perjantai 31. heinäkuuta 2015

Kaupunginarkisto

En muista, olenko jossakin tekstissä aiemmin kirjoittanut kaupunginarkistoista. Tai oikeastaan sana voisi olla yksikössä, tunnen nimittäin vain Tampereen kaupunginarkiston. Olen kyllä kysynyt joskus jotakin Turun vastaavasta arkistosta, mutta kun he ilmoittivat, ettei heillä ole mitään aiheeseen liittyvää, ei ole tullut siellä käydyksi. Nytkin oli tarkoitus poiketa Tampereen kaupunginarkistossa, mutta kun viime tingassa (tietysti) vilkaisin heidän nettisivuaan, huomasin, että paikkahan on kiinni heinäkuussä. No, syksyllä sitten.

Antoisinta omien tutkimusteni kannalta ovat olleet perukirjat, jotka siis eivät ole Hämeenlinnan maakunta-arkistossa, vaan Tampereella. Perukirjat saattavat sisältää nipun virkatodistuksia, joista selviää sukulaisten vaiheita. Parhaissa tapauksissa suku tulee läpikäydyksi aika laajasti. Isoäitini serkun tytär oli naimaton ja lapseton puuvillatehtaan työntekijä. Hänen perukirjassaan oli virkatodistukset koko suvusta lähtien isoäitini isovanhemmista. Arvelen, että perimisoikeus oli aikaisemmin laajempi kuin nykyisin. Joka tapauksessa tietoa avioliitoista ja kuolinajoista tuli runsaasti.

Hatanpään kartano

Perukirjojen (joista on pahvikortisto) lisäksi on paljon muuta aineistoa. Jos onnistaa, on taloyhtiön arkisto viety kaupunginarkistoon. Itse selasin Finlaysonin tehtaankoulun oppilasluetteloa. Moni kaupunkiin muuttanut on ollut Finlaysonilla töissä, arkistosta voi löytyä heistä jotakin. Jos sukulaisesi on toiminut paikallisessa yhdistyksessä, voi sitä kauttakin löytyä jotakin. Yksi sukulainen soitteli joskus 1900-luvun alussa Tampereen Ulkotyöväenyhdistyksen soittokunnassa. Senkin arkisto pitäisi selata läpi. Muistaakseni arkistossa on joko puhelin- tai osoiteluettelo 1900-luvun alkuvuosilta. Jos on aikaa, poikkea siis virastotalolla. Henkilökunta on avuliasta.

tiistai 28. heinäkuuta 2015

Metsänvartija

Mouhijärveen liittyviä lehtijuttuja etsiessäni sattui silmään pikku-uutinen Satakunta-lehdestä maaliskuun lopussa 1901. Sen mukaan Noormarkun tehtaan Pomarkun Längelmäessä sijaitsevalle metsäalueelle oli metsänvartijaksi valittu opiston käynyt metsänvartija Soini Mouhijärveltä. Kaksi asiaa herätti kiinnostukseni. Ensinnäkin en äkkiseltään muistanut Soinin taloa Mouhijärvellä ja toiseksi mietin, millainen koulutus metsänvartijalla mahtoi olla.

Kyllähän Mouhijärvellä Soini on, rustitila Mielolan kylässä. Tuohon aikaan rusthollarina oli Juho Malakias Juhonpoika, jonka Väinö-pojasta uutisessa oli kysymys. Juho luovutti tilan vanhimmalle pojalleen Juholle. Muille pojille hankittiin koulutusta. Tyttären ilmeisesti oletettiin avioituvan. Niin lähti Väinö 1896 Isokyröön Orisbergin maanviljelyskouluun. Hän oli tuolloin 20-vuotias. Metsäalan koulutusta olisi ollut tuolloin jo ainakin Evolla. Ehkä maatalouskoulu tarjosi useampia ammatillisia vaihtoehtoja.

