sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Tietymättömissä

Kuvitellaanpa, että joku halusi vaihtaa paikkakuntaa niin, ettei kukaan vanhalla asuinpaikalla tullut tietämään, minne hän oli mennyt. Miten ja milloin tämä olisi parhaiten onnistunut? Rajoitutaan nyt aikaan, jolta on olemassa väestörekisterilähteitä, lähinnä kirkonkirjoja. Tällainen häipyminen olisi voinut johtua vaikka veloista tai kyllästymisestä avioliittoon. Omassa suvussani lienee pari tällaista tapausta. Toinen solmi jonkinlaisen avioliitonkin Yhdysvalloissa 1910-luvulla, vaikka kotimaassa oli jo vaimo odottamassa(?). Hänen kuolemastaan tuli kuitenkin jotain kautta tieto kotiseurakuntaan. Toinen katosi kerta kaikkiaan tietymättömiin 1930-luvulla.

Kirjoitin edellisen kappaleen menneeseen aikamuotoon, koska oletan, että tuollainen vapaaehtoinen häipyminen on nykyään mahdollista vain uuden identiteetin avulla. Sellaisen taas voi saada vain tiedustelupalvelun, poliisin tai rikollisten avustuksella. Ennen kuvallisten henkilöpapereiden ja sukunimilain aikaa väärän nimen käyttö oli ehkä helpompaa, jos vain sai käsiinsä sopivat paperit. Siirtolaisilla riitti, kun ei pitänyt yhteyttä kotimaahan, silloin nimeäkään ei tarvinnut vaihtaa.

Mihin kotimaassa olisi voinut mennä? Erilaisten mullistusten kuten nälkävuosien, sotien ja 30-luvun laman aikaan liikkeellä oli paljon ihmisiä. Heidän mukanaan saattoi ehkä kulkea. Riskinä oli tietysti, että kulkijalle kävi huonosti. Isot rakennustyömaat, uitot ja savotat vetivät puoleensa liikkuvaa väkeä. En tiedä, minkälaista kirjanpitoa niiden työväestä pidettiin. Suurten kaupunkien työläiskortteleihin - kuten Tampereen Kyttälään - saattoi varmaan myös joksikin aikaa piiloutua. Jos pysyi liikkeellä eikä joutunut poliisin kanssa tekemisiin, saattoi olla tietymättömissä vuosiakin. Jos halusi asettua aloilleen, avioitua ja hankkia lapsia, ruvettiin kyselemään muuttokirjan tai muun dokumentin perään.

Vuosina 1939 - 1944 armeija kaipasi tietyn ikäisiä miehiä. Lähde: SA-kuva


Ihan aukoton ei vanha systeemi muuttokirjoineen siis ollut. Siitä kertovat rippikirjojen merkinnät, että joku on tietymättömissä tai muuttokirjojen tekstit, että asianomainen oli jo pitempään oleskellut toisella paikkakunnalla. Lopullinen katoaminen oli kuitenkin harvinaista. Ehkäpä 30-luvulla kadonnut sukulaiseni sittenkin meni Venäjälle, kuten huhu on kertonut.

perjantai 27. kesäkuuta 2014

Aviolapseksi julistaminen

Selailin taas hetken korkeimman oikeuden tuomiotaltioita, kun etsiskelin yhtä oikeusjuttua, jonka kuvittelisin sieltä löytyvän. Ei löytynyt nytkään. Ehkä olen väärässä, kenties asian käsittely pysähtyi hovioikeuteen. Silmiin sattui tuo otsikon teksti muutamassa hakemistossa. Nimi kertoo tietysti suurin piirtein, mistä on kyse. Uteliaisuuteni kuitenkin heräsi sen verran, että luin taltiot läpi.

Kuvio oli kaikissa suunnilleen sama. Lapsi tai lapsia oli syntynyt kihlausaikana, yhdessä tapauksessa kuulutuksetkin oli jo ehditty ottaa. Sen jälkeen lapsen väitetty isä oli kuollut tai tullut toisiin ajatuksiin avioliiton solmimisen suhteen. Useimmiten äiti haki lapselleen/lapsilleen aviolapsen asemaa. Hakijana saattoivat ilmeisesti olla myös lapset itse tai heidän edunvalvojansa. Lukemissani tapauksissa aviolapseksi julistamista oli joku - väitetty isä tai tämän sukulaiset - myös vastustanut.

