tiistai 31. joulukuuta 2013

Merkinnät ja todellisuus

Esi-isäni Petteri (en tosin tiedä, sanottiinko häntä Pietariksi, Pekaksi vai Petteriksi) työskenteli monissa Messukylän taloissa renkinä. Hänellä ei rippikirjojen mukaan ollut halua asettua paikoilleen esimerkiksi muonamieheksi johonkin taloon. Vai menikö se ihan näin? Palkkasivatko talolliset tosiaan monilapsisen perheen isän rengiksi taloonsa? Missä perhe asui? Eivät kai sairastelevat lapset (joista moni kuoli pienenä) voineet itkeä yökausia talon pirtissä tai väentuvassa? Olisiko perheellä kuitenkin ollut joku mökki vakituisena asuinpaikkana, vaikka isä pestautuikin rengiksi taloihin?

1870-luvulla Petteristä tuli itsellinen Messukylän Erkkilän Alasen talon maille. Vanha kartta kertoo, että Erkkilän kylän maita oli siinä, mistä myöhemmin käytettiin nimeä Juhannuskylä. Siinä Tampereen tuomiokirkon ympäristössä. Alasta en ole kartalta vielä löytänyt, mutta noille main Petterikin oli viimeistään tuossa vaiheessa asettunut. Hänestä nimittäin tuli tuolla vuosimymmenellä Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan jäsen. Tammerkosken itäpuoli liitettiin Tampereeseen 1877.

Messukylän pitäjänkartastoa. Lähde: Digitaaliarkisto
Millä ansaitsi leipänsä itsellinen Tampereella? Koska talonomistajat on kirjattu erikseen, ei hän liene ollut sellainen. Arvattavasti nyt jo pienemmäksi kutistunut perhe asui vuokralla jossakin taloröttelössä, joita tuo alue oli täynnä. Lopulta rippikirja kuitenkin kertoo, mitä itsellinen Petteri teki työkseen. Ihan pienellä ja himmeästi siinä lukee "vakt". Missä tarvittiin vartijoita? No, ainakin teollisuudessa. Ihan pieni, muuhun liittyvä lehtijuttukin vahvistaa hänen olleen yövartija. Petterin kohdalla asia selviää rippikirjoista. Monen itsellisen kohdalla kuitenkin perimätiedon kertoma todellinen ammatti -  hirsirakentaja, kivityömies, läkkiseppä, rakennusmies - jää piiloon.


 

 

Hyvää Uutta Vuotta kaikille blogin lukijoille!



sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Taloutta taustalla

Sukututkija huomaa helposti, että huonot ajat näkyvät myös haudattujen luetteloissa ja rippikirjoissa. Erityisen selvää tämä on 1800-luvun nälkävuosien kohdalla. Haudattujen määrä kasvaa moninkertaiseksi aiempiin vuosiin verrattuna. Joukkoon mahtuu usein myös joku tuntemattomana kuollut kerjäläinen. 1600-luvun lopun nälkävuosien ajoilta ei yleensä vielä ole haudattujen luetteloita. Henkikirjoissa kyllä näkyy väen vaihtuminen taloissa. 

On taloudessa ollut muutakin kuin vaikeita aikoja. 1800-luvun loppupuolelle tultaessa alkavat pirkanmaalaisten maalaisseurakuntien torppien pojat ja tyttäret muuttaa suurin joukoin Tampereelle ja Pirkkalaan (lue Nokialle). Teollisuus tarjosi uusia vaihtoehtoja heille, joilla kotipaikkakunnalla oli odotettavissa vain piian, rengin, muonamiehen ja tämän vaimon työura. Toki uutta toimintaa virisi myös maaseudulla. Muuan esi-isäni sai Suoniemellä tittelin "såg dräng", sahanrenki. Pappi ei tuntenut itsenäisen työmiehen käsitettä. Vai sitoutuiko tuon ajan sahatyöläinen työhönsä vuodeksi kerrallaan kuten perinteiset rengit tekivät?

Justeeri - tuttu työväline monelle 1900-luvun alkupuolella. Lähde: wikimedia


Emme vielä pääse näkemään 1910-luvun rippikirjoja, ainakaan vuosikymmenen loppupuolen osalta. Luultavasti niissä näkyy vähän henkikirjojen tapaan työvoiman liikkuvuuden lisääntyminen. Kun joku lähti Amerikkaan, hänet usein kirjattiin irtolaisten joukkoon, toki lisämerkinnällä "Am". Haluan nähdä, miten papit ovat kirjanneet ne ihmiset, jotka kävivät välillä rautateitä rakentamassa Venäjällä, välillä kotimaan rakennus- ja linnoitustöissä. Metsätöitä ja kotitorpassa auttamistakin mahtui väliin. Miten rippikirjoissa näkyy taloudellisten olojen heikkeneminen 1917? Miten työttömät on merkitty? Ehkä on tyydytty kirjaamaan rippikirjajakson alun tilanne. Eiväthän nämä muuttajat muuttokirjojen pyynnöillä useinkaan pappia vaivanneet, koska itsekin tiesivät työsuhteidensa tilapäisyydestä.

maanantai 23. joulukuuta 2013

Hyvää Joulua

Anneli jää joulutauolle ja palaa blogin pariin joulun jälkeen uusin aihein (ja vähän vanhoinkin).


lauantai 21. joulukuuta 2013

Joululahjan parissa ahkerointia

Sain amerikkalaiselta sukulaiselta pdf-tiedostona kaavion (alunperin tehty kuvana, en tiedä millä ohjelmalla), jonka on tarkoitus esittää yhteistä sukuhaaraamme. Kaavio vilisee virheitä, jotka haluan korjata. No ei muuta kuin kopioimaan kuva tekstinkäsittelyohjelmaan. Paitsi, ettei siinä voi kuvan päälle kirjoittaa. Siispä kuvankäsittelyohjelma avuksi. Ei onnistu taaskaan, kaavion tekstit ovat niin turkasen pientä pränttiä, että kuva menee epätarkaksi ennenkuin näen lukea sitä. Tiedän kyllä, että pdf-tiedostoon voi kirjoittaa tekstiä, mutta pieninkin kirjasinkoko näyttää jättimäiseltä pikkutekstin joukossa. Hän on ahtanut ison kaavion yhdelle sivulle. Nähtävästi on tyydyttävä lätkimään muistilappuja virheiden kohdalle, jos nekään on nyt sitten osuvat oikealle kohdalle.

Lähteenä hänellä on ollut joskus tekemäni suomenkielinen teksti, jossa sukututkimusohjelman sukutauluihin on laitettu melko paljon kertovaa ainesta mukaan. Kaaviosta huomaa, ettei ole helppo perehtyä asioihin vieraalla kielellä. Vaikka sukulainen osaa hiukan puhua suomea, ei luettua kieltä näytä olevan helppo ymmärtää. Yritystä kyllä on kovasti. Lopputuloksessa kuitenkin puolisot vaihtuvat ja isännimet menevät miten sattuu.





Ruotsalaista siirtolaisuuden vastaista propagandaa: Per Svenssonin unelma ja todellisuus. Lähde: wikimedia. Kuvat eivät valitettavasti ole ollenkaan jouluisia.

Jollekin muulle olisin sanonut, että annahan olla. Herttaiselle sukulaiselle en kuitenkaan halua aiheuttaa pahaa mieltä. Olen laittanut hänelle nyt tulosteita sukututkimusohjelmasta englanniksi. Aion tehdä ne korjaukset alussa mainittuun kaavioon, vaikka siihen tuhrautuu melko paljon aikaa. Olkoon se joululahjani hänelle.

torstai 19. joulukuuta 2013

Joulukuusia

Lapsuuteni joulukuusi seisoi puusta tehdyssä, ristinmuotoisessa jalassa. Siihen ei tietenkään voinut laittaa vettä, joten kuusi oli sisällä sen aikaa, kun kastelematta kauniina säilyi. Yhden kuusen sai yleisen tavan mukaan ottaa metsästä sieltä, mistä sattui löytämään. Omistussuhteiden kanssa ei niuhotettu ja vuoroin käytiin vieraissa. Kuusen kynttilöissä paloi oikea tuli, joten niitä ei voinut jättää vahtimatta. Jossakin minulla taitaa vielä olla jäljellä kuusen oksaan kiinnitetty, metallista valmistettu kevyt kynttilänjalka. Muuten koristelu oli samantyyppistä kuin nykyäänkin. Mieleen ovat jääneet kovat, pahanmakuiset kuusenkaramellit.

Kuvituksena vanha itävaltalainen kuusenjalka, kun suomalaisesta mallista ei löytynyt vapaasti käytettävää kuvaa.
 
Vanhimmat sukulaiseni tietävät kertoa, että joulukuusi kuului jo heidän lapsuutensa jouluihin. He ovat muistavinaan jostakin oikein pienestä naapurimökistä kattoon kiinnitetyn kuusen. Ilmeisesti lattiatilaa ei kuuselle riittänyt. Vilkaisu Kustaa Vilkunan "Vuotuinen ajantieto"-kirjaan kertoo, että joulukuusi yleistyi Suomessa tavallisen kansan keskuudessa 1870- ja 1880-luvuilla. Näin ollen sukulaisteni muistikuva joulukuusen itsestäänselvyydestä 30-luvulla pitänee paikkansa.

Kuva Solan koulun joulujuhlasta Kuusjärveltä 1941. Lähde: SA-kuva.

Saksastahan joulukuusi on meille levinnyt. Vilkuna pitää merkittävänä Kyläkirjaston Kuvalehdessä 1878 julkaistua kuvaa ja kertomusta "Lutheruksen joulukuusi". Kuva on 1800-luvun alkupuolelta. Vilkunan mukaan tämä sai tiukan uskonnollisetkin piirit hyväksymään joulukuusen. Hän kertoo myös aiemmasta nimipäiväkuusiperinteestä, jossa lahjat on ripustettu pienen kuusen oksille. Myös joulukuusia on aikoinaan ollut jokaiselle oma. Tämä tapa lienee kuitenkin ollut käytössä vain kartanoissa ja porvariskodeissa. Maalaistalon pirttiin on hiukan vaikea kuvitella montaa pientä kuusta.

tiistai 17. joulukuuta 2013

Kalmariinia ja Kanadaa

Tämä on nyt vähän tällainen täydennysjuttu. Ensinnäkin sain kommentin muinaiseen kalmariinitekstiini. Olin siinä ympäripyöreästi epäillyt sen olevan jotain alkoholipitoista juotavaa, ehkä ns. kiljua, jota Satakunnassa lienee harrastettu jo 1900-luvun alussa. Tarzan Bloch selvitti nyt sen olleen negatiivinen kiertoilmaus alkoholille. Hyvä, että asia selvisi.

