydä oppikoulua. Sitä hyödynsivät myös naapurikuntien oppilaat. Kansakouluja oli ainakin kirkonkylässä, Tevaniemessä, Luhalahdessa, Riitialassa, Kovejärvellä, Vahojärvellä, Vatulassa, Vähäröyhiössä, Kilvakkalassa, Juhtimäessä, Kurjella, Uurasjärvellä ja Jyllillä. Kuntakokouksen päätöksistä käy ilmi, että Ikaalisissa oli myös kulkutautisairaala ja mielisairaala.

Viinan keittämisestä sai rangaistuksen yksi henkilö. Luvattomasta viinanmyynnistä tuomittiin yksi henkilö. Yksi syylliseksi todistettu vapautettiin armahduskirjan nojalla. Viimeksi mainittuun tapaukseen voisi olla mielenkinntoista perehtyä joskus tarkemmin. Ehkä asiasta on uutisoitu Tampereella ilmestyneissä lehdissä. 



tiistai 14. marraskuuta 2017

Ei missään kirjoilla

Pari viikkoa sitten kirjoittelin vierasseurakuntalaisista haudatuista. Silloin unohtui mainita yksi syy toiseen seurakuntaan haudatuksi tulemiselle. Se on tietysti maantieteellinen läheisyys. Matka naapuriseurakunnan kirkolle voi olla huomattavasti lyhyempi kuin omalle. Joskus aiemmin olen tainnut aiheesta kirjoittaakin. Viimeksi olen tutkinut Viljakkalaan ja Parkanoon haudattuja muiden seurakuntien jäseniä. Kirjaan tällä kertaa heistä ihan yksittäisiä huomioita.

Viljakkalassa haudattiin kesällä 1917 eräs Arkangelin läänin Kemin kihlakunnan Pinojärven kirkonkylän talollinen. Hän oli syntynyt 1885 ja naimisissa. Enempää ei merkinnöistä selviä. Olisiko ollut kauppamatkalla vai asettunut kokonaan uudelle kotiseudulle?

Tuuloksen kunnan hoitolainen sairastui influenssaan ja kuoli tammikuussa 1924. Hänestä tiedettiin vain, että hän oli naimaton ja köyhä. Mitä hän teki Viljakkalassa? Parkanossa oli haudattu 1925 kankaanpääläinen kunnanhoidokki, mutta tämä oli asunut aiemmin Parkanossa.

Huhtikuussa 1929 kuoli kuukauden ikäinen romanilapsi keuhkokuumeeseen. Hänen äitinsä oli kotoisin Alajärveltä. Parkanosta löytyi kaksi siellä kuollutta romania. Toisen kohdalle pappi oli kirjannut, ettei asianomainen ollut kirjoilla missään, ei seurakunnassa eikä siviilirekisterissä. Mies oli 56-vuotias vuonna 1931. Tuolloin sellainen oli siis mahdollista.

30-luvulla Parkanossa kuoli muutamia Savosta kotoisin olleita rautatietyöläisiä ja heidän perheenjäseniään. Olikohan rata Poriin tuolloin rakenteilla?

Viljakkalassa näyttää olleen talvisodan jälkeen kirvulaisia. Kun jatkosota päättyi, paikkakunnalle tuli evakkoja Antreasta. Vielä 1947 on haudattuihin kirjattu eräs Inkerin pakolaisseurakuntaan kuulunut työmies. Tämä oli naimisissa. Saikohan vaimo jäädä Suomeen, jos siis oli inkeriläinen? Vastaavasti Parkanossa oli talvisodan jälkeen Hiitolasta tulleita, jatkosodan jälkeen taas ainakin kaukolalaisia. Eräs 41-vuotias inkeriläinen työmies kuoli siellä 1943.


tiistai 7. marraskuuta 2017

Mihin ne kaikki mahtuvat?

Olen viime aikoina saanut muutamilta sukulaisilta lisää valokuvia, siis ihan oikeita paperisia kuvia. Entuudestaankin niitä oli huomattava määrä. Kuvat esittävät sukulaisia, naapureita, omia vaiheitani, lapsuusmaisemia ja ties mitä. Sanoin kuvat ottaessani, että skannaan ne itselleni ja muille talteen. Säilyttää en luvannut. Tällä hetkellä skannaus on meneillään ja kestää vielä jonkin aikaa. Mutta mitä sen jälkeen? Hävitänkö paperikuvat vai yritänkö keksiä niille jonkin säilytyspaikan? Jälkimmäinen on todella vaikeaa. Kuvat tuskin kiinnostavat mitään arkistoa tai museota, ne eivät ole erityisen harvinaisia. 

Olen siinä iässä, etten voi kuvitella isompaan asuntoon muuttamista. En rupea hankkimaan lisää tilaa valokuvien takia. Tällä hetkellä ne ovat vallanneet alueen, jota olisi tarvis käyttää muuhun. Toki yritän löytää paikan kaikkein vanhimmille alkuperäisille kuville. Joukossa on kuitenkin myös kopioita, 60-luvun värikuvia ja paljonkin myöhempiä otoksia. Värikuvat vaatisivat jo korjauksia. En tiedä, jaksanko sellaiseen ryhtyä. 

Entä jos teen niin kuin tällä hetkellä suunnittelen? Säilytän suurimman osan kuvista vain digitaalisina. Kuvaformaatti varmaan jossain vaiheessa muuttuu, vaikka jpg tuntuukin yllättävän pitkäikäiseltä. Ehkä jaksan vielä tulevaisuudessa siirtää kuvat seuraavaan tallennusmuotoon. Voin jakaa niitä kaikille vähänkin kiinnostuneille, jotta ne eivät jää vain minun tallenteisiini. On kuitenkin olemassa vaara, että ne jossain vaiheessa häviävät samoin kuin niin monet paperikuvat ovat hävinneet. Onko se suuri menetys joskus kolmen, neljän sukupolven päässä? Kyllä kai 1900-luvun loppupuoliskosta kuitenkin jää valtavasti kuvia.

tiistai 31. lokakuuta 2017

Vierasseurakuntalaisia

Pari viikkoa sitten väitin, että muutamista Pirkanmaan seurakunnista puuttuisi SSHY:n digitoinneista haudattujen luetteloita vuosilta 1915 - 1935 (suunnilleen). Vedetäänpä takaisin. Ainakaan mainitsemistani ei puutu. Rajavuotta ei vain ole päivitetty hakemistoon. Samanlainen tilanne on myös Viljakkalassa. Muita en ole tullut nyt tarkistaneeksi, mutta otetaan sekin ohjelmaan. Ehkä siis jonkun ajan kuluttua lisätietoa aiheesta, 1918 kuolleiden kirjaamisesta luetteloihin.

Edellä mainitun huomion tein, kun katsoin Viljakkalaan haudattuja vierasseurakuntalaisia. Siellä kun on suvussa ollut liikettä Tampereen ja Ylöjärven suuntaan. Miksi vierasseurakuntalaiset haudatut kiinnostavat? Koska jotkut muualle muuttaneet tulivat haudatuiksi entiselle kotipaikkakunnalleen. Joukossa oli niin vanhempana Tampereelle siirtyneitä kuin nuorena työnhakuun lähteneitä. Myös jälkimmäisten lapsia haudattiin isovanhempiensa kotiseurakuntaan. Ennen kuolemaa ei välttämättä enää käyty työssä, silloin lapsuuskoti ehkä tarjosi viimeisen majapaikan.

Vuoden 1918 sotaan liittyvät kuolleet ovat oma lukunsa, mutta heistä joskus toisen kerran. Myöhemmät sodat näkyvät luetteloissa isona määränä vierasseurakuntalaisia haudattuja. He olivat peräisin luovutetun Karjalan alueen seurakunnista, jotka olivat olemassa vuoden 1949 loppuun saakka. Useimmat seurakuntien jäsenistä siirtyivät uuden asuinalueensa seurakuntaan jo vähän aikaisemmin. Varmaan myös Suomessa kuolleita inkeriläisiä löytyisi luetteloista, vaikka minun silmiini heitä ei nyt sattunutkaan.

Vierasseurakuntalaisiksi laskettiin myös omassa kunnassa asuneet siviilirekisteriin kuuluneet henkilöt. Heidät on haudattu kirkkomaalle ja hautaus on kirjattu näin. Muutamia ortodokseja (kreikkalaiskatolisia) löysin niin ikään luettelosta. Muita uskontokuntia ei pienessä seurakunnassa näkynyt.



torstai 26. lokakuuta 2017

Perukirjojen aukkoja

Olen useasti etsinyt tietoa perukirjoista. Hyviä tietolähteitä ovat olleet esimerkiksi naimattonien henkilöiden perukirjat, joissa on koko sisarussarjan tilanne selvitetty. Taisi olla niin, että perintäoikeus ulottui aiemmin serkkuihin saakka. Muistan yhden sukulaisen perukirjan, jossa sukua oli selvitetty todella laajasti. No, hiljattain olin taas perukirjojen kimpussa. Löysin muutamia ongelmakohtia.

Nokialta Tampereelle muuttaneen pariskunnan (joista toisen perukirjasta oli kyse) mukana oli virkatodistuksen mukaan seurannut neljä tytärtä ja yksi poika. Ihan hyvä muuten, mutta perukirjoituksessa oli läsnä myös toinen poika. Hän oli varmaan ollut aikuinen muuton tapahtuessa ja siksi jäänyt pois virkatodistuksesta. Muita virkatodistuksia ei ollut, mitään katkeamatonta ketjua kaikista perillisistä ei siis ollut saatavissa. Perukirjoituksen laatijan huolimattomuutta? Osa virkatodistuksista kadonnut raastuvanoikeuden pöytäkirjoista? 

Eräs sukulainen on kadonnut 30-luvulla, mahdollisesti Venäjälle. Avasin suurin odotuksin hänen 50-luvulla kuolleen naimattoman sisarensa perukirjan. Tältä kun jäi jotain perittävääkin. Kenties lähisuvulla oli jotain tietoa kadonneesta lampaasta, tai ainakin kuolleeksijulistamisen päivämäärä löytyisi. Ei mitään. Seurakunnan antama virkatodistus, jossa sanottiin, ettei veljen olinpaikka ole tiedossa. Se ilmeisesti riitti. Miten perintö jaettiin, ei perukirjasta selviä. Jätettiinkö kadonneen veljen osuus jonkun haltuun vai sivuutettiinko hänet? En tiedä. 

Ehkä minulla vain oli liian suuret odotukset. Ehkä ennen ei oltu niin tarkkoja perukirjojen suhteen. Tai ehkä virkatodistuksia oli vain yksi kappale eikä se tullut mukaan raastuvanoikeuteen toimitettuun kappaleeseen. Taas muistutus siitä, että lähteitä pitää olla useampia.

tiistai 17. lokakuuta 2017

Hivutukseen ja ampumahaavoihin kuolleita

Toisinaan näkee esitettävän, etteivät seurakunnat halua 100 vuotta nuorempia kirkonkirjoja julkisuuteen, koska vuonna 1918 tehdyt merkinnät ovat mahdollisesti ikäviä. Itse en ole väitteeseen koskaan oikein uskonut, sillä hävinnyt puoli oli vahvoilla isoissa seurakunnissa, joissa papit tuskin edes tunsivat tai tiesivät kaikkia laumansa jäseniä. Nyt monet seurakunnat ovat onneksi linjanneet, että haudattujen luetteloissa riittää lain vaatima 50 vuoden salassapito. Niinpä SSHY:n jäsensivuille on alkanut ilmestyä tuoreempia luetteloita.

Jo aiemmin ovat Tampereen seurakunnat sallineet kuolleiden luetteloiden tutkimisen mikrofilmiltä tuohon 50 vuoden rajaan saakka. Valitettavasti en tullut sieltä tehneeksi muistiinpanoja vuoden 1918 osalta. Sellainen muistikuva kuitenkin on, että siellä on vain todettu jonkun kuolleen vankileirillä tai taisteluissa ilman ihmeempiä kommentteja. SSHY:n hiljattain digitoimista haudattujen luetteloista näyttää muutamien Pirkanmaan seurakuntien (Mouhijärvi, Hämeenkyrö, Karkku) osalta kyllä puuttuvan alkupää eli suunnilleen vuodet 1915 - 1920 (tai 1930). Parkanon seurakunnasta 1918 on mukana. Seuraavassa siitä muutamia havaintoja.