Daniel Nyblinin valokuva Carl Eneas Sjöstrandin veistoksesta Kullervo katkoo kapalonsa


Kyse oli tietysti rahasta, oikeuden päätöksellä ei ehkä ollut niin suurta merkitystä yhteisön suhtautumiselle. Aviolapset perivät isänsä. Jäin miettimään, miksi kuolleen miehen vanhemmat vastustivat tämän kihlatun morsiamen lapsen julistamista aviolapseksi. Haluttiinko perintötila pitää jakamattomana vai oliko isyydestä epäilyksiä? Entä kun äiti haki lapselleen aviolapsen asemaa elatusavun lisäksi? Oliko siihen tunnesyitä vai takasiko tuo asema lapselle jotain sellaista (perintö?), jota pelkkä elatusavun määrääminen ei tuonut? Aukkoja sivityksessä, taas kerran. Tuomiotaltioista voisi oppia kaikenlaista menneistä ajoista. Kun vain olisi joku, joka selittäisi sovelletut lainkohdat.

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Hermanni ja Kristiina - varhaiset siirtolaiset

Tämä tarina tuli esiin juhannustutkimusteni aikana. Kumpikaan näistä henkilöistä ei ole esivanhempiani, mutta kiinnostuin heidän varhaisista Amerikan reissuistaan. Pitihän sitä yrittää katsoa, mitä verkosta löytyisi heidän vaiheistaan. Kovin paljon en saanut kasaan, mutta jotakin kuitenkin. Hermanni lähti Amerikan maille 1877. Kristiina, joka oli nuorempi, matkusti 1886 Göteborgin, Hullin ja Bostonin kautta Calumetiin Michiganiin, jossa heidät vihittiin jo saman vuoden lopulla. Hermannin reissusta löytyy vain rippikirjan tieto, Kristiina on tullut kirjatuksi matkustajaluetteloihin.

Kutsun pariskuntaa varhaisiksi siirtolaisiksi, koska heidän matkustaessaan ei vielä ollut juna-laivayhteyttä kotipaikkakunnan läheltä Amerikan mantereelle. Luultavasti he menivät laivalla Tukholmaan, jatkoivat sieltä junalla tai laivalla Göteborgiin, josta varsinainen merimatka pääsi alkamaan. Matkustaminen helpottui, kun rautateiden rakentaminen eteni Suomessa ja Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiö alkoi kuljettaa siirtolaisia Hangosta Hulliin 1891.

Hermanni ja Kristiina asuivat Calumetissa ainakin vuoteen 1892, silloin nimittäin heille syntyi tytär, jonka syntymäpaikaksi on merkitty Calumet. Pian tuon jälkeen he palasivat Suomeen. Paluun yhteydessä syntyi kirkolle uusi tilanne. Heidät oli Amerikassa vihkinyt maallikkosaarnaaja. Oikein tuomiokapitulilta piti kysyä avioliiton pätevyydestä Suomessa. Kirkkoherra sai kehotuksen merkitä rippikirjaan heidät Amerikassa vihityiksi ilman edeltäviä kuulutuksia. Pitkä teksti kirjattiin sitten rippikirjaan, mutta kun he muuttivat naapuriseurakuntaan Kristiinan kotitilaa viljelemään, lyheni se muutaman sanan mittaiseksi.

 Panoraamakuva Calumetista vuoden 1900 aikoihin. Lähde: wikimedia

Ilmeisesti tilanhoito ei kuitenkaan kannattanut riittävän hyvin, koska perhe lähti uudestaan Michiganiin 1903. Sinne heidän jälkensä sitten katoavatkin. Vain tyttären vihkimerkintä löytyy vuodelta 1912, sekin Michiganissa. Mikään tuntemani tietokanta ei kerro Hermannin tai Kristiinan kuolemasta Amerikassa. Ehkä selitys on yksinkertaisesti se, ettei kaikkia arkistoja ole Amerikassakaan vielä digitoitu tai viety tietokantoihin. On myös mahdollista, että he tulivat vielä kerran takaisin Suomeen. Palanneista siirtolaisista on paljon huonommin tietoa saatavana. Oikeastaan olen löytänyt sitä vain britiläisestä UK Outward Passenger Lists 1890 - 1960-nimisestä tietokannasta. Vastaava taitaa olla myös Britanniaan saapuneista, jos en väärin muista.

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Sateisen juhannuksen puuhaa

Kun sää pakotti sisätiloihin, löytyi aikaa sukututkimukselle enemmän kuin tavallisena juhannuksena. Ancestry.se ilmoitti viikolla, että sen tietokannoista osa on juhannuksen aikaan kaikille avoimena. Kyseessä olivat ruotsalaiset kirkonkirjat, Namnindexerade födelseuppgifter 1860 - 1941 ja Födelseuppgifter för personer, som avled mellan 1901 och 2006. Tuosta viimeksi mainitusta en yrittänyt nyt saada mitään ulos. Oma sukulaiseni kuuluu kyllä siihen porukkaan, mutta tiedän jo hänen syntymäaikansa, kuolintiedot sen sijaan puuttuvat. Ne saadakseen pitäisi pyytää maksulliset tiedot, näin olen aiemmista yrityksistäni ymmärtänyt.