Väinö opiskeli koulussa kaksi vuotta ja ilmeisesti valmistui, koska lähti Isokyröstä 1898, samaan aikaan muiden koululaisten kanssa. Isojoen rippikirjat väittävät  hänen muuttaneen Tohmajärvelle. Ilmeisesti hän kuitenki suuntasi suoraan Soanlahdelle. Siellä hän toimi työnjohtajana paikassa, joka rippikirjan mukaan vaikuttaa maanviljelyskoululta. Vuoden kuluttua hän palasi kotiinsa Mouhijärvelle. Sitten seurasi tuo pesti Pomarkkuun. Myös siellä hänen ammatikseen on merkitty työnjohtaja, vaikka lehtijuttu metsänvartijasta puhuukin. Ehkä hän johti metsätöitä alueella.

Pomarkkua Senaatin kartastossa. Mahtuukohan Längelmäki kuvaan? Lähde: Digitaaliarkisto

Kovin pitkään hän ei viihtynyt Pomarkussa. Jo 1906 hän palasi kotiinsa. Ilmeisesti töitä oli löytynyt Mouhujärveltä, rippikirjassa häntä sanotaan maanviljelyneuvojaksi. Enempää en hänen vaiheistaan tiedäkään. Vuonna 1911 viimeisen digitoidun rippikirjan päättyessä hän oli 35-vuotias ja perheetön.


perjantai 24. heinäkuuta 2015

Ulkomaalaisia 1926

Olen joskus taltioinut digitaalisen lehtileikkeen vuodelta 1926. Se käsittelee ulkomaalaisten määrää Turun ja Porin läänissä elokuun ensimmäisenä päivänä. Tallentamisen syytä en enää muista ja lähdekin on jäänyt merkitsemättä. Mahdollisesti Aamulehti? Miten ulkomaalaiset oikein saatiin tilastoiduksi juuri elokuun alussa? Pitikö heidän ilmoittautua poliisille? Ilmeisesti kerran vuodessa ei riittänyt.

No niin, koko läänissä oli tuona ajankohtana 2076 ulkomaalaista. He jakaantuivat seuraavasti: ruotsalaisia oli 782, saksalaisia 230, tanskalaisia 97, norjalaisia 64, englantilaisia 17, ranskalaisia 2, virolaisia 59, liettualaisia 14, samoin latvialaisia, unkarilaisia 2, tshekkoslovakialaisia 13, itävaltalaisia 4, kreikkalaisia 1, Amerikan Yhdysvaltain kansalaisia 42, rumanialaisia 1, unkarilaisia 12, sveitsiläisiä 63, italialaisia 55, puolalaisia 17, vienankarjalaisia 62, inkeriläisiä 19, syntyperäisiä venäläisiä 476 ja Neuvosto-Venäjän kansalaisia 30. Lukumäärissä on jotain hämminkiä ainakin unkarilaisten kohdalla, heidät on mainittu kahteen kertaan.

Suurin osa ulkomaiden kansalaisista varmaankin oli maassa joko työn tai avioliiton takia. En tiedä, miten nopeasti Suomen kansalaisuus tuolloin myönnettiin, jos joku maahan muuttanut sellaista itselleen halusi. Venäläisten, vienankarjalaisten ja inkeriläisten joukossa lienee ollut pakolaisia, vallankumouksen takia kotimaastaan lähteneitä. Olisiko Yhdysvaltain kansalaisista osa ollut suomalaisten, takaisin palanneiden  siirtolaisten lapsia?

Odessasta evakuoituja venäläisiä (?) pakolaisia jossain Välimeren alueen satamassa 1919. Lähde: wikimedia

Eniten ulkomaalaisia oli tietenkin Turussa, 968 ihmistä. Porissa heitä oli 236, Naantalissa 97 ja Raumalla 64. Mainittakoon lisäksi Ikaalisten kihlakunnan 13 ja Tyrvään kihlakunnan 18 ulkomaalaista. Oli siis hyvinkin mahdollista, ettei tavallinen mouhijärveläinen kohdannut elämänsä aikana yhtään vierasmaalaista. Eipä heitä kylien raiteilla vaeltanut vielä 60-luvullakaan. Vertailulukuja ei taida olla saatavissa, kun lääniäkään ei enää ole olemassa. Mutta kyllä satakuntalainen nykyään vierasmaalaisia tapaa ja hyvä niin.

tiistai 21. heinäkuuta 2015

Maatilat kirjoissa

Viime vuosisataa tutkiva sukuharrastelija voi toisinaan turvautua maatilakirjoihin siinä toivossa, että ne antaisivat lisätietoa suvun vaiheista. Mitä seuraavassa kirjoitan, koskee Pirkanmaata, mutta on luultavasti luovasti sovellettavissa muuhunkin Suomeen. Kirjastojen ja arkistojen hyllyistä tätä kirjallisuudenlajia löytyy vaihtelevasti, kannattaa tarkistaa useammastakin paikasta ja verkosta, tietenkin.

