torstai 29. marraskuuta 2012

Broileria ja muita outoja eläimiä

Nuoremmat tuttavani eivät tiedä, mikä on hieho. Muutkin hyötyeläimiin liittyvät nimitykset voivat olla hukassa. Kaikki kuitenkin tietävät, mitä on broileri. Minulle se olisi lapsuudessa ollut tuntematon käsite. Silloin ei kaupasta paljon muita lihatuotteita ostettu kuin jauhelihaa. Enpä usko, että kyläkaupan tiskissä olisi kanaa ollut tarjollakaan. Jos itsellä oli kanoja, ne kyllä teurastettiin, kun ne olivat tulleet vanhoiksi ja lakanneet munimasta. Kovin paljon ei yhdestä kanasta lihaa saatu. Ruokana se oli sen verran harvinainen, ettei sen maustaminen aina osunut kohdalleen. Eikä lihakaan tainnut enää olla mureimmillaan.

Olisikohan ollut 70-lukua, kun kauppoihin tulivat pakastealtaat ja koteihin pakastimet. Varmaan niitä jossain oli jo aiemmin. Siinä yhteydessä suomalaiseen ruokakulttuuriin ilmestyi pakastekana. Sitä taidettiin laittaa uunissa kokonaisena. Pian grilleillä alettiin myydä broilerinkoipea ja kaupoista sai ostaa broileria. Vähitellen on tultu nykyiseen tilanteeseen, jossa erilaisia broilerituotteita riittää kaupan hyllyissä.

Hataran ja lähteenä kovin epävarman muistini mukaan broilerien kasvuolosuhteista alettiin julkisuudessa puhua 90-luvulla. Omatunto alkoi vaimeasti kolkuttaa aina broileria ostaessa. Halpaa ja helppoa ruokaa tuli silti ostetuksi. Kesät ulkosalla - tosin häkissä - tepastelleilla lapsuuteni kanoilla oli kieltämättä enemmän liikkumatilaa kuin jalostetuilla lajitovereillaan tehotuotannossa. Kanalan virkaa tehneessä aitauksessa navetan nurkassa voi lennähtää orrelle. Lehmät sen sijaan oli kytketty parteensa. Niillä oli vapautta vain kesäisin. 

Mitäkö söin tänään ruuaksi? No broileria.

tiistai 27. marraskuuta 2012

Tampereen kirkoista

Aamulehti julkaisi 26.11.1911 kirjoituksen Tampereen Aleksanterin kirkosta. Samalla kun sitä luin, tulin tutustuneeksi muutenkin kaupungin kirkkojen historiaan. Tamperehan ei ole kaupunkina kovin vanha ja kirkollisesti on tainnut kuulua 1900-luvun alkuun saakka muodollisesti Messukylän seurakuntaan, vaikkakin Tampereen kaupunkiseurakunta noin kirkonkirjojensa ja kokonsa perusteella vaikuttaa varsin itsenäiseltä jo 1800-luvulla.

Pienestä väkimäärästä on kuitenkin lähdetty liikkeelle. Aamulehden jutun mukaan kaupungissa oli vuonna 1800 463 asukasta. 1786 he olivat saaneet kirkokseen Tampereen rusthollin päärakennuksen toisesta päästä muodostetun salin. Tämä oli nykyisen Vanhan kirkon paikalla. Vuonna 1824 oli asukasmäärä jo 1200. Silloin rakennettiin nykyinen Vanha kirkko. 1864 kaupungin väkiluku oli kasvanut liki 5000:een. Ruvettiin suunnittelemaan uuden kirkon rakentamista. Rahaa kerättiin veroluonteisesti ja lainaakin otettiin. Niinpä monien sijaintipaikasta käytyjen keskustelujen jälkeen kirkko nousi Hämeenkadun  ja Kauppakadun väliin Pyynikin kirkkopuistoon, joka oli vanha hautausmaa. Kirkon peruskivi muurattiin 2.3.1880, joka oli keisari Aleksanteri II:n valtaannousun 25-vuotispäivä. Keisarin mukaan sai uusi kirkko nimensä. Seuraavan vuoden ensimmäisenä adventtina se vihittiin käyttöönsä. Tiilestä rakennetun kirkon suunnitteli arkkitehti Th. Decker.

Jutun kirjoittamisen aikaan oli kaupungissa kaksi muutakin kirkkoa. Johanneksen kirkko, myöhempi tuomiokirkko oli jo ehtinyt valmistua Juhannuskylään. Lars Sonckin suunnittelema ja Hugo Simbergin sekä Magnus Enckellin maalauksin koristama kirkko on hieno, monien mielestä komein kaupungin kirkoista. Lisäksi Finlaysonin alueelle oli 1879 valmistunut punatiilinen rukoushuone, jota kai on pitkään sanottu Finlaysonin kirkoksi.

Tampere on kasvanut ja siihen on liitetty Aitolahti, Teisko, Messukylä, osia vanhasta Pirkkalasta ja Lielahden alue Ylöjärvestä. Nyt laskin seurakuntien sivulta evankelisluterilaisia kirkkoja olevan 16 kappaletta. Näistä edellä mainittujen lisäksi olivat lehtijutun ilmestymisen aikaan olemassa ainakin Teiskon kirkko ja Messukylän vanha kirkko. Sen sijaan Harjun seurakunnan vanha kappelikirkko oli purettu jo joskus 1800-luvun puolivälissä.