Valkoisella puolella taistelleita löysin haudattujen luettelosta kaikkiaan kahdeksan. He olivat kaikki kuolleet taisteluissa tai niissä saamiinsa haavoihin. Mainittuja paikkoja olivat Epilä (Tampereella), Kyröskoski (Hämeenkyrössä), Tampere ja Pälkäne. Punaisen puolen väkeä oli kaatunut erityisesti Tampereen taisteluissa.

Kaikkiaan hävinneen osapuolen kuolleita oli laskujeni mukaan 33. Yli puolet heistä oli kuollut vankeudessa. Muutama lienee teloitettu. Ainakin yhdestä pakoyrityksestä ja yhdestä kuolemantuomiosta on maininta. Kaiken kaikkiaan tekstit ovat hyvin asiallisia ja yksityiskohtaisia.  Yleensä on mainittu kuolinsyy, paikka sekä se, keneltä tieto kuolemasta on peräisin.

Tiedän, että laskelmani poikkeaa Sotasurmat- projektin vastaavasta. Sieltä löytyy 53 Parkanossa kirjoilla ollutta. Ero selittynee minun tekemieni laskuvirheiden lisäksi yhdellä räjähdysonnettomuudessa kuolleella, vankileiriltä vapautumisen jälkeen kuolleella ja vasta myöhemmin tietoon tulleilla kuolemantapauksilla. Kenties jotakin löytyisi vielä, jos haudattujen luetteloa selaisi eteenpäin. Nyt lopetin vuoden 1919 loppuun. Rippikirjojen merkinnät ovat sitten tietenkin oma lukunsa. Niitä pitää odottaa vielä ainakin ensi vuoteen.

tiistai 3. lokakuuta 2017

Vanhan keittokirjan ohjeita

Viimeksi ihmettelin, mitä mahtoivatkaan olla peltileipä, ankkurimehu ja buurilaiskahvi. Otetaanpa selvää, miten niitä valmistetaan. Peltileipä on jonkinlainen makea vehnäleipä, pullaksi taitaisin sitä luonnehtia. Vehnäjauhojen, sokerin, munien, hiivan, voin ja maidon lisäksi siihen laitetaan manteliseosta: manteleita, fariinisokeria, sulatettua voita ja vehnäjauhoja. Seos levitetään taikinalevylle ja koko homma "kypsennetään heti hyvässä uuninlämmössä". Mahdollisesti nimi tulee uunipellistä, jolle noussut taikina levitetään. 

Ankkurimehu aukesi huonommin. Siinä nimittäin tarvitaan ankkuriksi nimitettyä laitetta. Riipimättömät mustat ja punaiset viinimarjat sekä vadelmat pannaan hanalla varustettuun ankkuriin. Kiehuvaa vettä päälle niin, että marjat peittyvät. Kansi kevyesti päälle ja ankkuria pidetään muutama päivä tavallisessa huoneenlämmössä. Sitten ankkurin kansi tarkasti kiinni ja astiaa säilytetään kellarissa kuudesta seitsemään viikkoa. Lopuksi mehu siivilöidään pumpulin läpi pulloihin. Mielessä kävi viinin valmistaminen, mutta ei kai tässä siitä kuitenkaan ole kyse.

Entä buurilaiskahvi? Pannukahvia, jonka valmistuksessa käytetään myös kahvinselvikettä (pieni pala). Mitä lienee ollut, itse en sellaista lapsuudesta muista, vaikka pannukahvia olen monet kerrat valmistanutkin. Suolaa kai jotkut laittoivat, mutta selvikettä... Kahvia keitetään viitisen minuuttia ja annetaan sen jälkeen selvitä. Lopuksi kahvin sekaan vispilöidään kiehumispisteeseen kuumennettu maito. Määrät ovat erikoiset, vettä kaksi kupillista, maitoa viisi kupillista. Todellista maitokahvia. Mikä siitä tekee buurilaista? Viittaako nimi buureihin? En tiedä, kertokaa te, jos tiedätte.

tiistai 26. syyskuuta 2017

Vanha keittokirja

Hyllystäni löysin keittokirjan, jonka olen joskus sukulaiselta saanut lahjaksi. Kirja on nimeltään Kotiruoka. Sen ovat toimittaneet Edit Reinilä, Sofie Calonius ja Valma Krank. Minun kappaleeni kuuluu neljänteen painokseen ja on ilmestynyt 1913. Ensimmäinen painos tuli viisi vuotta aikaisemmin. Kirjan on saanut lahjaksi isoäitini muutama vuosi ennen naimisiinmenoaan. On kirjaa käytettykin, mutta ei se mikään irtolehtipainos ole. Tällä kertaa pikaisia silmäyksiä opukseen. Joskus toisen kerran voisin yrittää tarkempaa analyysiä ruokakulttuurin muutoksista 100 vuoden aikana.

Kirjan rakenne on aika perinteinen, joskus 80-luvulla ostamani noudattelee melko lailla samaa kaavaa: leivonnaiset, aamiais- ja voileipäruuat, liemiruuat (keitot), lisäruuat liemiin, eturuuat, kasvisruuat, kastikkeet, jälkiruuat, kakut, juomat, säilykkeet, päivällisehdotuksia jne. Makkaran valmistusta ei 80-luvulla enää käsitelty eikä muistaakseni heinälaatikossa keittämistäkään. Toki olen molemmista aiemminkin kuullut. Voin käyttö tuntui olevan sata vuotta sitten runsasta.

Makea leivonnainen nimeltä peltileipä on ainakin itselleni outo.  Kun selasin aakkosellista hakemistoa, vastaan tulivat ankkurimehu, avenavelli, buurilaiskahvi, hirvensarvet, Jenny Lindin keitto, kaljakeitto, kaurakeitto, kuoriaiset, langonkakku, lumivanukas, lumivuori, norjalainen kaviaari, piikkisikakakku, saagokeitto ja vehnäsmaito. Enpä ole tainnut noista kuulla, saati että olisin itse laittanut. Ehkäpä seuraavalla kerralla esittelen teille niistä muutaman.

tiistai 19. syyskuuta 2017

Suoniemi 1913

Lehtien parissa tänäänkin. Tällä kertaa löysin 20.1.1913 ilmestyneestä Kansan Lehdestä nimimerkki (?) Riitaniityn Esan kirjoituksen otsikolla Siuro. Kyseessä on lähinnä mielipidekirjoitus, jonka kirjoittaja nojaa omaan muistiinsa. Mielenkiintoista kuitenkin tietää, miten 1913 koettiin maailman (tässä tapauksessa Siuron) muuttuneen parissakymmenessä vuodessa.

Siuro on taajama, joka nykyisin kuuluu Nokiaan. Aiemmin se oli Suoniemeä ja hiukan Pirkkalaakin. Rippikirjoihin ilmestyi jossain vaiheessa 1800-luvulla Siuro såg. Kylä syntyi kosken ympärille ja sai rautatien myötä aseman. Myös laivat kulkivat kylään ainakin Mouhijärveltä ja Hämeenkyröstä. Vanhoja kyliä olivat kartanoiden ympärille syntyneet Kulju ja Kauniainen.

Esan muistin mukaan 1890-luvun alussa kartanoilla oli suhteellisen hyvinvoivia torppareita, jotka saivat käyttää myös metsää hyväkseen. Uusiakin torppia syntyi ja työtä oli myös kartanoiden palkollisille. Kirkkoveneillä kuljettiin Kulovettä pitkin kirkkoon sunnuntaisin eikä suuren maailman murheista välitetty. Idylliä?

Kirjoitushetken tilanteen  Esa näki synkkänä. Kartanot olivat joutuneet tukkiherrojen huostaan. Torpparien asema oli muuttunut epävarmaksi, heitä häädettiin kotikonnuiltaan. Torppien vanhuksia myytiin huutokaupalla hoidettaviksi ja nuori väki siirtyi "palkkaorjiksi" sahoille ja teollisuuslaitoksiin. Palstatiloja oli syntynyt, mutta tilallisten aseman kirjoittaja koki heikoksi, koska maan hinta ja korot olivat korkealla. Kuljusta oli lähdetty myös Amerikkaan. Kirkot olivat tyhjillään ja kirkkoveneet lahonneet. Tervein osa työväestä oli mukana raittiusyhdistyksen, työväenyhdistyksen ja osuuskaupan toiminnassa. 

Se, että Kansan Lehden kirjoittaja kehui yhdistyksiä ja moitti palkkatyöväen asemaa, ei yllätä. Sen sijaan vanhojen hyvien aikojen nostalginen esiin tuominen tuntui oudolta.

tiistai 12. syyskuuta 2017

Hedvig - sukua?

Satuin huomaamaan Aamulehden kuolinilmoituksen 10.7.1918. Hedvig Ahlgren, os. Kellosalmi,  oli kuollut Orivedellä 86 vuoden kolmen kuukauden ja yhden päivän ikäisenä. Kellosalmi-nimisiä kuului sukuuni Orivedellä. Olisiko Hedvig kenties esiserkku? Jos ovat laskeneet iän edes suurinpiirtein oikein, pitäisi kastettujen luettelon kertoa hänestä lisää.

Aivan oikein, 7.4.1832 syntyi Oriveden Suomasemassa tyttölapsi, joka sai nimekseen Hedvig. Hänen vanhempansa olivat Kellosalmen lampuoti Pietari Samulinpoika ja tämän vaimo Hedvig Juhontytär. Itse asiassa muistiinpanojeni mukaan Hedvig oli sukua sekä isänsä että äitinsä kautta. Siispä selvittämään rippikirjoista vastasyntyneen myöhempiä elämänvaiheita.

Siellähän Hedvig oli, Kellosalmessa muun perheen kanssa, kävi välillä Tampereella, mutta palasi sieltä kotiin. 1858 hän avioitui Koivuniemen Tanhuanpään pitäjänsuutari Herman Adolf Ahlgrenin kanssa. Lapsia syntyi ainakin neljä. Asuinpaikka vaihtui Pappilaan, ja siellä Hermannista tuli lopulta torppari. Hän kuoli 1884. Hedvig, jota nyt rippikirjassa sanottiin Hetaksi, asui leskenä torpassa. Lapset muuttivat yksi kerrallaan pois. Heta eli 1900 - 1909 tyttärensä perheessä Pappilassa. Todennäköisesti myös viimeiset vuotensa, joiden rippikirjoja ei vielä pääse katsomaan. Esiserkun elämää selvitetty.

tiistai 5. syyskuuta 2017

Karttoja Turussa

Nyt varmaan luulette, että teen sukututkimusta sinne tänne pomppien. Ei se ihan niin ole, enempikin innostun kirjoittelemaan näitä tekstejä sivusilmällä tehdyistä huomioista. Tällä kertaa kartoista, jotka tulivat esiin, kun tein Vakassa Turun maakunta-arkistoon kohdistuneita hakuja. On muuten Vakassa vielä tuolla nimellä. Ymmärtääkseni näitä karttoja ei ole digitoitu. Ellei niitä sitten ole myös Helsingissä niin, että ne olisi kuvattu siellä. Seuraavassa muutama sana kartoista.

Niiden aikaväli on 1625 - 1964. Ne kuuluvat Turun ja Porin läänin kartat ja piirustukset -kokoelmaan ja käsittelevät tiestöä, isojakoa, järvien ja koskien perkausta, yksittäisten tilojen tiluksia, taajamien kaavoja, ja löytyypä muutama nuotta-apajakarttakin. Mukana on myös rakennuspiirustuksia. Minua kiinnostaa tietenkin eniten, mitä löytyy vanhan Satakunnan nykyisin Pirkanmaahan kuuluvista alueista. No, ainakin Ikaalista, Hämeenkyröä, Mouhijärveä, Ylöjärveä, Nokiaa ja jopa Tamperetta. 

