perjantai 29. heinäkuuta 2011

Vanhaemäntä kadoksissa

Sukututkimusta tehdessäni olen kyllä kadottanut monestikin jonkun henkilön. Tavallisesti kyseessä on renki tai piika, jonka kohdalla ei ole rippikirjassa tarpeeksi tietoja, jotta häntä voisi seurata eteenpäin tai taaksepäin. Myös talojen tyttäret ja joskus pojatkin lähtevät kotoaan ilman, että pappi on merkinnyt, mihin asianomainen on mennyt.  Kun läntisessä Suomessa sukunimet puuttuvat, ja nimetkin ovat niitä tuiki tavallisia Liisa Matintyttäriä, ei kovin paljon ole tehtävissä.

Nyt minulta joutui hukkaan talon vanhaemäntä, mitä ei kyllä muistaakseni ole tapahtunut aiemmin. Längelmäen Eväjärven Sirkkalassa rippikirjan mukaan 27.4.1723 syntynyt Maria Yrjöntytär avioitui saman pitäjän Pääskylän kylään. Talolla ei ole varsinaista nimeä, rippikirjoissa puhutaan Simosta (Simon), joka siis oli Marian puoliso. Maria asui leskenä tilalla vielä, kun 1779 alkavan rippikirjan nimet on kirjoitettu. Ehtoollismerkintöjä ei tässä kirjassa ole kenelläkään. Seuraavassa rippikirjassa häntä ei enää ole Pääskylässä. Mutta ei häntä näyttäisi löytyvän haudattujen luettelostakaan, ei ainakaan HisKistä. Olen tarkistanut myös lähes kaikki lähisukulaiset Kuhmoisiin avioitunutta tytärtä lukuun ottamatta.

Maria Yrjöntytär oli esitätini, ei siis suoraan esipolviani. Silti haluaisin tietää hänen kuolinaikansa. On vaikea kuvitella, että 1700-luvun lopun vanhaemäntä mitään suurempaa seikkailua olisi kokenut. Ehkäpä jossain on kirjausvirhe. Täytyy ottaa vielä alkuperäinen haudattujen luettelo tarkempaan tarkasteluun.

keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

Kun kukaan ei muista

Tänä kesänä on taas tullut kierreltyä eri hautausmailla. Käyn niillä kahdessakin mielessä: muistelemassa poisnukkuneita sukulaisia tai tuttavia ja ihan sukututkimusmielessä. Lisäksi hautausmaat ovat rauhallisia, hyvin hoidettuja paikkoja, joissa ihmisetkin vielä osaavat käyttäytyä siivosti.

Tampereella kävin kahdellakin hautausmaalla, Lamminpäässä ja Kalevankankaalla. Lamminpäästä teinkin löytöjä, kiitos iäkkään sukulaiseni, joka muisti, mistäpäin sukulaisten hautoja kannatti hakea. Laajalla Kalevankankaan hautausmaalla yritin jonkinlaista hakuammuntaa. Varmoja tapauksia ei kuitenkaan tullut vastaan. Pitää joskus tehdä lista sinne tiettävästi haudatuista suvun jäsenistä.  Voisi sitten kysyä seurakunnasta, onko heillä karttaa, jonka perusteella haudat voisi löytää.

Hautausmailla näyttää olevan hautoja, joilla ei käydä. Melko hoitamattomiakin on joukossa. Lisäksi seurakunnan hoidossa on hautoja, joilla kasvaa pelkkä nurmikko. Koskaan niissä ei näe leikkokukkia, kynttilöitä tai muita muistamisen merkkejä.  Tai mistä mina tiedän, muistamistapoja on muitakin, kaikista ei jää jälkeä.

Ajattelen, että hautausmaat ovat meitä jälkipolvia varten, kuolleet eivät kiviä ja kukkia tarvitse. Jos kukaan ei halua minua kuolemani jälkeen käydä haudalla muistelemassa, olisi sama ripotella tuhka vain jonnekin. Vielä pahempaa on se, ettei eläviäkään muisteta. Tässä kohtaa tunnen piston sydämessäni. Kaiken oman elämän kiireen keskelläkin olisi voinut vanhoille sukulaisille soittaa useammin. Nyt ei osalle  enää voi. 

maanantai 25. heinäkuuta 2011

Siivousta

Siivouspuuhissa päivän viettäneenä tulin miettineeksi, miten siistiä ennen oikein mahtoi olla. Ainakin olosuhteet olivat kovasti vastaan. Kun maatöistä ja navetalta kuljettiin pirttiin, väkisinkin kulkeutui jotain mukana. Tiet olivat hiekkateitä, joilla savi pyrki keväin syksyin pintaan. Puulämmitys aiheutti nokea sisätiloihin. Jos mennään aikaan ennen sähkövaloa, noen lähteitä ole vieläkin enemmän. 

