maanantai 31. lokakuuta 2011

Hjulmakare

Tottijärven Österbackassa asui vuosina 1797 - 1804 Juho Juhonpoika Hällström, jolla oli tittelinä wagnmakare tai hjulmakare. Ensin hänet mainitaan kisälliksi, myöhemmin sitä ei enää käytetä. Luulen tietäväni, mitä hän työkseen teki. Kun hevosella liikuttiin, tarvittiin vaunut tai kärryt tai rattaat, eri nimityksiä käytettiin ajoneuvojen käyttötarkoituksen ja murrealueen mukaan. Juho teki pyöriä näihin ajoneuvoihin. Tekikö hän sekä puu- että metalliosat? Muistelen kuulleeni, että jotkut sepät tekivät molempia. Juhosta ei kuitenkaan käytetä nimitystä seppä. Ehkäpä Juho teki vain pyörien puuosat, kenties tarvittaessa vaunut kokonaan.

Juho kiinnostaa minua, koska hän oli mahdollisesti esi-äitini veli. Samasta torpasta nimittäin lähti 1785 maailmalle Juho Juhonpoika, joka oli syntynyt 1767, kuten Hällströmkin. Valitettavasti jälkimmäisestä tiedetään vain syntymävuosi. Pappi ei ole vaivautunut kirjaamaan, mihin Juho Juhonpoika lähti, ei myöskään, mistä Hällström tuli. Siinäpä haastetta seuraavaksi ruveta etsimään lähiseutujen vaununtekijöitä.

Kovin pitkään ei Juho ehtinyt pyöriä rakennella. Jos hän lähti jonkun oppiin heti silloin 1785, ehti hän olla ammatissa vajaat parikymmentä vuotta. Keuhkotauti vei hänet alle nelikymppisenä kuten niin monet kohtalotoverit tuohon aikaan. Suremaan jäivät vaimo ja yksi tytär.

lauantai 29. lokakuuta 2011

Kasvatusta

Olen viime aikoina lukenut tai kuullut eri kasvatusoppineiden mielipiteitä lastenkasvatuksesta. Erimielisiä tuntuvat olevan. Kuinkahan esivanhempamme oikein selvisivät, kun heillä ei ollut muuta kuin terve järki ja kristinopin opetukset ohjenuoranaan?

Joku oli taas sitä mieltä, että päiväkodeissa kasvaa onnettomia lapsia. Taustalla tuntui häämöttävän ajatusmalli ydinperheestä, jossa äiti puuhailee kotona lasten kanssa. Ihmettelen, mistä se oikein on peräisin. Ehkä jossakin välissä 30-luvulla ja sodan jälkeen oli riittävän hyvin ansaitsevia työläisiä tai virkamiehiä, joiden vaimot tosiaan hoitivat muutamaa lasta kotona. Rikkaampien lapsia hoitivat usein palvelijat. Maaseudun torpparin tai mäkitupalaisen muija taas hoiti karjaa, työskenteli pellolla tai yritti saada  lisäansioita pesemällä taloissa pyykkiä. Jos vanhempia sisaruksia tai sopivaa muuta lapsenlikkaa ei ollut, hän otti lapset mukaansa. Aikansa työkasvatusta. Ei hän kyllä ehtinyt lastensa kanssa leikkimään tai puuhailemaan muuta kuin mitä näiden välttämätön hoito edellytti.

Myös rajojen asettamisesta on keskusteltu. Hallitsevatko lapset aikuisia vai päinvastoin? Tässä suhteessa ero menneeseen aikaan lienee suurin. Aiemmin rajat olivat selkeät ja niitä valvoi koko kylä. Rajojen rikkomisesta tuli rangaistus. Ei minun lapsuudessani monikaan saanut vahinkoa sielullensa, vaikka vitsaa tottelemattomalle joskus annettiinkin. Se oli yleistä, sama tapahtui naapurissakin. Ei ruumiillinen kuritus kuitenkaan ole nykyaikaa. Nyt se tuntuisi lapsesta varmasti häpeälliseltä. Rajat voi asettaa muutenkin. Kivaa se ei ole, nykypäivän vanhemmat ovat lujilla. Heillä ei juurikaan ole muuta kasvatusta tukevaa yhteisöä kuin päiväkoti ja koulu. Naapurusto vähät välittää ja media tarjoaa lapsille kyseenalaisia malleja.