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Lukijan kirjeistä keskusteluforumeille

Tätä aihetta olen käsitellyt aiemminkin, nimittäin kirjoitustaidon kehittymistä tavallisen kansan keskuudessa. Nyt aion keskittyä lehtikirjoitteluun ja nimenomaan yleisönosastokirjoitteluun. Tänään jostain syystä heräsin miettimään, milloin sanoma- ja paikallislehtiin tulivat yleisönosastot. Lehdistön historiasta on varmasti kirjoitettu sekä kirjoja että verkkoartikkeleita. Kirjastoon ei tänään päässyt eikä hakukone anna yleisönosasto-hauilla kärkeen mitään historiaan liittyvää. Pähkäillään siis omien muistikuvien pohjalta.

1900-luvun alussa julkaistuissa lehdissä en ole varsinaiseen yleisönosastoon törmännyt, tosin en ole tietenkään kaikkia lehtiä lukenut. Niissä on kyllä lukijain kirjeitä, mutta ne vaikuttavat pikemminkin avustajien kirjoittamilta. Joskus joku närkästynyt halusi oikaista lehden julkaisemia tietoja. Tuon ajan nuoret aikuiset osasivat kyllä kirjoittaa, sen sijaan heidän vanhempansa tyytyivät usein laittamaan puumerkkinsä nimikirjoituksen sijasta. Kiertokoulukin opetti siis kirjoittamaan, kansakouluja ei vielä 1800-luvun loppupuolella ollut kaikkien tavoitettavissa. Nuorisoseuraliike ja erilaiset aatteelliset yhdistykset rohkaisivat lahjakkaita nuoria jäseniään myös kirjoittamaan ja tuomaan aatetta esille. Lehdissä tämä kuitenkin näkyi lähinnä yksittäisinä kirjoituksina, ei yleisönosastona.

Kyse oli varmaan myös siitä, että sivumäärä haluttiin pitää pienenä. Paikallislehti mahtui hyvin neljälle sivulle vielä 60-luvulla. Enkä silloinkaan muista sieltä varsinaista yleisönosastoa. Sen sijaan Aamulehdessä sellainen todennäköisesti oli. Sitä en muista, voiko siellä kirjoittaa nimimerkillä. Nykyään yleisönosastolla voi olla käytössään koko sivu, joka sisältää niin pitemmät perustellut kirjoitukset tärkeistä aiheista kuin tekstiviesteinä tulleet lyhyet purskahdukset.

Ihan oma lukunsa on sitten verkko. Lähes jokaista lehtijuttua pystyy kommentoimaan lehden verkkosivuilla. Lisäksi monessa lehdessä on vielä erilliset keskusteluforumit. Mielipiteensä saa siis esille. Pakko on sanoa, ettei määrä korvaa laatua. Suurella osalla kommenteista lienee kirjoittajalle itselleen jonkilainen terapiamerkitys. Kyllä kommentti- ja keskustelusivujen kautta silti yritetään vaikuttaakin. Ainakin vaalien alla huomaa, että puolueiden asialla ollaan, joko niiden pyynnöstä tai vain ihan omasta halusta.

Hyviä yleisönosastokirjoituksia lukee mielellään. En tiedä, onko kukaan tutkinut niiden vaikuttavuutta. Verkon keskusteluforumit sisältävät niin paljon kaikenlaista, että tärkeät asiat tuntuvat hukkuvan kaikenlaisen sälän joukkoon. Ehkä hyvällä blogikirjoituksella voisi vaikuttaa.

perjantai 23. marraskuuta 2012

Norjaan ja ties minne

Sattuneesta syystä - kuten vanhoissa lehti-ilmoituksissa - olen viimeaikoina tutkinut Tornionjokilaakson kirkonkirjoja. Alue on sikäli hankala, että rajan syntyminen 1809 jakoi seurakuntia kahtia. Alatornion seurakunta käsitti ennen jakoa myös joen länsipuoleisia alueita, joista muodostettiin nyt Nedertorneån  seurakunta. Vanhat kirkonkirjat onneksi tulivat Suomen arkistoihin, koska kirkko oli joen itäpuolella. Aiemmin siitä eronneesta Karl Gustavin seurakunnan itäosasta syntyi Karungin seurakunta. Övertorneån seurakunnan itäosa muodosti Ylitornion seurakunnan, johon kuuluivat myös Turtola ja Kolari. Karungin ja Ylitornion kirkonkirjat alkavat vasta 1800-luvun puolelta. Samassa yhteydessä syntyi Muonion seurakunta, johon kuului Enontekiö. Edellä aika tavalla oikaisten kuvattuna valtakunnan vaihdosta aiheutunut jako. 

Siispä normaalien "katoamisten" lisäksi Alatornion (ja 1700-luvulla sen kirkonkirjoissa ollutta) Karungin väkeä poistui Ruotsin puolelle, vaikka he asuivat entisillä asuinpaikoillaan. Ylitorniolle ja pohjoisempaan taas ilmestyy henkilöitä, joiden aiemmat vaiheet pitäisi selvittää Ruotsin seurakuntien kirkonkirjoista. Minulla on tosin hämärä mielikuva, että jossain (OMA:ssa?) olisi mikrofilmillä näiden Ruotsin puoleisten seurakuntien kirjoja, mutta ainakaan Vakasta en ole niitä löytänyt. Ruotsissa digitoituna ne kyllä ovat.

