lauantai 31. joulukuuta 2011

Pauketta

Uudenvuoden juhlinta on muuttunut minun lapsuuteni ajoista. Silloin raketteja ei juurikaan maaseudulla näkynyt. Tuskin niitä oli kaupoissakaan. Sellainen rahantuhlaus olisi ollut niukan talouden oloissa kauhistus. Ehkä sota-aikakin oli vielä liian lähellä, ilotulitusraketit olisivat tuoneet ikäviä muistoja mieleen. Pauketta kyllä kuului, metsästysaseita omistavilla oli tapana ammuskella ilmaan vuoden vaihtumisen kunniaksi. Ei kovin suositeltavaa nykyaikana! Meillä rauhanomaisesti tyydyttiin polttamaan sädetikkuja. Ne olivat mielestämme komean näköisiä pimeässä.

Tinan valaminen tulevan vuoden onnen tai epäonnen ennustamiseksi oli myös tapana. Kuinkahan vanha tapa se lienee? Lyijyähän se "tina" pääasiassa on ja oli varmaan silloinkin. Lyijyn haitallisuutta luonnolle ei tuolloin ajateltu. Leikkiä ne tinan ennustukset olivat, me lapset toki toivoimme mahdollisimman komeaa muotoa esiin lumen tai veden joukosta.

Vaihdatpa vuotta sitten paukkeella tai rauhallisemmin: haluan toivottaa sinulle lukijani oikein onnekasta vuotta 2012!


Toteutuikohan tämän ennustus, mikä se sitten lienikään, joskus kymmenkunta vuotta sitten?

torstai 29. joulukuuta 2011

Tyhmiä kysymyksiä

Jatkan aiempaa myrsky-teemaa muutamilla kysymyksillä, jotka  ovat nousseet mieleeni, amatööri kun olen näissä kaikenlaisissa kriisiasioissa.

Olisiko puhelinoperaattorien ihan mahdotonta selvittää, mitkä linkit heillä on ilman sähköä ja toimittaa niihin varavoimaa?

Jos sähkölinja joudutaan rakentamaan uudestaan, olisiko mahdollista saada jonkinlainen helposti pystytettävä mutta riittävän turvallinen väliaikaisratkaisu, jolla sähkövirtaa saataisiin esimerkiksi karjatiloille?

Onko kuntien sosialitoimella luettelot yksinasuvista vanhuksista ja muista mahdollisista avuntarvitsijoista, jotta heidän tilanteensa voidaan tarvittaessa käydä tarkistamassa, kun tiet saadaan auki?

Kyllä kai kaikki haja-asutusalueille rakentavat hankkivat sähköstä riippumattoman (vara)lämmitysjärjestelmän?

Karjatilalliset ovat yrittäjiä, eikö heidän pitäisi hankkia varavoimajärjestelmä vaikka yhteisvoimin, jos naapuritiloja on lähettyvillä?

Onko ihan pakko soittaa hätänumeroon sähkökatkon takia, jos kukaan ei ole vaarassa?

Onko kaupunkien sähkönjakelu turvattu niin, ettei verkkoa voi kaataa vaikka kyberhyökkäyksellä? Kerrostaloasunnot jäähtyvät aika nopeasti kovalla pakkasella ja satojentuhansien ihmisten majoittaminen jonnekin lämpimään alkaisi olla todella iso ongelma.





tiistai 27. joulukuuta 2011

Myrskyä

Parina päivänä ovat myrskyt koetelleet Suomea ja näyttäneet riippuvuutemme sähköstä. Tämä sai minut taas pohtimaan sitä, miten asiat olivat ennen.

Sähköä on tavallisilla ihmisillä ollut käytettävissä vajaat sata vuotta. Pitkän aikaa sähköä käytettiin vain valaistusta antamaan ja sähkömoottoreihin. Sähköllä toimivia kodinkoneita ei juuri ollut. Jos sähkökatkos tuli puintiaikaan, oli vain siirrettävä puimista tai hankittava puimakoneelle jokin muu voimanlähde. 

Muistan 50-luvulta sähkökatkoksia, jotka kestivät tunteja, joskus jopa päiviä. Valaistuksessa käytettiin silloin öljylamppua. Radiota ei voinut kuunnella. Niillä tiloilla, joilla oli lypsykone, piti lypsää käsin. Nämä lienevät olleet suurimmat ongelmat. Lämmitys, ruuan ja maidon jäähdytys, ruuanvalmistus, veden saanti ja viestintä toimivat ihan normaalisti, koska sähköä ei normaalistikaan tarvittu näihin toimintoihin. Teollisuudessa sähkökatkos saattoi aiheuttaa isompia ongelmia jo tuolloin, mutta luultavasti siellä myös oli varavoimaa.