torstai 27. lokakuuta 2011

Myytti hiljaisista hämäläisistä

Tampereen seudun asukkaita sanotaan usein hiljaisiksi hämäläisiksi. Heidän hämäläisyytensä kanssa on vähän niin ja näin, historiallisesti katsoen he ovat pikemminkin satakuntalaisia. Ovathan nimittäin Vesilahden, Kangasalan, Ruoveden ja Pirkkalan hallintopitäjät aikoinaan kuuluneet Satakunnan kihlakuntiin. Läntisemmistä pitäjistä nyt puhumattakaan. Sotilaita nämä seudut ovat lähettäneet Porin läänin jalkaväkirykmenttiin vielä Ruotsin vallan loppuvuosina. Tampere on suhteellisen nuori kaupunki eikä sellaisena muodostunut hallintokaupungiksi ennen kuin ruvettiin puhumaan Pirkanmaasta. Se taas taisi tulla käyttöön vasta 60- tai 70-luvulla.

Ovatko nämä satakuntalaiset sitten jäyhiä ja hiljaisia? Kyllä sellaisiakin on. Käyttäytymismalli oli vielä minun lapsuudessani sellainen, ettei ainakaan miesten sopinut turhia pulista. Varsinkaan tunteista ei sopinut puhua. Naiset ehkä sitten enemmän puhuivat vaikeistakin asioista keskenään. Alkoholi vapautti miesten kielenkantoja. 

Olen viimeisten vuosien aikana puhunut monen ennestään tuntemattoman pirkanmaalaisen kanssa. Yhtään hiljaista ei ole tullut vastaan.  Tämän suppean aineistoni pohjalta uskaltaisin väittää, että pirkanmaalaiset ovat oppineet puhumaan. Jotain vastaukseksi ärähtäviä ukkoja ei juuri enää tapaa. Mikä muutoksen on aikaansaanut? En tiedä. Jotenkin vain käyttäytymisen malli on muuttunut. Sodan jälkeen seudulle muutti paljon karjalaisia ja heimot ovat muutenkin sekoittuneet. Jotain osaa saattaa olla myös television mukana levinneellä yhtenäiskulttuurilla. Nykyään tosi-tv:ssä voi paljastaa asioitaan vapaasti. Omat jutut kailotetaan häpeilemättä kännykkään muiden läsnä ollessa. Mitäpä siinä enää pirkanmaalainenkaan ujostelemaan!

maanantai 24. lokakuuta 2011

Lisää vanhaa roinaa

Kirjahyllyssäni on muutama oppikouluni vuosikertomus. Olen ne ottanut mukaan joskus lapsuuskodistani ja niin ne ovat hyllyssä säilyneet. Ennen vanhaan ei oltu kovin tarkkoja yksityisyydensuojan kanssa. Niinpä noissa kirjasissa on oppilaiden syntymäajat. Ne toimivat nyt vähän juorukalenterin tapaan. Voin niistä katsoa, kuka kulloinkin täyttää pyöreitä vuosia.

Enemmän iloa niistä kuitenkin on yhdistettynä koulukuviin. Kun ihan kaikkia ei tahdo enää kuvista heti tunnistaa, toimii vuosikertomus mainiona muistinvirkistäjänä. Samalla vuosikertomuksista näkee, miten suuria oppikoulun luokat 60-luvulla olivat. Yhdessä luokassa saattoi olla 40 oppilasta. Porukka oli tietenkin pääsykokeilla karsittua, mutta kyllä meteliä saattoi valikoidustakin oppilasjoukosta syntyä. Osattiin kyllä myös istua hiirenhiljaa. 

Joskus saatan istua ja muistella kouluaikoja luokkakuvia katsellen ja vuosikertomuksia selaten. En ole vielä niin vanhuudenhöperöksi tullut, että tuo aika tuntuisi jotenkin erityisen ihanalta ja kaikki luokkatoverit olisivat muuttuneet mukaviksi. Muistan kyllä, että jonkun kanssa en halunnut liiemmin olla tekemisissä. Muistan myös ikäviä tapahtumia kouluajalta. Muisteleminen on silti hauskaa.

perjantai 21. lokakuuta 2011

Säilyttelijä

En oikein osaa heittää mitään vanhaa pois. Kuluneista vaatteistani sentään luovun, yleensä kierrätän nekin luutuiksi ensin. Aina löytyy jokin likainen kohde, jossa vanha T-paita toimii mainiona kertakäyttöluutuna. Toki sentään heitän roskiin särkyneet esineet, joita ei enää voi korjata. Nykyisinhän tavaroita ei ole tarkoitettu kestämään.