Joskus, kun aika riittää, voisin pyytää nähtäväksi vaikka Ikaalisten kauppalan kartan vuodelta 1858. Juuri tuohon aikaan siellä ei tainnut asua sukua, hieman myöhemmin kyllä. Kauppalan kartta löytyy myös vuodelta 1908, mikä sopisi itse asiassa paremmin. Myös Suomen postikartta 1911 voisi kiinnostaa, jos se on tarpeeksi yksityiskohtainen. Tampereen kehitystä voisi seurailla karttojen avulla. Ylipäätään jos tutkii entisen Turun ja Porin läänin alueita, voi kartoista löytyä mielenkiintoista lisätietoa. Tai vaihtoehtoisesti kuvitusta sukujulkaisuun.

perjantai 25. elokuuta 2017

Eräs vuosiluku ja esivanhempien ketjuja

Kun ajelin tässä yhtenä päivänä kaupungilla, kiinnitin huomiota kauniiseen kerrostaloon. Sen seinään oli maalattu vuosiluku 1922. Tämä sai ajatukseni liikkeelle, vaikka minulla ei ole tuohon taloon minkäänlaista yhteyttä. Mitä omassa suvussani tapahtui 1922? Isovanhempani saivat kolmannen lapsensa. Toinen isoäitini muutti Tampereelle. Siinäpä ne taisivat ollakin, jos pysytään suorissa esivanhemmissa. Vanhempani eivät olleet vielä syntyneet.

Kuinka paljon sukulaisia oli tuolloin elossa? Varmaan enemmän kuin nykyisin, sillä lapsiluvut olivat suuria. Ongelmana kysymyksessä on sukulaisuuden määrittely. Parempi kysymys voisi olla, kuinka pitkiä elossa olevien esivanhempien ketjuja tuolta ajalta löytyy. Minun kohdallani ketjut ovat kolmen sukupolven mittaisia. Vaikka siirtäisin vuosilukua niin, että vanhempani tulevat mukaan, ei tulos siitä muutu. Samanaikaisesti on ollut elossa vain kolme sukupolvea. Jos laajennan tarkastelua serkkuihin, pääsen neljään.

Olen toki nähnyt valokuvia, joissa on ollut neljä tai viisi sukupolvea samassa kuvassa. Se edellyttää yleensä, että nuorin heistä on vasta pieni lapsi. Lisäksi jälkeläisiä on useammassa polvessa pitänyt tehdä melko nuorena. Ja tietysti vanhimman on pitänyt elää aika iäkkääksi. Omalla kohdallani asia kaatuu siihen, että vanhempani olivat sisarussarjansa nuorimmasta päästä. Eivätkä isovanhempani aikanaan kiirehtineet naimisiin ja lasten tekoon.

Entä jos laskisin, kuinka monta esivanhempaa on ollut ylipäätään elossa sadan vuoden sisällä? Pääsin välille 11 - 17. Haarukka on iso, koska joukossa on yksi aviottomana syntynyt, jonka isästä ei ole mitään tietoa. Kaikki ovat jo manan majoille menneitä. Katoavaisia olemme.

tiistai 15. elokuuta 2017

Kuolleiden luettelot täydentyneet

Seuraava liittyy SSHY:n jäsensivuihin eikä mahdollisesti kiinnosta ei-jäseniä. Ehkä kuitenkin jäsenyyttä harkitsevat voivat lukaista tekstin läpi. Kun sukuani on asustellut ympäri Pirkanmaata, olen seurannut kirkonkirjojen digitoinnin etenemistä erityisesti siellä. 1900-luvun osalta tietoja löytyy enemmän SSHY:n jäsensivuilta kuin kaikille avoimilta arkistolaitoksen sivuilta. Nyt seurakunnat näyttävät luopuneen 100 vuoden säännöstä kuolleiden luetteloiden osalta. Monessa seurakunnassa on siirrytty lain edellyttämään(?) 50 vuoden rajaan. On siis mahdollista löytää sukulaisen tarkka kuolinaika aina vuoteen 1967 saakka. Edellyttäen että vapaaehtoiset digitoijat ovat olleet liikkeellä. 

Pirkanmaan tilanteesta. Uutta (vuoden 1917 jälkeistä) on tullut ainakin seuraaviin seurakuntiin: Huittinen (kuolleet 1917 - 1965), Hämeenkyrö (kuolleet 1937 - 1967, vierasseurakuntalaiset kuolleet 1942 - 1967), Karkku (kuolleet 1935 - 1967), Karvia (kuolleet 1917 - 1957), Kiikka (kuolleet 1917 - 1966, vierasseurakuntalaiset kuolleet 1917 - 1967), Kuru (kuolleet 1940 - 1967), Mouhijärvi (kuolleet 1933 - 1966, vierasseurakuntalaiset kuolleet 1917 - 1966), Suodenniemi (kuolleet 1946 - 1966, vierasseurakuntalaiset kuolleet 1917 - 1965), Urjala (kuolleet 1917 -1920) ja Ylöjärvi (kuolleet 1951 - 1967, vierasseurakuntalaiset kuolleet 1960 - 1962). Nuo kuolleet vierasseurakuntalaiset kannattaa tarkistaa. Sieltä voi löytyä joku muualle muuttanut, mutta kotipaikkakunnalleen haudattu.  

Kuolinsyyt on ensin merkitty tekstinä. Vähitellen ne muuttuvat numeroiksi. Ehkä koodit jostakin verkosta löytyvät, itse en jaksanut etsiä. Jonkun lähisukulaisen kohdalla asia voisi kiinnostaakin, mutta sellaisia ei tällä kertaa tullut vastaan. Muille riittää kuolinaika.

Lopuksi pieni toivomus. Kun muutamissa seurakunnissa on digitoitu jotakin aineistoa yli tuon sadan vuoden rajan, on säännöstä kuitenkin pidetty kiinni niin, että julkaisuhetkellä alle sata vuotta vanha tieto on linkitetty salauksesta kertovaan kuvaan. Näin on esimerkiksi Ikaalisten muuttaneiden luettelon kohdalla, joka on ilmeisesti 1915 digitoitu vuoteen 1931 asti. Olisi hienoa, jos joku ehtisi laittaa vuosien 1916 ja 1917 linkit nyt oikeisiin kuviin. On mahdollista, että yllä olevassa luettelossakin on jokin vastaava tapaus, ihan kaikkia linkkejä en nimittäin avannut.

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Uudelleen Helenankadulla

Kiitos Esko K-niemelle ystävällisestä kommentista taannoiseen tekstiini. Se palautti mieleeni hyvät aikomukseni hankkia kuvia Armonkalliosta 100 vuotta sitten. Olenko edennyt asiassa? Hyvin vähän. Jossain vaiheessa kaivoin esille sähköpostiosoitteen, josta Tampere-seuran kuvista voisi kysellä. Yhteydenotto on jäänyt, ihan omaa saamattomuuttani. Kun vanhojen sanomalehtien digitointi on edennyt kirjoitukseni jälkeen, päätin nyt katsoa, onko Helenankadusta jotain vuosien 1911 - 1920 lehdissä. Tyydyin Tampereella ilmestyneisiin lehtiin, Helenankatuja kun lienee useammassa kaupungissa. 

Varsinaisiin uutisiin katu oli päässyt vain kaksi kertaa. Tuossa Helenankatu 2:n saunassa tapahtui varkaus kesäkuussa 1915. Jutussa ei mainita mitään varastetusta tavarasta eikä varkauden uhriksi joutuneesta. Toinen uutinen käsitteli vesijohtoverkon laajentamista Armonkallion alueella. Vesijohtoa suurennettiin osalla katua 50 mm:stä 100 mm:iin. Lisäksi sitä jatkettiin kadun lounaispäässä 50 mm:n paksuisena. Ajan tapahtumiin liittyy myös vuosina 1917 ja 1918 toistunut ilmoitus maidon jakelusta useissa osoitteissa, mm. Helenankatu 10:ssä. Jakelu tapahtui tietenkin korttia vastaan. Mitä lienee tuossa talossa ollut, mahdollisesti kauppa?

Muuten Helenankatu tuli esille vain ilmoituksissa. Asuntoja oli vuokrattavana, tavaroita oli kadotettu ja löydetty, kaikenlaista oli myytävänä, huutokauppojakin pidettiin ja erilaiset ammatiharjoittajat mainostivat palvelujaan. Tein pienen luettelon näissä ilmoituksissa esiintyvistä nimistä. Helenankadulla vaikuttivat ainakin Heikki Helin, A. Helin, O. Rantanen, E. Rantanen, M. Henriksson, Svanholm, H. Kenkkilä, A. E. Päivinen, Lindberg, Lahti, J. Hakala, Sundell ja A. Lehtinen. Monesta ilmoituksesta puuttuivat nimet kokonaan.

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Aamulehdestä 100 vuotta sitten, osa 2/2

Näin heinäkuun viimeisenä päivänä jatkan sata vuotta sitten ilmestyneen Aamulehden paikallisuutisten tarkastelua. Muistin virkistämiseksi, kyse on 3.7.1917 julkaistusta lehdestä.

Etusivulla oli kuusi kuolinilmoitusta. Yhden vainajan ikä ei käy selville. Nuorin muista oli 18-vuotias, vanhin oli ehtinyt täyttää 70. Muuten poisnukkuneet olivat keski-ikäisiä. Kahden kuolinsyy käy ilmi teksteistä, toinen kuoli umpisuolentulehdukseen, toinen ankaran keuhkotaudin murtamana. Kolmas kärsi ennen kuolemaansa ankaria tuskia ja neljäs koki äkkikuoleman. 

Kuolinilmoituksen mukaan äkkikuoleman kokenut hammaslääkäri Rauvola oli muistokirjoituksen perusteella kuollut sydänkohtaukseen. Hän olisi kuun lopussa täyttänyt 43 vuotta. Hänellä oli vaimo ja neljä lasta. Jäin pohtimaan, miten tuohon aikaan hampaita hoidettiin. Poistaa niitä tietenkin osattiin, mutta varmaan paikatakin.

Tampereella oli ollut auki palomestarin virka. Hakijoita virkaan oli kahdeksan, aina Turkua ja Viipuria myöten. Palotoimisto asetti ensimmäiselle ehdokassijalle vt. palomestari Urho Aaltosen Tampereelta. Vaalin suoritti kaupunginvaltuusto ilmeisesti juuri lehden ilmestymispäivänä.

Jatketaanpa vielä valinnoista. Huittisten kappalaiseksi valittiin Mouhijärven kappalainen E. J. Hakala, joka sai 3002 ääntä. Kahden muun ehdolla olleen äänimäärät olivat 25 ja 156. Ylivoimainen voitto siis. Muistaakseni kirkollisissa vaaleissa ei vielä tuolloin tunnettu yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta.

Tampereen Osmonmäessä oli tapahtunut varkaus. Erään tehtaantytön asunnon piirongin laatikosta oli hänen työssä ollessaan viety 125 markkaa rahaa. Vorot olivat lisäksi rikkoneet piirongin. Mokomat!

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Ida tuomiolla

Kerrotaan heti aluksi myönteiset seikat. Ida Sofia, 1898 syntynyt torpparintytär Pirkkalasta, sai valtiorikosoikeudelta kolmen vuoden kuritushuonetuomion avunannosta valtiopetokseen. Onneksi tuomion täytäntöönpanoa lykättiin viidellä vuodella, jonka jälkeen tuomio raukesi ellei hän syyllistynyt koeaikana mihinkään rikolliseen. Nykyisin kai sanoisimme, että tuomio annettiin ehdollisena. Päätös julistettiin elokuun 14. päivä 1918. Ida oli kuitenkin passitettu töihin Pirkkalaan jo 3.7. Vankileiriltä pois pääseminen lisäsi mahdollisuuksia selviytyä hengissä.