Nyt tuli vielä uusi hankala tapaus. Eeva Kaisa ja Pekka avioituivat 1821. Lapsia heille ehti syntyä muutama ennenkuin Pekka syyllistyi johonkin, jonka takia joutui Suomenlinnan vankilaan. Salakuljetus olisi hyvin mahdollinen syy, Ruotsin puolelle oli varmasti kanssakäymistä. Rippikirjat eivät asiaa kerro ja tuomiokirjojen pariin en ole vielä ehtinyt. Kotikyläänsä hän ei palannut, lieneekö kuollut vankeudessa. Eeva Kaisa jatkoi asumistaan kylässä. Hänelle syntyi kaksi aviotonta lasta 1830-luvulla. Sitten 1839 hän teki yllättävän liikkeen siirtyen nuorimpien lastensa kanssa Norjaan. Toki tiedän, että Tornionjokilaaksosta oli Pohjois-Norjaan menijöitä 1700-luvulta lähtien, ehkä jo aikaisemminkin. Oli kuitenkin aika rohkeaa lähteä kahden lapsen kanssa. On tietysti mahdollista, että kyseessä oli tuon ajan avioero ja uusi puoliso lähti mukaan. Ehkä Norjassa oli helpompi esiintyä avioparina.

Mitenkähän tästä jatketaan? Suomenlinnan vankilan vankiluettelot ovat Kansallisarkistossa, mutta niitä ei tietääkseni ole digitoitu. Pekan kohtalo selvinnee joskus niitä tutkimalla. Tapaus Norja on minulle ihan uusi. Löysin Digitalarkivetin sivut. Kirkonkirjoja on sielläkin skannattu. Lisäksi siellä on haku-toiminto. Valitettavasti en haulla löytänyt etsimääni, mikä voisi tarkoittaa sitä, että käyttöön on otettu uusi sukunimi.  Lähtöseurakunnassa on vain rippikirjan merkintä Norjaan muutosta. Muuttaneiden luettelosta perhettä ei löydy. En siis ollenkaan tiedä, mihin norjalaiseen seurakuntaan perhe muutti, joten kirkonkirjojen selaamisesta ei ole apua. Hm, pitänee yrittää paikallista sukutukimusforumia ja kysellä perheestä siellä.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Maataloustiedusteluja

Taitaa olla liki kymmenen vuotta siitä, kun tutkin vuoden 1910 maataloustiedusteluaineistosta isoisovanhempieni ja muiden sukulaisten elinolosuhteita. Tietoja löytyi "maaomaisuussuhteista, maanviljelystilain luvusta ja suuruudesta, maan käyttämisestä, maanviljelyskoneiden lukuisuudesta, karjaston paljoudesta ja voinvalmistuksesta ynnä muista seikoista, jotka koskevat maanviljelyksen ja sen sivuelinkeinojen vaatimuksia ja tilaa", kuten Maatalouslaskenta-sivusto osaa kertoa. Aineistossa oli tilakohtaiset tiedot. Tuolloin tietoja sai vapaasti lukea, kaukolainasin haluamani kotelon. Nyt vaaditaan käyttölupa. En kylläkään ymmärrä miksi.

Muistelen, että tuossa aineistossa ei ollut mitään rakennuksista. Olisi ollut mielenkiintoista tietää niistäkin. Laskennan piirissä olivat kaikki ruokakunnat, joilla oli vähintään puoli hehtaaria viljeltyä maata tai vähintään yksi kotieläin. Käytännössä tämän olisi pitänyt kattaa lähes kaikki varsinaisen maaseudun asukit. Jos oikein muistan, ihan kaikki mökit kotikylästäni eivät olleet päässeet mukaan. Ehkä laskennan suorittaja oli vähän soveltanut ohjeita. Hyvin kattava aineisto kuitenkin tuntui olevan.

Maataloustiedusteluja, myöhemmin maatalouslaskentoja on suoritettu 10 vuoden välein, viimeisin kai vuonna 2010. Niiden tarkoituksena oli ja on tuottaa tilastotietoa maataloudesta. Tilastoitavat asiat ovat vuosikymmenien mittaan vaihdelleet. Olen ajatellut kaivaa uudestaan esille tuon 1910 maataloustiedustelun ja ehkä pari seuraavaakin. Voisin katsoa, miten sukulaisten omistamien tilojen olosuhteet ovat muuttuneet. Jostain syystä myös Turun ja Porin läänin asiakirjat näyttävät olevan Hämeenlinnan maakunta-arkistossa. Lieneekö siellä koko Maataloushallituksen arkisto.

maanantai 19. marraskuuta 2012

Asioimisen nopeudesta

Erään firman verkkopalvelu hiukan jumitti, liekö ollut palvelimella ruuhkaa vai yhteyksissä jotain ongelmaa. Tilanne hermostutti heti. Kun kerran netissä asioi, kaiken pitää tapahtua sukkelasti, muuten alkaa ärsyttää.