Runsaassa 50 vuodessa olemme tulleet erittäin riippuvaisiksi sähköenergiasta.  Uudet toiminnot ovat helpottaneet elämäämme. Harva haluaa elää ilman sähköllä tuotettuja mukavuuksia. Silti riippuvuutemme tuntuu pelottavalta. Onkohan kukaan oikein loppuun saakka miettinyt, miten haavoittuva nykyaikainen kaupunki on tässä suhteessa?



perjantai 23. joulukuuta 2011

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Ässiä

Olen heikonpuoleinen joulunlaittaja. En ole koskaan ollut ylettömän ihastunut jouluruokiin. Saan kinkusta tarpeekseni melko nopeasti ja olen tyytyväinen, kun voin upottaa sen viimeiset palat hernekeittoon. Määräänsä enempää ei  joulunakaan tarvitse syödä eikä syöminen ole meille yltäkylläisyyden ajan ihmisille sellainen nautinto kuin puutteessa eläneille esivanhemmillemme. Aikanaan oli hauska tehdä pipareita leipomisesta innostuneen lapsen kanssa.  Nykyisin leivon omaksi huvikseni kaneliässiä. Ne tuovat mieleen lapsuuden ja ovat melko vaivattomia tehdä.

Koristelussakin olen aikamoinen minimalisti. Minulla on muutamia lahjaksi saatuja, rakkaiksi käyneitä joulukoristeita, jotka kaivan joka vuosi esiin. Muistan samalla niitä lahjan antajia, joita ei enää ole. En vaihda jouluksi verhoja, mutta ripustan niihin ehkä jonkin koristeen riippumaan. Olen joskus leikannut paperista joulutähtiä, jotka laitan taas ikkunaan. Oikeiden kynttilöiden valosta pidän, mutta en jaksa istua kovin pitkään yhdessä huoneessa niitä vahtimassa. Tällainen kevyempi joulu on enemmän minun näköiseni.


Tonttu on kuulunut jouluuni jo parikymmentä vuotta

Osasyy  jouluvalmisteluiden vähäisyyteen on varmaankin opettajan joulunaluskiireet. Kokeet ja arvostelut aiheuttavat stressiä juuri joulun alla. Ei tee mieli lisätä sitä suurisuuntaisilla jouluvalmisteluilla. Joulumieli tulee vähemmästäkin. Rauhoitun, istun kuuntelemaan Soile Isokosken joululevyä. Kävisin haudoilla, jos asuisin siellä, missä läheiseni on maanpoveen kätketty. Nyt tyydyn hetken ajan muistelemaan heitä. Sitten yritän olla läsnä eläville.

maanantai 19. joulukuuta 2011

Työurista

Kuinkahan pitkä historia eläkkeillä mahtaa olla? Ihan pelkästään muistinvaraisesti arvelisin, että ensimmäisiä eläkkeen nauttijoita ovat olleet sotilaat ja virkamiehet. Tietysti tilallisetkin olivat vanhoilla päivillään eräällä tavalla eläkkeellä, syytingillä, kuten ennen sanottiin. Myös torpparin vaihtumiseen saattoi kuulua ehto huolehtia edellisestä torpparista ja tämän vaimosta näiden kuolemaan saakka. Torppari saattoi myös luopua torpparinoikeuksistaan talosta tulevaa eläkettä vastaan. Varsinaisesta kansaneläkkeestä taidettiin päättää vasta juuri ennen sotaa ja järjestelmä lienee tullut käyttöön sodan jälkeen. Työeläkejärjestelmän historiaa en tunne, mutta veikkaisin sen kehittyneen samoihin aikoihin kansaneläkkeen kanssa.

Nyt sitten työuria pitäisi pidentää ja eläkeläisistä on tullut taakka nuoremmille polville. Sanoisin, että keskustelussa unohtuu ainakin pari seikkaa. 