Sitten Kanadan puolelle. Jo aiemmin erään blogitekstin kommentissa muistutettiin verkossa olevista Brittiläisen Kolumbian lähteistä. Vasta nyt sain aikaiseksi niiden tarkemman tutkimisen. Royal BC Museumin sivustolla on mm. tietoja syntyneistä 1854-1903, avioituneista 1872-1936 ja kuolleista 1872-1992. Etsin sieltä erästä henkilöä, jonka vaiheista on sen verran tietoa, että Kanadaan hän asettui ja siellä perusti perheen. Yhden hyvän ehdokkaan löysinkin, kun lyhensin pitkähköä suomalaista sukunimeä sopivasti. Syntymävuosi täsmäsi, isän nimi samoin. Valitettavasti äidin nimessä oli sen verran heittoa, että varmuutta en asiasta saanut. Pitää vielä katsoa, josko jostakin puuttuva tiedonmurunen löytyisi.



Lisäksi tein havainnon, että Ancestryn sivuille on mielestäni suhteellisen hiljattain tullut Kanadan 1921 väestölaskennan tiedot (tietoja?). En ole maksanut kyseisen palvelun maksuja, mutta sehän ei estä tekemästä hakuja. Usein tuloksista kuitenkin näkee ainakin aviopuolison. Kanadan väestönlaskentatietoja on tullut myös FamilySearchin sivuille, ainakin vuosilta 1906, 1911 ja 1916. Niistäkin voi olla apua siirtolaisia etsiessä, vaikka tietoja onkin vielä vähänpuoleisesti.

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Amerikan mailla

Tämä viikonloppu menikin amerikkalaislähteitä tutkiessa. Sattumalta heitin Find a Grave-tietokannan hakuun nimen, jonka omistajan tiesin muuttaneen Yhdysvaltoihin. Yllättäen tietokannasta löytyi hänen (kolmas) vaimonsa. Lieneekö tietokantaan lisätty uusia tietoja, aiemmin en muista häntä löytäneeni. Vaimo oli kuollut Washingtonin osavaltiossa. Osoittautui, että osavaltion arkistosta pystyi katsomaan avioliitto- ja kuolintodistuksia. Viimeisessä avioliittotodistuksessa oli varmemmaksi vakuudeksi vielä sulhasen vanhemmat nimettynä, joten tiesin olevani oikean henkilön jäljillä. Myös tieto tutkimuskohteen kuolemasta löytyi, vaikka kuolintodistusta ei saanutkaan katsoa. Yksityisyydensuojaa vai sattumaa?

http://www.digitalarchives.wa.gov/Home


En malta olla ihmettelemättä, miten tieto on tuolloinkin (1920-luvulla) kulkenut mantereelta toiselle. Kun edellä mainitun miehen Suomeen jäänyt ensimmäinen vaimo kuoli, solmi mies jo parin vuoden kuluttua avioliiton Amerikassa. Oliko hän saanut vaimonsa kuolemasta todistuksen uuteen kotimaahansa? Vai riittikö sen viranomaisille, ettei hän ollut Yhdysvalloissa avioliitossa? Tiedän yhden tapauksen, jossa miehellä mahdollisesti oli vaimo sekä Suomessa että Yhdysvalloissa. Kun en ole nähnyt amerikkalaisesta avioliitosta todistusta ja kun vaimo kuoli melko pian Yhdysvalloissa, jää siihenkin pieni epäilys toisen avioliiton virallisuudesta. Epävirallisia puolisoita ja perheitä varmasti oli.

Aion nyt seuraavaksi käydä läpi erityisesti suomalaisten suosimien osavaltioiden verkossa olevia tietokantoja etsien tietoja vihityistä, syntyneistä ja kuolleista. Myös muutamasta muusta osavaltiosta aion tarkistaa tilanteen. Sama pitänee tehdä Kanadan suhteen. Tilanne näyttää kovasti vaihtelevan osavaltiosta toiseen. Etsimäni henkilöt ovat sellaisia, jotka katoavat kahden väestönlaskennan välillä tai sitten heidän tietonsa niissä ovat liian epämääräisiä varmojen johtopäätösten tekemiseen.

perjantai 13. joulukuuta 2013

Moottoriajoneuvojen rekisterikortteja

Taannoin pohdin autojen sukututkimusta, kun olin havainnut Turun maakunta-arkiston korttilaatikot, joihin selvästi oli merkitty rekisterinumeroita. Sillä kertaa niiden selaaminen jäi, kun oli tähdellisempääkin tutkimista. Koska omistan joitakin vanhoja valokuvia, joissa sukulaisia (ja naapureitakin) poseeraa autonsa kera, jäi takaraivoon ajatus, että laatikoita voisi joskus penkoa.Nyt rekisteröintikortteja on alettu digitoida. Ensimmäiset autojen ja moottoripyörien (kaikki?) kortit ovat nähtävänä Digitaaliarkistossa.

Muistelen, että aiemmin rekisterinumeron ensimmäisen kirjaimen perusteella saattoi päätellä, missä läänissä auto oli viety rekisteriin. Sittemmin käytännöstä luovuttiin. Muistaakseni Turun ja Porin läänin kirjain oli E. Ainakin E-kirjaimella alkavia rekisterikortteja on nyt digitoitu. Ne edustavat nähdäkseni sodan jälkeistä aikaa. Ehkä tunnus ennen sotia oli T. Valokuvissa tuolta ajalta on sitä runsaasti. Muutaman E-kirjaimellisen tarkastin ja yhtä lukuunottamatta löysinkin. Lienevätkö kortit olleet käyttäjien jäljiltä vain väärässä järjestyksessä. Tarjolla oli ajoneuvon merkki ja malli, tekniset tiedot, vakuutusyhtiö, merkintöjä mahdollisista muutoksista, verojen maksuista, katsastuksista ja omistajista. Kannattaa huomata, että kortteja on enemmän kuin se listassa mainittu 2000. Eteenpäin pääsee selaamalla tai alasvetovalikosta.

Erään kortin yläosaa


Digitoitu kortisto toimii hyvin, kun tietää auton rekisteritunnuksen. Digihakemistoa kannattaa samalla selatessa täydentää.  Toisin päin (omistajan nimellä) hakeminen on vaikeaa. Kortteja on ihan liikaa selattavaksi, paitsi jos on äärimmäisen kärsivällinen ja tekee sitä vähän kerrassaan. Ehkä sukututkijalle kiinnostavinta on saada lisätietoa sukulaisensa autoilusta. Vanhat valokuvat ovat hyvä apuväline etsinnässä. Jo osittainenkin rekisteritunnuksen näkyminen kuvassa vähentää selaamista huomattavasti.

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Koulu-toverin joulu

Taisin aiemmassa tekstissä mainita, että selasin yllä mainittua lehteä joulukuvia etsien. Lehti ilmestyi (tai ainakin sen Historialliseen sanomalehtikirjastoon digitoidut numerot ilmestyivät) 1901 ja 1902. Jälkimmäiseltä vuodelta on vain yksi numero. Sen päätoimittaja (vaikka ei sellaiseksi itseään kutsu) oli toimittaja ja kirjailija Tyko Hagman. Lehdellä oli myös avustajia. Lehti ilmoitti olevansa "Suomen koulunuorison lehti, ainoa laatuaan maassamme" ja esiintyvänsä "isänmaallisena yhdyssiteenä tämän nuorison kesken". Ainakin vuoden 1901 joulunumeron sisältö tuntui vastaavan tätä tavoitetta nykypäivän silmin jopa pateettisuuteen asti.

Joululehti sisälsi suorasanaisia tekstejä Lucina Hagmanilta ja Tyko Hagmanilta, joka lienee ollut nimimerkki T-o:n takana. Nimimerkki Crispinus oli kirjoittanut kertomuksen jouluaatosta Venäjällä. Siinä sudet uhkasivat matkaseuruetta. Koululaisten osastossa oli lasten kertomuksia. Eeva oli lähettänyt "Vaarin kertomus"-nimisen jutun, jossa vaari kertoi lapsenlapsilleen vainolaisten hyökkäyksestä kylään. Jäin miettimään, mihin aikaan se olisi tullut sijoittaa. Isovihan aika olisi luontevin tai sitten jokin vielä vanhempi tapahtuma. 1800-luvullakin vihollisuuksia oli, mutta Suomen sodan aikaan talonpojat tuskin puolustautuivat kirvein hyökkääjiä vastaan. 

Lehdessä oli myös runoja. Niitä olivat kirjoittaneet (lehteä varten?) mm. Alli Nissinen, Irene Mendelin, J.H. Erkko, Tyko Hagman sekä koululaiset. Aika moniin teksteihin liittyi kuvia, joista osa oli värillisiä. Niihin ei juuri tekijöitä ollut merkitty. Muutamat koko sivun kuvat oli ilmeisesti painettu erikseen Hämäläisen kirjapainossa Hämeenlinnassa, koska niiden kääntöpuoli oli tyhjä. Alli Nissisen runoon "Tähtipoikain laulu" liitetty kuva esittää jonkinlaista tiernapoikaseuruetta. Itse runo ei kuitenkaan ole ainakaan nykyistä tiernapoikaperinnettä.

Sekä Alli Nissisen että Tyko Hagmanin tekijänoikeudet ovat jo päättyneet. Pienellä riskillä julkaisen siis runon ja kuvan, vaikka en saakaan selvää kuvan tekijästä.

maanantai 9. joulukuuta 2013

Annelin-päivää

Tänään on Annan, Annen, Annelin ja ties kuinka monen muun nimipäivä. Katsoin huvikseni Väestörekisterikeskuksen etunimihausta, milloin nimi tuli Suomessa käyttöön. Väestörekisteriin kirjatuissa 1800-luvun puolella syntyneissä ei näytä olleen yhtään Annelia. 1900-luvun puolella nimi vähitellen yleistyi. Suosituimmillaan se tuntuu olleen 40-luvulta 60-luvulle. Nimeä on todennäköisesti annettu paljon toiseksi etunimeksi. Vielä 2010-luvulla liki 1000 lasta on saanut nimekseen Anneli. Se on edelleen neljänneksi suosituin naisten nimi, kun mukaan lasketaan kaikki väestörekisteriin kirjatut.