Tämän säilyttelytaipumukseni johdosta minulle on kertynyt kaapeihin kaikenlaista vanhaa ja "vanhaa" tavaraa. Joukossa on 30- ja 40-lukujen käsityönä tehtyjä pöytäliinoja ja seinävaatteita, jotka ovat jo parhaat päivänsä nähneitä. Jokin tarkemmin muotoilematon taka-ajatus minulla on, että käytän niistä parhaat vielä johonkin. Jos kenkäpussin kyljessä komeilisi pala tädin tekemää pöytäliinaa, voisi teatteriin lähtiessä muistaa häntä. Saapa nähdä, syntyykö sitä kenkäpussia koskaan.



Omistan myös joitakin 70- ja 80-luvulla lahjaksi saatuja pöytäliinoja, joita en ole koskaan pitänyt pöydässä. Värit ovat ihan liian voimakkaita minun makuuni. Yksi niistä taisi vierailla koulussa, kun johonkin esitykseen tarvittiin aikakauteen liittyvää sisustusta. Taas ensi jouluna voin miettiä, laittaisinko liinan pöytään. En taida laittaa.


 

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Hukkumistapaus

Simo Heikinpoika Vasara oli ratsastamassa hevosella ilmeisesti kesäkuussa 1748, kun hän päästi hevosensa uimaan jokeen, putosi sen selästä ja hukkui. Simo oli tuolloin 17-vuotias. Haudattujen luettelossa on kuolinsyy selvitetty jostain syystä näin tarkasti. Hautaus on tapahtunut 24.6, onnettomuuden ajankohtaa ei ole mainittu. Luultavasti on oltu jo kesän puolella, tuskinpa Simo olisi toukokuiseen virtaavaan veteen halunnut edes hevosen selässä.

Simo oli kotoisin Mouhijärven Rienilän kylästä. Katselin kartasta, mihin jokeen hän olisi voinut hukkua. Lähistöllä kulkee Saikkalanjoki, joka virtaa Mätikköjärvestä Tupurlanjärveen. Nykyisellään se on noin 20 - 30 metriä leveä. Joki on voinut olla leveämpi 1700-luvulla. Sen jälkeen sitä on ehkä perattu ja suoalueita on kuivattu. 

Luulen, että Simo on ollut uimataidoton. On vaikea kuvitella, että nuori mies hukkuisi kesällä satakuntalaiseen jokeen, jos hän osaisi uida.  Surullinen päätös nuorelle elämälle.

Lähde: Digitaaliarkisto


maanantai 17. lokakuuta 2011

Amerikanleskiä 2

Jokin aika sitten kirjoitin siirtolaisista, joiden puolisot jäivät Suomeen. Eilen kaivelin siirtolaisiin liittyviä tiedostoja koneeni uumenista ja löysin Yhdysvalloissa toisen kerran avioituneen Taavetin avioliittotodistuksen. Luultavasti Ancestryllä on joskus ollut sopiva tietokanta avoimena ja olen sen sieltä tallentanut.

Taavetti oli Suomesta lähtiessään 1906 naimisissa. Vielä vuonna 1918 hän ensimmäisen maailmansodan rekisteröintikortissa ilmoitti Suomeen jääneen vaimonsa lähimmäksi omaisekseen. Tuo mainitsemani avioliittotodistus on vuodelta 1929. Taavetti ja Miina ovat käyneet rauhantuomarin pakeilla ja solmineet avioliiton. Todistus kertoo, että kummallekin kyseessä on toinen liitto. Tämä on todellakin sama Taavetti, paperista käy ilmi myös hänen äitinsä nimi.

Uskoisin, että ensimmäinen puoliso on kuollut Suomessa ja Taavetti on saanut siitä tiedon Yhdysvaltoihin. Olisi mielenkiintoista tietää, millaisia virallisia papereita tuolloin Amerikassa ja Suomessa vaadittiin ja miten niitä käännettiin. Yhden Kanadassa laaditun valtakirjan ja sen käännöksen suomeksi olen nähnyt. Se liittyi talokauppoihin. Vaikea kuitenkin uskoa, että avioliittoasioissakaan olisi ihan vain sanaan luotettu.