Kun se polvi, joka nyt on jäämässä eläkkeelle, vietti lapsuuttaan, ei ollut päivähoitojärjestelmää. Sitä ei ollut kaikille tarjolla vielä silloinkaan, kun me tulimme lapsentekoikään. Esimerkiksi opettajaperheen tuloilla ei 80-luvulla kannattanut haaveilla kunnallisesta päivähoitopaikasta ainakaan isoissa kaupungeissa. Meidän vanhempamme maksoivat koulutuksestamme, jos menimme oppikouluun. Yliopisto-opinnot rahoitimme lainarahalla. Terveyskeskukseen ei ollut asiaa hampaitaan hoidattamaan.  Millä rahoilla nämä nykyiset palvelut Suomeen luotiin? Meidän verorahoillamme. Me, jotka olimme työelämässä 70- ja 80-luvuilla, maksoimme veroa ihan erilaisten prosenttien mukaan kuin palkansaajat nykyisin. Tätä taustaa vasten lienee vain kohtuullista, jos saamme nauttia turvatusta vanhuudesta. Etuja tasataan hiukan niiden kanssa, jotka ovat nauttineet yhteiskunnan palveluista lapsesta saakka.

Väitän, että työurat kyllä pidentyvät, kun todellista tarvetta vanhoille työtekijöille tulee. Hoitoalalla tämä näkyy jo nykyisin. Jos työvoimapulaa tulee jollekin alalle, keksitään kyllä keinot, joilla työntekijät pysyvät pidempään töissä, jopa palaavat eläkkeeltä työelämään. Nyt tuntuu joskus, että työuran loppupäähän halutaan samanlainen pätkätyöläisten joukko kuin sen alkupäässäkin on. Yritykset laittavat huonoina aikoina vanhoja työntekijöitä pois. Mitä heille jää, jos mahdollisuus työttömyyseläkkeelle jäämiseen otetaan pois? 



perjantai 16. joulukuuta 2011

Ostaisinko kirjan?

Luin lehdestä ilmoituksen, että Mouhijärven itäpään ja Nokian länsipään kylien elämästä ja vaiheista on ilmestynyt kirja nimeltä "Meidän kylät". Sen tekijä on Arvo Mäkelä, joka lienee paikallisia. Kirjan sanotaan käsittelevän Tupurlanjärven ja Piikkilänjärven rantakyliä. Hieman tarkemmin kirjasta kerrotaan Otamuksen sivuilla.

Sukuani on asunut Mouhijärven Tupurlan, Ryömälän, Salmin, Rienilän ja Suoniemen Kuljun kylissä. Sikäli kirja kiinnostaa, vaikka arvelenkin, ettei historiassa mennä riittävän kauas taaksepäin, että ketään sukuun kuulunutta tulisi vastaan. Silti olisi kiinnostavaa lukea esimerkiksi Tiaisen puustellin vaiheista.

Siispä hankkimaan kirjaa, vaikka hinta onkin suhteellisen kova, kuten tällaisilla pienten painosmäärien kirjoilla tahtoo olla. Ensiksi tuli mieleen tilata kirja verkosta. Suoraan verkosta ostaminen ei kuitenkaan näytä onnistuvan. Nokian kirjakaupalla tosin näytti olevan sähköpostiosoite, muilla myyntipaikoilla ei. Mahtavatkohan lukea postejaan tiuhaan? Täytynee huomenna tarttua puhelimeen ja kysellä suostuuko jokin myyntipisteistä lähettämään kirjaa tänne toiselle puolelle Suomea ja mihin hintaan. Voisin ehkä vielä saada kirjan joululukemiseksi.

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Liukasta

Kun kävin iltakävelyllä ja köpöttelin jäätiköllä menemään kuin vanhus ikään, mietin, ettei aiemmin koskaan ollut näin liukasta. Olen sentään asunut eri puolilla Suomea, joten minulla pitäisi olla kokemusta erilaisista talvista. Ehkä asiaa on kuitenkin syytä miettiä hiukan tarkemmin. 

Suurin syy liukkauden lisääntymiseen taitaa olla vanhenemisessa. Ei sitä nuorempana paljon mietitty, oliko jäätikköä vai ei. Kun lapsuudessa maantiellä pystyi kulkemaan potkukelkalla ainakin kevättalvella, täytyi luistoa jonkun verran olla. Tenavista liukkaus taisi olla vain hauskaa. Kun tarkemmin muistelen, olen lentänyt nurin monta kertaa nuorempana, sekä kävellen että polkupyörällä. Mustelmilla selvisin eikä tarvinnut murehtia hitaasti paranevia vanhoja luita. 