Kuvituksena näkymä Tukholman Södermalmilta. Lähde:pixabay

Kaukaisempien sukulaisten ja suvun suvun tietoja onnistuin tarkentamaan kahdesta ensin mainitusta lähteestä. Lähinnä hain nyt kaste-, vihki- ja hautausmerkinnät, kun olin aiemmilla kerroilla tyytynyt siihen, mitä rippikirjat kertoivat. Vähän sellaista pedanttisluontoista tietojen tarkistamista siis. Ei tylsää, mutta ei hirveän innostavaakaan. Mutta eihän sukututkimuskaan voi olla vain jatkuvaa löytöjen tekemistä. Tarkkuus ja tarkistaminen ovat myös tarpeen. Sadepäivän puuhaa siis.

Kun arkistolaitos on kiitettävästi digitoinut vuosien 1905, 1910, 1915 ja 1920 henkikirjat, otin myös ne mukaan. Näiden seurakuntien (siis Suomen puolella, josta sitten jotkut olivat Ruotsiin menneet) digitoidut  rippikirjat kun päättyvät vuoteen 1900. Sain edes jonkinlaista jatkumoa. Näin ainakin kuka oli hengissä vielä 1905 tai 1910. Huomasin myös, että henkikirjoja kannattaa käyttää kadoksiin joutuneen etsimiseen. Siihen ne ovat nopeammin selattava lähde kuin rippikirjat. Olin melkein ylpeä itsestäni, kun huomasin etsiä aiemmin rippikirjoissa tilattomaan väestöön kuulunutta perhettä henkikirjojen puolelta tilanomistajien kohdalta. Olivat ilmeisesti vaurastuneet, ostaneet osan maatilasta ja päässeet nyt tilallisten joukkoon. Pappi vain ei ollut muistanut kirjata siirtymistä rippikirjaan, vaikka kauppakirja olikin tehty ennen vuotta 1900.

perjantai 20. kesäkuuta 2014

Juhannushäitä

Minun lapsuudessani oli paljon häitä juhannuksen aikaan. Tai siltä ainakin näin jälkeenpäin muistellen tuntuu. Juhannushäihin liittyi jotenkin erityisen romanttinen tunnelma, olihan kesä juuri puhjennut kukkaan ja yöt olivat valoisia. Sittemmin juhannushäiden suosio on hiipunut, koska monet haluavat mennä silloin mökille tai jonnekin kauemmas juhlaa viettämään. En löytänyt tilastoa häiden jakautumisesta eri viikonloppuihin. Tuskin ihan tarkkaa sellaista on edes saatavana, eihän avioituminen välttämättä merkitse suuria hääjuhlia.

Sukututkijat ovat varmasti huomanneet, että aiemmilla vuosisadoilla avioituminen ja häät keskittyivät vahvasti lokakuulle, marraskuulle ja joulun aikaan. Tästäkään ei ole varmaan olemassa mitään koko maan kattavaa tilastoa, mutta yksittäisiä seurakuntia voi tarkastella vaikka Hiskin avulla. Otan esimerkiksi Ikaalisen, koska Hiski siellä yltää vihittyjen osalta vuoteen 1891 asti. Aika joulusta loppiaiseen 1889 - 1890 muodostaa selvän piikin vihittyjen määrässä. Vihittyjä pareja oli kaikkiaan 12. Muina kuukausina naimisiin meni yhdestä yhdeksään paria. Määrät olivat suurempia huhtikuussa (pääsiäinen?), syys-, loka- ja marraskuussa. Satunnaisotanta 1700-luvun puolelta antaa samansuuntaisen jakauman. Itse asiassa kumpaankaan vuoteen ei sattunut yhtään vihkimistä vanhan juhannuksen (24.6.) aikaan.



Miksi juhannushäät eivät sitten sopineet entisinä aikoina? Kesä oli työteliäintä aikaa, jolloin useampaan päivään venyneet juhlat olisivat häirinneet työskentelyä. Pimeänä aikana jouti juhlimaan. Lisäksi ajankohta oli pitojen laittamisen kannalta huono. Varastoissa ei enää ollut kovin paljon jäljellä, varsinkaan huonommasta sadosta. Tuskin olivat lehmätkään vielä äityneet kunnolla lypsämään, vaikka laitumelle olivat päässeetkin. Syksy ja joulu, jolloin muutenkin satsattiin syömiseen, olivat parempaa aikaa. Vaurastuminen siis merkitsi ensin sitä, että juhannushäitä alettiin viettää, mutta kulutusmahdollisuuksien vielä kasvaessa ne jäivätkin pois muun ajanvietteen tieltä.