Mitä Idalle oli sodassa tapahtunut? Hän oli ollut palvelijana Tampereen Kortelahden kadulla asuneessa monttöörin perheessä. Huhtikuun ensimmäisenä tai toisena päivänä hän oli mennyt naiskaartiin ja suoritti vahtipalvelusta Pohjoismaiden Pankin ovella. Kivääriä hän ehti kantaa kolme päivää ennen kuin pakeni ammuskelua kaartin talolle, jonne jätti kiväärinsä. Hän ei selvästikään kuulunut tarinoiden hurjasti taistelleisiin naiskaartilaisiin. Kaartiin liittymisen syyksi hän kertoi, ettei häntä enää tarvittu palveluspaikassa. Emäntä kuitenkin ilmoitti työtodistuksessa hänen lähteneen työpaikastaan omasta pyynnöstään. Ida kyllä mainitseekin toisten sanoneen kaartissa olleen hauskaa. Muiden mukanako siis punakaartiin vielä muutama päivä ennen Tampereen antautumista?

Suurin uhka Idalle oli, että hänen vahtipalveluksensa katsottaisiin osallistumiseksi ryöstöön. Hänellä oli kuitenkin merkittävä puoltaja. Hänen entinen kansakoulunopettajansa ja Etelä-Pirkkalan suojeluskunnan esikunnan jäsen pyysi toukokuun seitsemäntenä päivänä kirjoittamassaan kirjeessä Idan vapauttamista perustellen sitä myös tämän sairaan isän avuntarpeella. Suojeluskunnan esikunta oli kokouksessaan huhtikuussa todennut Idan olleen etevä, ahkera ja siivo. Hän oli käynyt kansakoulun ja jonkun verran tyttökoulua. Ilmeisesti lausunnoilla oli vaikutusta eikä Idan hallusta varmaankaan löytynyt pankin omaisuutta.  Niinpä Idan viiden päivän punakaartilaisuus katsottiin nuoren ihmisen hairahdukseksi.

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Aamulehdestä 100 vuotta sitten, osa 1/2

Tai hiukan yli sata vuotta sitten, jostain syystä lehdestä ilmestyi heinäkuussa vain pari numeroa. Valitsin niistä jälkimmäisen, heinäkuun kolmatena päivänä ulos tulleen. Liikun hiukan samoilla linjoilla kuin vastaavat palstat nykyisissä lehdissä. En pyrikään tekemään mitään kattavaa juttua tuon ajan tärkeistä tapahtumista, ne löytyvät historiateoksista muutenkin. Poiminpahan vain Pirkanmaahan liittyviä pikku-uutisia lukijoiden iloksi. 

Etusivun ilmoituksesta saamme tietää, että Tampereella toimi tuolloin yksityissairaala Koulukadulla.

Toisella sivulla ilmoittavat Pohjoismaiden Osakepankki, Suomen Yhdyspankki, Vaasan Osake-Pankki, Tampereen Osake-Pankki, Tampereen Säästöpankki ja Kansallis-Osake-Pankki. Noista muistan SYP:n, KOP:n ja Tampereen Säästöpankin.  

Seuraavalla sivulla kerrotaan, että leipä- ja jauhokorttien jako oli alkanut Tampereella I, II ja III kaupungisosassa. Jaetut kortit olivat heti käyttökelpoisia kuitenkin niin, että jauhoja ja ryynejä alettiin myydä vasta seuraavalla viikolla. Tulossa oli valtion jakamat kortit, mutta nämä kaupungin kortit kelpasivat niiden tuloon saakka. 

Neljänneltä sivulta saamme tietää, että Pirkkalan pitäjän jako oli suunnitteilla. Ilmeisesti oltiin vielä aika alkuvaiheessa, mutta työryhmä kuitenkin oli asetettu. Jako koski oikeudellista, kirkollista ja hallinnollista puolta. Jako Etelä- ja Pohjois-Pirkkalaan tuli voimaan 1922.

Loppuun poimin vielä ilmoituksen viimeiseltä sivulta. Siinä Siirtolaisasioimisto Ivar Sjöblom mainosti lippuja Amerikkaan ja Kanadaan Norjan kautta puolueettomalla Skandinavien-Amerika-linjalla. Suora ja varma matka, hyvät mukavuudet. Niinpä, sota oli käynnissä ja se teki valtameren ylittämisestä hankalampaa. Lieneeköhän tuon linjan matkustajaluetteloita jossakin digitoituna?

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Miesten etunimiä 1918

Vähän kuin jatkeena viime viikon tekstille tulin tarkastelleeksi etunimiä, joita esiintyy valtiorikosoikeuksien akteissa. Asiakirjat kiinnostivat tietenkin muusta syystä. Rupesin tekemään Digihakemistoon sisällysluetteloa yhteen osaan ja siinä yhteydessä kiinnitin huomiota ensimmäisiin etunimiin. Tuomiolla olivat enimmäkseen nuoret ihmiset, 1880 ja sen jälkeen syntyneet. Toki muutamia vanhempiakin joukkoon mahtui. Naisia oli vähän, joten heidät pitää jättää pois. Seuraavassa muutamia epätieteellisiä havaintoja.

Suurin osa nimistä oli vanhoja perinteisiä eri muodoissaan. En tullut laskeneeksi, montako Kallea, Kaarlea tai Kaarloa kirjoitin luetteloon. Useita kuitenkin. Edustettuina olivat myös Oskar, Erkki, Heikki, Kustaa, Frans, Lauri, Yrjö, Juho, Juha, Johan, Johannes, Antti, Edvard, Olavi, Anselm, Ivar, Vihtori, Paavo, Martti ja Matti. Mukaan mahtui  Janne-muoto, samoin Viljo. Milloinkahan niitä on alettu antaa ihan virallisina niminä? 

Uudemmalta nimistöltä tuntuivat Arvo, Urho, Väinö, Toivo, Onni, Aarre, Tauno ja Uuno. Viimeksi mainittu lienee lainatavaraa, muut liittyvät suomalaisuuden nousuun. Uno Cygnaeus sai nimensä jo 1810, mutta kahdella u-kirjaimella kirjoitettuna en muista nimeä nähneeni ennen 1800-luvun loppua. Vastaava tapaus oli Niilo. Nils tai Nikolaus ovat toki vanhoja nimiä, mutta Niiloa ei kovin varhain näe. Ehkä kyse oli kuitenkin vain kirjoittajan kielestä. Emmehän me tiedä, miten kansa on Nilsiä puhutellut. 

Yksi harvinainen nimikin eksyi mukaan tarkasteluuni. 1897 Teiskossa syntynyt Nimrod sai valtiorikosoikeudelta kolmen vuoden rangaistuksensa ehdollisena viiden vuoden koeajalla. Hän taitaa olla ainoa tuon nimen kantaja, joka koskaan on tullut tutkimuksissani vastaan. Ja olen sentään aikamoisen määrän kastettujen luetteloita selannut.

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Uusia ja vanhoja nimiä

Selailin sukututkimussyistä Lempäälän kastettujen luetteloa 1904 - 1910. Mieleen nousi ajatus, että suomalaisten etunimet muuttuivat 1800-luvun loppupuolelta alkaen melko paljon, ja tämä näkyi tuossa seuraavan vuosisadan alun luettelossa. Osasyynä muutokseen oli varmaankin siirtyminen vähitellen nimien "oikeisiin" suomenkielisiin versioihin. Kun pappi oli aiemmin merkinnyt pojan nimeksi Gustaf, sitten 1870-luvulla Kustaavi, oli 1900-luvun alussa jo vakiintunut meille tutumpi Kustaa. Luettelon rinnalla katselin nimien historiaa Suomalaiset etunimet-sivustolta

Muotinimiä on varmaankin aina ollut, oman aikansa julkkikset ovat vaikuttaneet. Muuten nimistö oli pitkään melko vakiintunutta. Ruotsinkielisiä versioita käyttääkseni Annat, Matildat, Idat, Gustavit, Henrikit, Johanit ja Andersit pitivät pintansa. Olen ollut havaitsevinani oman suvun parista, että moni 1800-luvun lopussa Ainaksi ristitty käytti aikuisena Aino-nimeä. Tuo mainitsemani sivusto tarjoaa niille kuitenkin hiukan erilaisen alkuperän. Tiedä häntä. Joka tapauksessa 1900-luvun alun luettelossa näkyi suomalaisperäisten - joko vanhojen tai hiljattain keksittyjen - nimien esiinmarssi. Lempi, Toivo, Eino, Hilja, Rauha, Vieno, Väinö, Toini ja Eero löytyvät luettelon alkulehdiltä. Tiedän kyllä, että ainakin Einolla ja Eerolla on vastineensa ulkomaisessa nimistössä, silti ne mielestäni ilmestyivät suomalaisessa asussaan laajemmin kastettujen luetteloon juuri tuossa vuosisadan vaihteessa.

Etunimissä näkyy ainakin kristillinen perinne, monilla edellä mainituista on vastineensa Raamatussa. Kaipa joku on tutkinut, mikä on heprealaisten, kreikkalaisten, roomalaisten ja muiden nimien vaikutus nimistöön. Esikristillisellä ajalla nimiä on lainailtu ainakin germaaneilta. Kiinnostavia ovat nuo jotain asiaa tarkoittavat tai sellaiseen viittaavat nimet, kuten Rauha, Hilja tai Usko ja Toivo. Lieneekö ne keksitty ihan suomenkielisinä 1800-luvun loppupuolella? Kenties esimerkkiä on niihinkin haettu muista kielistä ja kulttuureista?

tiistai 27. kesäkuuta 2017

Junalla Antreaan

Edellisessä tekstissä mainitsin Kansan Sana-lehden julkaisseen Tampereelta lähteneiden ja sinne saapuneiden junien aikatauluja. Niin tekivät tietysti myös muut paikkakunnalla ilmestyneet lehdet. Junavuorot eivät olleet kovin tiheitä eikä matkanopeus päätä huimannut, paitsi ehkä ensimmäistä kertaa matkustaneilla. Junia oli ainakin kolmessa kategoriassa: posti-, seka- ja matkustajajunia. Oletan kaikkien kuljettaneen matkustajia, turha kai aikatauluja olisi  muuten ollut lehdessä julkaista. 

Ketään ei varmaan yllätä, että Tampereelta pääsi 1919 junalla Helsinkiin, Turkuun, Poriin, Pieksamäelle ja Oulun kautta Tornioon. Olipa samassa aikataulussa mainittu myös yhteys Tukholmaan, jossa oltiin perillä puolitoista vuorokautta myöhemmin. Aikaa Tornioon kului 21 tuntia, matka Haaparannasta Tukholmaan sen sijaan taittui 12 tunnissa. Mistään ei käy ilmi, kuinka monta kertaa junaa piti vaihtaa. Oletan, että ainakin Haaparannassa, erilaisen raideleveyden takia. Sama epätietoisuus junanvaihdoista ja mahdollisista odotusajoista vaivaa aikataulujen tarkastelua muutenkin silloin, kun ei olla nykyisten junareittien varrella.

Nostanpa esille yhden junareissun, joka ei taitaisi nykypäivänä ihan semmoisenaan onnistua. Tampereelta lähti puolilta öin juna pohjoiseen, jolla jossakin (Haapamäellä, Pieksamäellä?) vaihtamalla päästiin Karjalaan, otsikossa mainittuun Antreaan ja toki muuallekin. Oletan reitin kulkeneen Savonlinnan ja Elisenvaaran kautta. Perillä oltiin hiukan iltayhdeksän jälkeen. Matkaa piti tehdä 21 tuntia. Kun yhteys Antreaan oli mainittu nimenomaan pohjoisessa vaihtoehdossa, oletan sen olleen parempi kuin kulkeminen eteläistä reittiä Viipurin kautta olisi ollut. Viipuriin matka kesti 1919 tosin vain reilut 12 tuntia. Ehkä yhteyttä melko lähellä sijainneeseen Antreaan ei illalla Viipuriin saapuneelta junalta enää ollut?