Jos tila on ollut olemassa riittävän kauan, voi sen tiedot löytää 1930-luvulla julkaistusta Suomen maatilat-kirjasarjasta. Siihen pohjaava tietokanta on myös verkossa ja näköjään sinne kootaan tietoja nykyisistä tiloistakin. Muita käyttämiäni kirjoja ovat esimerkiksi Suomen maatalouden järjestöväkeä (Kyllikki Kaila 1971), Kotiseutuni Pirkanmaa, Kotiseutumme (eri kuntia), Suomen pienviljelijät ja Suuri maatilakirja. Teoksia on luultavasti muitakin.

Tiedot  aiemmista omistajista ja rakennuksista on näihin kirjoihin on antanut keräyshetken aikainen omistaja. Ne ovat usein muistitietoa ja niihin on syytä suhtautua kriittisesti. Ymmärtääkseni aiemmin ei esimerkiksi uuden päärakennuksen rakentamiseen tarvittu lupaa ja näin ollen rakentamisvuodet voivat olla epätarkkoja. Lainhuutoasiakirjat sen sijaan on tallennettu maakunta-arkistoihin ja suhteellisen helposti tarkistettavissa.

Maatila Hangon Porsössä 1941.Lähde: SA-kuva


Uusimmasta 2000-luvulla painetusta teoksesta näkyi myös se, etteivät kaikki enää tiedä, mikä torppa oli. Oliko puute kerääjän vai isäntäväen tiedoissa, sitä ei voi tietää. Joka tapauksessa yhden mäkitupa-alueen väitettiin tulleen perintönä, vaikka asiakirjojen valossa niin ei ollut. Samoin erään tilan maiden väitettiin kuuluneen suvulle jo pitkään, vaikka kyseessä oli 1920-luvulla itsenäistynyt torppa.

Parhaimmillaan kirjat tiesivät kertoa tarkat tiedot edellisistä omistajista. Sukututkijalle kenties lisätietoa. Monet ovat varsinkin aiempina vuosina kirjanneet tarkasti myös lastensa tiedot. Enää ei ehkä niin tehtäisi. Siispä lähde, mutta kriittinen suhtautuminen paikallaan. 

perjantai 17. heinäkuuta 2015

Isännöitsijä haussa - Mouhijärven villakehruutehdas

Aamulehdessä 15.8.1897 Mouhijärwen Willakehruutehtaan Osakeyhtiö etsi isännöitsijää. Vaatimukset olivat aika kovat: omalla kustannuksella piti harjoitella puolentoista kuukauden ajan, kaksinkertainen kirjanpito tuli hallita ja lisäksi piti hankkia 10 000 markan päteväksi todistettu takaus yhtiön varainhoidosta. Viimeksi mainittu ei ihan auennut minulle, mutta ilmeisesti piti osoittaa, että omasi varallisuutta.

Kyseinen yhtiö oli perustettu 1894 ja sen toiminta päättyi virallisesti 1939. Jokin konttorirakennus lienee edelleen jäljellä. Tehtaan historiaa 1900-luvun puolelta on koonnut Raimo Vasara, jonka tekstiä lainataan muutamalla verkkosivulla.

Katsotaanpa, mitä rippikirjat tietävät villakehruutehtaan väestä ja isännöitsijästä erityisesti, kun hänestä kerran lähdimme liikkeelle. Tehdas ei liene alun alkaen ollut suuren suuri, koska sen väki mahtuu parille sivulle. Se on ensin merkitty Uotsolan Lammaspäähän ja viimeisissä digitoiduissa rippikirjoissa (1902 - 1911) Pentille, tosin myös Hoppu on mainittu.