Voihan olla, että jotain vaikutusta on nykyisillä tehokkailla auroillakin. Ainakin ne saavat aikaan hyvin sileän pinnan. Entisajan heikompitehoiset laitteet varmaan jättivät epätasaisemman pinnan ja vähän lunta tienreunaan. Ehkä tässä pitää nöyrtyä ostamaan liukuesteet kenkiin. Enhän minä vielä vanha ole, mutta luitani en halua katkoa...

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Kirjeenvaihtokavereita

Muistaakohan kukaan muu olleensa kirjeenvaihdossa ulkomaisten nuorten kanssa 60-luvulla? Tämä tuli mieleeni, kun selasin vanhaa valokuva-albumia. Siellä oli skotlantilaisen tytön kuva. Taisimme kirjoitella toisillemme useiden vuosien ajan. Lisäksi minulla oli kirjeenvaihtokaveri ainakin Ranskassa.

Kaverit taisivat järjestyä koulun kautta. Jos oikein muistan, jokin järjestö, mahdollisesti Youth for Understanding, organisoi tätä toimintaa. Kirjeenvaihtoa käytiin englannin kielellä. Skotlantilaistytöltä muistan oppineeni sellaisia sanontoja, joita kouluenglanti ei siihen aikaan pitänyt sisällään.

Olisi mukavaa löytää vielä nuo kirjeet, mutta ne ovat kyllä palaneet poroksi siinä vaiheessa, kun muutin pois lapsuudenkodista. Vielä  hauskempaa olisi saada kontakti noihin kirjeenvaihtokavereihin ja kuulla, miten heidän elämänsä on sujunut. Kun nimet ovat hukassa, ei taida verkostakaan olla apua. Jostakin luin, että YFU:n arkistot ovat nykyisin Kansallisarkistossa. Taitaa silti olla liian suuri urakka lähteä  45 vuoden takaista kirjeenvaihtokaveria sieltä etsimään.

perjantai 9. joulukuuta 2011

Työn orja

Olen muutaman illan korjannut kokeita melkoista tahtia. Vaikka aina suunnittelemme, että tänä vuonna ei koeruuhkaa synny edes opettajille, niin aina sitä vain itsensä löytää ilta toisen jälkeen koenippujen äärestä. Erityisesti marraskuun loppu ja joulukuun alku ovat työteliästä aikaa, kun vielä välitodistuksen (= joulutoikkkari) arvosanat pitää miettiä. 

Kuulen jo kriittisen äänen jossain sanovan, että mitäs pidätte kokeita. Kokeet nyt vain ovat oppilaalle selkeä näyttö siitä, mitä hän osaa. Kaikkea ne eivät mittaa, mutta hyvin laadittuna tärkeimpien opiskeltujen asioiden osaamista kyllä. Kokeet ovat  nimenomaan oppilaan oikeusturvan kannalta tärkeitä. Luokassa tulee yleensä hiljaista, kun kysyn, kuinka moni haluaisi, että annan todistusarvosanan pelkästään tuntinäytön pohjalta.

Arvosanoja annettaessa otetaan kyllä muukin näyttö huomioon. Työskentely oppitunnilla sisältäen erilaiset ryhmä-, pari- ja projektityöt, mitä lukuvuoden aikana tehdään, asenne työntekoon ja aktiivisuus tunnilla ovat myös tärkeitä. Oppimisvaikeuksista kärsiville pyritään järjestämään häiriöttömät olosuhteet kokeen aikana. Jopa suullisia kuulusteluja voidaan käyttää, mutta silloin pitää olla vahva näyttö siitä, että sellaisen järjestäminen on todella tarpeen.

tiistai 6. joulukuuta 2011

Tuijottelua

Katselin televisiosta itsenäisyyspäivän vastaanottoa Presidentinlinnasta. Olen tehnyt niin monien vuosien ajan välillä tiiviimmin, välillä vain ohimennen vilkaisten. Nyt vanhempana on mukava katsoa kauniisti pukeutuneita ihmisiä. Hiukan surullisena on taas pakko todeta, että aika ei ole armollinen. Kun nuori nainen näyttää jossakin asussa upealta, ei samanlainen puku ikäiseni ylle enää käy. 

Pidin pitkän tauon juhlien katselussa. Kaksikymppisestä koko touhu tuntui turhalta. Ei juhliminen sinänsä, vaan se, että televisiosta seurataan muiden menoa. Asenne jatkui tuonne neljäänkymppiin ainakin. Jossain vaiheessa rupesin vilkuilemaan juhlia ohimennen. Suomen muuttuminen näkyy niissäkin.