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Pienet ilmoitukset kertovat

Kävin taas läpi 1919 Tampereella ilmestynyttä Kansan Sana-lehteä. Tällä kertaa etsin Oriveteen liittyneitä juttuja ja ilmoituksia. Hakutoiminnolla niitä löytyi kaikiaan 213. Monet liityivät rautatieliikenteeseen. Päärata kulki tuolloin Oriveden kautta, kun Tampere-Seinäjoki-yhteyttä ei vielä ollut suorana olemassa. Ilmoitukset lehdessä kertoivat junien tulo-ja lähtöaikoja Orivedeltä ja Orivedelle. Todennäköisesti myös muut Tampereelta pohjoiseen kulkeneet junat pysähtyivät paikkakunnalla.

Pieni myynti-ilmoitus kertoo, että kaupan oli palstatila lähellä Oriveden asemaa. Myös rakennukset, kahden huoneen ja keittiön talo, navetta, lato, kaksi aittaa, liiteri ym. kuuluivat kauppaan. Tilan pinta-ala oli 0, 31 ha, ja sen kerrottiin sopivan erityisesti käsityöläiselle. Niinpä, kun rakennukset ja jonkinlainen piha lasketaan pois 3100 neliömetristä, ei viljeltävää kovin paljon jää. Ilmoitus ei tosin kerro tarkemmin, oliko palstalla ylipäätään peltoa. Kun navetta mainittiin, on tilalla arvatenkin pidetty ainakin yhtä lehmää. Ja perunamaa sentään tarvittiin. Elanto piti kuitenkin saada jostain muualta.

Lehdessä oli myös kuolinilmoituksia. Yksi niistä kertoo tarinan 19-vuotiaan Orivedeltä kotoisin olleen Antonin kovasta kohtalosta. Ilmeisesti hän oli kuulunut punakaartiin. Joka tapauksessa 23.4.1918 hän "joutui ammuttavien joukkoon" Messukylässä Vilusen santakuopalla. Sieltä hän kuitenkin virkosi ampumisen jälkeen päästen vaivalla Orivedelle. Siellä hänet kuitenkin ammuttiin kolme päivää myöhemmin. Isä, äiti ja kolme siskoa jäivät kaipaamaan häntä. Emme varmaan saa koskaan tietää, mitä Antonin syyksi luettiin. Tutkinta ei kuitenkaan ollut perusteellinen. Valtiorikosoikeudet eivät vielä olleet aloittaneet toimintaansa. Kuolemantuomion langetti joko kenttäoikeus tai jokin paikallinen porukka, jonka motiivi saattoi olla kostonhalu. 

Synkistä tunnelmista valoisampiin. Anneli toivottaa lukijoilleen oikein aurinkoista juhannusta.

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Löytyisikö hautakivi?

Satuin eilen huomaamaan Facebookissa, että Suomen Sukututkimuseuran hautakivitietokantaan on lisätty kuvia tänä vuonna. Aiemmin olen arvellut, että ko. tietokanta on jumittunut paikoilleen. Kenties olen ollut väärässä, ehkä sitä on päivitetty jo pitempään. Joka tapauksessa em. julkaisussa kerrottiin, että kuvia tai muita hautatietoja on nykyisin 580 075. Niistä tänä vuonna lisättyjä on 55 901. Itseäni kiinnostavalta Pirkanmaan alueelta siellä ovat mukana ainakin Ylöjärvi, Viljakkala ja Länsi-Teisko. Tampereen hautoja löytyy vain niukasti.

Olen mukana myös Facebook-ryhmässä "Suomen kirkkoja ja hautausmaita". Siinä kuvia on ylläpitäjän eilisen ilmoituksen mukaan noin 383 000. Jos oikein muistan, Tampereen hautausmaat on kuvattu kokonaan. Turku on myös hyvin edustettuna, ja muitakin isoja paikkakuntia löytyy. Tämä kuten Sukututkimusseuran tietokantakin toimii vapaaehtoisvoimin, kaikki kunnia siis heille. Yksittäiseltä hautausmaalta kuvia voi olla vähän tai paljon. Kuvia voi olla vain muutamia tai sitten koko hautausmaa voi olla kuvattuna.

Ehkä edellisestä kaikki jo ymmärsivätkin, että Sukututkimusseuralla on hakukelpoinen tietokanta, Facebookissa taas kuvat ovat kansioihin tallennettuina. SSS:n haku toimii sinänsä hyvin. Selailuun kaipaisin mahdollisuutta katsella maakunnittain, mitä on tarjolla. Tiedot löytyvät toki pitkästä luettelosta, kun maavalinta on Suomi. Facebookin kansioista ei kai tietokantaa voi muodostaa, joten ryhmän paikkakuntakohtaisella hakemistolla on pärjääminen. 

Toisella kertaa voisin katsoa, mikä on ulkomaisten, myös Suomen hautausmaita sisältävien tietokantojen tilanne.

tiistai 30. toukokuuta 2017

Pilkkukuumetta Mouhijärvellä

Selailin edelleen vuonna 1919 ilmestyneen Kansan Sana-lehden numeroita Kansalliskirjaston digitoiduista aineistoista. Hakusana "mouhijärven" tuotti 16 osumaa, suurelta osin varsin tavanomaisia. Kuolinilmoitus, valtuuston kokousasiaa, palovakuutusyhtiön maksujen keräyksiä, laivavuoroja jne. Ja työväenlehti kun oli kysymyksessä, juttu siitä, että Mouhijärven nimismies oli estänyt Suodenniemen työväenyhdistyksen kokouksen.

Ainoa kiinnostukseni herättänyt asia oli pitäjässä esiintynyt pilkkukuume, jota käsiteltiin kahdessa jutussa. Huhtikuussa 1919 kerrottiin, että epidemian luultiin jo olleen päättymässä, kun lisää ihmisiä oli sairastunut. Karinkylässä oli sairaana kokonainen perhekunta, lapset kuitenkin olivat jo toipumassa. Kallonkylässä oli sairastunut eräässä torpassa viisi henkeä. Oli ilmennyt, että torpassa oli tautia ollut jo aiemmin ilman, että siitä olisi ilmoitettu viranomaisille. 

Heinäkuussa tauti ilmeisesti oli voitettu. Lehti tiesi kertoa, että sairastuneita oli kaikkiaan ollut noin 50. Heistä 12 oli kuollut. Kuolemaan oli siis johtanut joka neljäs sairaustapaus. Tauti oli kulkeutunut pitäjään Tyrväältä erään perheen mukana.

Ennen juttujen lukemista en oikeastaan tiennyt pilkkukuumeesta yhtään mitään, paitsi että sitä joskus kuolinsyynä näkyi haudattujen luettelossa. Se on täiden levittämä tauti (pilkkukuumeeksi nimitettyjä tauteja ja levittäjiä on muitakin). Sen historiaa löytyy verkosta. Tuon Mouhijärven epidemian aikaan taudin levittäjä oli jo tiedossa ja leviämistä pystyttiin ehkäisemään. Asialla oli ilmeisesti ainakin sairaanhoitaja.

tiistai 23. toukokuuta 2017

Kansan Sana

Lehti oli minulle ihan outo, kunnes edellisen blogitekstin yhteydessä tulin vilkaisseeksi sitä hiukan tarkemin. Se ilmestyi Tampereella vuonna 1919 ja oli mitä ilmeisimmin sosialidemokraattisen Kansan Lehden jatke. Viimeksi mainittu lienee kielletty 1918 Tampereen valtauksen jälkeen. Vuonna 1920 palattiin vanhaan nimeen. Kansan Sana-nimisiä lehtiä on ollut muitakin, mutta tässä teen hajahuomioita tuosta vuoden verran Tampereella ilmestyneestä julkaisusta. Tällä kertaa lehden 15.1.1919 ilmestyneestä näytenumerosta. Miltä tuo kapinavuotta seurannut aika näyttäytyi Tampereen näkökulmasta? 

Toisella sivulla on Tampereen vankileiriä käsittelevä lyhyehkö juttu. Leiriä oli tyhjennetty, vankeja oli siirretty muille leireille ja osa heistä oli armahduksen nojalla päässyt ehdonalaiseen vapauteen. Tampereen leirin arveltiin tyhjentyvän tammikuun 1919 aikana. Jäljelle tulisivat jäämään Tammisaaren, Turun ja Hämeenlinnan vankileirit. Valtiorikosvankeja kerrottiin tuolloin olleen hiukan alle 600.

Työväenyhdistykset yrittelivät saada toimintaansa taas käyntiin. Lehden tiedon mukaan Siuron työväenyhdistyksen johtokunta aikoi lähipäivinä jättää maaherralle anomuksen saada tyhjänä ollut yhdistyksen talo jälleen omistajiensa käytettäväksi. Hämekoskella nimismies oli estänyt työväenyhdistyksen kokouksen pitämisen. Lehden ilmoitusosastossa Rantaperkiön työväenyhdistys ilmoitti kokouksesta seuraavana sunnuntaina.

Ehkä liikuttavin kohta löytyi lehden Halutaan vuokrata-osuudesta. Siinä oli näin kuuluva ilmoitus: "Siisti, pieni punikkiperhe haluaa parin kolmen huoneen asuntoa. Vastauksia pyydetään Kansan Lehden kirjakauppaan." Hiukan jäin ihmettelemään, oliko pienehköllä punikkiperheellä tuossa vaiheessa varaa kolmen huoneen asuntoon. Ehkä, jos perheen huoltaja ei enää ollut vangittuna, vaan oli saanut töitä.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Hautasi kummulle en tulla mä voi...

Jossain vaiheessa havahduin siihen, että 1918 sodassa kuolleista punaisista julkaistiin lehdissä kuolinilmoituksia. Tarkoitan tässä maksullisia ilmoituksia, en seurakunnan julkaisemia kuolleiden luetteloita, joita niitäkin oli ainakin paikallislehdissä vuoden 1918 loppupuolelta alkaen. Maksullisia ilmoituksia olen nähnyt niin ikään paikallislehdissä, mutta myös alueellisissa työväenlehdissä. Tällä kertaa yritän etsiä niitä nimenomaan jälkimmäisistä. Varsinaiset paikallislehdet jätän muille.

Työväenlehtien löytäminen 554 digitoidun lehden joukosta ei ole ihan helppoa. Kansan Lehti tulee mieleen, mutta se ei ilmeisesti ilmestynyt vuoden 1918 loppupuolella eikä myöhempiä numeroita ole digitoitu. Samanlainen on tilanne Sosialidemokraatti-lehden kohdalla. Tutkitaanpa siis erilaisten Kansan-alkuisten lehtien sisältöä. Ainakin Kansan Voima ja Kansan Sana ilmestyivät 1919. Haun voi rajata haluamiinsa vuosiin, mikä helpottaa etsintää. 

Kansan Voima alkoi ilmestyä 1919 Sortavalassa. En tiedä, oliko sillä jokin edeltäjä. Joka tapauksessa lehti julkaisi 18.2.1919 Juho Turusen kuolinilmoituksen. Siinä hänen vaimonsa kertoi, että Juho ammuttiin Viipurissa 21.5.1918. Lempi Nordlund puolestaan ilmoitti 3.2.1919 Kansan Sana-lehdessä, että hänen miehensä Fredrik oli ammuttu Tampereen vankileirillä toukokuussa 1918.