Anneli palaa blogitekstien pariin pyhien jälkeen ja toivottaa kaikille oikein hyvää juhannusta.

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Mikä on suosikkiaikasi historiassa?

En kuulu niihin, joiden mielestä ennen oli kaikki paremmin. Olen täysin tietoinen siitä, että nykyaika on avannut minulle henkilökohtaisesti lukuisia sellaisia mahdollisuuksia, joista naiset saattoivat aiemmilla vuosisadoilla vain uneksia. Tämä ei kuitenkaan ollut aiheeni. Otsikon kysymys liittyy siihen, että palaan useimmin tietyn ajan tutkimiseen. Tuo aika alkaa 1800-luvun loppupuolen teollistumisesta ja jatkuu sotiin saakka. Varsinaista sotahistoriaa en ole koskaan harrastanut, mutta ihmisten elämä sodan aikana kyllä kiinnostaa.

Jos mietin, miksi juuri tuo aika on minulle niin keskeinen, löydän muutamia selkeitä syitä. Ajanjaksoon sisältyy suuria muutoksia, ehkä murroksiakin. Mainitsin jo teollistumisen, joka merkitsi samalla laajamittaista muuttoa maalta kaupunkiin. Lisäksi alkunsa saivat monet poliittiset ja muut liikkeet, jotka vaikuttavat vielä tänä päivänä. Näen niissä eräällä tavalla kansalaisyhteiskunnan synnyn. Sota 1918 sekä talvisota ja jatkosota olivat traagisia, mutta näin jälkeenpäin kiinnostavia tapahtumia.

Kuten olen monta kertaa sanonut, ovat esivanhempani olleet tuiki tavallisia maaseudun asukkeja. Mainitulta ajalta heistä alkaa löytyä jo muutakin kuin pelkät väestörekisteritiedot. He ovat kirjoittaneet kirjeitä, tulleet mainituiksi sanomalehdissä, päätyneet kuolleina tai kaatuneina sotatietokantoihin ja tulleet kirjatuiksi monenlaisiin luetteloihin kansakoulujen matrikkeleista lähtien. Joku voi olla sitä mieltä, että tällaiset lähteet antavat vinoutuneen kuvan sukulaisten elämästä. Voi olla, mutta parempi sekin kuin jokin satunnainen oikeusjuttu aiemmilla vuosisadoilla.

Kansakoulukuva 1920-luvulta. Lähde: wikimedia
 
Näiden lähteiden ja muutenkin saatavana olevan moninpuolisen ajankuvauksen pohjalta pystyn paremmin eläytymään sukulaisteni elämään kuin jonkun 1700-luvulla niityn palasesta oikeutta käyneen esi-isän kohdalla. Omien muistikuvieni ja kuulemieni kertomusten pohjalta tiedän suurin piirtein, mitä sukulaiseni tekivät heinäpellolla kylvöheinää korjatessaan. Minun on vaikeampi kuvitella niittyheinän keräämistä alkeellisin apuvälinein joskus 1700-luvulla. Sama pätee moniin muihinkin arjen töihin. Pystyn näkemään sukulaiseni kiertokoulussa opettelemassa lukemaan. Sitä, miten asia hoitui vaikka 1700-luvulla, en oikein sieluni silmillä hahmota.

maanantai 16. kesäkuuta 2014

Facebookissa vai missä?

Tähän blogiin tai oikeastaan Googlen Blogger-palveluun liittyy joitakin asioista, joihin en ole ollut oikein tyytyväinen. Asiaa olisi kieltämättä voinut auttaa lukemalla ohjeet, joita tässäkin palvelussa lienee sivukaupalla. Siinä se ongelma juuri onkin, kuka jaksaa etsiä ohjeista tarvitsemansa tiedon, kun se hukkuu kaikenlaisen muun datan joukkoon. Usein tiedon saa nopeammin laittamalla hakukoneeseen kysymyksen.

Mutta varsinaiseen asiaan. Olen ensinnäkin tyytymätön siihen, että kommentteihin ei voi tehdä linkkejä. Siis ainakaan tässä minun versiossani. Voi olla, että asetuksia säätämällä sellainen olisi mahdollista, mutta kyllä mahdollisuuden pitäisi kuulua perussettiin. Toinen asia, johon ei ainakaan nopeaa vastausta Bloggerista löydy, ovat yksityisviestit. Varsinkin meikäläiselle, joka pyrkii esiintymään anonyymisti, sellainen mahdollisuus olisi tärkeä. Jonkun kommenttiin kun ei oikein viitsi vastata, että lähetäpä sähköpostia siihen ja siihen osoitteeseen.