Taavetti ja Miina siis saivat toisensa. Taavetti oli tuolloin 50-vuotias ja Miinallakin lienee ollut sen verran ikää, ettei jälkikasvua enää syntynyt. Tuo avioliittotodistus on myös viimeinen dokumentti, mitä kummastakaan olen onnistunut löytämään. 





perjantai 14. lokakuuta 2011

Jeremias, hammaslääkäri

Jeremias syntyi 1887 pienen kylän sivukulmalla torpassa. Hänen isänsä kuoli heti seuraavana vuonna. Perhe asui kuitenkin kylässä vielä jonkin aikaa. Äidille syntyi neljä lasta miehen kuoleman jälkeen. Tämän jälkeen Jeremiaan tiedoissa on aukko. Äiti muutti pois kylästä, vaikka palasikin sinne takaisin vanhuuttaan viettämään.

Jeremias muutti 1910 Cloquetiin Minnesotaan. Hän oli saanut sukunimen Mäkinen. Myöhemmin nimi lyheni muotoon Mäki. Amerikkalaislähteissä nimi on kirjoitettu monella tavalla, esimerkiksi Mckey. Jostakin Jeremias sai suhteellisen nopeasti rahaa. Hän nimittäin ryhtyi opiskelemaan, mikä on Yhdysvalloissa aina ollut maksullista. Onnistuiko hän keräämään tarvittavat rahat työnteolla vai oliko amerikansuomalaisilla jotain stipendejä, joita lahjakkaille nuorille voitiin myöntää, sitä tarina ei kerro. Vuonna 1923 hän lopulta valmistui hammaslääkäriksi. Opintoihin kului kymmenen vuotta, mikä viittaa siihen, että välillä piti olla töissä. Kielen oppiminen vei myös oman aikansa.

Hammaslääkärinä Jeremias toimi Waukeganissa Illinoisissa. Vuoden 1930 väestölaskentatiedot kertovat hänen perustaneen perheen, johon vaimon lisäksi kuuluivat poika ja tytär. Elämä jatkui samalla paikkakunnalla. Siellä hän myös kuoli 1976.

Aika pitkä on ollut matka suomalaisesta torpasta hammaslääkäriksi valtameren taakse. Lähteet eivät kerro tuosta retkestä tämän enempää. Kun nimikin on niin tavallinen, lienee jälkipolvia vaikea löytää. 





torstai 13. lokakuuta 2011

Ammatteja Amerikassa

Nyt, kun Ancestryllä on joitakin kokoelmia vapaasti luettavissa, olen viettänyt tiiviisti kaiken liikenevän ajan niiden parissa. Tänään olivat avautuneet vuoden 1930 väestönlaskentatiedot. Etsin niistä sukulaisia, tietysti, mutta myös aikoinaan kotikylästäni siirtolaiseksi lähteneitä. Jäin miettimään ammatteja, joissa he toimivat.

Olettaisi tietysti, että maaseudulta olisi menty maata viljelemään tai metsätöitä tekemään. Maanviljelijöiksi ryhtyneitä onkin muutama. Maatilan hankkiminen näyttää toisilla onnistuneen melko pian maahan saapumisen jälkeen. Tänään löytyi yksi, joka lähti valtameren taakse 1905. Aiemmin hän taisi olla laivanrakennuspuuhissa. 1930 hänet on kuitenkin kirjattu maanviljelijäksi. Jos oikein ymmärsin, kyseessä oli maitotila, jolla myös hänen pojistaan kaksi työskenteli. Yhtään metsätöissä ollutta en ole väestönlaskennoista löytänyt. Joko he ovat vaihtaneet paikkaa niin, ettei väestönlaskija ole heitä tavoittanut tai sitten nimet on kirjattu kerrassaan mahdottomiksi tunnistaa.

Maanviljelijöiden lisäksi puuseppiä on ollut useampia. Käsistään taitavat suomalaiset ovat löytäneet töitä rakennusalalta. He ovat kulkeneet samaa reittiä New Yorkin kautta, joten saattaa olla, että ensimmäisenä työn aloittanut on auttanut muut samalle alalle. Töissä on oltu myös sulatossa, kalatehtaalla ja pesulassa.

Nyt etsimään vielä viimeisiä ties minkä nimimuunnoksen takana piileskeleviä "kiusankappaleita"!



tiistai 11. lokakuuta 2011

Liinanen

Joku aika takaperin julkasin kuvan Tampereen Keskustorin vappumarkkinoista. Siinä etualalla oli selin kaksi naista huivi päässään. Kuvasta tuli mieleeni, että 50-luvulla useimmat naiset ainakin maaseudulla taisivat käyttää huivia, tai kuten kotipaikkakunnallani sanottiin, liinasta päässään. Näin oli myös kesäaikaan, jolloin sellaista ei lämpimyyden takia tarvittu.