Varhaisimmat muistikuvani juhlista ovat naapurin mustavalkoisesta televisiosta 60-luvulta. Lähetystä katsottiin isommalla porukalla. Elettiin Kekkosen aikaa. Katsoimme ihaillen, miten hento Sylvi Kekkonen jaksoi tervehtiä kaikki juhlijat. Pukuja ihailtiin ja toisaalta arvosteltiin. Ilkeästikin sanottiin varsinkin, jos henkilöä ei muutenkaan arvostettu. Luulen, että televisiointi päättyi tuohon aikaan aikaisemmin, ehkä suunnilleen ensimmäiseen tanssiin. "Siellä herrat juhlivat meidän rahoilla, mutta saatiinpa hyvää viihdettä", taisi olla asenteena tuolloin.

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Kärsivällisyyttä

Sukututkimus vaatii kärsivällisyyttä ja hyviä istumalihaksia. On etsittävä, tarkistettava ja taas etsittävä. Tällä hetkellä minulla on työn alla Tottijärvi. Tarkemmin sanottuna yritän nyt täydentää suoraan sukulinjaan kuuluvien henkilöiden sisarusten tietoja. Joskus tuli mentyä niin vauhdilla, että esipolvien etsiminen riitti.

Tottijärvi on sikäli vaikea, etten tunne sitä yhtään, vaikkei se olekaan kaukana synnyinseudultani. Olen ymmärtänyt, että sen alue on ollut vahvasti kytköksissä Vesilahden Laukon kartanoon. Sinne on jo varhain perustettu kartanon torppia. Ilmeisesti ainakin osa niistä on ollut aika isoja pinta-alaltaan. Papit eivät jostain syystä erotelleet taloja ja torppia toisistaan. Niinpä rippikirjassa koko ajan nimikkeellä bonde kulkenut saattaakin yllättäen haudattujen luettelossa paljastua torppariksi.

Onneksi verkossa on hyviä apuvälineitä. Hiskin lisäksi Lasse Iso-Iivarin talonhaltijaluetteloista on paljon apua. Tottijärveltä hänellä on mukana myös torpat. Seurakunnan varhaiset kirkonkirjat ovat kohtuullisen hyvin luettavia. Vain haudattujen luettelosta puuttuu harmillisesti vuodet 1769 - 1796. En tiedä, mistä aukko johtuu, muut historiakirjat tuolta ajalta on olemassa. 

Pitänee kuitenkin lukea Tottijärven historiaa käsittelevä kirja, jotta saan sukututkimuksella kootut palaset paremmin loksahtamaan paikoilleen tässä palapelissä.







perjantai 2. joulukuuta 2011

Kuolinilmoituksia

Mietin tässä, milloin oikein aloin lukea kuolinilmoituksia. Alle 40 ikävuoden en sitä varmasti tehnyt. Jossain vaiheessa entisen kotipaikkakunnan paikallislehden ilmoituksissa alkoi olla yhä enemmän tuttuja. Nykyisin tuntuu joskus, että siellä on ainoat, jotka vielä lehdestä tunnistan. 

Sukututkimuksen edistyessä aloin järjestelmällisemmin seurata kuolinilmoituksia. Nykyisin katson ne ainakin Helsingin Sanomista ja Kalevasta, vaikka niistä aika harvoin löytyy sukulaisia. Silloin, kun luen Aamulehden näköislehteä, katson tietysti kuolleet. Sieltä osumia tulee useammin. Paikallislehden anti on tässä suhteessa suurin. 

Rupesin myös leikkaamaan ilmoituksia irti, kuten äitini ja mummuni olivat tehneet. Onneksi nämä heidän lehdistä saksimansa leikkeet ovat säilyneet, niistä on löytynyt paljon tietoa syntymä- ja kuolinajoista. Pitäisiköhän ilmoitukset skannata, että ne säilyisivät paremmin mahdollisille tuleville kiinnostuneille?

Olen tutkinut myös Historiallisen Sanomalehtikirjaston perheuutiset. Jostain 1900-luvun alusta lähtien myös ihan tavallisella väellä näyttää olleen varaa julkaista tieto kihlautumisestaan tai läheisensä kuolemasta lehdessä. Vaurailla talollisilla kuolinilmoituksia taisi olla jo vähän aiemmin. Yritän katsoa päivittäin kirjastossa nyt julkaistavista Aamulehden ja Kansan Lehden vuoden 1910 numeroista ainakin etusivun, jotta näen nuo ilmoitukset. Hakukin tuottaa tuloksia, jos kyseessä on pienempi paikkakunta. Tampereella asuneista saa ehkä parhaiten tietoa selailemalla lehtiä.