Daniel Nyblinin kuva Fredrik Ahlstedtin maalauksesta Malakias

Vaatimattomille ongelmilleni tietysti löytyy ratkaisuja. Yksinkertaisinta varmaan olisi hankkia anonyymi sähköpostiosoite. Niitähän verkosta kyllä löytyy. Äskettäin innostuin tutkimaan Facebook-sivun tekemistä. Siellähän voi laittaa yksityisiä viestejä. Facebookissa toki olen omalla nimelläni. Pitäisikö minun laatia sillä nimellä myös blogille Facebook-sivu vai paljastanko siinä samalla nimeni? Vai pitäisikö rekisteröityä vaikka Annelin Ajatuksina? Odottelen kommentteja niiltä lukijoilta, joilla on kokemusta näistä. Lisäksi pyydän hiukan kärsivällisyyttä niiltä, joiden kommentteihin en oikein voi nyt anonyymisti vastata. Kommentteja odotellen.


lauantai 14. kesäkuuta 2014

Tuomiotaltioita

Taannoin kirjoitin blogissa korkeimman oikeuden arkiston digitoinnista. Nyt Digitaaliarkistoon on ilmestynyt myös tuomiotaltioita 20-luvulta. Ihan ensimmäiset (vuosi 1920) eivät  avautuneet, mutta muita pääsee tutkimaan tällä hetkellä vuoteen 1926 saakka. Jokaisen kirjan alussa on akkosellinen henkilöhakemisto. En usko, että kukaan rupeaa hakemistoista umpimähkään etsimään sukulaisiaan, nimiluettelot ovat aika pitkiä. Jos sen sijaan tietää suunnilleen jutun käsittelyajankohdan, on hakemistoista suuri apu. 

Taltioiden rakenne on aina samanlainen. Ensin kerrotaan, mistä jutusta on kysymys ja ketkä ovat asianosaiset. Sen jälkeen seuraa teksti





 Lähde: Digitaaliarkisto
Sitten kerrotaan, mihin tulokseen asiassa on tullut ensin kihlakunnan- tai raastuvanoikeus. Seuraavassa kappaleessa on hovioikeuden päätös. Lopuksi on kirjattu korkeimman oikeuden ratkaisu lyhyine perusteluineen. Varmemmaksi vakuudeksi tuomareiden nimikirjoituksilla varustettuna. Jos tuomarit ovat olleet erimielisiä, on myös vähemmistöön jääneiden eriävä mielipide kirjattu.

Valtaosa jutuista käsittelee taloudellisia asioita. On velkajuttuja, vekseleitä, konkursseja, perinnöjakoasioita, kauppojen perumisia ja vastaavia. Mukana on myös elatus- ja avioeroasioita. Häätöjäkin on käsitelty. Satunnaisella selaamisella en löytänyt vuoden 1918 tapahtumiin liittyviä juttuja, niiden suhteen 20-luvun alku kuitenkin olisi oikea ajankohta. Taltioiden digitointi lienee edelleen kesken, erityisesti odottelen erään maanjako-oikeuden jutun ratkaisua korkeimmassa oikeudessa.

keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Postineitejä ja maalaiskirjeenkantajia

Joskus vuosia sitten olin yhteydessä Postimuseoon, josta sainkin ystävällisen vastauksen kyselyyni. Pari sukulaistani on nimittäin ollut postilaitoksen palveluksessa 1900-luvun alkupuolella. Postinhoitajana toimineesta heillä oli tarkat tiedot. Sen sijaan postinkuljettajasta ei löytynyt mitään. Minua kehotettiin tulemaan itse tutkimaan heidän arkistoaan, jossa kuulemma postinkuljettajistakin oli tietoa. Sen jälkeen museon arkistosta jonkinlainen osa siirtyi Kansallisarkistoon ja itse museotoiminta Tampereen Vapriikkiin. Siellä museon verkkosivujen mukaan pitäisi avautua 6.9.2014.

Tuon jälkeen olen yrittänyt Kansallisarkistossa olevista kokoelmista löytää tietoa varhaisista postinkuljettajista. Joko en osannut hakea tai sitten sitä ei ole kaikkialta säilynyt 1900-luvun alkuvuosilta. Nyt katsoin, sisältäisivätkö uusitun Postimuseon kokoelmat jotain asiaan liittyvää. Ilmeisesti suurin osa varsinaisesta arkistosta on tosiaan Kansallisarkistossa. Löysin kuitenkin mielenkiintoisia valokuvia. Ei niissäkään sukulaisia näkynyt, mutta heidän aikalaisiaan kyllä. Ne löytyvät polusta Etusivu >Tarinat >Tarinoita näyttely.  