En ole mitenkään vaatetushistorian asiantuntija, mutta sellainen mielikuva minulla on, että naimisissa olevat naiset aiemmin yleensä peittivät päänsä. Nuoret tytöt kulkivat avopäin, jos sää salli. 50-luvulla heillä alkoi jo olla sellaisia kampauksia, joita olisi ollut sääli piilottaa. Tupeeratut tukat tosin taisivat tulla muotiin vasta 60-luvun puolella, jolloin vanhat perinteet muutenkin murtuivat. 

Liinasen käyttö saattoi olla myös käytännöllistä. Se suojasi tuulelta, esti hiuksia tulemasta silmille kesken työnteon, piti hiukset puhtaampina likaisissakin töissä ja esti navetanhajua tarttumasta niihin. Se myös peitti likaantuneet hiukset oloissa, joissa tukan peseminen ei ollut yhtä helppoa kuin nykyään. Ei liinanen mikään musta huivi ollut, vaan usein raidallisesta tai ruudullisesta puuvillakankaasta valmistettu neliönmuotoinen kapistus, joka taitettiin kolmion muotoon ja sidottiin kiinni joko leuan alta tai niskasta.

Otatan tyttöoppilailta tasa-arvon nimissä pipot ja muut päähineet pois luokassa ja ruokalassa. Ehkä minun pitäisi muistaa vanhoja perinteitä, jolloin naiset istuivat huivit päässään kahvipöydässä. Ehkä pipo on liinasen moderni versio. Ehkä pukeutumiskoodi on taas muuttumassa. 









sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Onko huumori paikkasidonnaista?

Olen ennenkin ollut huomaavinani, etten ymmärrä itäsuomalaista huumoria. Tai tietenkin ymmärrän, mutta se ei naurata minua yhtä usein kuin länsisuomalainen. Tunnustan yleensäkin olevani melkoinen tosikko. Naurun aiheita kuitenkin onneksi löytyy joka päivälle.

Jotenkin tuntuu, että on helpointa nauraa lapsuuden kotipaikkakunnan tarinoille. Myös sukulaisten kertomat jutut huvittavat. Kun oikein perusteellisesti tuntee sen taustan, mistä kerrottu juttu lähtee, on naurukin herkemmässä. Sama pätee kollegoiden kanssa nauramiseen: lähdemme yhteiseltä pohjalta.  Ja uskokaa tai älkää: opettajat nauravat useimmiten itselleen. 

En tykkää hoksautusvitseistä: siis sellaisista, joissa kuulijalle heitetään jokin juju, joka tämän pitää huomata, että naurattaisi. En myöskään välitä sanaleikeistä. Varmaan olen liian hidasälyinen sellaiseen. Tykkään - myös kirjallisuudessa - hyvistä tarinoista. Vitsikin saa mieluiten olla hyvä tarina.

Tässä lyhenneltynä (ja nimet poistettuna, mistä juttu vähän kärsii) yksi juttu, joka aikoinaan huvitti: Antti oli Paikkakunnan julkkis. Eräänä päivänä hän pistäytyi naapurissa. Naapuri häntä katsottuaan totesi: "Hyvänen aika! Antilla on uusi solmio, eikä Paikkakunnan Sanomissa ole kerrottu mitään!"



perjantai 7. lokakuuta 2011

Amerikanleskiä

Amerikkaan muuttaneita tutkineet ovat varmaan havainneet, että toisinaan puoliso jäi kotimaahan. Useimmiten hän matkusti muutaman kuukauden tai vuoden kuluttua perässä, kun aviomies oli saanut asioita järjestykseen uudessa kotimaassa. Toisinaan kyse näyttää kuitenkin olleen avioerosta. Onko siitä sovittu yhdessä vai onko toinen vain kylmästi lähtenyt? Onko alun alkaen ollut tarkoitus, että vaimo matkustaa myöhemmin, mutta tämä ei ole syystä tai toisesta niin tehnyt?

Aineistossani on kolme tällaista tapausta. Yksi oli sukulainen, muut kaksi kotoisin samasta kylästä, josta sukuani lähti valtameren taakse.  Kaksi heistä solmi uuden liiton Yhdysvalloissa, kolmas pysyi poikamiehenä. 