Sukututkimusta harrastaneet tietävät, että alkuperäinen nimi oli Anna ja nuo muut ovat sitten sen muunnelmia. Tässä kohden käännyin Kustaa Vilkunan Vuotuinen ajantieto-kirjan puoleen. Se tiesi kertoa, että kirkollisessa perinteessä Anna oli Neitsyt Marian äiti. Häntä ei niinkään pidetty merkittävänä alkukristillisyydessä, vaan häntä alettiin kunnioittaa vasta myöhemmin. Nimi tuli nykyisen Suomen alueelle sekä läntistä että itäistä reittiä. Vilkuna arvelee suomalaisen kansanrunouden Annikin olevan samaa kantaa, nimenomaan itäistä kautta jo niin varhaisessa vaiheessa kulkeutunutta, että suomalaisten vanhat uskomukset ja jumalat olivat vielä voimissaan.

Haluan ojentaa itselleni ja kaimoille juhannusruusun muistuttamaan, että puolen vuoden päästä on jo valoisaa ja kenties lämmintäkin.

Uutta oli minulle sekin, että Annan päivää vietettiin aiemmin yhdeksän päivää ennen joulua (15.12). Silloin oli aika leipoa joulun leivät. Päivän ajateltiin silloin olevan lyhimmillään. Juliaaninen kalenteri oli nimittäin 1300-luvulla, jolloin Pyhän Annan kultti tänne levisi, jäänyt jälkeen liki 11 vuorokautta oikeasta ajasta. Sanonnasta "Annin päivän aikaan päivä on kissan sylen pituinen, on vain kaksi hämärää vastakkain" olen itsekin kuullut tuon loppuosan. Sopii se kyllä tähänkin Annelin-päivään, tuo että kaksi hämärää on vastakkain.

lauantai 7. joulukuuta 2013

Mistä joulukuva?

Tarvitsisin erääseen toiseen yhteyteen vanhan jouluisen kuvan, mieluummin suomalaisen. Ensimmäinen ajatukseni oli ottaa sellainen vanhasta joulukortista. Sepä ei olekaan niin yksinkertaista. Lainkuuliainen kun olen, en haluaisi loukata tekijänoikeuksia. Osoittautui olevan kovin vaikea löytää suomalaisia joulukortteja, joissa tekijänoikeus olisi varmuudella päättynyt. Löysin mm. yhden ennen itsenäisyyden aikaa kulkeneen (venäjänkieliset postileimat), mutta niinpä vain siinäkin oli taiteilijan kuolemasta hieman alle 70 vuotta. Sitten on isompi määrä signeeraamattomia vanhoja kortteja, joita ehkä voisi käyttää. Haluaisin kuitenkin varmuuden tekijänoikeuden päättymisestä. 

Venäläinen joulukortti, jonka wikimedia katsoo olevan vapaa tekijänoikeuksista.

Seuraavaksi suuntasin Historiallisen sanomalehtikirjaston aikakauslehtipuolelle. Kovin olivat synkeitä vanhat joulukuvat, mitä mustavalkoisuus tietysti vielä korosti. Jotain sentään löysin Lasten kuvalehdestä ja Koulu-toverista. Niitä kuitenkin vaivasi sama ongelma kuin korttejakin. Joko taiteilijaa ei ollut lainkaan merkitty tai sitten hänen kuolemastaan ei ollut vielä kulunut 70 vuotta. Sitä paitsi osa kuvista oli selvästi lähtöisin ulkomailta. 

Ulkomaisilla verkkosivuilla toki on vapaasti käytettäviä vanhoja joulukuvia. Niissä on kuitenkin usein jokin yksityiskohta, joka paljastaa, ettei kuva ole Suomesta. Ehkä jatkan vielä etsimistä jonkin aikaa. Tai sitten turvaudun vanhaan jippoon. Teen itse ottamastani valokuvasta vanhannäköisen kuvankäsittelyllä.


torstai 5. joulukuuta 2013

Vielä hiukan Henriikasta

Aiemmissa tarinoissa mainittu Henriikka syntyi 1855, hänkin aviottomana. Äiti Eeva oli ollut piikomassa ja palasi kotitorppaan tytön syntymän ajaksi. Sieltä tie jatkui taas eri tilojen palvelukseen. Sitten hän kohtasi Tuomaksen, joka oli entinen tarkka-ampuja. He avioituivat ja Henriikkakin sai kodin heidän luonaan. Tuomas työskenteli muonamiehenä, joten voi olla, että perhe asui jossain pikku mökissä talon maalla. Henriikka käytti Tuomaksen nimeä sukunimen tapaan, mutta Eevantyttärenä hän pysyi koko ikänsä.

Niinpä lähti Henriikkakin vieraan palvelukseen tullessaan 16 vuoden ikään. Hän ehti kiertää lukuisissa taloissa ennen avioliittoaan Juhon kanssa. Hän sai kaksi aviotonta lasta. Aina, joka syntyi 1882, seurasi äitiään myös Juhon torppaan ja lähti 16-vuotiaana Tampereelle. 1885 syntynyt Kaarle sen sijaan kuoli pienenä.

Marian, Eevan, Henriikan, Juhon, Ainan, Tildan, Hildan ja Eeron tarinat ovat aika tyypillisiä maaseudun pieneläjien tarinoita. Niitä löytyisi yhdestä rippikirjasta vaikka kuinka monta. 1800-luku ei juuri tarjonnut aviottomana syntyneelle sosialisen nousun väylää. Joitakin poikkeuksia toki oli olemassa, mutta ne olivat harvinaisia. Seuraavan vuosisadan alussa yhden mahdollisuuden nousulle muodosti siirtolaisuus. Myös teollisuuden ammattimiehet alkoivat edetä urallaan. Tildan mies oli jonkilaisessa alemmassa esimiesasemassa. Vasta vuosisadan loppupuolella alkoi opiskelu muodostaa reitin parempaan asemaan. Tildan, Hildan ja Eeron jälkipolvissa varmasti olisi tällaisia pitemmän koulutuksen hankkineita. Heidät jätämme kuitenkin tuleville sukututkijoille.

En tiedä, onko kukaan jälkipolvista käynyt koulua Tampereen klassiillisessa lyseossa, mutta se on mahdollista. Lähde: wikimedia

tiistai 3. joulukuuta 2013

Pienen tarinan jatkoa

Jatkan vielä hiukan edellisen tekstin tarinaa, tosin taaksepäin. Selityksenä se, että eräs jo iäkkäämpi tuttava pyysi katsomaan hiukan isovanhempiensa lapsuusvaiheita ja niin päädyin selvittämään myös heidän vanhempansa. Tuttavani vuoksi en kerro paikkakuntaa, nykyisellä Pirkanmaalla kuitenkin liikutaan. Niinpä siis muutama sana Juhosta, Tildan, Hildan ja Eeron isästä.

Juho syntyi 1832, aviottomana. Hänen äitinsä Maria oli tuolloin 19-vuotias ja piikomassa eräässä talossa, jossa palvelusväkeä riitti. Ei siis aavistustakaan Juhon isästä. Tosin seurakunnan rikosten kirja taitaa olla noilta vuosilta olemassa. Sieltä voisi katsoa, onko Maria paljastanut häntä. Juhon syntymän jälkeen Maria jatkoi piikana työskentelyä. Jossain vaiheessa hänestä tuli itsellinen. Lapsia ei tullut lisää ja Juhon hän onnistui kasvattamaan isoksi. Sen aikaiseksi Juho asui äitinsä kanssa melko pitkään. Vasta 19-vuotiaana hän lähti rengiksi muualle.

Pian Juho kohtasi ensimmäisen vaimonsa Albertinan, joka oli häntä yksitoista vuotta vanhempi. Naimisiin mentiin 1855. Jonkin aikaa kierreltyään pariskunta asettui torppareiksi paikkaan, jossa asuivat kuolemaansa asti. Heille syntyi kaksi tytärtä, jotka molemmat kuolivat pieninä. Kun Albertinakin kuoli 1864, jäi Juho taas yksin. Hän löysi kuitenkin 1867 uuden vaimon, Annan, joka oli häntä peräti 17 vuotta vanhempi. Anna oli leski ja entinen talon emäntä. Lapsia ei tästä liitosta syntynyt. Voisi ajatella, että avioliitto solmittiin lähinnä talouden turvaamiseksi, mutta kukapa sitä tarkkaan tietää. 

Juhon torpankin lähellä oli jokimaisema. Tämä tosin on kuva Victor Westerholmin maalauksesta Jokimaisema Mustiosta.

Juho ja Anna ehtivät olla naimisissa toistakymmentä vuotta ennenkuin Anna 1883 kuoli. Viiden vuoden kuluttua Juho löysi Henriikkansa ja vei tämän vihille. Tästä liitosta syntyivät sitten edellisen tekstin kolme sisarusta.

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Pieni tarina kolmesta sisaruksesta

Kun Tilda, Hilda ja Eero syntyivät, olivat heidän vanhempansa jo jonkun verran iällä. Nuorimmaisen syntyessä isä-Juho oli 62-vuotias ja äiti-Henriikka 39-vuotias. Juho kuoli 1899. Kuolinsyyksi on merkitty kitumus, lienee ollut jokin pitkä ja hivuttava tauti. Henriikka kuoli pari vuotta miehensä jälkeen. Hänelle ei kuolinsyytä ole merkitty lainkaan. Lapset olivat silloin 12-, 10- ja 7-vuotiaat. 

Lasten syntyessä Juho oli entinen torppari. Ilmeisesti hän oli torpan luovuttaessaan tehnyt sopimuksen, että perhe saa jäädä asumaan torppaan hänen kuolemansa jälkeenkin. Lapset nimittäin jäivät muutamaksi vuodeksi torppaan, vaikka uusi torppariperhe ei ollut heille ainakaan läheistä sukua. Onhan sekin tietysti mahdollista, että kunta oli tehnyt heidän hoidostaan sopimuksen torpparin kanssa. Miten tahansa, elämä toisten nurkissa ei liene ollut helppoa. Suunnilleen 16-vuotiaina he lähtivätkin vuoronperään maailmalle. 

Tilda vanhimpana lähti ensimmäiseksi. Ajan tavan mukaan hän meni maatalon palvelukseen. Hän ehti olla piikana yli 10 talossa ennen avioliittoaan. Lopulta hän perusti perheen ja jäi kotiäidiksi. Hän asui koko elämänsä kotipaikkakunnallaan. Hilda piikoi useassa talossa, kunnes avioitui ja lähti aviomiehensä kanssa 1910-luvulla Amerikkaan, missä eli lopun elämäänsä. Hänen elämänsä loppupuoli oli varmasti helpompaa kuin sen alkupuoli oli ollut. Eero ei poikennut kuviosta: hän lähti rengiksi. Hänen myöhemmät vaiheensa kätkeytyvät 100 vuotta nuorempien kirkonkirjojen uumeniin. Ainakin tyttärien jälkipolvia on elossa edelleen.