Kovin paljon tällaisia ilmoituksia ei selaamissani lehdissä ollut siihen nähden, että punaisten puolella olleita kuoli sodassa ja erityisesti sen jälkiselvittelyissä tuhansia. Useimmat omaiset tarvitsivat rahansa tärkeämpiin asioihin. Myös pelko hillitsi ilmoittelua. Arvelenkin, että vain kaikkein vahvimman vakaumuksen omanneet halusivat kertoa näin läheisensä poismenosta ja varmaan samalla myös protestoida näiden kokemia vääryyksiä vastaan.

tiistai 9. toukokuuta 2017

Käsityöläiskortisto

Monelle varmaan tuttua, mutta itse tulin vilkaisseeksi tarkemmin SSHY:n sivuilta löytyvää käsityöläiskortistoa vasta äskettäin. Siellä on myös linkki aineiston esitelyyn. Osoittautuu, että kortisto on koottu Turun yliopiston Suomen historian laitoksella 1960-luvun puolivälin jälkeen. Alueellisesti se kattaa lähinnä Varsinais-Suomen kuntia (seurakuntia), mutta mukaan ovat päässeet myös Punkalaidun, Merikarvia, Tyrvää ja Mouhijärvi, joka kiinnostaa sukututkimusmielessä. Tyrvää ja Merikarvia pitää myös varmuuden vuoksi joskus katsastaa.

Mutta Mouhijärvelle siis. Sieltä kuvia on 265, kortteja suunnilleen puolet siitä. Monissa tapauksissa samasta henkilöstä on useampi kortti. Olisiko käsityöläisiä korteilla sata tai hiukan alle. Omina ryhminään ovat kengityssepät, puusepät, räätälit, satulasepät, sepät, suutarit ja muut. Samat ryhmät, jotka on erikseen nimetty myös rippikirjoissa. Jonkun verran lienee maaseudulla ollut käsityöllä eläneitä, joilla ei ollut pitäjänkäsityöläisen asemaa ja jotka rippikirjoissa merkittiin itsellisiksi. Tuo ryhmä muut piti sisällään karvareita, säämiskäntekijöitä, kutojia ja sorvareita.

 Lähde: Digitaaliarkisto

Löytyikö sukulaisia? Yksi, Rienilän kylässä räätälinä toiminut Isak Frimodig. Hänen vanhemmistaan, puolisostaan ja lapsistaan näytti kortilla olevan samat tiedot, mitkä minulla oli entuudestaan omien tutkimusteni perusteella. Eräänlaista vahvistusta siis. Minulle lisätietoa oli viittaus syyskäräjille 1780 ja kolmanteen pykälään, jossa oli käsitelty Isakin anomusta päästä pitäjänräätäliksi. Sen esiin kaivaminen onnistui huonosti. Digitoituihin renovoituihin tuomiokirjoihin on merkitty vain, että kyse oli talousasiasta. Ainakaan lähiaikoina ei ole mahdollista tarkistaa alkuperäistä.

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Umpikujia ja saksalaisia

Tässä taannoin kirjoitelin Suoniemellä 1900-luvun alussa asuneista Ruotsin kansalaisista tai alamaisista, kuten asia tuolloin ilmaistiin. Lupasin palata asiaan, kunhan ruotsalaisia lähteitä olisi vapaasti luettavissa. Lupasin liikaa. Nyt pääsiäisen aikana Ancestry.se antoi vapaan pääsyn ruotsalaisiin kirkonkirjoihin. Löysinhän minä sieltä jokaisen syntymästä merkinnän, koska syntymäajat ja -paikat olivat tulleet oikein kirjatuiksi Suoniemen rippikirjaan. Mutta, mutta ... Ruotsin kastettujen luetteloissa ei ollut, ei siis ainakaan Ljungbyssä tai Bergassa, kirjattuna rippikirjan sivua, mistä vastasyntyneen perheineen löytäisi. Eklundin löysin hiukan sattumalta, muita en jaksanut etsiä, kun rippikirjojen jonkinmoisista hakemistoista ei ollut apua. Eklundinkin kadotin muutossa toiseen seurakuntaan. Olen toki ruotsalaisten lähteitä aiemminkin tutkinut ja paremmalla menestyksellä. Kävikö vain huono tuuri vai jäikö jotain huomaamatta.

Mutta katsotaanpa vielä yhtä Saksan alamaista, joka niin ikään asui Suoniemellä ja oli merkitty entiseksi metsänvartijaksi. Karl Nikolaus Vilhelm Both oli syntynyt 1860 Halikossa. Hm, ei kuulosta kovin saksalaiselta. Hänet merkittiin Halikossa kastettujen luetteloon vierasseurakuntalaisena, jonka isä Nikolaus Both oli Holsteinista ja silloin "ladugårdsföreståndare" Wiurilassa. Karl Nikolaus pääsi ripille 1875 ja hänet merkittiin kahden sisaruksensa kanssa Åminnen kylän sivuille meijeristin lapsina. Myöhemmin Karl Nikolaus oli itsellinen.


Vuonna 1890 Karl Nikolaus avioitui Matilda Wiikin kanssa Halikossa. Tämä oli kotoisin Perttelistä ja suomenkielinen, kuten miehensäkin. Lapsia perheeseen syntyi ainakin seitsemän. Lasten syntymäpaikoista ja muuttomerkinnöistä päätellen perhe asui ennen Suoniemelle tuloaan myös Piikkiössä, Ruskossa ja Turussa. Suoniemen Kuljuun he tulivat virallisesti 1904, mutta käytännössä ilmeisesti aiemmin, koska yksi lapsista oli syntynyt siellä jo 1901. Miten Karl Both Kuljussa elannon perheelleen hankki, jää hiukan epäselväksi. Rippikirjassa hänet on merkitty entiseksi metsänvartijaksi. Kuljun kartanon töissä hän kuitenkin oli. Suoniemeltä matka jatkui 1906 Johanneksen seurakunnan Alakirjolaan metsänvartijan tehtäviin.

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Venäjän alamainen puutarhurina

Kun viimeksi selasin Suoniemen rippikirjoja ruotsalaisia etsien, sattui silmiin myös yksi Venäjän alamaiseksi merkitty. Hän oli Kuljun kartanon puutarhuri Axel Dimitri Rosström. Hänen vaimonsa oli Anna Lovisa Österlund, ja perheeseen ehti syntyä kahdet kaksoset ennen kuin se muutti Suoniemeltä Nastolaan 1907. Perheestä saamme Suoniemen rippikirjasta tietää myös, että se muutti sukunimensä Tscchelischeff Rosströmiksi 1907. Axel ja Anna Lovisa  olivat avioituneet1904. Suoniemelle he tulivat 1907 Hämeenlinnasta. Vain Anna Lovisa on merkitty muuttaneiden luetteloon, muut olivat ortodokseja. Rippikirja kertoo, että Axel otettiin 1907 evankelis-luterilaisen kirkon yhteyteen.

Anna Lovisa syntyi 1883 Vöyrissä. Hänen äidinkielensä oli ruotsi. Perhe muutti pian Anna Lovisan syntymän jälkeen Amerikkaan. Viimeistään 1890 he palasivat Vöyriin. Muutama vuosi kului torpparina, kunnes 1892 muutettiin Mustasaareen. Tässä kohdassa digitoituja lähteitä käyttävän tie nousee pystyyn. Mustasaaresta ei sellaisia löydy eikä myöskään toisesta päästä Hämeenlinnasta tai Nastolasta. Ei siis niiltä vuosilta, joita tässä tarvittaisiin.

Vielä vähemmän tietoa näyttäisi löytyvän Axelista. Hän oli syntynyt 1879. Syntymäpaikka ei ole tiedossa, mutta äidinkieli oli ruotsi. Nimenuutos on ilmoitettu Suomalaisessa Wirallisessa lehdessäIlmoitus Lahden Lehdessä puolestaan kertoo, että 1908 perhe oli Uusikylän kartanossa. Vielä 1910 henkikirjaan heidät on merkitty Uusikylään, mutta vuoden 1915 henkikirjassa heitä ei siellä enää näy, joten matka lienee jatkunut muualle.

Kun olen näissä teksteissä kehua retostanut digitoitujen lähteiden saatavuutta, on tietysti ihan oikein, että vastaan tulee tällainen mahdoton tapaus. Toiveikas kuitenkin olen. Palataan asiaan, kun digitointi etenee. 

 Hyvää pääsiäistä! Lähde: pixabay

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Ruotsalaisia Suoniemellä

Muutamana iltana olen selannut Suoniemen hiljattain digitoituja kirkonkirjoja. Suoniemellä oli kaksi kartanoa, Kauniaisissa ja Kuljusssa. 1900-luvun alussa Kauniaisten kartanon omisti Otto Rosenlew. Kuljun kartano taas kuului maisteri Anton Elvingille, joka lienee asunut Tampereella. Rosenlewin perhe todennäköisesti asui (ainakin osittain) Kauniaisissa, koska heidät on merkitty sinne rippikirjoissa. Heidän äidinkielensä oli ruotsi, Elvingin äidinkieli ei ole tiedossa. Otto Rosenlew oli syntynyt Porissa, hänen vaimonsa Alice Oulussa ja lapset Suoniemellä. Kartanoiden henkilökuntaan kuului muutamia Ruotsissa syntyneitä, Ruotsin alamaisia, kuten rippikirja kertoo. 

Kauniaisten kuski August Eklund oli syntynyt Vansössä 1882. Hänen vaimonsa Elina oli kuitenkin Karijoelta. Kauniaisiin he olivat tulleet 1913 Kristiinankaupungista. Avioliitto oli solmittu 1912. Miehen äidinkieli oli ruotsi, vaimon suomi. Muita ruotsalaisia en Kauniaisissa tässä rippikirjassa (1903 -1914) huomannut, joten siirrytään Kuljuun.

Lähde: pixabay
 
Siellä puutarhuri Kondrad Rosander on merkitty Ruotsissa 1877 syntyneeksi. Hänen puolisonsa Eeva oli Pirkkalasta lähtöisin. Lapset olivat syntyneet Pornaisissa ja Espoossa. Perhe muutti 1904 Ruotsiin. Kuljussa vaikutti myös ruotsalainen pariskunta Janne ja Martina Ljungqvist. Mies toimi kartanon metsänvartijana. Hän oli syntynyt 1875 Ljungbyssä, Martina puolestaan Bergassa 1873. Perhe muutti 1907 Vesilahdelle. 

Uskoisin, että kuski, puutarhuri ja metsänvartija kuuluivat kartanoelämän keskikastiin. Selvästi palkollisia, mutta ehkä "ylempänä" kuin muonamiehet, rengit ja piiat. Mikä oli saanut nämä ruotsalaiset siirtymään kumminkin syrjäiselle Suoniemelle? En tiedä, mutta kun ruotsalaiset arkistot seuraavan kerran avautuvat kaikille, aion yrittää seurata heidän polkujaan.

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Kuolleita vuoteen 1966

SSHY:n uusista päivityksistä huomasin, että Suoniemen ja Mouhijärven kirkonkirjoja oli digitoitu lisää. Aloitetaan Suoniemestä. Viime vuoden lopussa ja tämän vuoden alussa ovat tulleet jäsensivuilla luettaviksi rippikirja 1903 - 1914, syntyneet 1890 - 1916, vihityt samalta ajalta, samoin kuolleet, vierasseurakuntalaiset, muuttaneet, rippilapset ja muuttokirjat 1886 - 1917. Suoniemen pieni seurakunta on itselleni tärkeä, koska niin moni sukulainen on suunnannut sen kartanoihin ja sahoille töihin. Löytyypä joukosta muutama Siuron asemalla töissä ollut rautatieläinenkin. Työn alla, suurin osa vielä tutkimatta. 

Voiton vei kuitenkin Mouhijärvi. Sieltä on digitoitu kuolleiden luettelo vuosilta 1933 - 1966. Siis noudattaen 50 vuoden salassapitovelvoitetta. Hienoa! Tiedän muitakin Pirkanmaan seurakuntia, jotka noudattavat samaa aikarajaa, mutta vain mikrokorttien suhteen. Digitoituna en ole noin tuoreita tietoja nähnyt. Rajaus koskee vain kuolleita, muissa luetteloissa sadan vuoden sääntö on edelleen voimassa. Pirkanmaalla ainakin Kiikassa ja Vampulassa näyttää toimivan sama käytäntö. Kenen käytäntö? Fiksun kirkkoherran vai tuomiokapitulin lakimiehen? 