Äitini mummo oli kuulemani mukaan hyvin siisti ihminen. Taisi hänelläkin siivous rajoittua useimmiten siihen, että roskat lakaistiin pois. Tokkopa hän jaksoi joka päivä lattioita luututa kaikkien muiden töidensä ohella. Hänen kerrotaan olleen myös tarkka siitä, ettei kukaan päässyt tuomaan syöpäläisiä taloon mukanaan. Joissakin vanhoissa hirsirakennuksissa niitä oli vielä 30-luvulla, joissakin paljonkin. Vaikea kai niitä oli sellaisesta häätääkin. Niinpä isomummoni kuljetti vierailijan repun nopeasti ulos, jos salamatkustajista oli pelkoa.

Henkilökohtainen hygienia oli hiukan eritasoista kuin nykyään. Erityisesti talviaikaan peseytymismahdollisuudet rajoittuivat saunassa käyntiin kerran viikossa. Tuulettaa ei pahemmin voitu, koska lämpö olisi karannut harakoille. Kun pienissäkin mökeissä asui paljon ihmisiä, mahtoi haju olla melkoinen. Ihmisen hajuaisti tietysti tottuu.
 
Olen joskus käynyt näyttelyssä, jossa keskiajan asutusta oli kuvattu mallien ja tekstien lisäksi myös äänimaailman avulla. Hajumaailma olisikin voinut olla nykyihmiselle liikaa.

Me joskus romantisoimme vanhoja aikoja. Kannattaa kuitenkin muistaa, kuinka kovaa elämä oli. Jos leipää riittikin, monet sairaudet niittivät satoaan. Kun minun ikäiseni kuoli, kävi kuolinsyyksi vanhuudenheikkous. 

 Ahtaissa ja epähygienisissä oloissa levisi myös tuberkuloosi. Kuvassa lienee Satalinnan parantolan lastenosasto.

lauantai 23. heinäkuuta 2011

Teititeltiin

Surullisen päivän lopuksi tämmöinen vähän kevyempi aihe. Eilisten kauheuksien jälkeen ei jaksa tarttua mihinkään traagiseen ihmiskohtaloon.

"Ettekö te äiti..." alkoi eräs vanha kirje, jota luin äskettäin. Niinhän se oli, vanhempia ihmisiä teititeltiin. Olen itsekin teititellyt isovanhempiani, samoin vanhempani tekivät niin puhuessaan heidän kanssaan. Omia vanhempiani olen aina sinutellut. Kiinnostaisi tietää, missä vaiheessa omien vanhempien teitittely on loppunut. 

Nykyisin sinuttelen melkein kaikkia, jotain täysin tuntematonta iäkästä ihmistä lukuunottamatta. Nuorempia ja oman ikäisiä ei tunnu luontevalta teititellä, ja useimmat vanhemmatkin haluavat, että heitä sinutellaan. "En minä niin vanha ole..."

Olin Ruotsissa kesätöissä 1970. Ruotsalaiset sanoivat jo silloin kaikille "du" (ja "hej"). Suomalaisen korvissa se kuulosti oudolta, Suomessa tuntemattomia ja vanhempia ihmisiä teititeltiin. Sittemmin sinutteluun on tottunut. Kyllä minusta silti kuulostaa mukavalta, kun Stockmannin myyjät teitittelevät, vaikka en tiedä miksi, ehkä se vanhoissa korvissani kuulostaa kohteliaalta.



torstai 21. heinäkuuta 2011

1918

Kaisa Kyläkoski käsitteli blogissaan vuoden 1918 värittömiä, siis henkilöitä, jotka eivät asettuneet kummallekaan puolelle.  Kotiseutuni oli hyvin punaista aluetta, ja nuoret (ja vähän vanhemmatkin) miehet kuuluivat yleensä punakaartiin. He olivat torppareita ja mäkitupalaisia sekä heidän poikiaan. Myös teollisuustyöväkeä oli mukana.  Tiedän vain muutamia valkoisissa joukoissa taistelleita. Tukea valkoisilla kyllä oli paikallisten maanviljelijöiden ja sivistyneistön keskuudessa. 