Arcturus-laivalla, jonka pienoismalli on kuvassa, lähti Hilda miehensä kanssa Suomesta Englantiin. Lähde: wikimedia

perjantai 29. marraskuuta 2013

Lauantaina töissä

Kun olin lapsi, oli lauantai pääsääntöisesti työpäivä ja lapsilla tietysti koulupäivä. Koululaisilla toki oli pitempi kesäloma, aikuisilla loma ei lyhentynyt, vaikka lauantait saatiinkin vapaaksi. Muutos tapahtui mielestäni 60-luvulla. Koululaiset taisivat siirtyä viisipäiväiseen työviikkoon jonkinlaisen siirtymäkauden kautta 70-luvun alussa. Samalla työelämässä siirryttiin 40-tuntiseen työviikkoon. Aiemmin oli lauantaisin tehty viiden tunnin työpäivä.

Kaikilla aloilla ei lauantaita tietenkään voitu antaa vapaaksi. Kaupat olivat edelleen auki, sairaat hoidettiin ja monien tehtaiden koneet  kävivät kolmessa vuorossa. Näilläkin aloilla viikottainen työaika lyheni, mutta lauantaityö säilyi. Maatalous alkoi koneellistua niin, ettei ulkopuolista työvoimaa enää juurikaan tarvittu. 

Vapaata lauantaita ei tunnettu 1950, kun television koenäytös järjestettiin Helsingin Stockmannin näyteikkunassa. Lähde: wkimedia

Nyt suunta tuntuu olevan se, että ainakin palveluita pitäisi olla saatavana lähes ympärivuorokautisesti. Itse en ole tuntenut koskaan tarvetta lähteä puoliltaöin kauppaan tai aamukolmen aikaan ravintolaan. Ehkä olen vain liian vanha. Kaiketi pitkät aukioloajat tuovat lisää työpaikkoja näinä itsepalvelun aikoinakin.

Jos työviikko yhtäkkiä pitenisi 45 tuntiin ja monella siis viikonloppu lyhenisi yksipäiväiseksi, tuntuisi se vaikealta. Kahden päivän lepotauko on useimpien mielestä välttämätön. Onko kyseessä pelkkä tottumus vai onko työtahti kiristynyt noista 60-luvun päivistä? Luultavasti työtahti on koventunut samalla, kun työn kuormittavuus on siirtynyt fyysiseltä puolelta henkiselle. Väsynyt kroppa toipui nopeammin kuin väsynyt mieli.

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Vielä arkistossa kuvaamisesta

Mielestäni tekniikan kehittämiä välineitä pitäisi voida hyödyntää myös sukututkimuksen tekemisessä. No, kymmensormijärjestelmällä nopeasti kirjoittava tekee tietysti nopeasti muistiinpanonsa tietokoneellakin. Paljon kuitenkin näkyy liikkeellä olevan myös muutamasormijärjestelmällä kirjoittavia. Kuten edellisessä tekstissä totesin, joskus vanhojen käsialojen pähkäily vie aikaa ja sitä tekisi mieluummin kotona kuin arkistossa. Siksi kamera on hyvä apuväline juuri muistiinpanojen tekemiseen. Jos aikoo julkaista kuvan esimerkiksi sukukirjassa, kannattaa ainakin harkita kuvauksen jättämistä arkistolaitokselle. 

Eri arkistot suhtautuvat kuvaamiseen hiukan eri tavoin, varmaan riippuen siitä, kuinka hyvin valvonta on mahdollista. Jossakin riittää luvan kysyminen ja kuvata saa tutkijasalissa. Muutamassa arkistossa on kuvaamiselle erityinen paikka. Siinä on tietysti se hyvä puoli, että paikan valaistus on kunnossa. Tosin hyvin loisteputkien valaistuskin riittää muistiinpanoja varten kuvaamiselle. Lisäksi asiakirjojen ja omien tavaroiden rahtaaminen edestakaisin on hankalaa. Jossakin arkistossa kuvauspaikkoja on vain yksi ja jo kaksi kuvaajaa saa aikaan jonon. Jossakin kuvaamiselle pitää pyytää kirjallinen lupa. Nämä muistikuvani ovat muutaman kuukauden takaa, tämän syksyn tilannetta en ole tarkistanut. Ihan pienissä yksityisarkistoissa on joskus ehdotettu kopioiden ottamista, jolloin olen kysynyt kuvauslupaa ja yleensä sen saanut myös 1900-luvun aineistoihin.

Huittisten tuomiokirjaa 1620. Lähde: Digitaaliarkisto.

 Kirjastoissakin tilanne näyttää vaihtelevan. Kun vapaakappalekirjastoissa on pyritty estämään kaikenlainen tallenteiden tekeminen Kansalliskirjaston digitoimista lehdistä, olen muissa kirjastoissa vapaasti saanut kuvata ja jopa mikrofilmilaitteeseen yhdistetyllä kuvanlukijalla skannata kiinnostavaa aineistoa. Ehkä arkistot ja kirjastot kantavat vähän turhaan vastuuta asiakkaidensa puolesta. Jos joku hölmöyksissään julkaisee jotain (tekijänoikeuksia tai muuten) loukkaavaa materiaalia, kärsiköön itse seuraukset. Lain mukaan salassa pidettävä aineisto on tietenkin eri juttu ja sen kuvausrajoitukset ymmärrän.


maanantai 25. marraskuuta 2013

Kilahduksia ja ancestry

Taannoin istuin arkiston tutkijasalissa selaamassa vanhoja perukirjoja. Meitä oli salissa vain muutama henkilö sillä kertaa. Niinpä hämmästelin, kun viereltäni kuului säännöllisen epäsäännöllisesti jonkinmoisia pieniä kilahduksia. En nyt löydä ihan oikeaa sanaa ääntä kuvaamaan. Tulin siihen tulokseen, että ne olivat peräisin naapurin tietokoneesta, jolla hän ahkerantuntuisesti tallensi löytämiään tietoja. Hetken aikaa harkitsin, että menen kertomaan asianomaiselle, mistä kaiuttimen äänen saa pois. Annoin kumminkin olla, loukkaantuu vielä ja ehkäpä olen itse yliherkkä äänille. 

Mutta ei sillä hyvä. Hetken päästä saliin käveli mieshenkilö, joka alkoi tallentaa vanhannäköisen asiakirjan tietoja kameralla. Oli varmaan kysynyt luvan. Sehän on kätevä tapa, itsekin käytän sitä silloin, kun mahdollista. Voi sitten rauhassa kotona miettiä vanhojen käsialojen kiemuroita. Mutta kun kuvaaminen toi uuden äänen saliin. Ei sellaista tavallista raksahdusta, vaan uuden kilauksen. Siinä sitten istuin ja kuuntelin näitä ääniä yrittäen samalla keskittyä omaan tutkintaani. Jostain syystä korkeat äänet häiritsevät enemmän kuin matalat. Harva kai on selvittänyt käyttöohjeista, miten digikameran saa äänettömäksi. En itsekään edes tiedä, saako vanhaa kameraani täysin hiljaiseksi. Siksi kuvaankin yleensä puhelimen kameralla, jos kuvia ei ole tarkoitus julkaista.

Sitten ihan muuta. Ancestry.se ilmoitti, että heidän Namnindexerade födelseuppgifter-tietokantansa on päivitetty ulottuvaksi vuoteen 1941. Alkuperäisiä lähteitä katsomaan päästäkseen pitää tietysti maksaa Ancestryn maksu, mutta tuloksia voi selata myös maksamatta. Olen jonkun kerran tehnyt hakuja, kun tietokanta on ollut vapaasti käytettävissä. Sieltä löytää aika kätevästi Ruotsissa vuosina 1880 - 1941syntyneet lapset, jos vanhempien nimet on tiedossa. Vähän niinkuin Hiski olisi linkitetty digitoituihin kastettujen luetteloihin.

"Gammal bondgård" Illustration i Nils Holgerssons underbara resa genom Sverige av Selma Lagerlöf. Lähde: wikimedia

lauantai 23. marraskuuta 2013

Oliko korruptiota?

Viime päivinä on julkisuudessa puhuttu kaikenlaisesta oman edun tavoittelemisesta. Meikäläinen tulee heti miettineeksi, miten mahtoi olla ennen. Tässähän pitäisi tietysti ensinnäkin olla jonkinlaista tutkimusta pohjaksi. Pahainen harrastelija kun olen, kirjoitan ihan mielikuvien pohjalta. Lisäksi pitäisi erottaa se, mitä on oikeasti ollut siitä, mitä näytti olleen. Vaikka nykyisen kaltaista mediaa ei ole ollut, ovat huhut ja uskomukset olleet liikkeellä. Mitäpä turhia, alamaisten päässä lienee ollut samanlainen todellisuuden ja luulottelujen sekasotku kuin nykyisinkin.

Aloitetaan vaikka ahneudesta. Se lienee ihmisen perisynti. Ainakin pappeja lienee syytetty ahneudesta ja sen viimeisen lehmän viemisestä. Toisaalta ei kansa varmaan hyvästä sydämestään heidän palkkasaataviaan luovuttanut. Torpparit kokivat monesti talon vaatimat päivätyöt kohtuuttomiksi. Nimismiehistään, silta- ja jahtivoudeistaan väki on myös usein valittanut, mutta ehkä enemmänkin heidän toimiensa kuin ahneutensa vuoksi. Myös sotarasitusta on pidetty joinakin aikoina raskaana, mutta se taas meni kruunun, ei yksittäisen virkamiehen piikkiin.

Piirit olivat tietysti aiemmin vielä pienemmät kuin nykyisin. Hyvä veli-verkostoja varmaan syntyi.  Luultavasti ainakin pitäjän tasolla joukossa oli kuitenkin aina joku vastarannankiiski, omapäinen isäntä, joka laittoi kampoihin ihan luonnostaan tai periaatteesta.

Oikeutta käytiin aika innokkaasti, joskus pienistäkin asioista. Tässä kuvituksena Ylä-Satakunnan tuomiokirjaa 1600-luvulta. Lähde: Digitaaliarkisto.