Tehtaalla rukki ei enää riittänyt. Kuva pixabaysta

Isännöistijänä (johtajana) toimi ensin Alfred Viljanen. Hän oli syntynyt 1870 Mouhijärvellä. Hän oli melko nuori tullessaan 1895 tehtaalle. Hänen lisäkseen tehtaalla oli 90-luvun loppupuolella koneenhoitaja, kehruumestari, pari värjäriä, halonkantaja ja tehtaalaisia. Viljanen muutti jo 1897 Huittisiin.

Ilmeisesti tehdas toimi ilman isännöitsijää vuoteen 1906. Tuolloin tehtävässä aloitti Alfred Kilkka. Hän oli syntynyt 1847 Suodenniemellä. Uotsolaan hän muutti Mielolan Kilkan rustitilalta, joka ilmeisesti jäi vanhimman pojan viljeltäväksi. Vaimo Anna Packalen ja nuorimmat lapset seurasivat mukana. Lapsensa pariskunta koulutti. Rippikirja kertoo yhden olleen ylioppilas, toisen yhteiskoululainen ja kolmannen lukkari-urkurikokelas. Henkilökunnan ammatit pysyivät samoina, tehtaalaisia on rippikirjassa hiukan enemmän, mikä luultavasti selittyy väen vaihtuvuudella vuosikymmenen aikana.

maanantai 13. heinäkuuta 2015

Järjestys se olla pitää - kirkonpenkissäkin

Useimmat ovat varmaan kuulleet, että aiemmin kirkossa istuttiin yhteiskunnallisen aseman mukaisessa järjestyksessä. Säätyläiset etupenkeissä, sitten talolliset ja kauempana torpparit, itselliset ja muut. Naiset ja miehet eri puolilla käytävää. Senkin tiesin, että taloilla oli omat penkkinsä ja niistä pidettiin kiinni. Oriveden tilikirjasta löysin tällaisen penkkijärjestyksen vuodelta 1736.

Minulla ei ole nyt Oriveden historiasta kertovaa kirjaa, josta näkyisi säätyläisten tilanne tuona ajankohtana. Näyttäisi kuitenkin siltä, että he ovat kahteen penkkiin mahtuneet. Pappilan ja kappalaisen naisväki istui naisten puolella heidän takanaan. Sen jälkeen siirryttiin talollisiin. Miesten puolella Holman kartanon (?) väki ja vieraat saivat vielä yhden penkin. Miksi Uiherlan Heikkilän ja Uotilan miehet istuivat heidän edellään, sitä en tiedä. Myös Suomasema on pieni kysymysmerkki. Sitä omistivat ainakin eräät pappissuvut ja se oli usein lampuotien viljeltävänä. Tuskin lampuoti kuitenkaan pääsi etupenkkeihin. Ehkä paremminkin lehterin yläriveille. 

Arvovaltaista väkeä oli penkkijärjestystä laatimassa. Lähde: Digitaaliarkisto
 
Omaa sukuani on asunut tuohon aikaan ainakin Koivuniemen Isoperheellä ja Oriveden Kontilla. Isoperheen penkki näyttää miesten puolella olevan kuudes ja naisten puolella viides edestä päin katsottuna. Kontin miehet istuivat 10. penkissä ja naiset yhdeksännessä. Isoperhe oli ainakin maakirjan mukaan vauraampi talo kuin Kontti. Ilmeisesti talolliset järjestettiin manttaalien mukaan istumaan. Tosin Suodenniemen historiasta kertova blogi tietää kertoa, että muutkin seikat, kuten osallistuminen kirkon rakennustöihin, saattoivat vaikuttaa penkkijärjestykseen. Tuolta ajalta on Orivedeltä kirkollisia lähteitä kovin niukasti. 