Tämä postitorvi on peräisin jostain muualta. Lähde: pixabay

Katsoin läpi kaksi diaesitystä: Valokuvia Postista 1890 - 1920 ja Valokuvia Postista 1930 - 1950. Vuosiluvut tarkoittavat vuosikymmeniä. Kummassakin on yli 130 kuvaa. Kuvat pyörivät suhteellisen hitaasti enkä keksinyt, miten esityksessä olisi voinut edetä nopeammin. Kuvia oli kattavasti eri puolilta maata ja eri vuosikymmeniltä. Ainakin minun oli niiden avulla helppo eläytyä postin kuljettamiseen sata vuotta sitten. Suosittelen erityisesti sellaisille, joiden sukua on ollut postilaitoksen palveluksessa. Kuvien hinnoittelu herätti pientä ärtymystä. 20 euroa ei ehkä ole paljon (?) esivanhemman valokuvasta, mutta 15 euroa lisää ei-kaupallisestakin julkaisemisesta tuntuu jo isolta summalta.

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Päivittelyä

Suomen Sukuhistoriallisen Yhdistyksen jäsenille on varsin hyvin tarjolla 1900-luvun alun rippikirjatietoja Pirkanmaan seurakunnista. Huomasin taannoin, että pääsen muutamassa sukuhaarassa pitemmälle (siis nykyaikaa kohti) kuin aikoinaan sukua mikrokorteilta tutkiessani. Olenkin viime päivinä tehnyt helppoa tutkimusta, päivttänyt viime vuosisadan alun tietoja. Tässä pieni katsaus.

Jos aikooo saada kaikki tiedot tarkistetuiksi, pitäisi ajanjaksolta olla olemassa rippi- ja historiakirjat sekä muuttaneiden luettelot. 1900-luvun alussa liikuttiin suhteellisen paljon paikkakunnalta toiselle. Henkilöiden etsiminen pelkästään rippikirjan varassa on suhteellisen työlästä. Jos perheeseen syntyy lapsia, voi kastettujen luettelon selaamisesta olla apua paikantamisessa. Kuulutettujen luettelo voi melko hyvin korvata vihittyjen luettelon. Aika harva tuli viime tingassa katumapäälle. 

Sadan vuoden säännön puitteissa parhaiten näyttää Pirkanmaalla digitointi edenneen Akaan, Harjavallan, Hämeenkyrön, Ikaalisten, Jämsän, Kiikoisten, Kiukaisten, Kurun, Lempäälän, Parkanon, Ruoveden, Sääksmäen ja Vesilahden seurakunnissa. Niissä on valmiina viimeisin mahdollinen rippikirjajakso ja myös historiakirjat ja muuttaneiden luettelot yltävät suunnilleen samaan aikaan.

Jotain vielä puuttuu Honkajoen, Jämijärven, Kangasalan, Karkun, Huittisten, Oriveden, Karvian, Kiikan, Lavian, Mouhijärven, Sahalahden, Suodenniemen, Tyrvään, Viljakkalan, Virtain ja Ylöjärven seurakunnista. Niissä joko seuraavakin rippikirjajkso olisi jo vapautunut tai sitten yksittäisiä luetteloita puuttuu. Ylöjärvi voisi olla tuossa täydellisten listassakin, mutta kun vihittyjen luettelo päättyy vuoteen 1901, niin laitetaan nyt tähän kategoriaan.

Hiukan heikommin asiat ovat  Kuhmalahden,  Messukylän, Pirkkalan, Suoniemen, Tampereen (tuomiokirkkoseurakunnan), Teiskon  ja Tottijärven seurakuntien osalta. Niissä puutteita on enemmän. 


Olen päivitellyt muutaman kerran myös sanan vanhassa merkityksessä. Nimittäin tällaista kuvaa. Onko vika palvelimella, verkkoyhteyksissäni, kuvauksessa vai onko sivulla jotain myöhemmin kirjoitettua, joka on pitänyt salata? Lähde: SSHY:n digiarkisto

Älköön tätä pientä luokitteluani tulkittako kritiikiksi. Tiedän, että digitointi tapahtuu vapaaehtoisvoimin. Olen kiitollinen ahkerille digitoijille, jotka ovat helpottaneet kovasti sukutukimuksen tekemistä. Sitä paitsi tiedän muutaman seurakunnan (ei tosin Pirkanmaalta), jotka ovat pitäneet jopa 1800-luvun lopun kirjojen mikrokortit itsellään. Niitä ei ole edes maakunta-arkistossa saatavana. Tuskinpa niitä on kukaan voinut digitoidakaan.

lauantai 7. kesäkuuta 2014

Kertoa vai vaieta?