Annettiinko lahjuksia? Yksittäistapauksissa varmaan, mutta varsinaista lahjuskulttuuria ei kai missään vaiheessa päässyt syntymään. Maataloustuotteilla tai alkoholilla yritettiin toisinaan vaikuttaa asioiden kulkuun. Huonoina aikoina ehkä jotain niin saavutettiinkin. Kansa on kuitenkin aika pitkälle luottanut poliiseihinsa, virkamiehiinsä ja tuomareihinsa. Jos epäluottamusta joskus esiintyikin, olivat syyt pikemminkin poliittisia kuin lahjottavuudesta johtuvia. Ja ainahan voi lopuksi vedota kuninkaaseen, keisariin tai Kekkoseen.

torstai 21. marraskuuta 2013

Liikennejärjestelyjä Tampereella sata vuotta sitten

Tamperelaiset miettivät kai parhaillaan, pitäisikö Hämeenkadun itäpää sulkea yksityisautoilulta kokonaan. Suuria muutoksia oli suunnitteilla myös 1904, jolloin Tampereen Uutisten mukaan suunniteltiin tavaramakasiinien paikkaa ja niihin kulkemista. Silloin Tampereella oli vielä vanha puinen rautatieasema ja radan itäpuolelle kujettiin Tammelan siltaa pitkin. 

Muiden muassa paikallisen Kauppaseuran ja Teknillisen Klubin yhteinen komitea oli saanut tehtäväkseen antaa lausunto ratapihan uusista järjestelyistä. Komitea oli päätynyt esittämään makasiinien sijoittamista radan itäpuolelle Tammelaan. Syyt olivat lähinnä liikenteellisiä. Lisäksi todettiin tullikamarin ja pakkahuoneen sijaitsevan lähistöllä. 

Komitea esitti niin ikään, että radan alitse oli rakennettava tunneli, koska liikennöinti Tammelan sillan yli oli vaikeaa erityisesti liukkaan kelin aikana. Nousu Hämeenkadun puolelta oli kovin jyrkkä. Tunnelia esitettiin Kyttälänkadun jatkeeksi ja radan itäpuolella sen tuli haarautua toisaalta tuleville makasiineille, toisaalta pakkahuoneelle. Tunnelia oli vastustettu, koska sitä olisi talvikelillä vaikea käyttää. Komitea esitti ratkaisuksi, että tunneliin vedätetään lunta. Niin, reellähän 1900-luvun alussa tavaraa kuljetettiin. 

Tavara-asema (vihreä) näkyy taustalla. Lähde: wikimedia

Uuden tavara-aseman tamperelaiset saivat nähtävästi 1907. Siltä osin komitean ehdotukset toteutuivat aika hyvin. Tunneli rakennettiin vasta 1930-luvulla ja komitean ehdotuksesta poiketen Hämeenkadun jatkeeksi. Pian tämän jälkeen kaupunkiin saatiin myös uusi asemarakennus, sama, joka edelleenkin on käytössä.

tiistai 19. marraskuuta 2013

Tolppailmoituksia ja kutsukortteja

Miten asiat oikein saatiin viestitetyiksi aiemmin, kun jokaisen korvalla ei ollut puhelinta eikä naamakirjaan voinut perustaa ryhmää? Kyllä keinoja löytyi. En aio mennä ajassa kovin pitkälle taaksepäin, vain viime vuosisadalle. Asiatkaan eivät ole kovin tärkeitä, lähinnä nuorison keskinäistä viestintää. Kirjeet toki kulkivat, mutta aina ei haluttu maksaa postimaksua.

Kun tansseihin, iltamiin tai muihun tilaisuuksiin haluttiin kutsua oman kylän ihmisiä, riitti usein pelkkä tolppailmoittelu. Puhelinlinja (ja paikoin sähkölinjakin) kulki usein tienviertä ja myös maitolavoja oli sopivissa paikoissa. Ja ainahan löytyi jokin ladonseinä, jos ei kylällä varsinaista ilmoitustaulua ollut. Näissä mainituissa paikoissa nuorisoseura, työväenyhdistys tai muu tilaisuuden järjestäjä saattoi kertoa tulevasta ohjelmasta. Arvatenkin ilmoitukset olivat usein itse tehtyjä. Ainakin kiertävillä elokuvien esittäjillä ja tunnetuimmilla tanssiorkestereilla taisi olla painettujakin ilmoituksia.

Kuva Liedon osuuskaupan luota 1934. Pari tolppaakin näyttää olevan kuvassa. Lähde: wikimedia.


Olen nähnyt myös pieniä painettuja pahvikortteja, joilla talon nuoret tai kylän tytöt kutsuivat muita nuoria illanviettoon. Kyseessä saattoivat olla niin kutsutut nurkkatanssit, jotka ilman sen kummempia huvilupia pantiin pystyyn jonkun talon pirtissä. Mutta kyllä kutsuja lähetettiin myös seurojentalolla pidettyihin tilaisuuksiin. Kortteja kai sitten jaettiin tutuille nuorille. Ylipäätään tuollaisten pahvikorttien painamisen on täytynyt olla melko halpaa, koska niitä näki myös muussa käytössä. Siitä joskus toisen kerran lisää.

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Mitä löytäisi ja mistä?

Kun seurakunnan rippi- ja historiakirjat on käyty läpi, alkaa sukututkija yleensä etsiä lisää tietoa. Muutamassa blogissa olen esitellyt lähteitä, joista lisätietoa voi löytyä. SSHY ja arkistolaistos ovat kiitettävästi digitoineet seurakuntien arkistoja. Kannattaa vilkaista, mitä muuta sieltä voisi hyödyntää kuin noita alussa mainittuja. Itselläni on tapana hakea Vakasta (ja Astiastakin, joskus) myös niitä lähteitä, joita ei toistaiseksi ole saatavana Digitaaliarkiston puolella. Seurakunnan arkiston sisällön saa helposti esille.

Joskus teen Vakassa ihan perushaun seurakunnan/pitäjän nimellä. Eli kirjoitan Vakan hakukenttään vaikka "mouhijärv". Joskus haku ei onnistu, lieneekö palvelin ruuhkainen tai sitten osumia vain tulee liikaa. No, Mouhijärvi on niin pieni seurakunta, että kaikki 834 osumaa ammattiautoilijoista Ylipispaan tulevat hetken odottelun jälkeen näkyviin. Valtaosasta näkee heti, onko niistä sukututkimukselle hyötyä. Lopuista pitää sitten klikkailla lisätietoa, katsoa, löytyykö asiakirja digitaaliarkistosta/mikrofilmiltä tai yrittää saada se muuten käyttöönsä. Mouhijärven tapauksessa helpointa on niillä, jotka asuvat Turussa tai Helsingissä (Hämeenlinnassakin on jotain). Me muut joudumme miettimään, kannattaako matkustaa, tilata asiakirja kaukolainaksi vai jäädä odottamaan sen digitoimista. Kahteen ensimmäiseen vaihtoehtoon saa äkkiä kulumaan rahaa, mutta varsinkin matkustaminen on kyllä ihan mukavaa.


Maakirjakartta Mouhijärven Ryömälästä. Lähde: Digitaaliarkisto.
Ihan kaikkea Mouhijärveen liittyvää ei kuitenkaan saa tuolla tavoin esille. Muistaakseni voudintilejä ei löydä  pitäjäkohtaisella haulla. Vanhimmat henkikirjatkaan eivät taida tulla tuohon äskeiseen luetteloon mukaan. Arkistolaitoksen Portti antaa niistä hakuvinkkejä. Ilman tällaista laajaa hakua olisin tuskin kuitenkaan tullut tietämään, että Turun maakunta-arkistossa säilytettävässä Fredrik Wilhelm Caloanderin arkistossa saattaisi olla jotain sukututkijaa kiinnostavaa. Kokonaan haun ulkopuolelle jäävät tietenkin muut kuin arkistolaitoksen hallinnassa olevat kokoelmat. Niiden löytämiseksi on taas etsittävä verkosta ja kenties soitettava puheluita. Tietääkseni esimerkiksi Sastamalan kaupunginarkistosta ei ole tarkempaa aineistoluetteloa netissä.

perjantai 15. marraskuuta 2013

Vieraana kirkonkokouksissa

Otsikko tarkoittaa, että olen selannut yli 600 sivua asiakirjoja, jotka kulkivat Digitaaliarkistossa nimellä  kirkonkokouksen ja kirkkoneuvoston pöytäkirjat ja muut asiakirjat. Minusta näytti, että joukossa oli myös pitäjänkokousten pöytäkirjoja. Niitä oikeastaan etsinkin ja kirkonkokouksiin päädyin, kun pitäjänkokousten asiakirjoja ei arkistosta löytynyt 1800-luvun alusta, ainakaan digitoituina. Halusin nimittäin tietää, olisiko pitäjänkokous lausunut mitään henkilöstä, joka oli otettu tuolloin pitäjänsuutariksi.

Pääasiassa pöytäkirjoissa käsiteltiin kirkon asioista, kirkon korjauksia, kellojen hankintaa, lukkarin valintaa jne. Ainakin se hyöty selaamisesta oli, että löysin lisätietoja tutkimaani sukuun kuuluneista kuudennusmiehistä. He ilmeisesti olivat toimineet toimessaan lyhyehkön aikaa, koska rippikirja ei maininnut heidän olleen tässä luottamustoimessa. Joidenkin kohdalla oli myös käytetty titteliä lautamies. Ilmeisesti se kuvasi heidän asemaansa. Sikäli kuin ymmärsin eivät lautamiehet olleet kaikki koolla.

Tässä on jo siirrytty keisarivallan aikaan. Lähde: Digitaaliarkisto


Antoisinta sukututkijalle olivat tiedot seurakuntalaisten rikoksista. Pöytäkirjojen lomassa oli lappusia, joihin oli kirjattu käräjillä tuomion saaneiden tietoja. Kun nämä olivat raipparangaistuksensa saaneet, seurasi vielä kirkonrangaistus. Näistä raipparangaistuksensa kärsineistä oli tullut tietoja kirkkoherralle. Joukossa oli myös otteita käräjäoikeuden pöytäkirjoista. Lisäksi pöytäkirjoissa oli hyvinkin yksityiskohtaisia kuvauksia muun muassa siitä, miksi jotkut halusivat purkaa kihlauksensa. Niissä kohdissa tuntui hiukan siltä kuin olisi istunut kärpäsenä katossa seuraamassa kokousta.

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Jonelagslängd?