Toista oli ennnen vanhaan, vaikkapa sata vuotta sitten. Useimmiten oli mentävä itse paikalle palvelua hakemaan, oli asiaa sitten papille, poliisille, suutarille, lääkärille tai melkein kenelle hyvänsä. Monet osasivat jo kirjoittaa ja postikin kulki, mutta välttämättä ei kirjeeseen turvauduttu. Varakkaissa taloissa saattoi olla puhelin, mutta ei tavallinen väki halunnut asioillaan turhaan häiritä, jos ei ihan hengenhätä ollut kyseessä. Päivä saattoikin vierähtää kirkonkylällä asioidessa eikä kukaan tainnut hermostua.  Aikaa tuntui olevan. Viranomaisetkin joustivat työajoissaan. Pitäjän ainoa kunnanlääkäri ei tainnut koskaan olla tavoittamattomissa. Kotonaan konttoria pitänyt pankijohtaja tai vakuutusasiamies hoiti tehtäväänsä virka-ajan ulkopuolellakin, jos muilta töiltään ehti.

Lapsuudessani puhelimet olivat jo niin yleistyneet, että lähimpään sellaiseen ei yleensä ihan kauhea matka ollut. Halusiko asiansa selvittää naapurin emännän kuullen, olikin sitten toinen juttu. Kirjeitse lähestyminen oli jo tavallisempaa. Aika usein 50-luvullakin kuitenkin lähdettiin asiaa henkilökohtaisesti toimittamaan. Saatiin samalla varmistus, että viesti meni perille. Toimistot ja konttorit olivat auki vain tiettyyn aikaan. Joku lääkäreistä toki päivysti.

Jos junat ovat myöhässä puoli tuntia, on jo lehtiuutisen paikka. Sata vuotta sitten noin pientä myöhästymistä ei varmaan mitenkään noteerattu. Sota-aikana totuttiin kulkemaan silloin, kun liikkeelle jollakin tavalla päästiin. Meillä on ajasta pulaa, toisin kuin menneillä sukupolvilla.


lauantai 17. marraskuuta 2012

Puhdetöitä

Aikoinaan koulussa opittiin, että esi-isämme ja -äitimme tekivät iltaisin puhdetöitä päreen valossa. Joskus olen ihmetellyt, miten se heikossa valaistuksessa oikein onnistui. Parhaat säilyneistä käsitöistä ovat todella tarkkuutta vaatineita. Ehkäpä niitä on sittenkin tehty valoisana aikana, vaikka maatalouden työt veivätkin kesäajasta ison osan. Jotain vähän krouvimpaa veisteli päreen tai öljylyhdyn valossakin. 

Aamulehdessä 16.11.1911 nimimerkki D.D. valitteli, että puhdetyöt olivat kovasti vähentyneet elleivät suorastaan loppuneet taloissa. Syyksi hän näki sen, että palkolliset olivat oppineet kyselemään työaikansa perään. Työpäivät olivat määrätyn mittaisia ja palvelussopimusta tehtäessä siihen saatettiin kirjata, ettei puhdetöitä tarvitse tehdä. Palvelusväen käsityötaidot olivat päässeet ruostumaan. Tehostunut karjanhoito puolestaan vei naisväen aamu- ja ilta-aikaa. Syytä nimimierkki näki isäntäväessäkin, nämä kun eivät näyttäneet hyvää esimerkkiä palvelusväelleen. Edes höyläpenkkiä ei taloista välttämättä löytynyt.

Kukapa tietäisi koko totuuden puhdetöistä. Paljonhan entisaikaisessa taloudessa oli valmistettavaa ja korjailtavaa. Silloinkin kuitenkin olivat jotkut taitavampia yhdessä asiassa, toiset toisessa. Jonkinlaista kauppaa ja vaihdantaa varmaankin harrastettiin. Se teki, joka parhaiten osasi. Toisaalta harjoitus tekee mestarin. Useimmat kai pystyivät valmistamaan arjen käyttöesineitä ja vaatteita itse.

torstai 15. marraskuuta 2012

Nimipäiviä

Aamulehdestä 11.11.1911 huomasin, että oli Martin nimipäivä. Nykykalenterissa se näyttää olevan 10.11. Toki tiedän, että nimiä almanakassa on 1900-luvun kuluessa muuteltu, vanhoja käytöstä poistuneita on pudotettu pois ja uusia on tullut tilalle. Mutta noinkin vanhan ja vakiintuneen nimen vaihtuminen yhdellä päivällä tuntui yllättävältä. No, Wikipedia tietää kertoa, että protestanttisissa maissa päivää vietetään Lutherin syntymäpäivänä 10.11, kun taas katoliset viettävät sitä 300-luvulla eläneen Pyhän Martin eli Martinus Toursilaisen muistopäivänä 11.11, koska tämä haudattiin tuona päivänä. Päivän vietto pohjaa vanhaan germaaniseen sadonkorjuujuhlaan, joka on sujuvasti muokattu kristilliseksi. Tekstistä ei selviä, miksi Martin nimipäivä on muuttunut Suomessa vasta joskus 1900-luvun puolella Lutherin syntymäpäivälle.