Erään seurakunnan digitoitu ripitettyjen luettelo yltää 30-luvulle saakka. Jätän kertomatta, mistä seurakunnasta on kyse, etteivät keksisi hakea sitä pois arkistosta. Mitähän silloin tapahtuisi digitoidulle luettelolle? Hauskin osa aineistoa on "Huoripukkeja"-niminen lista. Se on ilmeisesti laadittu 20-luvulla ja siihen on kirjattu aviottomien lasten selville saadut isät. Kertojina ovat olleet joko lasten äidit tai kummit. Nämä isät on sitten myös ripitetty. Sukututkijoille sellainen on tietysti suppeanakin kullanarvoinen. Kannattaa siis selvittää, löytyisikö jotain tämän tyyppistä omien esivanhempien seurakunnista. 

Sain sukusivujeni kautta tiedustelun eräältä henkilöltä. Emme tiettävästi ole sukua, mutta sukumme ovat ainakin osittain elelleet samoissa kylissä. Henkikirjojen perusteella tiesin, että hänen kiinnostuksensa kohteella oli avioton lapsi. Kun minulla on käyttölupa tuohon alussa mainittuun aineistoon, päätin katsoa, onko henkilöä ripitetty ja onko lapsen isästä mitään tietoa. Ripitetty oli ja äiti oli lapsensa isän nimennyt. Kertoipa vielä, että tämä oli lupaillut avioliittoa, jota ei sitten tiettävästi koskaan solmittu.

Felix Nylund teos Mietteissä Daniel Nyblinin kuvaamana
Nyt minulla on pulma. Kerronko tuon isäkandidaatin nimen täysin tuntemattomalle ihmiselle? Vai tyydynkö vihjaamaan luettelosta ja sieltä löytyvästä tiedosta hänelle? Vaikenenko koko asiasta? Jos tuo syntynyt lapsi on elänyt oikein vanhaksi, hän saattaa olla vielä elossa. Mistä tiedän, ettei tiedustelun tehnyt henkilö julkaise tietoa jotenkin osapuolia tai heidän jälkipolviaan loukkaavasti? Kenties vielä kertoo, keneltä nimi on peräisin. Jos vaikenen asiasta, estän häntä saamasta varsin oleellista tietoa, koska hän ei itse varsinaisesti tee sukutukimusta. Olisinpa jättänyt luettelon tutkimatta, ei olisi tätäkään pulmaa. Tieto lisää tuskaa.




torstai 5. kesäkuuta 2014

Mikä kumman Vartiotorninkatu?

Tampereen henkikirjoja selatessani tuli useamman kerran vastaan Vartiotorninkatu. Nimi ei sanonut sellaisenaan mitään, mutta sijainti 10. kaupunginosassa kertoi, että jossakin Juhannuskylän - Kyttälän alueella liikuttiin. Googlehan tietää kaiken (!), joten paikka hakuun vain. Osumia ei ollut mitenkään runsaasti, mutta vanhoihin Tampere-aiheisiin kortteihin erikoistunut sivusto osasi kertoa, että katu on sittemmin nimetty uudestaan Huhtimäenkaduksi. Lisäksi osoittautui, että aiheesta olisi ilmeisesti hyvä kirja olemassa. Siispä kaukolainapyyntö vetämään lähitulevaisuudessa.

Kuva Huhtimäenkadulta.  Lähde: wikimedia


Kerrottakoon nyt kuitenkin lukijoille sen verran, että alueelle on joskus suunniteltu palovartiotornia ja katu on saanut sen mukaan nimensä. Mistään en löytänyt tietoa, rakennettiinko torni. Ajatus on kuitenkin mielenkiintoinen. Varmaan palotorjunta on puutalokaupungissa ollut haaste, erityisesti tuon alueen hökkeliviidakossa. Sinänsä Tampereella ei liene ollut sellaisia suuria kaupunkipaloja kuin esimerkiksi Turussa lukuunottamatta kenties vuoden 1865 paloa. Tosin Vartiotorninkadun alue sijaitsi pitkään Messukylässä.

Vartiotorninkadun nimihistoriaa jäjittäessäni tulin samalla selvittäneeksi Wikipediasta eräiden Tammelan kaupunginosan katujen alkuperän. Puolimatka, Moisio, Mäkipää ja Välimaa ovat olleet Hatanpään kartanon torppia, jotka ovat sijainneet tuolla alueella. Niiden muistoksi on nimetty katu. Vartiotorninkatu ei ole ainoa, jonka nimi on myöhemmin vaihtunut. Puolimatkankatu tunnetaan nykyisin Itsenäisyydenkatuna. Oma suosikkini kadunnimien joukossa on kuitenkin Sukkavartaankatu, sekin Juhannuskylässä.

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Puuvillatehtaan tulipalo 1881

Piki:n verkkoaineistoista esittelen tällä kertaa arkkiveisun, joka kertoo "Tampereen Puuwillatehtaan hirweästä tulipalosta syyskuun 3. päiwänä w. 1881". Laulun on kirjoittanut G.W. Gustafsson ja se julkaistiin Tampereella 1881. Lainaan tähän muutaman säkeistön arkkiveisusta, jota piti laulettaman kuin "Tuolla pohjan lahden rannalla". 