Sana tuli vastaan yhdessä ruotsinkielisessä tekstissä, jota selasin. Mikä ihmeen luettelo se on? Lähteen mukaan se on vuodelta 1609. No, eipä tunne verkkokaan sellaisena, mutta jos tuohon eteen laittaa h-kirjaimen, niin tietoa rupeaa löytymään. Pariskuntavero. Voi ei, taas joku näitä veroja, joista meikäläinen ei tiedä mitään, kun en ole yrittänyt venyttää sukututkimuksiani kirkonkirjojen kattamasta ajasta taaksepäin. En tiedä, miksi lähteessä oli tuo j-kirjaimella alkava muoto. Kenties molempia verisoita käytetään.

No, joka tapauksessa löysin verkosta mielestäni hyvän vanhasta verotuksesta kertovan lähteen. Kyseessä on Suvianna Seppälän väitöskirja "Viljana, nahkoina, kapakalana". Siinä tarkastellaan talonpoikien maksamia kruununveroja Suomessa vuosina 1539–1609. Se näyttää ilmestyneen myös SKS:n julkaisusarjassa Bibliotheca Historica. Väitöskirjan pitää tietenkin olla tieteellistä tekstiä, mutta nopealla selaamisella tämä vaikutti ihan maallikollekin ymmärrettävältä. Laitetaan lukulistalle. 

Niin se pariskuntavero. Se säädettiin Tukholman valtiopäivillä 1609, kun aiempi kuukausivero ei riittänyt ratsumiesten palkkaamiseen Liivinmaalla käytyyn sotaan. En ole nähnyt yhtään tällaista veroluetteloa, joten en tiedä, mitä tietoja se sisältää. Ensimmäisen lähteen nojalla voisi kuitenkin päätellä, että siinä olisi ainakin jossain määrin myös talojen emäntiä mainitttu nimeltä. Portti ei löydä mitään pariskuntavero-haulla. Ruotsin Riksarkivetin haussa tulee viitteitä "... läns landskontors arkiv". Kun en muista, mitä tuo on virallisesti suomeksi, niin jätän kääntämättä.

Aiheesta vähän sivuun: Mynämäen Hieataniemen kylän (vasemmalla) tiluskartta vuodelta 1687. Lähde: wikimedia


Veroja näyttää vanhaan aikaan riittäneen, jos nykyäänkin. Ehkä joku tulevaisuudessa ihmettelee, mikä kumma oli yle-vero. No, Seppälän hakemistossa pisti silmään ainakin sellaiset verot kuin flöte-vero, halkovero, hyljevero, kypsiraha, kilttivero, lintuvero, niinivero, ruokalisävero, salpietarivero ja tuohivero, joista en taatusti tiedä mitään. Lieneekö kaikista niistä yksityiskohtaisia veroluetteloita olemassa. Ainakin tuota pariskuntaveroluetteloa voisi joskus yrittää selata.

maanantai 11. marraskuuta 2013

Maankohoaminenkin huomioon

Pakko taas kerran tunnustaa tyhmyyteni. Sukututkimuksen yhteydessä yritin selvittää erään rannikolla sijainneen tilan syntyvaiheita ja jouduin toteamaan, että maankohoaminenkin pitää ottaa huomioon aihetta miettiessä. Koskaan aikaisemmin ei asia ole tullut edes mieleeni, sisämaan lapsi kun olen. Tottakai olen lukenut Porin kaupungin vaiheista, mutta se on ollut tuommoista ihan yleistä historiaa.

Erityisesti maankohoaminen vaikuttaa täällä Perämeren rannikolla, missä sanotaan maan nousseen keskimäärin 90 cm vuosisadassa. Kun maa kaiken lisäksi on hyvin alavaa, pitäisi ihan kartan korkeuskäyrien kanssa laskea, milloin jokin kylä on voinut aikaisintaan syntyä. Onneksi karttoja löytyy verkosta. Valmiita maankohoamiskarttoja sensijaan on vain joillekin paikkakunnille. Arvatenkin niitä on lisää kotiseutuhistoriaa käsittelevissä kirjoissa, mutta usein aika suttuisina piirroksina. Nykytekniikalla luulisi jo pystyvän parempaan. 

Tilojen historia ei sentään yllä näin kauaksi. Itämeri noin 5000 vuotta sitten. Lähde: wikimedia

Mutta vielä tilojen ja kylien historiasta. Oletetaan, ettei tila ole voinut olla esimekiksi 1600-luvun kartan osoittamassa paikassa kuin maksimissaan pari sataa vuotta. Voiko se kuitenkin olla vanhempi, siirtynyt vain rantaviivan mukana? Jos kalastus ja rantaniityt olivat tärkeitä, kannattiko pellot raivata uuteen paikkaan? Sehän ei käsipelillä kumminkaan ihan helppoa ollut. Vai jäikö tila paikoilleen ja sai hiukan lisää niittyä? Kalastusoikeudet kai kuitenkin säilyivät.

lauantai 9. marraskuuta 2013

Syö säästäen savea

Tuo jo melkein unohtunut lausahdus pulpahti yllättäen mieleeni. Rupesin ihmettelemään, mistä se oikein on peräisin. Itse olen kuullut sen lapsuudessa monta kertaa vanhemmilta ihmisiltä. Jotenkin olen ajatellut, että se on osa jostakin isommasta kokonaisuudesta, sadusta tai vastaavasta. Tällaista ei kuitenkaan Google tuntunut löytävän. Ihmettelijöitä sen sijaan oli useampia. Näkyipä M.A.Numminen tehneen laulunkin aiheesta.

Kokonaisuudessaan lausahdus kuuluu seuraavasti: "Syö säästäen savea, sanoi sammakko pojalleen, sillä pitkä on maailman sivu." Sen lausujat olivat kyllä säästäväisiä, ihan pakon edessäkin, pienituloisia kun olivat. Lapselle kai haluttiin tällä(kin) korostaa tarkan talouden välttämättömyyttä. Mutta jotenkin lausahdukseen liittyi myös pientä leikkiä. Sen esittäjät olivat kyllä selvillä siitä, että jos jotakin, niin savea seudulla riitti. Ehkä haluttiin sanoa, että turhan nuuka ei kannattanut olla.



Oulussa on oikein sympaattinen sammakkopatsas, jolle tämä kuva ei tee oikeutta. Patsaan on veistänyt kuvanveistäjä Raimo Metsänheimo.

Kun lapsuudessa kuulemani sanonnat olivat yleensä semmoisia sormi pystyssä opettavia, on tämä jotenkin poikkeuksellinen, älytönkin tavallaan. Samakko ei taida poikasistaan huolehtia ja kuten totesin, savesta ei tule pulaa. Jospa sanonta on peräisin ulkomailta tai vaikkapa karjalaisten keksimä. Tosikot satakuntalaiset eivät oikein tienneet, miten siihen olisi pitänyt suhtautua. En kuitenkaan viitsi yrittää käännöksillä etsiä. Muutamia itselleni tuntemattomia sammakkoloruja sentään löysin Ympäristökeskus Moreenian sivuilta.

torstai 7. marraskuuta 2013

DNA - pitäisikö sittenkin perehtyä?

Tästä tekstistä varmaan tulee palautetta. Tietoni dna-tutkimuksen käytöstä sukututkimuksen tai paikallishistorian apuvälineinä ovat niin heikot, että mokaan varmasti muutamassa kohdassa. Pitäisikö sitten asiaan perehtyä? Aiemmin olen ollut sitä mieltä, että se ei ole minua varten. Omat esivanhempani ovat sillä tavalla perussatakuntalaisia, että he tulevat varmaan niiltä seuduilta, mistä suhteellisen varhain asutettujen satakuntalaiskylien asukkaat yleensäkin. Liian kaukaista historiaa minulle. Sukulaisia voisi ehkä löytää, mutta sitten pitäisi kuitenkin katsoa, miten yhteisestä esiäidistä polveudutaan. Olen tyytynyt vain toivomaan, että joku huomaa sukusivuiltani yhteyden. Ja jos tämä yhteinen esivanhempi olisi elänyt niin varhain, ettei olisi kirjoissa eikä kansissa, ei sukulaisuuskaan paljon lämmittäisi.

Lähde: wikimedia


Nyt sitten törmäsin eräässä yhteydessä Tornionlaakson asutushistoriaan. Sinne suuntautuneesta muuttoliikkeestä on ollut eri aikoina vähän erilaisia näkemyksiä. Ilmeisesti porukkaa on tullut sekä läntisestä että itäisestä Suomesta (nykyisestä), ehkä myös karjalaisia ja ruotsalaisia on ollut liikkeellä. Kiinteän astuksen arvellaan alkaneen 1000- tai 1100-luvuilla. Kirjallisia lähteitä ei näyttäisi juurikaan olevan. Tutkimusta on tehty paitsi arkeologian myös kielitieteen ja ennen kaikkea nimistötutkimuksen alueella. Viimeksi mainittu on ajan mittaan ruvennut hiukan epäilyttämään. Nimien siirtyminen kun minun pienen järkeni mukaan ei välttämättä edellytä ihmisten pysyvää siirtymistä. Esimerkiksi kauppiaat ja muut alueella tilapäisesti oleskelleet ovat voineet jättää jälkensä paikannimiin ja niiden kautta edelleen tilojen nimiin.

Olenkin nyt ruvennut miettimään, onko dna-tutkimusta käyetty asutushistoriallisen tutkimuksen apuna. Varmaan on, en vain laiskuudessani ole löytänyt uusimpia lähteitä. Kun kerran länsisuomalaisten ja itäsuomalaisten geeniperimä eroaa merkittävästi, pitäisi kai myöhemmin asutettujen alueiden asukkaiden perimästä löytyä viitteitä, mistä heidän esi-isänsä ovat tulleet. Hyviä vinkkejä tutkimuksista (edes jotenkin kansantajuisista) otetaan mielellään vastaan.

tiistai 5. marraskuuta 2013

Huolehtija

Kannan jatkuvasti huolta jostakin. Murehtija en ole, mutta huolehtija. Huolenkantamiseen liittyy sen suunnittelu, miten tilanteesta mennään eteenpäin. Toisinaan suunnittelussa on mukana innostusta, toisinaan se on selviytymiseen keskittymistä. Huolenaiheeksi käy mikä hyvänsä, niin tulevat suuret tapahtumat kuin arkirutiinitkin. Välillä kadehdin niitä, jotka osaavat elää vain tässä hetkessä. Luulen, etten ole koskaan kyennyt sellaiseen.