En tunne juuri ollenkaan amerikkalaista avioliittolainsäädäntöä noilta vuosilta 1900-luvun alkupuolella. Kyse on kummankin kohdalla varmaan siviiliavioliitosta. Luultavasti viranomaisille riitti, ettei ollut voimassa olevaa liittoa Yhdysvalloissa. Vanhan kotimaan liitoista oli kai pakko tyytyä asianomaisen sanaan, jos asiasta ylipäätään tiedusteltiin mitään.

Mahtoikohan uudesta liitosta kulkeutua tietoa Suomeen? Ei välttämättä, jos yhteydet olivat katkenneet.  Ehkä tänne jäänyt puoliso ei miettinyt asiaa, varsinkin jos hän oli myös löytänyt uuden kumppanin.  Hän kuitenkin joutui hakemaan avioeroa, jos aikoi solmia uuden liiton ihan virallisesti. Luultavasti puolison katoaminen Amerikkaan riitti eron perusteeksi jollakin aikataululla. 

Kahdella vaimonsa Suomeen jättäneistä oli myös lapsia. Pitikö isä yhteyttä heihin? Oliko heillä mitään mahdollisuutta saada perintöä isänsä kuoleman jälkeen, jos tällä oli Amerikassa uusi perhe?  Näistä asioista ei perimätietokaan kerro mitään.  Niistä on mieluummin vaiettu.

tiistai 4. lokakuuta 2011

Maria kadoksissa

Olen muutaman illan tutkinut Mouhijärven Rienilän kylässä asuneen räätäli Isak Frimodigin ja hänen vaimonsa Riitta Heikintyttären lapsien myöhempiä vaiheita Mouhijärven ja naapuriseurakuntien rippikirjoista. Muut luulenkin jo löytäneeni, mutta Maria on mysteeri.

Marian syntymäajaksi on rippikirjassa merkitty 1792. Mariaa ei kuitenkaan löydy vuosilta 1788 - 1792, olen käynyt kastettujen luettelot läpi. Tuohon väliin hän kuitenkin rippikirjaan ilmestyi. Edellinen sisaruksista oli syntynyt 1786 ja seuraava 1793, heidät on merkitty luetteloon. Silloin jää se mahdollisuus, että Maria olisi kastettu jossain muussa seurakunnassa. HisKi-haku ei anna sopivaa Mariaa. Täytyy vielä ottaa kartta käteen ja katsoa, puuttuuko HisKistä jokin lähiseudun seurakunnista.

Marian kohdalla on rippikirjaan merkitty, että hän on muuttanut 1804 Karkkuun, mikä voi tarkoittaa myös kappeliseurakunta Suoniemeä. Karkun Huidalta löytyykin myöhemmin piika Maria Iisakintytär, joka avioitui Mouhijärvelle. Hänen syntymäaikansa on kuitenkin 1797, mikä on ihan liian myöhäinen Rienilän Marialle. Hänellä ei myöskään ole mitään merkintää Mouhijärveltä tulosta. 

Luulen, että Mouhijärven kirkkoherra - tai kuka papeista nyt sitten rippikirjaa on pitänytkin - on ollut heikkonäköinen. Tuon ajan rippikirjoissa on nimittäin paljon muutoksia syntymäajoissa, jopa vuosien eroja. Isä-Isakin alkuperäkin varmistui vasta haudattujen luettelosta, siellä oli taas oikea syntymäaika näkyvissä. Siinä mielessä tuo Huidan Maria saattaisi olla etsimäni, pappi olisi merkinnyt muuttokirjaan väärän syntymäajan ja se olisi sitten kopioitu aina eteenpäin.

Olen spekuloinut myös sillä ajatuksella, että Maria olisikin kasvattina räätäliperheessä. Olisi kuitenkin outoa, ettei sitä olisi merkitty näkyviin. Voisin tietysti kysellä Mariasta jollakin forumilla. Muutkin ovat ehkä tutkineet samaa sukua. En kuitenkaan halua vielä luovuttaa. Tämä salapoliisina menneessä ajassa toimiminen on niin mukavaa.

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Vanhoja kuvia Tampereelta 2

Huomasin, että vanhasta albumista löytyy vielä muutamia 50-luvun kuvia Tampereelta.

 Mustakallion ajot



Vappumarkkinat Keskustorilla


Verkatehdas


Pihapiiri Suokadulta