Nimipäivät pohjaavat katoliseen pyhimyskalenteriin. Nykyisin nimipäivän viettäminen rajoittunee siihen, että työpaikalla pitää tarjota pullakahvit. Lapsia usein muistetaan nimipäivänä pienellä lahjalla, aikuisille riittävät pelkät onnittelut. Nimipäiväkortteja ei enää juuri lähetetä. Vintiltä olen sellaisia löytänyt ja vanhat onnittelukortit ovatkin viehättäviä katsella. Aiemmin nimipäivät liittyivät vuoden kiertokulkuun. Saatettiin sanoa, että jokin työ piti olla tiettyyn päivään mennessä tehtynä. Myös säätä ennustettiin niiden mukaan. Esimerkkejä ei juuri nyt tule mieleen muita kuin "Erkki-turjus turkki päällä, koko kesän paita päällä". Joulusta sanotaan "Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti poies viepi".

Suvun kertomuksista olen saanut käsityksen, että myös aikuiset viettivät aiemmin nimipäiviä kutsumalla naapureita kylään. Erityisesti talojen (pientenkin) emännät pyysivät kylän naiset kahville. Lieneekö tapa ollut paikallinen, mutta kotikylässäni näin on menetelty ainakin ennen sotia. Sota-ajan kahvipula taisi katkaista perinteen. Uuttakin perinnettä on luotu, nimipäivästä on saatu hyvä syy kyläjuhlien järjestämiseen.

tiistai 13. marraskuuta 2012

Miten käy arkistojen?

Kun olen kova murehtimaan kaikkea, niin murehdinpa nyt sitten tätäkin. Olen käynyt tämän vuoden aikana sukututkimuksen merkeissä neljässä eri arkistossa, muutamassa useampana päivänä. Sellainen mielikuva on tullut, että tutkijainsaleissa on hyvin tyhjää. Lisäkseni paikalla on ollut muutama muu vanhempi henkilö. Ruuhkaa ei ole ollut myöskään lukulaitteille tai tietokoneille. Ehkä kyse osittain on sattumasta, osittain ajankohdasta. Kesällä opiskelijoita on vähemmän.

Suurin syy vähäiseen väkimäärään lienee se, että lukulaitteita aiemmin ahkerasti kansoittaneet sukututkijat tekevät nyt tutkimustaan kotona oman tietokoneen ääressä. Olen digitoinnin innokas kannattaja ja säästänyt paljon, kun kaukolainatilauksia ei enää tarvitse tehdä. Silti uusi tilanne herättää ainakin pari huolen aihetta.

Ensimmäinen on tietysti se, miten rahoituksesta päättävät suhtautuvat pieneneviin kävijämääriin. Ymmärtävätkö he laskea verkkoaineistoa käyttävät mukaan arkistojen asiakkaisiin? Ymmärtävätkö he, että valtavan arkistoaineiston digitoiminen vaatii voimavaroja.? Tajuavatko, että muu arkistoissa tehtävä työ, kuten aineistojen järjestäminen, jatkuu edelleen? Kun kuulee uutisia siitä, miten ahtaalla museolaitos on, alkaa huolestutttaa arkistojen puolesta.

Toinen kysymys on, miten aineiston saatavuus vaikuttaa tutkimukseen. Itse olen pelkkä harrastelija, mutta huomaan tarttuvani ensimmäiseksi siihen materiaaliin, joka on verkosssa saatavana. Tieteellisen tiedon kannalta on tietysti ihan samantekevää, pyörittelenkö minä käsissäni pölyisiä papereita vai tutkinko sitä, mitä verkossa on tarjolla. Onko ammattitutkijoilla samanlainen kiusaus? Voisi ajatella, että nykyisenä tulos tai ulos-ajattelun aikana heilläkin on kiire saada näyttöä aikaan. Toivottavasti joku sentään penkoo järjestämättömiä paperinippujakin.

Taidankin toisella kertaa pohtia sitä, mitä haasteita nykyajan sähköiset materiaalit tuovat arkistoinnille.

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Eksyksissä Nederkalixissa

Kun ArkivDigital ilmoitti, että sen arkistot ovat Arkistojenpäivän kunniaksi tänä viikonloppuna vapaasti luettavissa, piti tilaisuutta tietysti käyttää hyväksi. Pääsin jatkamaan edellisviikonloppuna keskenjäänyttä tutkimusta. Taisin kertoakin, että erääseen tutkimaani sukuun tulee sieltä yksi haara.

Tutkin Nederkalixin 1700- ja 1800-luvun kirkonkirjoja. Suurimman osan tuosta ajasta Suomi kuului Ruotsiin. En nyt muista, kuinka itsenäinen kirkkomme tuolloin oli suhteessa Ruotsin kirkkoon. Luulen kuitenkin, että käytännöt olivat melko samanlaisia. Erot ehkä olivat enemmän seurakuntien välisiä.

Kylien löytäminen rippikirjoista oli suhteellisen helppoa, koska kirjojen alkuun (tai sitten vain ArkivDigitalin kuviin) oli lisätty koneella (tai joskus käsin) kirjoitettu sisällysluettelo. Se ei kuitenkaan sisältänyt taloja. Talojen nimien puuttumisesta taisin jo aiemmin kirjoittaakin. Se jaksoi minua nytkin ihmetyttää, samoin se, ettei talon jäjestysnumero pysynyt samana. Mielestäni Suomessa papit ovat käyttäneet veroluetteloiden numeroa talolle. Jos talo jaettiin, tulivat sen osat rippikirjassa peräkkäin. Nämä tilojen vanhat numerot taitavat vieläkin olla osana nykyistä kiinteistörekisteritunnusta.