Jos olen oikein ymmärtänyt, rakennettiin seurakuntaan uusi kirkko 1780-luvun alussa. Sitä edeltäneestä ei taida olla kovin paljon tietoa. Ainakin penkkijärjestyksen perusteella se vaikuttaisi suhteellisen pieneltä. Tai sitten penkit olivat tavallista pidempiä. Hiukan ahdasta lienee ollut, kun jopa yhdeksän isäntää sijoitettiin samaan penkkiin. Ehkä kaikkien ei oletettu tulevan kirkkoon samana sunnuntaina.

lauantai 11. heinäkuuta 2015

Wanha waimoihminen Oriveden Koivuniemestä

Oikeastaan piti kirjoittamani Koivuniemen kylässä asuneista sukulaisista, mutta olen hiukan jumissa heidän kanssaan, mitä varhaisimpiin henkikirjoihin tulee. Toisella kerralla siis. Kylä kuitenkin kiinnostaa sen verran, että katsoin, mitä vanhoissa lehdissä on siitä kirjoitettu. Koivuniemiä nyt on suunnilleen joka pitäjässä, mutta kaikenlaista löytyi Orivedeltäkin. Seuraava Aamulehden juttu vuodelta 1890 sai tarkistamaan kirkonkirjoja.

"Wanha waimoihminen on Orihwedellä Koiwuniemen kylässä, koskapa hartioitaan painaa kokonaista 96 vuotta. Wanhus on wielä erinomaisen terwe ja ahkera, usein saa häneltä kuulla kertomuksia Suomen sodan ajoilta, joita hän mieluisasti waadittaessa kertoo, hän on saanut ilon nähdä lastensa lasten lasten lapset. Toiwomalla toiwoo wanhus kuitenkin jo majan muuttoa."
96-vuotias? Olisi kyllä ensimmäinen vastaantullut sen ikäinen 1800-luvulta. Hänen pitäisi olla syntynyt suunnilleen 1794. Katsotaanpa Koivuniemeä rippikirjoista. Nimeä lehtijuttu ei kertonut, mutta rippikirjaa selaamalla löytyy Koivuniemen Mikkolasta itsellisen leski Juliana Erkintytär, joka rippikirjan mukaan oli syntynyt 10.3.1795 ja kuoli 15.11.1892.  Paitsi, ettei Oriveden kastettujen luettelossa ole tuolla päivämäärällä syntynyttä Julianaa.

Rippikirjojen selaus antaa kumminkin tiedon, että Juliana oli esisetäni Simo Kaaponpojan vaimo. Simo oli syntynyt Koivuniemessä 1787 ja eli siellä syytinkiläisenä vuoteen 1838.  Heidät oli vihitty 1820. Ainoa Hiskin Orivedeltä löytämä Juliana Erkintytär syntyi 3.8.1797 Päilahden sotilas Erkki Elfille ja hänen vaimolleen Vappu Tuomaantyttärelle. Siispä tämän Julianan jäljille. Syntymäaika muuttuu, kun perhe siirtyy Päilahdesta Siitinniemen torppaan. Seuraavassa rippikirjassa Juliana on vielä perheensä mukana, mutta sen jälkeen piti alkaa piiaksi Koivuniemen Isoperheelle ja Niikkulaan. Avioliiton solmimisen jälkeen hän ilmestyy Mikkolaan

Koivuniemi, jossa Juliana asui yli 70 vuotta toivottavasti erottuu kuvasta. Lähde: Digitaaliarkisto

Uskon, että olen löytänyt oikean Julianan. Ei hän 1890 ihan 96-vuotias ollut, mutta lähelle kuitenkin. Ja pystyi ikänsä puolesta kyllä muistamaan Suomen sodan ajat, varsinkin kun hänen oma äitinsä kuoli 1808.


maanantai 6. heinäkuuta 2015

Kolmioita ja risuaitaa

Jatkan vielä edellisen tekstin teemaa erikoisista merkinnöistä kirkonkirjoissa. Tavallisesti aviottomana syntynyt lapsi on saanut jonkin huomautuksen osakseen. "Oägta - äpärä - avioton"-linjalla ruotsinkielisistä historiakirjoista suomenkielisiin. Noin sata vuotta sitten oltiin jo useassa seurakunnassa päästy hiukan neutraalimpaan "avioton"-merkintään. Mutta voitiin asia merkitä toisellakin tavalla.