Joskus ajattelen, että pääni sisällä asustavat esiäitini. Ei niinkään geneettisesti kuin jonkinlaisena kulttuurisena perimänä. Torpan emäntä, jonka piti katsoa, että lapsilaumalle saatiin ruokaa ja vaatetta, että taksvärkin lisäksi torpan omat työt tulivat tehdyiksi ja huolehtia vielä oma huushollinsa jonkinlaiseen kuntoon. Talonemäntä, jolla oli samat huolenaiheet, vaikka kenties tekeviä käsiä hiukan enemmän taloudessaan. Ehkä hänen piti vielä ohjailla lapsiansa sopiviin avioliittoihin ja miettiä tilan tulevaisuutta. (Jostain syystä pääni sisällä on vain esiäitejä, ei esi-isiä). Pesukoneet pesevät pyykkini ja astiani, toimeentuloakin on riittänyt, mutta esiäitieni huoli elää silti minussa.

Eero Järnefeltin maalaus Pyykkiranta vuodelta 1889. Lähde: wikimedia


Toisinaan olen miettinyt, liittyykö huolehtiminen pohjoisiin elinolosuhteisiin. Asioita piti kovasti suunnitella ja talveen varautua, että näillä perukoilla selvisi. Osaavatko ihmiset vaikka Välimeren maissa ottaa vähän rennommin, kun siellä luonto kuitenkin tarjoaa jotain syötävää ison osan vuotta? Toisaalta kuulemma jo pohjoismaiset naapurimme osaavat ottaa elämänsä hiukan kevyemmin. Ainakin jotkut. Ainakin toisinaan.

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Mitä tallentaisi?

Sukututkimukseen liittyen tulee joskus miettineeksi, pitäisikö jokin rippikirjan sivu, kuolinimoitus vanhassa, digitoidussa lehdessä tai vaikka verkosta löytyvä perukirja tallentaa. Tarkoitan sellaista aineistoa, joka kyllä on verkossa, mutta voisi olla mukava, jos sen löytäisi omalta koneelta. Tosin koneeni kansiot eivät ole hyvästä yrityksestä huolimatta kovin kehuttavassa järjestyksessä. Yleensä kuitenkin onnistun tallentamani niistä löytämään.

Rippikirjasivuja en ole juurikaan tallentanut. Luotan siihen, että ne ovat käytettävissä verkossa tai arkistossa sen ajan, mitä tutkimusta teen. Joskus olen epäselvän merkinnän takia sivun tallentanut käsitelläkseni sitä kuvankäsittelyohjelmalla. Tulos ei ole ollut häävi, johtuen joko taitojen, hyvän ohjelman tai kärsivällisyyden puutteesta. Luultavasti kaikista mainituista. Tallentaminen onnistuu arkistolaitoksen Digitaaliarkistosta suoraan, kun taas SSHY:n jäsensivuilla joutuu turvautumaan ruutukaappaukseen. Myöskään Ruotsin SVAR:n käytttöliittymässä ei taida olla Tallenna-painiketta. Ancestryllä tallennusmahdollisuus on. Historiallisesta sanomalehtikirjastosta pystyy kyllä tallentamaan koko verkkosivun, mutta ei kuvana. Korjatkaa, jos muistan tallennusmahdollisuudet väärin.

Erään nuorena kuolleen mouhijärveläisen naisen osuus isänsä kuolinpesästä jaettiin näin äidin ja sisarusten kesken.
Tärkeät perukirjoitukset, muuttokirjat ja kuolinilmotukset olen tallentanut omalle koneelle. Niitä ei ensinnäkään ihan hirveitä määriä kerry. Koen kätevämmäksi etsiä omalta koneelta sopivasta kansiosta kuvan nimeltä miina_makisen_kuolinilmoitus_al02011900 kuin tarkistaa ensin lähde sukututkimusohjelmasta ja sen jälkeen hakea se verkosta esiin. Makuasia varmaan. Sitäpitsi kuolinilmoitukset ja perukirjat ovat ehkä julkaisemista ajatellen mielenkiintoisempia kuin rippikirjasivut. Jos niitä nyt sitten tietosuojan tai tekijänoikeuksien puolesta pystyy julkaisemaan.

perjantai 1. marraskuuta 2013

Esivanhemmat koulutiellä

Jatkan vielä hiukan edellisen tekstin teemaa. Varsin monien seurakuntien arkistoissa on rippilasten luetteloita. Sukututkijalle niiden anti voi olla vähäinen, jos muutenkin tietää esivanhempiensa asuneen paikkakunnalla vakituisesti. Voihan luettelossa olla joku kiinnostava huomautus, jos edistyminen on ollut erityisen hyvää tai huonoa. Ripille pääsyn ajankohta voi olla mielenkiintoinen yksityiskohta. Joissakin seurakunnissa on myös pidetty luetteloa lukutaitoisista tai huonosti lukevista. Myös pyhäkoulujen tai sunnuntaikoulujen oppilaista on joskus nimilistoja. Luultavasti nämä ovat kuitenkin vain yksittäisen papin ahkeruuden tulosta ja siis käytettävissä vain melko lyhyeltä ajalta.

Kiertokoulutkin olivat kirkollista toimintaa. Niitä pidettiin 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alussa. Ne toimivat myös rinnakkain kansakoulujen kanssa antaen alkuopetusta, kunnes alakoulut aloittivat. Kiertokoulujen oppilasluetteloita ja päiväkirjoja on säilynyt joissakin seurakunnissa. Pikainen Vakan selaaminen osoitti, että tällaisia seurakuntia on vähän, mutta satunnaisen epätieteelliseen otantaani niitä kuitenkin sattui muutama. Jollakin seurakunnalla näytti olleen koulutoimikunta varmaankin juuri kiertokouluja varten. On ihan mielenkiintoista katsoa, miten sukulainen on pärjännyt kiertokoulussa, arviointi nimittäin sisältyy toisinaan oppilasluetteloihin. Asteikko näkemissäni arvioissa on ollut 0 - 4, vähän tähän tapaan. Voi myös miettiä, pääsikö esivanhempi jatkamaan kansakoulussa vai päättyikö opintie kiertokouluun. 

Erään kiertokoulun päiväkirjasta


Kansakouluissa pidettiin oppilaista matrikkelia. En tiedä, ovatko ne kaikki säilyneet. Kunnan tai kaupungin arkistosta kannattaa kuitenkin kysyä, jos tietää sukulaisensa asuinpaikan kylän tai kaupunginosan tarkkuudella. Oppilasluettelo voi olla hyvinkin tarkka. Nimi, syntymäaika, huoltajan nimi ja ammatti, aviottomuus, kirjoillaolovuodet, koulun lopettaminen tai poismuutto näkyvät varsinkin 1900-luvun alun luetteloista. Maaseudulla asuneet ovat joskus lipsahtaneet luetteloihin talon nimellä, mikä kannattaa muistaa läntistä Suomea tutkiessa. Tehdaslaitoksilla saattoi olla työntekijöiden lapsille omia kouluja. Niidenkin matrikkelit lienevät pääsääntöisesti kuntien ja kaupunkien arkistoissa.

Oppikoulut ja ammatilliset oppilaitokset ovat varmaan myös pitäneet oppilaistaan luetteloita. Sellaisia  en ole toistaiseksi tutkinut, mutta jäljittäisin niitäkin kuntien ja kaupunkien arkistoista. Jos oppilaitos toimii edelleen, voi sieltäkin kysyä. Jos matrikkelia ei mistään näistä löydy, kääntyisin vielä maakunta-arkiston puoleen.

tiistai 29. lokakuuta 2013

Mitä muuta kirkonarkistoissa on?

Useimmiten sukututkija tarvitsee rippi- ja historiakirjoja. Arkistolaitoksen Digitaaliarkistoon on kuitenkin digitoitu monenlaista muutakin materiaalia. Eri seurakunnilla aineistoa lienee säilynyt hiukan eri tavoin, kenties kirjattukin varhaisimpina aikoina eri tavalla. Kannattaa siis tarkistaa, mitä tutkittavassa seurakunnassa on tarjolla. Oman seurakunnan lisäksi on kirjaa pidetty myös vierasseurakuntalaisista. Niitäkin kannattaa vilkaista. Olen joskus saanut tietoa muuton todellisesta ajankohdasta katsomalla, missä seurakunnissa lapset oli kastettu. Ajankohta oli 1800- ja 1900-lukujen taittteessa, jolloin kirkon ote rupesi jo vähän lipsumaan, liikkuminen helpottui ja ihmiset ottivat muuttokirjan sitten kun muistivat.

Toinen aineisto, josta itselleni on ollut hyötyä, ovat vanhat tilikirjat. Niitä on monissa seurakunnissa pidetty jo ennen kuin rippikirjat alkavat. Vaikka kirjaukset ovat summittaisia (Matti Juhonpojan anoppi), voi niistä saada erityisesti kuolinaikoja ainakin vuoden tarkkuudella. Joissakin seurakunnissa kirjaukset on tehty niin, että lahjoitukset ja pakolliset maksut, kuten hautaamiskulut, ovat kaikki samassa listassa. Tarkkana kannattaa siis olla. Pitempi selaaminen auttaa yleensä tulkinnassa.

Sukutukijalle hyödyllisiä voivat olla myös perukirjat, avioliittoon kuulutettujen luettelot (sisältävät joskus enemmän tietoa kuin vihittyjen luettelot), kirkkokurin alaisten luettelot, pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjat, rippilasten luettelot, rokotettujen luettelot ja vaaliasiakirjat. Kirkkokuulutuksia ei ole tullut digitoituina vastaan, arkistoissa niitä jonkin verran on. Jos asiakirjaan sisältyy riittävän tuoreita tietoja, sitä yleensä pääsee katsomaan vain arkiston koneelta. Ainakin ripitetyiksi joutuneiden luettelo voi vaatia käyttöluvan, mikäli siinä tullaan 100 vuoden rajan tälle puolelle. 

Ikaalisten seurakunnan lasarettivarojen tilit 1754. Lähde: Digitaaliarkisto


Yleensä noista edellämainituista aineistoista kai haetaan lisätietoa esivanhempien elämästä. Joskus tosin on kadonneen lampaan kohtalo selvinnyt hänen vanhempansa perukirjasta. Mainittakoon lopuksi, että myös SSHY:n digiarkistoon on jotain näistä aineistoista digitoitu. Ainakin tilikirjoja, rippilapsia ja vierasseurakuntalaisia muistelen jäsensivuilla nähneeni. Arkistolaitos on kuitenkin kuvannut niitä laajemmin.