Talonnimiä ei siis ollut näkyvissä. Sukunimiä oli vaihtelevasti. Sotilailla ja käsityöläisillä sellaiset oli ja ne näyttivät ainakin jossain määrin periytyvän heidän lapsilleen. Tutkimani perheen lapsista monet ottivat saman sukunimen käyttöön 1800-luvun alkupuolella, vaikka heidän vanhemmistaan ei nimeä käytetty. Milloinkahan Ruotsiin tuli sukunimilaki?

Paikallistuntemuksesta olisi sukututkimuksessa apua. Nimien tulkinta on helpompaa. Myös muuttoja on helpompi seurata, kun tietää kylien sijainnin. Jos henkilö muuttaa naapuripitäjään, voi ainakin arvailla, mihin kylään hän olisi voinut mennä. Kartta tietysti auttaa, mutta en tullut sellaista etsineeksi.

Vaikka välillä tunsinkin olevani hiukan eksyksissä itselleni ihan vieraalla alueella, sain kuitenkin tuon sukuhaaran tutkituksi niin pitkälle kuin se kirkollisia lähteitä käyttäen on mahdollista. Nyt pitää vielä selvittää, oliko alue tuohon aikaan suomen- vai ruotsinkielistä. Pitääkö Matti Juhonpojasta tehdä Matts Johansson?

perjantai 9. marraskuuta 2012

Kilometripylväs

Kun aikanaan kuljin kansakouluun, oli tien varressa kivisiä ylöspäin kapenevia pylväitä, joihin oli merkitty numeroita. Numerot kertoivat matkan lähimpään kirkonkylään kummassakin suunnassa, niin olen muistavinani. Tie ei enää tuohon aikaan ollut päätie, vaikka se joskus oli sitä ollut. Kulkijat olivat hiljalleen vähenemässä.  

Wikipedia tietää kertoa, että tällaisia kivipylväitä pystytettiin teiden varsille jo 1600-luvulla, silloin 1/4 peninkulman välein. Koska kielemme tuntee myös käsitteen virstanpylväs, lienee sellaisiakin jossain vaiheessa ollut. Metrijärjestelmään siirtyminen tuotti sitten kilometripylväät 1800-luvun lopussa. Ne pylväät, mitkä muistan lapsuudesta, lienevät olleet peräisin 30-luvulta, jolloin pystytettiin hiukan erilaisia pylväitä eritasoisten teiden varteen.

Pylväistä luovuttiin 80-luvulla. Ne olivat käyneet tarpeettomiksi ja olivat törmäystilanteissa vaarallisia. Olen muistavinani, että jossain vaiheessa ennen nykyisten etäisyystaulujen tuloa kivipylväitä olikin korvattu metallitangoilla, joiden päässä oli pienet etäisyyksiä ilmoittavat laatat. En kuitenkaan pystynyt vahvistamaan tätä muistikuvaa mistään. Kivisiä kilometripylväitä näkee joskus portinpylväinä. Niistä tulee hiukan nostalginen olo. Ne ovat kappale menneisyyttä.

Yritin löytää tähän vapaasti käytettävän kuvan kilometripylväästä, mutta sellaista ei tuntunut verkossa olevan. Siispä pari linkkiä:

http://www.akiranta.com/52
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tiedosto:Kilometripylv%C3%A4s_museotiell%C3%A4_Rengossa.JPG

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Köyhäinhoitoa Elberfeldin järjestemällä

Olen aiemminkin kirjoitellut köyhäinhoidosta, mm. vanhustenhoitoa käsitelleessä tekstissä. Useimmiten olen käsitellyt oloja maaseudulla, koska sukututkimukseni kautta tunnen ne parhaiten. Nyt kuitenkin sattui Aamulehdestä 1.11.1911 silmiini Tampereen köyhäinhoitohallituksen ilmoitus otsikolla Wakinaiset waiwaisawut. 

Köyhäinhoitohallitus on kiertokirjeellä ilmoittanut kaikille piirimiehille, että wakinaisia apuja myönnettäessä tästä lähin noudatetaan seuraavaa menettelytapaa:

1) Anomukset tehdään edelleenkin kansliassa;

2) Kanslian walmistamana esitetään anomus piirikokoukselle, jossa joku kaitsija määrätään toimittamaan täydentäwän tarkastuksen ja siitä antamaan lausuntonsa köyhäinhoidon kanslialle ennen lähinnä seuraavaa köyhäinhoitohallituksen kokousta ja on kaitsijan samalla tehtäwä ehdotus mahdollisesti tarpeelliseksi katsotun awustuksen rahamäärästä;

3) Awustus ratkaistaan köyhäinhoitohallituksen lähinnä seuraawassa kokouksessa ja merkitään pöytäkirjoihin seuraawaan rahanjakotilaisuuteen. 