Tuon kuvassa alempana näkyvän kolmion olen nähnyt lapsen aviottomuuden merkkinä Kiikassa ja Tyrväällä, molemmissa 1880-luvulla. (Linkit vievät SSHY:n jäsensivuille). "Risuaita"-symboli taas on tarkoittanut kaksosia. Se on Kiikan kastettujen luettelosta 1884. Tyrväältä en vastaavaa huomannut. Yhtään kolmosia ei luettelossa näyttänyt olevan, joten emme saa tietää, oliko niillä omaa merkkiään.

Tyrväällä näytti kolmiomerkkiä käyttävän ainakin G.F. Mittler, joka tuohon aikaan oli seurakunnassa vt. kirkkoherrana. Kiikassa taas merkkejä suosi kappalainen F.F. Colerus. Ainakin kaksi eri pappia on siis piirrellyt näitä kuvioita, luultavasti useampikin. Keksintö ei välttämättä ole heidän kummankaan. 

Syy merkintöjen tekemiseen oli varmaan käytännöllinen. Luultavasti vuoden aikana syntyneiden aviottomien lasten lukumäärä piti ilmoittaa tilastoihin. Isosti piirretty kolmio helpotti laskemista.  Samasta syystä varmaan aviottomuuden ilmoittaminen tekstillä tehtiin usein niin näkyvästi. Sitä en tiedä, onko kaksosista tai kolmosista tehty tilastoja.

Niin, ja piristäväthän merkinnät sukututkijan päivää, vaikka sitä niitä piirrettäessä tuskin ajateltiin.

perjantai 3. heinäkuuta 2015

Sapatinrikkojia ja yhtälöitä

Suku Forumilla on joskus keskusteltu kirkonkirjoista löytyvistä piirroksista ja muista merkillisyyksistä. En nyt löytänyt etsimääni viestiketjua, mutta kerronpa muutamista erikoisuuksista, joihin olen hiljattain törmännyt. Selasin Tottijärven kastettuja, kun vastaan tuli tämä sivu. Ensin ajattelin, että luen otsikon varmaankin väärin. Eikös sapatti kuulu juutalaiseen perinteeseen? SAOB tuli avuksi, se tuntee sabbatsbrott-termin. Niinpä ovat siis tottijärveläiset 1700-luvulla käyttäytyneet sunnuntaina sopimattomasti, metelöineet ja ties mitä kaikkea. Se, mitä Liisa Matintytär oikein teki uudenvuodenpäivänä sakot ansaitakseen, ei minulle selvinnyt. Kovin on niukasti rikkeitä ollut, seuraavalla aukeamalla kastetut taas jatkuvat.

Sitten tullaan lähemmäs nykyaikaa ja Harjavaltaan. Tätä en olisi keksinyt, jos ei hakemistossa olisi lukenut keskellä 1900-luvun alun kuulutettujen luetteloa "Matemaattisia yhtälöitä". Liitän kuvan tähän, sillä tuskin on teossuojaa.

Linkki niille, jotka ovat SSHY:n jäseniä
Papin lapsista joku lienee harjoitellut yhtälöiden ratkaisemista. Ei kovin hyvällä menestyksellä, jos oikein ymmärrän. Mutta on ollut työlästä laskemistakin käsipelillä. Veikkaan, että lappunen on myöhemmältä ajalta ja laitettu ehkä kirjanmerkiksi, kun jonkun kuulutustietoa on tarkistettu.
Vihkitodistus kokonaisuudessaan SSHY:n jäsensivuilla
Kolmaskin esimerkkini on Harjavallasta. Se on vihkitodistus, joka on peräisin Yhdysvalloista. Löysin sen, kiitos hakemiston, seurakunnan uusimman digitoidun rippikirjan välistä. Kaksi suomalaista on vihitty "pyhään awioliittoon" Philadelphiassa 1909. Heidät vihki pastori Stenman "N. Y. Suom. Ev. Läh. Seurakunnasta". Seurakunnalla oli siis suomenkielisiä vihkitodistuksia käytössään. Aiemmin olen nähnyt vain yhdysvaltalaisten ja kanadalaisten virkamiesten antamia englanninkielisiä todistuksia. Onkohan paperi varta vasten lähetetty seurakuntaan vai kenties tuotu mukana kotimaahan palatessa? Palanneilla siirtolaisilla taisi olla joskus vaikeuksia todistaa olevansa laillisesti aviossa.