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Karttoja uudistusarkistosta

Digitaaliarkistoon on tallennettu Maanmittaushallituksen uudistusarkiston karttoja ja asiakirjoja. Ihan hiljattain huomasin, että Mouhijärven asiakirjat on nyt digitoitu. Myös muita nykyisen Pirkanmaan kuntia on mukana. Luulin, että digitoiminen etenee kunnittain aakkosjärjestyksessä. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa, vaan tällä hetkellä kuvattuna on Turun ja Porin, Hämeen ja Uudenmaan läänien karttoja. Uusia kuntia tulee kuitenkin mukaan aika ripeällä tahdilla.

Mitä mielenkiintoista asiakirjoissa sitten on? Isojakoa, lohkomisia, tilusvaihtoja ja rajankäyntejä koskevia karttoja ja asiakirjoja. Itseäni ovat eniten kiinnostaneet 1900-luvun alussa syntyneet tilat ja niiden omistajat. Kartoista saa käsityksen, millaisia kylät ovat tuohon aikaan olleet. Jos isojakoa on täydennetty 1800-luvun lopussa, voi siitäkin kartasta olla apua. Olen löytänyt varmistuksen muutaman torpan sijainnille asiakirjoista. 

Osa Mouhijärven Tupurlan kylän isojaonjärjestelykarttaa 1879 - 1897. Lähde: Digitaaliarkisto

Olen myös hämmästellyt talojen ja torppien rakennusten määrää. Erilaisia latoja ja muita pieniä rakennuksia saattaa olla paljon. Ilmeisesti myös vanha navetta on  jätetty pystyyn jotakin käyttötarkoitusta varten, vaikka uusi olisikin jo rakennettu. Jos jaksaa lukea lohkomisasiakirjat tarkasti, saa kyllä tarkan käsityksen siitä, millaista peltoa, niittyä ja metsää isoisovanhempien maihin kuului.

Jotta sukututkijalla ei olisi liian helppoa, ei uudistusarkisto suinkaan sisällä kaikkien lohkottujen tilojen karttoja tai asiakirjoja. Vuodesta 1916 lähtien uudistuskarttoja ruvettiin tekemään vain 50 hehtaarin ja sitä suuremmista alueista. Vähän myöhemmin raja nostettiin 80 hehtaariin. Rajaus pudotti pois useimmat itsenäistyneet torpat ellei samalla suunnalla lohkottu kerralla useampia uusia tiloja.  Mutta jos sukutila oli alkujaan kantatila tai riittävän varhain itsenäistynyt torppa, saattaa sitä koskevaa aineistoa löytyä. Jokin pieni mökkikin on toisinaan merkitty karttaan, vaikka sen maita ei käsitelläkään. Sitäpaitsi vanhat kartat ovat joka tapauksessa kaunista katsottavaa.

perjantai 25. lokakuuta 2013

Uutisia toiselta puolelta Suomea

Nykyisin saamme hetkessä tietää, mitä toisella puolella maapalloa tapahtuu. Aiemmin tekniikka ei tarjonnut yhtä nopeita yhteyksiä. Ajattelin kuitenkin tehdä pienen testin siitä, mitä lehdet 1800-luvun puolella kirjoittivat muualla Suomessa sijaitsevan pienehkön paikkakunnan asioista, lähteenä tietysti Historiallinen sanomalehtikirjasto. Valitsin paikkakunnaksi Oriveden (mikä oli huono valinta, koska samanniminen järvi on jossain Itä-Suomessa) ja laitoin haun rajaksi vuoden 1880. Täysin epätieteellistä siis ja täysin mielivaltaisesti valitsen myös muutaman hakutuloksen tähän esittelyyn. Osumia hakuun tuli yli 500, niistä kuitenkin suuri osa lähialueen lehdistä tai sitten edellä mainittua järveä käsitteleviä. Kyllä Orivedestä siis kirjoitettiin.

Morgonbladet, joka ilmestyi Helsingissä, kertoi 1879 Orivedellä 1770-luvulla rovastina toiminutta Lencqvistiä siteeraten lappalaisten (saamelaisten) ympyrän muotoon asettelemista kivistä. Tällaisia kivikehiä löytyi rovastin mukaan mm. Orivedeltä.

Vaasan Sanomat kirjoitti samana vuonna, että Orivedellä oli päätetty myydä 100 tynnyriä rukiita pitäjän makasiinista ja rakentaa niistä saaduilla rahoilla huoneet pitäjän kansakoululle.

Turussa ilmestynyt Tähti kertoi 1866 arkkipiispa Bergenheimin tarkastuskiertueesta, joka helluntaipäivän iltana ulottuisi Oriveden kirkolle.

Savonlinna-lehti kirjoitti 1880 vanhoista asioista. 1600-luvun lopun nälkävuosia käsitelleessä jutussa mainitaan Orivedellä kuolleen 840 vieraspaikkakuntalaista kerjäläistä ajanjaksolla 1.9.1696 - 1.9.1697.

Oululainen Pohjois-Suomi uutisoi 1877 rautateiden rakentamisesta. (Rauta?)tien linjausta oli esitetty Kangasalta Oriveden läpi, mutta kohdattu vaikeuksia Ruovedellä. 

Helsinkiläisen Uuden Suomettaren laillisten ja virallisten ilmoitusten mukaan oli renki Wiikille edellisenä vuonna annettu muuttokirja Orivedeltä kuoletettu. Hm, muuttokirjojen kuolettamisesta en ole tainnut aiemmin kuullakaan. Kuinkahan tehokkaasti tieto saavutti seurakunnat?

Lopuksi hiukan varhaisempi uutinen. Sanan Saattaja Wiipurista kertoi 1836, että "Hämeenlinnan läänissä pani pakkainen 7. p. elokuuta touot, ja wikoitti rukiit monessa kohden, erinomattain Satakunnan kihlakunnassa, ja Oriwesin, Ruowesin ja Teiskon kappelin metsämaissa. Touot ei siellä kelpaa siemeneksi."

Oriveden 1780-luvulla pystytetty kellotapuli oli olemassa noiden uutisten aikaan vierellään kirkko samalta ajalta. Kirkko hävisi tuhopoltossa 1958, kellotapuli säästyi.  Lähde: wikimedia



keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Jos sittenkin

Kuten viimeksi kerroin, tilojen historia on alkanut kiinnostaa. Useimmista seurakunnista/pitäjistä, joita olen tutkinut, on kyllä ainakin jonkinlaiset isäntäluettelot olemassa, joten mitään sen suuntaista ei mielessäni ole. En myöskään kuvittele löytäväni sukujuuria 1540-luvulle asti. Sitä ennen ehtii jo tulla liian monta kysymysmerkkiä.

Mutta hiukan voisin yrittää päästä ajassa taaksepäin siitä, mihin kirkolliset lähteet päättyvät. Tai oikeammin voisi aluksi laittaa rinnakkain monista seurakunnista löytyvät varhaiset kirkontilit ja henkikirjat. Joskus olen toki katsellut, mitä SAY sanoo kirkonkirjoja edeltävistä vuosikymmenistä. Nyt olisi ehkä aika tutkia alkuperäisiä lähteitä, joita on kohtuullisen hyvin digitoitu. 

Henkikirjoja olen katsellut, kun olen tehnyt muutaman sukututkimuksen lahjaksi. Tällöin lahjan saajan toivomus on ollut, että mennään ajassa niin pitkälle taaksepäin kuin mahdollista. Minua on hämmästyttänyt, että henkikirjoja on tehty niin erilaisella tarkkuudella. Siinä, missä toisessa pitäjässä luetellaan kaikki henkirahan maksaneet ja heidän sukulaisuutensakin (hustru, son jne) mainitaan, on naapuriläänissä kerrottu vain yksi nimi/talo. Muut ovat sitten vain lukuja eri sarakkeissa. Luulisi, että ohjeet olisivat olleet yhtenäiset.

 Näin


 tai sitten näin. Lähde: SVAR ja Digitaaliarkisto


Jos henkikirjat (ja maakirjat) kertovat isännän vaihtuneen, voisi ainakin yrittää kurkistaa, onko tuomiokirjoissa tapauksesta lisätietoa. En ihan tarkkaan tiedä, kuinka paljon esimerkiksi lainhuutoasiakirjoja on vanhoista tuomiokirjoista löydettävissä, mutta jotakin on tullut vastaan 1700-luvun alkupuolelta. Tämä ja monta muuta asiaa pitää selvittää.

maanantai 21. lokakuuta 2013

Perinnöksiostoja

Eksyin selaamaan Digitaaliarkiston perinnöksiostoasiakirjoihin sisältyviä annettujen perintökirjojen luetteloita. Luettelot on järjestetty lääneittäin ja niitä on reilun sadan vuoden ajalta vuosilta 1812 - 1928. Pientä vaihtelua voi olla, jokaista lääniä en ole tarkastanut. En sinänsä etsinyt mitään erityistä, ajattelin vain selata ja katsoa, tuleeko sukulaisten tiloja vastaan.



Luetteloista näkyy perintökirjan antamisen päivämäärä ja numero, kihlakunta, pitäjä, kylä, tilan numero, taloluku ja manttaali, tilan nimi, perinnöksiostajan nimi sekä perintölunastushinta. Näiden tietojen perusteella varsinaiset perinnöksiostoasiakirjat löytyvät ilmeisesti suhteellisen helposti. Niissä voisi sitten olla tietoja tilojen ja esivanhempien vaiheista. Maakirjoihinkin taitaa perinnöksioston päivämäärä olla merkitty, joten sitäkin kautta pääsee eteenpäin.

Perinnöksi ostettiin kruununtiloja. Tila meni kruunulle, jos sen verot jäivät maksamatta. Muitakin syitä oli. Myös kruununtorppien perinnöksiostoja näkyy luetteloissa 1900-luvun puolella. Tavallisten torppien ostoja niissä ei ole. Kun ostajan asemaa tavallisesti kuvaa talokas (tai tilallinen), löytyy joukosta myös esimerkiksi metsänhoitajia, jotka lienevät olleet kruununtorppareita. Lisäksi on joitakin, joiden asemaa kuvataan asukas-sanalla. Heidän tilanteensa ei luetteloista selvinnyt. 

Sukututkimuksissani en ole kovin paljon tutkinut tilojen historiaa. Nyt se on ruvennut kiinnostamaan. Ainakin muutamaa sellaista tilaa, joissa sukua on asunut pitkään, voisi katsella hieman tarkemmin. Kukaties sitä kautta löytyisi vielä lisätietoa asukkaistakin.