Kuva menee Digitaaliarkiston puolelle ja vuoden 1890 haudattuihin. Kun en tiennyt, mitä SSHY:n sivuilta voi blogiin laittaa.  
Mitä noista kuolleiden luetteloista sitten on luettavissa? Samat asiat kuin aiemmistakin. Kuolleen henkilön nimi, asema, siviilisääty, päivämäärät kuolemalle ja hautaukselle, kuolinsyy. Siinä kai ne tärkeimmät. Kuolinsyy näyttää usein olevan sekä suomeksi kirjoitettuna että numerokoodina. Itselleni riittää, että sukulaiseni kuoli keuhkotautiin, ainakin tuon ajan parhaan tietämyksen mukaan. Vuosi 1918 on oma lukunsa. Silloin kuolleet on merkitty, mutta ilman kummempia kommentteja. Turha siis odottaa mitään sensaatioita. Mielenkiintoisia ovat myös tiedot Yhdysvaltoihin ja Kanadaan muuttaneista ja siellä kuolleista henkilöistä. Yhden virallisen ilmoituksen näin, muut oli vain merkitty tiedoksi ilman lähdettä. Kuolleeksi julistettujakin oli, samoin siviilirekisteriin tai muihin uskonollisiin yhteisöihin kuuluneita Mouhijärven kirkkomaahan haudattuja. Näitä erityisesti vierasseurakuntalaisissa.

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Katkeralla surulla ilmoitetaan

Varmaankin ajatukseni lähti liikkeelle viimeaikaisesta eutanasiakeskustelusta. Nimittäin se, että suhtaudumme kuolemaan jotenkin eri tavalla kuin vanhempamme ja isovanhempamme. Haluamme hyvän elämän ja hyvän, ainakin tuskattoman kuoleman. Jälkimmäinen ei tietysti ollut esivanhemmillemme edes mahdollinen, vaikka myrkyistä sinänsä tiedettiinkin. Mutta ei kai niitä tuskaa aiheuttamatta pystytty antamaan.

No enhän minä isovanhempieni kanssa aikoinaan syvällistä keskustelua kuolemasta käynyt. Nämä ajatukseni perustuvatkin hyvin suppeaan epätieteelliseen kuolinilmoituksista koostuvaan aineistoon. Sata vuotta sitten ei iso vähävarainen kansanosa tuhlannut rahojaan ilmoittamalla läheisensä kuolemasta lehdessä. Tämä on syytä muistaa, kun seuraavassa katselen Aamulehden alkuvuodesta 1917 julkaisemia kuolinilmoituksia.



Rauhallisesti ovat useimmat nukkuneet kuolon uneen, uskossa turvaten Vapahtajaansa. Tosin monet ankaran taudin murtamina tai kovat tuskat kärsittyään. Toisinaan tautikin on nimetty. Kivutta ei ole siis selvitty, mutta tuonaikaiset hoitomahdollisuudet muistaen se ei tietysti ole odotettavissakaan. Lapsia on joukossa nykyistä enemmän, ja heidän kohdallaan ajatus menee jotenkin niin, että suku jäi kaipaamaan, mutta lapsi pääsi parempaan maailmaan ja vältti maallisen kärsimyksen.

Kuolinilmoituksiin liitettiin tuolloinkin muistovärssyjä. Tai mikä niiden virallinen nimi lieneekään. Mielestäni niissä näkyy jonkinlainen muutos nykyisiin verrattuna. Nykyiset ovat jotenkin lempeämpiä. 100 vuotta sitten korostettiin maanpäällisen elämän kovuutta. "Tää elo kurja ikuiseen kirkkauteen", "Mä pääsen tyyneen maahan myrskyistä jotka pauhaa. Kiusauksista maailman saan iäks kaikeksi rauhan..", "Ja kuolema on minulle voitto". Ja niin edelleen.

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Voileivät ja maitolasit

Kirje on päivätty Pispalassa 10.10.1946. Se alkaa näin: "Terveisemme teille ja kitokset Sinulle Serkku hyvä, kun muistit meitä, sillä katsos se oli suuresta merkityksestä kun sinä lähetit maitoa. Minä kun täytin vuosia nimittäin 70 niin me pidimme pienet kekkerit, meille kokoontui aika paljon tuttavia ja se oli niin mukavaa, kun saimme tarjota voileivät ja maitolasit, sellaista herkkua ei nykyaikana ole tarjottavana suuremmissakaan kemuissa, kyllä maitoa olikin aivan riittämiin. Lyydi sai kolme litraa vielä mukaansakin."

Lähde: pixabay

Kirjekuori puuttuu, mutta kirje on varmaan tullut isoäidilleni hänen serkultaan, jonka allekirjoitus siinä on. Tuo Lyydi on kirjoittajan sisko ja siis myös mummun serkku. Paljonko lienee mummu raaskinut Tampereen sukulaisille maitoa lähettää? Ehkä 10 litraa tai enemmän, koska serkku varmaankin on pitänyt valtaosan itse. Miten mummo maidon lähetti? Varmaan linja-auton kyydissä. Lieneekö mukana ollut joku sukulainen, joka osallistui syntymäpäiville. 

Löysin kirjeen hiljattain erään sukulaisen arkistosta. Miksi julkaisin otteen siitä? No, en ainakaan hurskastellakseni jotain siitä, miten ennen tyydyttiin vähempään ja oltiin onnellisia. Halusin ehkä vain kuvata, miten ennen moni asia oli toisin. Teollisuuden palveluksessa ikänsä ollut seitsemänkymppinen iloitsi muutamasta maitolitrasta, jotka serkku hänelle maalta lähetti. Näin vielä syksyllä 1946, vaikka sodan päättymisestä Suomessa oli jo pari vuotta.

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Lisää akteja

Tässä yhtenä päivänä selailin valtiorikosoikeuksien ja valtiorikosylioikeuden aineistoa Digitaaliarkistossa ja huomasin jotain uutta. Sinne on ruvettu digitoimaan valtiorikosoikeuksien akteja. Siinä vaiheessa oli menossa vro nro 2, ilmeisesti Helsingissä toiminut osasto. Kun osastoja oli paljon, ainakin toista sataa, niin kaikkien aktien digitoiminen kestää varmaan jonkin aikaa. Ei auta kuin olla kärsivällinen.

Lähde: Digitaaliarkisto
 
En tiedä, tuleeko valtiorikosylioikeuden akteihin nyt kohdistuva haku jossain vaiheessa toimimaan myös valtiorikosoikeuksien aktien kohdalla. Jos ei, apuna ovat joka tapauksessa jo digitoidut hakemistot. Minua nämä asiat kiinnostavat, koska sukuani on asunut laajasti nykyisen Pirkanmaan alueella, josta aika yleisesti lähdettiin punakaarteihin tai tehtiin niiden kanssa yhteistyötä - toisinaan varsin vaatimatontakin - jonka johdosta tuomiolle jouduttiin. Mutta voisin kuvitella, että laajan aineiston digitaaliseen muotoon saattaminen lisäisi myös oikeiden tutkijoiden kiinnostusta siihen. En tosin tiedä, miten perusteellisesti valtiorikosoikeuksien jakamia tuomioita on paperiaineiston perusteella tutkittu.

Tämä valtiorikosoikeuksien aktiaineisto avaa monien vuoden 1918 sodasta elossa selvinneiden sodan aikaisia ja sen jälkeisiä vaiheita sukututkijoiden nähtäväksi. Niiden, jotka eivät ylioikeuteen koskaan valittaneet, joko lievän tuomion tai armahduksen vuksi. Vetoaminen ylioikeuteen saattoi jäädä myös kuoleman takia. Toivottavasti arkistolaitos digitoi jossain vaiheessa sellaistenkin vankien kuulustelupöytäkirjoja, jotka kuolivat leireillä ehtimättä edes valtiorikosoikeuteen. Sen jälkeenkin aineistoa puuttuisi vielä ainakin niistä, jotka saivat surmansa heti sodan päätyttyä joko valkoisten kostotoimenpiteissä tai kenttäoikeuksien tuomitsemina. Jos aineistoa ei ole koskaan ollutkaan tai se on pian tapahtumien jälkeen hävitetty, ei sen digitoiminen tietenkään tule kyseeseen. 

maanantai 20. helmikuuta 2017

Tauolla

Muiden kiireiden vuoksi blogi on tauolla pari viikkoa. Anneli palaa verkkoon maaliskuun alkupuolella.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Pirkkalan Uutisia ja uutisia

Vanhoja digitoituja sanomalehtiä selatessa huomasin, että vuosina 1913 - 1922 on ilmestynyt paikallislehti nimeltään Pirkkalan Uutiset. Kun paikallislehdet usein ovat sukututkijan aarreaitta, päätin tehdä hakuja kyseisestä lehdestä. Ne tietysti yltävät vain vuoteen 1920, paria viimeistä vuotta pitäisi katsella vapaakappalekirjastossa. Lehti näyttää aloittaneen heinäkuussa 1913 ja ilmestyneen kerran viikossa. Se pitää sisällään myös seurakunnan ilmoitukset. Paitsi kasvavan teollisuustaajama Nokian, käsitti Pirkkalan pitäjä tuohon aikaan myös Pispalan alueen. Kannattaa kaivaa esille Nokian ja Tampereen kartat, niistä löytyvät Kankaantaka, Penttilä , Viikin alue, Hyhky jne. 

Pirkkalan Uutisten ensimmäisen numeron etusivulta. Lähde: Kansalliskirjaston digitoidut aineistot

Löysinkö lehdistä mitään? Jotakin, en toistaiseksi mitään kovin merkittävää. Harkitsen jopa lehtien läpiselaamista. Yhtä tietoa tarkistaakseni tulin vilkaisseeksi SSHY:n jäsensivuilta Pirkkalan seurakuntaa. Että kun ei siellä kumminkaan ole kuin jotain 1800-luvun lopun tietoja. Miellyttävä yllätys odotti. Seurakunnan asiakirjoja on nyt digitoitu 100 vuoden rajaan saakka. Rippikirjat vuoteen 1909, kastetut 1911, vihityt 1916, kuolleet samoin ja muuttaneet vuoteen 1914. Tämä avasi ihan uusia mahdollisuuksia katsoa useamman sukuhaaran tietoja. Eilinen ilta menikin rippikirjoja selatessa. Suuret kiitokset vapaaehtoisille!

Olen kyllä käynyt läpi Pirkkalan digitoidut henkikirjat vuosilta 1915 ja 1920. Informaation määrä on niissä kumminkin paljon vähäisempi kuin kirkonkirjoissa. Vain syntymävuosi, ei alle 15-vuotiaiden lasten nimiä, ei syntymäpaikkoja, muutotkin ehkä vain yliviivauksena. Erota siinä sitten se oikea Kalle Nieminen kaimoistaan. Henkilön seurattavuus on rippikirjoissa ihan eri luokkaa. Toki 20-luvulla tapahtunut (Pispalan henkikirjoja on paperisina Tampereen kaupunginarkistossa) tonttien omaksi osto näkyy henkikirjoista ehkä paremmin. Mutta nyt siis pääsen katsomaan Pispalassa ja Nokialla asuneiden sukulaisten vaiheita rippi- ja historiakirjoista.


tiistai 7. helmikuuta 2017

Hakuja, hakuja

Useimmille lienee tuttua, että Kansalliskirjasto on avannut kaikkien luettaviksi digitoimansa sanomalehdet vuosilta 1771 - 1920. Hienoa, sitä olen tainnut näissä teksteissä useamman kerran toivoa. Toivottavasti kehitys jatkuu niin, että kaikille avoimiksi tulee uudempiakin lehtiä. Ilmeisesti tekijänoikeuksista on päästy sopuun ja niin on saatu verkkoon merkittävää aineistoa itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi. Haku tuntuisi tehostuneen, mutta tarkempaa tietoa minulla ei asiasta ole. Haku on meikäläiselle tärkeä, kun aika on rajallista ja vanhat silmät väsyvät ruudulta tihrustamiseen. Toki lehtien saaminen verkkoon helpottaa myös niitä, jotka haluavat selaamalla etsiä tietoa. 