Jos lasken tässä suvukseni kaikkien isovanhempieni lähisuvun serkut mukaan lukien, saan seuraavan saldon miestappioista:
  • kaksi valkoisissa joukoissa taistellutta, jotka kaatuivat Ikaalisten taisteluissa
  • kolme Hämeenlinnan vankileirillä kuollutta punaista
  • yksi Tampereella vangittuna ollut punainen, joka kuoli kohta vapautumisensa jälkeen
Lisäksi oli lukuisia vankileireillä viruneita. Pääasiassa sukuni asettui siis punaisten puolelle.

Oliko sitten kotiseudullani niitä, jotka yrittivät pysyä puolueettomina? Tiedän muutamia tapauksia. Vaarini oli juuri avioitunut, ja esikoinen oli syntynyt puolisen vuotta ennen sodan syttymistä. Viisas mummuni, joka ilmeisesti arvioi, ettei sodasta hyvä seuraa, sai vaarin pysymään sivussa tapahtumista.

Eräs paikallisen työväenyhdistyksen nokkamiehistä jättäytyi sivuun punakaartista, ilmeisesti hän ei hyväksynyt väkivallan käyttöä. Oli myös tilallisia, jotka olivat juuri saaneet vapaaehtoisilla kaupoilla ostaa torppansa omiksi. He yrittivät pysyä hyvissä väleissä kummankin osapuolen kanssa. Metsäkulmien torpat olivat niin isoja ja syrjässä, etteivät niiden viljelijät kokeneet asemassaan sellaista korjauksen tarvetta kuin lähempänä kantataloja asustaneet torpparit.

 Muistomerkki Ikaalisten kirkon vieressä

tiistai 19. heinäkuuta 2011

Otsasi hiessä ...

Tulin jokin aika sitten pohtineeksi erään suunnilleen samanikäisen kanssa suhdetta työhön ja sen muuttumista. Tuntuu, ettei työ merkitse nuorisolle enää samaa kuin aikoinaan meille, kun olimme nuoria. Olen kyllä omalta jälkikasvulta vaatinut kotitöihin osallistumista. Kesätyökin on aina kelvannut, ja siitä saadusta palkasta iloittu. Jokin on silti neljässäkymmenessä vuodessa muuttunut.

Ilmeisesti protestanttinen työntekoa korostava normisto on osittain murtunut. Ihmiset hakevat arvostusta muuta kautta. Työ on myös muuttunut niin kiivastahtiseksi ettei työkavereiden merkityskään enää ole sama. Kanssakäyminen heidän kanssaan työaikana jää vähemmälle, ja vapaa-aikana on muita kavereita.

Keskituloisten vanhempien lapset eivät ole enää niin riippuvaisia kesätyön tai muun tilapäisen työn tuottamista tuloista kuin me köyhemmän Suomen nuoret aikanaan olimme. Työ tarjosi mahdollisuuden hankkia sellaista, mitä muuten ei olisi saanut. Se tarjosi mahdollisuuden pieneen matkaan. Se tarjosi itsenäisyyttä, mahdollisuutta irtautua taloudellisesta riippuvuudesta, joka ahdisti, kun vanhemmilla ei ollut varallisuutta.

Kumpi on sitten parempi? Se, että nuoret voivat elää taloudellisesti turvattua elämää riippumatta omista pienistä ansioistaan? Vai se, että voi tuntea ylpeyttä omillaan pärjäämisestä vaikka tilapäisestikin? En tiedä. Kun jotain saavutetaan, menetetään jotain muuta. 


Työntekoa Tampereen Lokomolla 50-luvulla. Laite on kelakone.







maanantai 18. heinäkuuta 2011

Vanhoja kuvia Tampereelta

Pirkanmaalla matkaillessani piipahdin myös Tampereella. Niinpä oli tilaisuus verrata nykypäivän näkymiä 50-luvulla otettuihin valokuviin. Ihan kaikkea ei sentään ole purettu. Varsinkin Keskustorin ympäristössä on hienoja vanhoja taloja. 

Laivat lähtevät edelleen Laukontorilta Viikinsaareen. Tässä matkalla on Pajulahti.



Lasten liikennepuistossa kävin monta kertaa 50- ja 60-luvuilla. Nyt en kuitenkaan hoksaa, mikä on takana näkyvä rakennus. Eläintarha?