"Toi tehdas jalo kaunoinen
Turwana monen tuhannen,
Suuret ja pienet siellä saa
Puutteensa työllä poistella.
------
Pumpulitehtaan muurissa,
Sen onkarakennuksessa,
Ol' tuli tuima syttynyt,
Sisässä seinäin lewinnyt.

-----
Nyt niinkuin murhepuwussa,
kiwiraunioin luwussa,
Se ompi päältä katsella,
Mi ennen kaunis komea."
 Tuon ajan sanomalehdet tietävät kertoa, että tuli syttyi lauantai-iltana Finlaysonin tehtaan lämmityshuoneen päällä olleessa kuivaushuoneessa. Mahdollisesti siellä säilytettyihin kuiviin lankoihin pääsi alapuolelta kipinöitä. Tuli levisi edelleen värjäyshuoneeseen ja sieltä rautaovien läpi eteenpäin. Tuhot saatiin lopulta rajatuiksi kahteen isoon rakennukseen.

Palo aiheutti tehtaalla suurta vahinkoa, mutta jo maanantaina pääsivät työhön kehrääjät (800 - 900 henkeä) ja ilmeisesti samalla viikolla myös kankurit (800 henkeä). Palaneissa tiloissa työskenteli noin 250 henkeä. Hämäläinen kertoi 10.9.1881, että "Miehet, wärihuoneessa olleet, saawat tietysti ulkotyötä; naiswäelle ja lapsille on tehtaan isäntä myös luwannut toimittaa ansiota ...". Myös Tampereen Sanomat antoi tapauksesta tarkan kuvauksen.

Finlaysonin kirkko 1890-luvun loppupuolella. Lähde: wikimedia


Tämänkin tapauksen uutisarvo on ollutta ja mennyttä. Vanhan teollisuuskaupungin oloista laulusta ja lehtijutuista saa kuitenkin jonkinlaisen käsityksen. Lapsityövoimaa, työväestään huolehtiva patruuna, suuri määrä työväkeä.  Tampereen Sanomien jutussa on itse puuvillatehdastakin kuvattu melko tarkasti.

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Lääkärin kertomaa Parkanosta

Piki-kirjastojen verkkoaineistoista löysin uudestaan jutun, jota olen joskus vuosia sitten selannut verkossa. Kyseessä ovat Parkanossa pitkään kunnanlääkärinä toimineen Väinö Soimajärven kirjoitukset. Jutut ovat ilmestyneet sanomalehdessä 60-luvulla ja ne on verkkosivuilleen kirjoittanut Timo Yliaho. Sivuja ei liene pitkään aikaan päivitetty, mutta ihan luettavassa kunnossa ne edelleen ovat. Sivuilla on myös vanhoja valokuvia Parkanosta. Niinpä niiden, joilla on sukua Parkanossa, kannattaa käydä tarkistamassa sivut ja tallentaa mahdolliset löydökset omalle koneelleen. 

Väinö Soimajärvi kertoo monenlaista Parkanon oloista 20- ja 30-luvuilta. Sairaala oli mitä ilmeisimmin huonossa kunnossa, mutta uuttakaan ei saatu. Perheet olivat suuria ja asuivat ahtaasti. Tampereelle kulki linja-autoja, mutta matka kesti pitkään. Kuvaukset puukkosankareiden paikkauksista ovat värikkäitä. Parkanon paroonikin saa osansa ja monia kansanihmisiä lääkäri muistelee kunnioittavasti. Muisteluiden siirtäminen verkkoon on ilmeisesti jäänyt kesken. 

Vanhoja Parkanon kuvia en tohtinut tähän kopioida, kun en niiden tekijänoikeuksista tiedä. Parkanon kirkon kuva on wikimediasta.

Sivuston vanhat valokuvat Parkanosta näyttävät olevan 1900-luvun alusta 1960-luvulle. Osa on ilmeisesti kortteja, osa yksityisiä valokuvia. Kuvien laatu ei ole kovin hyvä, kuten sivuston ylläpitäjäkin toteaa, mutta parkanolaisia sukuja tutkivia ne saattavat kiinnostaa. Kuviin on liitetty myös talojen historiasta kertovia tekstejä. Uittokuvat kertovat, että pieniäkin vesistöjä pitkin uitettiin puuta 1900-luvun alkupuolella. Pori-Haapamäki-rataa tehtiin 30-luvulla. Maanviljelyn koneellistuminen näkyy kuvissa. Aika ei voi pysähtyä, kaikki muuttuu, ympäristömme erityisesti. Hiukan haikeana vanhoja komeita rakennuksia silti katselee.