Ylläolewalla päätöksellä on köyhäinhoitohallitus saattanut köyhäinhoidon askelta lähemmäksi sen Elberfeld-systeemiin perustuwia järjestyssääntöjä. Tätä wäliaikaista menettelytapaa seuraa piakkoin, köyhäinhoitohallituksen päätöksen mukaan, täydellinen Elberfeld-järjestelmän toteuttaminen. 

Elberfeld-järjestelmä? Sosiaalitieto-sivusto ja Koskesta voimaa-sivusto tietävät kertoa, että järjestelmä on kehitetty Elberfeldin kaupungissa Saksassa. Siinä kunta jaettiin piireihin, joissa toimi piiriesimies (piirimies). Piirit jaettiin edelleen pienempiin alueisiin, joilla toimivat kaitsijat arvioivat köyhäinhoidon tarpeessa olevien tarvitseman avun määrän. Kaitsijat ja piirimies kokoontuivat päättämään avusta, josta piirimies teki sitten tiliä köyhäinhoitohallitukselle, jolla oli lopullinen päätäntävalta. 

Tampereella kerrotaan olleen aluksi 15 piiriä ja 215 kaitsijaa. Kaitsijat olivat pääasiassa sivistyneistöön kuuluneita naishenkilöitä, jotka usein toimivat kaupungin kahdessa naisyhdistyksessä. Järjestelmä yhdisti siis kunnallisen ja yksityisen tahon toimijat. Sekä piirimiehet, että kaitsijat olivat palkattomia luottamushenkilöitä. Järjestelmä tuli Tampereella voimaan 1909 (lehtijutusta päätellen 1911 oli meneillään jonkinlainen siirtymävaihe) ja oli voimassa 20-luvun alkuun saakka. Erään maaseudulla toimineen piirimiehen yksityisten muistelmien mukaan järjestelmä oli siellä voimassa vielä sodan jälkeen. Luultavasti piirimiehet silloin saivat palkkion työstään.

Ainakin maaseudulla, missä ihmiset tunsivat toisensa, lienee kosketus kaitsijan ja avuntarvitsijan välillä ollut läheinen. Riippui sitten kokonaan kaitsijasta, miltä se tuntui toiselta puolelta katsottuna. Parhaimmillaan kaitsija saattoi tarjota monenlaista, myös henkistä tukea. Pahimmillaan avuntarvitsijasta lienee tuntunut, että hänen asioihinsa sekaannuttiin hyvinkin ikävällä tavalla.

maanantai 5. marraskuuta 2012

Laulamattomuutta

Olen aiemminkin siteerannut nimimerkki Kannon juttuja Aamulehdestä. Sunnuntaina 29.10.1911 hän esitti huolensa siitä, ettei Suomen kansa enää laula. Kansanlaulujen esittäminen oli loppunut eikä virsilaulukaan sujunut. Erityisen huono tilanne oli kuulemma Länsi-Suomessa. Oli kehittynyt jonkinlainen turha häveliäisyys, joka esti laulamasta. Asiaa olivat pohtineet myös lukkari-urkurit, ja avuksi kaivattiin kirkkoherroja, kansa-, kierto- ja pyhäkoulujen opettajia, joiden kunakin vuonna tulisi opettaa määrärätyt nuotit virsikanteleen avulla. Hanke ei tainnut tuottaa kovin hyvää tulosta, melko vähäistä oli satakuntalaisten laulaminen minunkin lapsuudessani. Koulujen pelätyt laulukokeet eivät tainneet rohkaista laulamaan. Onneksi paikkakunnalle asettuneet karjalaiset lauloivat sydämensä kyllyydestä.

Karaoke saattaa vaikuttaa välillä surkuhupaisalta, mutta ainakin harrastus lienee rohkaissut suomalaisia laulamaan. Ehkä tuo Kannon mainitsema turha häveliäisyyskin on vähenemässä, mikä lienee erityyppisten tositv- ja kilpailuohjelmien harvoja ansioita. Mokaamista ei tarvitse niin hirveästi pelätä. Luulen, että laulukokeessa saa nykyisin laulaa pelkästään opettajalle.

Itse nautin kunnon yhteislaulusta. Kun kaikki laulavat, on tulos yleensä siedettävä. Siellä joukossa menee meikäläisenkin mörinä. Virsilaulusta en tiedä, kirkossa tulee käydyksi vain lukukauden lopussa. Enkeli taivaan ja Suvivirsi pitää silti saada laulaa, että pääsee joulun tai kesän tunnelmaan.


lauantai 3. marraskuuta 2012

Kuin lapsi karkkikaupassa

Ancestry.se lähetti viestin, että Ruotsin kirkonkirjat (Sverige, kyrkböcker 1500 - 1941) on kaikille (rekisteröityneille) avoimena tämän viikonlopun. Voi kauhea, tälle viikonlopulle oli jo paljon ohjelmaa varattuna. Yritän kuitenkin nipistää sieltä täältä aikaa katsella Ruotsin kirkonkirjoja. Kaikkea avoimeksi jäänyttä ei millään ehdi, siksi olo on vähän otsikon mukainen.