Tammelantorilla käydään edelleen torikaupaa.

lauantai 16. heinäkuuta 2011

Toi

Miten Tampereen seudulla kutsuttiin - ja kutsutaan kai vieläkin - aviopuolisoa? No, tietysti sanalla "toi". Voidaan myös käyttää nimen yhteydessä: toi Maija, toi Matti. Tai toi meidän äijä. Varmaankin sana tuo on joskus vääntynyt tähän murteelliseen muotoon. En tiedä, kuinka vanha sana on, minun lapsuudessani sitä kuitenkin käytettiin.

Ennen ei ollut tapana, että pariskunnat olisivat osoittaneet julkisesti kiintymystä, ihan nuoria pareja kenties lukuunottamatta. Kuljettiinkin vähän erikseen, toinen edellä. Tähän oli kyllä vanhoilla pareilla syynä myös erilainen kävelyvauhti. Kun se otettiin lähdössä huomioon, oltiin suunnilleen yhtä aikaa perillä.

Ei tämä silti sitä tarkoita, etteikö elämäntoveria olisi kunnioitettu, varsinkin jos tämä vielä oli "hyvä työihminen". Niitäkin oli, jotka puolisoaan moittivat, varsinkin miehet kaljoitellessaan. Useimmat taisivat kuitenkin ajatella, ettei perheen asioita kuulu muille selvitellä. Kun iäkäs puoliso sitten kuoli, oli ikävä kova yhdessä elettyjen vuosien jälkeen.

maanantai 11. heinäkuuta 2011

Vinttien aarteita

Olen muutaman kerran päässyt tutustumaan tuntemieni, sittemmin edesmenneiden ihmisten jälkeensä jättämiin papereihin. Maaseudun vintit ja ulkovarastot voivat olla varsinaisia aarreaittoja. Jotkut ovat säilyttäneet kaiken: laskut, kuitit, kortit, hautajaiskutsut, tärkeät paperit jne. Kun näin on jatkettu riittävän pitkään, syntyy suku- ja paikallishistoriaa tutkivalle merkittävä tietovarasto. Esimerkiksi tietoja 1910- ja 1920-luvulla kuolleista ei välttämättä löydy muuten mistään. Seurakunnasta tietysti voi saada maksua vastaan tiedon, mutta laajemmasta aineistosta ei aina halua maksaa. Sanomalehdissäkin on kirkollisia ilmoituksia julkaistu, mutta joissakin seurakunnissa vähän satunnaisesti. 

Varsinaisten faktojen lisäksi kirjeistä ja korteista voi paljastua ajankohdan tunnelmia ja ajatustapoja. On liikuttavaa lukea siitä, miten siirtolaisiksi lähteneet kantoivat huolta kotimaahan jääneistä vanhemmistaan. Punavangin hätä vankileiriltä lähetetyssä kortissa on kova. Kun torppari laittoi puumerkkinsä kauppakirjaan, jolla osti vuokra-alueensa, oli helpotus varmaan melkoinen.

Joskus olen miettinyt, onko oikein lukea toisten ”salaisuuksia”. Pyrin kuitenkin tutkimaan vain hiukan vanhempia asioita. Lisäksi kaikilla näillä ihmisillä olisi ollut tilaisuus tehdä nuotio ja polttaa paperinsa, jos he olisivat halunneet viedä salaisuutensa mukanaan hautaan. Jälkipolvien tahtoa on tietysti myös kunnioitettava ja luvat kysyttävä aina, kun se on kohtuudella mahdollista. Aineiston julkaisemisen kanssa pitää olla tarkkana. Monesti riittää taustatiedon kerääminen.  

lauantai 9. heinäkuuta 2011

Venäjälle?

Tänään kerron teille Yrjöstä. Koska tapahtumat ovat sen verran tuoreita ja Yrjön sisarusten lapsia on vielä elossa, en taaskaan kerro sukunimeä enkä paikkakuntaa.

Yrjö syntyi 1900-luvun alussa pienellä teollisuuspaikkakunnalla. Hänen isänsä ja äitinsä olivat tehtaalla töissä. Molemmat kuolivat työtapaturmassa, eivät kuitenkaan samalla kertaa. Yrjö oli vanhempiensa kuollessa jo aikuinen.