Höyrylaivojen aikaa. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto

Tuosta hausta vielä. Oma ongelmani hakuja tehdessä ovat sukuni kovin tavalliset sukunimet. Kyllähän hakusanoja voi syöttää useampia ja voi vaatia, että ne kaikki esiintyvät samalla sivulla kohtuullisella etäisyydellä toisistaan. Taivutusmuodotkaan eivät näytä olevan ylivoimainen este tulosten löytymiselle. Silti voi käydä niin, että kun oikein tarkkaan asetat vaatimuksesi, et löydä mitään. Et voi aina esimerkiksi tietää, onko etunimeä käytetty kokonaisuudessaan. Ehkä onkin otettu siitä vain alkukirjain tai kaksi. Ja kun lievennät rajoituksia, saat 7845 tulosta. Toisinaan en rajoitakaan hakulausetta, vaan aikaa ja/tai julkaisupaikkaa.

Hiljattain tuli viesti, että Suomen Sukututkimusseuran SukuHaku on avattu. Kyse on seuran jäsenille tarkoitetusta palvelusta. En ole testannut, mitä sieltä saa kirjautumatta esiin. Palvelu sisältää paljon erilaisten julkaisujen henkilöhakemistoja. Joihin siis voi palvelun kautta tehdä hakuja eri kriteereillä. Niitä voi myös selata. Mukana on ymmärtääkseni myös kokonaan digitoituja aineistoja, vaikka omien hakujen kautta ei sellaisia olekaan tullut esiin. Tähän mennessä olen löytänyt lisätietoa isäni pikkuserkkujen elämänvaiheista, kiitos oikeusministeriön nimenmuutosluetteloiden. Ei ihan huono tulos lyhyessä kokeilussa.

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Kuollut raatajavanhus

Yllä olevalla otsikolla kirjoitti Kansan Lehti 31.1.1907: "Tammik. 27 pnä kuoli Jämsän Koskenpäällä torpp. Fr. Lehtinen 70:llä ikävuodellaan. Wainaja oli aikoinaan rakentanut 2 torppaa kylmään korpeen. Jälkeensä jätti hän ikäisensä puolison sekä joukon elähtäneitä lapsiaan. Eräs hänen pojistaan johtaa nykyään paikkakunnan sos.dem. torppariyhdistystä." Elähtäneitä lapsia? Ihan outo ilmaisu, mutta ehkäpä jossain päin ollut käytössä. Olisiko lyhyt muistokirjoitus siinä mainitun pojan laatima. Herätti sen verran mielenkiintoa, että katsoin, mitä kirkolliset lähteet Fr. Lehtisestä sanovat.

Jämsä on sinänsä minulle melko tuntematon sukututkimusmielessä, vaikka muistaakseni olen jonkun esitädin vaiheita siellä vilkaissutkin. Jämsän haudattujen luettelo (SSHY:n jäsensivuilla) tietää, että 27.1.1907 kuoli torppari Fredik Heikinpoika. Hänet ja perheensä löydämme Valkealuomin Havun Lehtilän torpasta. Vaimo Loviisa Kallentytär kuoli vielä samana vuonna. Pojat Otto vaimonsa Ainan kanssa ja Oskari ilmeisesti jäivät torppaan asumaan. Molemmille on merkitty sukunimeksi Lehtilä (ei Lehtinen), Fredrikiä ei ole sellaisella siunattu. Mutta mennäänpä ajassa taaksepäin.

Lehtilään Fredrik perheineen tuli 1889. Heidät merkittiin ensin itsellisiksi, mutta jo samaan rippikirjaan on tehty korjaus. Ehkä Fredrik raivasi lisää maata, kun häntä alettiin kutsua torppariksi. Paikallistuntemukseni ei riitä kertomaan, oliko Lehtilä "kylmää korpea". Aiemmin hän oli vuodet 1871 - 1883 Valkealuomin Heinänoron torpparina. Tämänkin torpan hän lienee raivannut, ainakaan sitä ei näy samalla nimellä aiemmissa rippikirjoissa. Aiemmin hän oli itsellisenä, muonarenkinä ja renkinä. 

Fredrik ja Loviisa Havun Kansanaholla vuosien 1853 - 1862 rippikirjassa. Lähde: Digitaaliarkisto

Fredrik ja Loviisa oli vihitty 1861. Fredrik oli syntynyt Keuruulla Henriikka Hedvigintyttären aviottomana lapsena. Jämsään hän tuli ensimmäisen kerran 1855. Henriikanpojasta tuli Heikinpoika siellä vuonna 1862 alkavassa rippikirjassa. Ehkä papin kirjoitusvirhe, mutta väliäkö tuolla. Noilla elämänvaiheilla Fredrikiä voi hyvin sanoa raatajaksi.

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Peruttu lupaus ja Enontekiö

Joudun tässä vetämään takaisin lupaukseni jättää vuoden 1918 arkistot näistä teksteistä vähäksi aikaa sivuun. Huomasin nimittäin, että arkistolaitos on digitoinut myös valtiorikosylioikeuden ja valtiorikosoikeuksien aktihakemistot. Ylioikeuden osalta mielestäni suora haku on ehkä nopeampi, lukuisten valtiorikosoikeuksien osastojen suhteen hakemistot sen sijaan tarjoavat oikotien. Niistä näkee osaston numeron, mikä jo vähentää selaamista tuntuvasti. Aktinumero auttaa eteenpäin.

Otetaanpa esimerkki. Oletetaan, että etsin tietoa Kaarle Nikolai Virtasesta. Ei hän ole sukuani, mutta toimikoon nyt mallina yleisen sukunimensä vuoksi. Täysin samannimisiä on luettelossa kolme kappaletta. Mahdollisesti joudun tarkistamaan heidät kaikki, koska luettelosta ei muuta henkilötietoa irtoa. Valitsen tähän ensimmäisen. Hänen asiansa on osastossa 60 käsitelty aktinumerolla 244. Tuomioluettelosta osasto löytyy ja sieltä suhteellisen pienellä haarukoinnilla sivu, jossa on numero 244:n tiedot. Kas vain, päädyttiin Pirkanmaalle. Elokuussa on Kaarle ollut tuomiolla ja selvinnyt ehdollisella.

Lähde: Digitaaliarkisto
 
Mitä Enontekiö tähän kuuluu? Ei oikeastaan yhtään mitään. Samalla kun huomasin nuo aktihakemistot Digitaaliarkiston uutuusluettelossa, havaitsin siellä myös Enontekiön nimismiespiirin asiakirjoja. Pakkohan niitä oli vilkaista. Tähän asti kun olen kuvitellut, että nimismiespiirien arkistoja on mahdollista tutkia vain paperiversioina maakunta-arkistoissa. Hienoa, jos niitä nyt aletaan digitoida laajemminkin. Osa asiakirjoista vaatii käyttöluvan, mutta esimerkiksi esteettömyystodistusluettelot tai kauppakirjajäljennökset aukeavat kotikoneella. Ja vuoden 1912 petoeläinten tapporahatilityksiä pääsee katsomaan. Voi kiinnostaa, jos esivanhempia on asunut paikkakunnalla. Omani eivät ole, joten selatkaapa itse.

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Tampereen vankileiri

Näytän jumittuneen vuoden 1918 tapahtumiin nyt, kun arkistolaitos on julkaissut niihin liittyvää aineistoa. Ehkäpä ensi kerralla jotain muuta. Sotavankilaitoksen arkistossa huomasin eräiden vankileirien tai sotavankiloiden (kuten niiden otsikossa sanotaan) asemapiirroksia. Tampere tietysti kiinnosti. Tampereen vankileiri oli piikkilangalla ympäröidyissä Kalevankankaan vanhoissa kasarmirakennuksissa nykyisen Karjalanpuiston vaiheilla. Niistä on kyllä valokuviakin olemassa, mutta lieneekö juuri tuosta vankileirivaiheesta. Myöhemmin rakennuksia käytettiin hätäapuasuntoina. 

Vankileirille joutui Tampereen valtauksen jälkeen noin 10 000 ihmistä, pääasiassa punakaartilaisia. Heistä noin 1300 kuoli siellä. Luvut hiukan vaihtelevat eri lähteissä, mutta suuruusluokat ovat oikeita. Heti Tampereen valtauksen jälkeen vankeja säilytettiin muissakin rakennuksissa, mutta pian toiminta keskittyi Kalevankankaalle. Wikipedian mukaan leirin toiminta loppui alkuvuodesta 1919. Sitä ennen se oli muuttunut vankeinhoitolaitoksen alaiseksi pakkotyölaitokseksi.

Tampereen vankileirin pohjapiirros, laadittu ennen 18.7.1918. Tarkemman kuvan löydät Digitaaliarkistosta
 
Vartijat paikoillaan säännöllisin välein 20 pisteessä leirin ulkopuolella ja kuularuiskutkin käytössä kulmauksissa. Myös sisäpuolella oli vartijoita, kuten piirroksesta näkyy. Eivät tuhannet ihmiset tietysti olisi siellä vapaaehtoisesti pysyneet. Kasarmit eivät olleet noin suurelle väkimäärälle suunniteltuja. Karttaan merkityt sauna tai pesutupa tuskin riittivät tuhansille ihmisille. Nälkä ja kulkutaudit vaivasivat. Karttaan ei näytä merkityn sairaalaa tai vastaavaa. Leirin lääkäreistä muistan jossain kuitenkin mainitun, joten kaipa heillä jonkinlainen tila oli käytössään. 

tiistai 17. tammikuuta 2017

Missä tuomittu?

Tällainen ongelma on yhden sukulaisen kohdalla vuoden 1918 sotaan liittyen. Vankikorttia ei hänelle löydy eikä valtiorikosylioikeuden aktia. Kuitenkin perimätieto suvussa on kertonut hänen jonkinlaisen, mahdollisesti ehdollisen rangaistuksen saaneen. Kun hän asui nykyisin Pirkanmaaksi nimitettävällä alueella, selasin ensin lähiseutujen valtiorikosoikeuksien osastoja. Lahden osastojen jälkeen päädyin 136. osaston luetteloihin. Ei häntä niistäkään löytynyt, mutta ne saivat minut miettimään, miksi niissä oli nimiä eri puolilta maata.

Nämä tiedot selviävät tuomioluetteloista. Lähde: Digitaaliarkisto

Ensimmäisten sivujen perusteella tuo osasto lienee toiminut Lappeenrannassa, vaikka Portti (linkki edellä) ei sitä mainitsekaan. Muutaman sivun jälkeen alkaa mukaan tulla väkeä myös Varsinais-Suomesta ja Satakunnasta. Miten he päätyivät tuomiolle Lappeenrantaan? Voisin ajatella useampia syitä. Yhden varsinaissuomalaisen aktia vilkaisin. Hän oli lähtenyt pakomatkalle kotipaikkakunnaltaan ja hänet oli pidätetty toukokuun alussa Hollolassa. Kuulustelut oli suoritettu 22. kesäkuuta Lappeenrannassa. Ehkä Hämeenlinnassa ja Lahdessa oli jo niin paljon ruuhkaa. että päätettiin tehdä siirto sinne. Niinkuin arvelinkin, selityksenä pakomatka ja vangin siirto toiselle paikkakunnalle.

Jonkin verran on myös sellaisia, jotka ovat pysyneet kirjoilla kotipaikkakunnallaan, mutta olleet ennen sotaa töissä muualla, kenties kaukana kotoa. Siellä he ovat liittyneet punakaartiin ja kulkeneet sen mukana taisteluissa ja pakomatkalla. Tietämäni ovat olleet länsisuomalaisia Itä-Suomessa, mutta varmaan liikettä on ollut myös muissa suunnissa. Lopulta on sitten jääty kiinni ja jouduttu kuulusteluihin ja tuomittavaksi kaukana vanhalta kotiseudulta. Asiakirjoissa näkyy edelleen virallinen kotipaikka. 

Sukulaisen etsiminen jatkuu. Kerron kyllä, jos hänet luetteloista löydän.