Päätin aloittaa Nederkalixista. Tutkimaani sukuun tulee 1830 sieltä Niilo Eliaksenpoika, joka kuitenkin kuoli jo 1833. Löysin jo hänet kastettujen luettelosta, onneksi isän nimi on hiukan harvinaisempi. Rippikirjoihin merkityt sisaruksetkin ehdin kirjata ja tarkistaa syntymäajat kastetuista. Rippikirjoihin on merkitty tuohon aikaan vain syntymävuosi, mutta se näyttää olevan useimmiten oikein, mikä helpottaa etsimistä. Ancestryn haku ei oikein toiminut, kun näillä henkilöillä ei ollut sukunimeä eikä edes talon nimeä ole kirjattu. Ehkä en vain kiireissäni osannut syöttää tietoja oikein hakukenttiin.

Muuten ruotsalaiset kirkonkirjat muistuttavat paljon suomalaisia, mikä yhteisen historian vuoksi on luonnollista. Meidän rippikirjojamme eniten muistuttavat luettelot ovat nimeltään husförhör. 1900-luvun puolella niistä käytetään nimeä församlingsbok. Lisäksi 1700-luvulta ja 1800-luvun alusta on ripilläkävijöistä luetteloita (tai niin ainakin ne ymmärrän) nimeltään kommunion/nattvard. Tutkiminen on aika tavalla samanlaista kuin Digitaaliarkistossa. Jonkinlainen indeksointi varmaan on, koska Ancestryn haku on olemassa, mutta en siis tyhmänä saanut sitä toimimaan. Monissa rippikirjoissa on alussa kyläluettelo, mikä helpottaa etsimistä. Kastetuista, vihityistä ja haudatuista on kohtuullisen helppo haarukoida oikeaan kohtaan.

torstai 1. marraskuuta 2012

Vanhustenhoitoa ennen vanhaan

Yksi kunnallisvaaliteemoista oli vanhustenhoito. Kun hurjimpia juttuja siitä kuuntelee, toivoo, että saisi itse kaatua saappaat jalassa. Hyvääkin hoitoa on, ei ole syytä leimata koko alaa. Toivottavasti kustannustehokkuus ei merkitse sitä, että työmotivaatio ja -moraali katoavat taakkansa alle uupuvilta hoitajilta.

Miten sitten oli aiemmin? Kun ajassa mennään tarpeeksi taaksepäin, ruvettiin  vanhuudenheikkouteen kuolemaan kohta 60. ikävuoden jälkeen. Jos sairaus iski, ei hoitoa ollut. Jokin liikkeellä ollut tauti korjasi heikentyneen. Vaikeasti hoidettavia vuodepotilaita ei kovin paljon ollut, eipä kyllä olisi ollut kummoista hoitoakaan oloissa, joissa mukavuuksia ei tunnettu. Poikkeuksena ne, joilla oli varaa palkata hoitaja.

Tärkein tapa turvata vanhuksen kotihoito oli syytinki, eläke talosta tai torpasta. Sen vakuudeksi otettiin kiinnitys taloon myynnin varalta. Kiinnitys piti uusia käräjillä muistaakseni 10 vuoden väliin. Tämä lienee joskus unohtunut vanhoilta omistajilta, koska heitä näkyy itsellisinä tai ruotuvaivaisina. Taloon tai torppaan asettunut lapsi siis hoiti vanhempansa periaatteessa hautaan saakka. Kyllä mökkiläisetkin pyrkivät huolehtimaan vanhuksistaan, mutta aina se ei onnistunut, kun ruokaa ei tahtonut olla omiksi tarpeiksikaan. Silloin edessä oli ruodille joutuminen.

1800-luvun loppupuolella alkoi maaseudulle nousta vaivaistaloja tai kunnalliskoteja, kuten myöhemmin sanottiin. Muistan joskus lapsena ihmetelleeni kunnaliskodin heinäpellolla työskennelleitä hoidokkeja. Selitys on siinä, että kunnalliskoti oli paitsi vanhainkoti, myös mielisairaala, kehitysvammaisten hoitolaitos ja turvakoti. Aikanaan kotikuntani kunnalliskodissa taisi olla suljettu osastokin. Vähitellen nämä toiminnot eriytyivät ja parempikuntoisia alettiin hoitaa avohoidossa. Vielä 50-luvulla sinne kuitenkin oli jäänyt asumaan osittain työkykyisiä mielenterveyspotilaita ja kehitysvammaisia. Joku yksinäinen tai aviomiestään paennut äiti lastensa kanssa saattoi myös asua siellä vähän aikaa, kunnes elämä järjestyi muualla. Vanhuksissa oli parempikuntoisia kuin nykyajan vanhainkodeissa. Asumisolot omassa kodissa olivat ehkä käyneet mahdottomiksi, muistisairaus oli iskenyt tai kunnon heikennyttä ei enää kelvannut työvoimaksi taloon, jota oli ikänsä palvellut.

Kuten nimikin kertoo, ei vaivaistalojen maine ollut aluksi kovin hyvä. En tiedä, mistä se johtui, ehkä kaikki hoitajat eivät kohdelleet hoidokkejaan hyvin. Vielä 50-luvulta tiedän vanhuksia, joita kunnalliskotiin joutuminen pelotti. Eivät he paikkaa liene sitten siellä asuessaan pahemmin moittineet. Kaikkea ei voi saada. Kun kunto heikkeni riittävästi oli oma rauha ja rytmi uhrattava hoidon ja turvallisuuden vuoksi.