Yrjön elämä ei oikein pysynyt raiteillaan. Viina maistui hänelle ja kieltolakiaikana aikana se tiesi hankaluuksia. Pimeän viinan myyjät tulivat tutuiksi, eikä kanssakäyminen ollut aina sopuisaa. Velkojakin muodostui. Yrjöä voi myös luonnehtia poliisin vanhaksi tutuksi. Huvipaikoilla tuli aiheutetuksi epäjärjestystä. Kyllä hän varmasti välillä töitäkin teki. Ei tuohon aikaan olisi terve nuorimies mistään rahaa saanut eikä hän tiettävästi ollut ammattirikollinen.

1930-luvun alkupuolella Yrjö päätti karistaa kotipaikkakunnan tomut jaloistaan. Kirkonkirjoihin on jäänyt merkintä, että hän on mahdollisesti mennyt Venäjälle. Sukulaiset eivät tiedä sen enempää. Olen etsinyt häntä kaikista niistä lähteistä, mitä tiedän. Hänen nimeään ei löydy kirjoissa eikä verkossa olevista luetteloista. Luettelot käsittävät pääasiassa vainoissa menehtyneitä, ehkäpä Yrjö selviytyi. Kerran kysyin hänestä tietoja ulkoministeriön arkistosta. Siellä häntä ei tunnettu.

Olen miettinyt myös sitä mahdollisuutta, että hän vain vaihtoi Suomessa paikkakuntaa. Ehkä väärän henkilöllisyyden turvin olisi voinut aloittaa uuden elämän jossakin kauempana. Savotoilla tai isoilla työmailla ei papereita kai niin kovin tarkkaan katsottu. Lieneekö häntä etsitty talvisodan syttyessä, ikänsä puolesta hän olisi kutsun armeijaan saanut.

Yrjö on varmasti jossain vaiheessa julistettu kuolleeksi. Ainakin yksi sisaruksista kuoli  naimattomana, joten hänen perintöään jaettaessa lienee Yrjönkin asema selvitetty. Pitää käydä joskus Virallista lehteä läpi noilta vuosilta, ehkä sieltä löytyy maininta hänestä. Yrjön lopullinen kohtalo voi kyllä jäädä mysteeriksi.

torstai 7. heinäkuuta 2011

Kolme sisarta

Oriveden Kontin talossa syntyivät sisarukset Maria Kustaava 1826, Ulrika Vilhelmiina 1831 ja Agata Susanna 1833. Ulrika ja Agata olivat täysiä sisaria, Maria oli heidän sisarpuolensa. Kaikki tyttäret elivät aikuisikään. 

Agata avioitui 1852 Samuli Matinpojan kanssa. Tämä kuitenkin kuoli jo 1860, ja Agata avioitui Emanuel Juhonpojan kanssa jo 1861. Lapsiakin avioliitoista syntyi. Agata kuoli 23.1.1868 lavantautiin. 

Maria avioitui 1854 Pietari Juhonpojan kanssa. Hän oli tämän toinen vaimo. Perhe muutti pian Messukylään. Lapsia syntyi kolme, heistä yksi varttui aikuiseksi. Maria kuoli 4.3.1868.

Ulrika ei avioitunut. Hän eli viimeiset vuotensa itsellisenä kotitalossaan. Hän kuoli  25.2.1868 rintatautiin.

Kyllähän kuolleisuus 1868 oli suurta, nälkävuosia kun elettiin. Silti on hiukan erikoista, että kolme sisarta kuoli noin peräkkäisinä kuukausina.











tiistai 5. heinäkuuta 2011

Mikä on riittävän tarkkaa 2

Karkun Krapille on rippikirjaan 1783 - 1788 merkitty tytär Vappu Tuomaantytär, s. 13.1.1765. Vuonna 1786 hän lähtee pois kotoaan. Vuonna 1787 ilmestyy Mouhijärven Vähänyppelille Vappu Tuomaantytär, s. 13.1.1765. Hän on avioitunut Matti Juhonpojan kanssa, josta sittemmin tulee talon isäntä. Onko hän tullut Krapilta?

Karkun vihittyjen luetteloita ei ole säilynyt vuosilta 1775 - 1790. Kummankaan seurakunnan muuttaneiden luetteloita ei ole noilta vuosilta. Krapin isäntä Tuomas Antinpoika kuoli vuonna 1820. Noilta vuosilta ei näytä olevan perukirjoja ainakaan kirkonarkistossa. 

Muistelen - vaikka muistiini ei olekaan luottamista - että olen tarkistanut myös SAY:n noilta vuosilta. Sekään ei kertonut Vapun alkuperästä mitään.

Voisin tietysti vielä kysyä Turun maakunta-arkistosta, josko Tuomas Antinpojan jälkeen tehty perukirja kumminkin olisi olemassa. Koska Vappu oli tuolloin vielä elossa, hänet mainittaisiin siinä. Kovin paljon muita varmistumahdollisuuksia ei taida olla olemassa.











maanantai 4. heinäkuuta 2011

Mikä on riittävän tarkkaa?

Olen taas joutunut pohtimaan, mikä on riittävän tarkkaa, kun kahta rippikirjan henkilöä pidetään samana. Otan esimerkin. Kun Maria Yrjöntytär katoaa kotoaan ilman mitään tietoa, mihin on mennyt, ja samoihin aikoihin toiseen taloon ilmestyy miniäksi Maria Yrjöntytär yhtä lailla ilman lisätietoja. Talollisten kohdalla yleensä on vihkimerkinnässä sentään kerrottu talo tai ainakin kylä, pieneläjien kohdalla tahtoo sitten olla jo heikompaa. Kun mennään ajassa tarpeeksi taaksepäin, ei vihkimerkintääkään aina löydy.

Olen ratkaissut itse asian niin, että merkitsen Maria Yrjöntyttären vanhemmat vain, jos jokin muukin tieto vahvistaa siirtymisen juuri kyseiseen taloon. Muussa tapauksessa kerron lisätekstissä, mistä Maria mahdollisesti on kotoisin. Esivanhempia siinä menettää, mutta pedantisen sieluni rauha säilyy.

lauantai 2. heinäkuuta 2011

Michel ja Britha

Sotilas Michel Vikberg ja Britha Johansdotter avioituivat Sauvossa 1778. Michelille on rippikirjoissa merkitty vain syntymävuosi 1747, Brithalle sen sijaan löytyy syntymäaika 30.9.1750, jonka perusteella häntä voi seurata taaksepäin Wästerin taloon. Sieltä hän lähti palvelukseen Pyrilään. 1777 syntyi avioton Daniel-poika.

Voisi siis arvella, että Michel olisi jostakin toisesta seurakunnasta, kun hänelle ei ole merkitty tuon tarkempaa syntymäaikaa. Varmaahan se ei ole. Etsinnöistäni huolimatta en ole pystynyt selvittämään hänen alkuperäänsä.

Michel ja Britha asustivat Sauvon Skördebölessä, ja perhe kasvoi viidellä lapsella, joista vain kaksi eli pitempään.  Vuoden 1790 aikoihin he muuttivat Paimioon, jossa syntyi vielä yksi tytär. Paimion rippikirjat puuttuvat tuolta ajalta. Luultavasti perhe muutti melko pian Turkuun, jonka ruotsalaisesta seurakunnasta Michel ja Britha muuttivat 1816 Suoniemelle sinne avioituneen tyttärensä perässä.   

Melko pian he kuitenkin palasivat takaisin Turkuun. Michel ei enää ollut sotilas, vaan oli saanut ammatikseen mittari (mätare).  He asuivat ensin Itäisessä korttelissa, Brithan pojan Danielin talossa. Kun tämä kuoli, he muuttivat tullivirkailijan lesken Fremlingin taloon Luostarin kortteliin Nylands Backenille. Pitää joskus käydä Luostarinmäellä ja kysyä, olisiko talo vielä pystyssä. 

Mikko kuoli 1825. Haudattujen luettelossa hänen ammatikseen on laitettu kalkinmittaaja (kalkmätare). Mihin hän lienee kalkkia annostellut? Britha palasi tyttärensä luokse. Hän kuoli 1831 Mouhijärvellä. 

Olen käyttänyt Michelistä ja Brithasta heidän ruotsinkielisiä nimiään, koska olen tulkinnut Sauvon rippikirjoihin tehdyn merkinnän niin, että heidän äidinkielensä oli ruotsi. Myös kuuluminen Turussa ruotsinkieliseen seurakuntaan viittaa tähän. He ovatkin ainoat tietämäni ruotsinkieliset esivanhempani. 

Paljon olisi Mikon ja Brithan tarinassa vielä selvitettävää. Mikon alkuperää voisi yrittää katsoa sotilasrullista, kunhan ensin keksin, mistä komppaniasta häntä kannattaa hakea. Heidän asumistaan Turussa ennen Suoniemelle muuttoa pitäisi vielä katsoa. Heille ei ikävä kyllä ole tapahtunut noina vuosina mitään, minkä perusteella heidät olisi helppo löytää. Turun seurakunnissa riittää rippikirjasivuja…