En etsi kuolinilmoituksista pelkästään tietoa suvusta. Minua kiinnostaa myös, millaisella muistovärssyllä omaiset ovat poismennyttä muistaneet. Samalla tulee omakin  kuolevaisuus mieleen.



keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Haanpääläinen maisema

Olen ruvennut kutsumaan tällaisen tihkusateisen harmaan syyspäivän pohjoispohjalaista maisemaa haanpääläiseksi. Ehkä teen kirjailijalle vääryyttä. Siitä on aika kauan, kun olen hänen tuotantoaan lukenut. Mielestäni hänen kertomuksissaan joku pieneläjä tai kulkumies kävelee tietä pitkin tällaisessa maisemassa.

Kuvitellaan nykyisen asfalttitien paikalle kapea ja mutkitteleva hiekkatie, peltoaukeat vähän pienemmiksi, suo tietä reunustamaan ja välillä harmaita mökkejä metsänreunaan. Parhaimmillaan tie kulkee jokimaisemassa, mutta sitäkään ei viitsi sateessa jäädä ihastelemaan. 

Toisin kuin tämän päivän kulkijaa, saattoi  entistä taivaltajaa vaivata vilu ja nälkä. Ehkä aika oli huono, töitä ei ollut tarjolla. Mökistä oli jauhot lopussa ja piti mennä pyytämään köyhäinhoidolta lappua, jolla niitä saisi lisää. Tienvarren taloissakaan ei kulkumiestä kestitty. 

Oliko syysmaisema kotiseudullani sitten lempeämpi? Ei oikeastaan. Yhtä rapainen oli tie, samalla tavalla oli köyhän nöyrryttävä pyytämään apua perheelleen, jos leipä oli lopussa. Korkeuserot antoivat vaihtelua maisemaan. Peltoaukeat olivat vähän isompia, vauraita taloja hiukan useampia. Lohduttiko se syksyistä kulkijaa, kukapa tietää.





maanantai 28. marraskuuta 2011

Miten lesket pärjäsivät?

Ametsapuro sivusi blogissaan kysymystä, miten leski sai elantonsa miehensä kuoleman jälkeen. Rupesin itsekin miettimään asiaa. Tässä muutamia ajatuksia ihan oman aineistoni pohjalta. Liikun edelleen tavallisen maalaiskansan parissa. Juurissani ei ole aatelisia, papistoa tai kaupunkien porvaristoa.

Ylivoimaisesti suosituin tapa selviytyä tilanteesta oli avioitua nopeasti uudelleen. Töitä oli paljon eikä nainen pienten lasten kanssa niistä oikein yksin selviytynyt. Vauraaseen taloon tai torppaan tulijoita riitti. Koska kuolleisuus nuoremmankin väen keskuudessa oli suurta, oli leskiä paljon.Yhteinen intressi toisen lesken kanssa löytyi helposti: naisleski sai elättäjän, mies taas lapsilleen hoitajan. Torpparin leskelle uudeksi puolisoksi saattoi haluta myös renki, joka tahtoi oman katon alle. 

Saattoihan uusissa liitoissa romantiikkakin kukkia, mutta kyllä ne niin nopeasti usein solmittiin, että taloudelliset näkökohdat varmaan painoivat paljon. Puhemiehiä käytettiin sopivan kumppanin etsinnässä. 

Parhaassa asemassa olivat puolison kuoleman jälkeen ne lesket, joiden lapset olivat varttuneet jo isoiksi. Jos he pystyivät ottamaan vastuulleen tilan tai torpan hoidon, saattoi leski jäädä eläkeläiseksi taloon. Silloin hän voi päättää, halusiko vielä avioitua vai elelikö mieluummin leskenä lopun ikäänsä.

Oli sitten niitäkin naisia, joille puolison kuoleman jälkeen alkoi syntyä aviottomia lapsia. Rippikirjaan tuli merkintä Qp. He olivat valinneet toisen tavan elättää itsensä. Vanhemmiten seurauksena oli yleensä ruodille joutuminen. 

Ei ollut naisen elämä helppoa ennen. Jos ei itse kuollut lapsivuoteeseen, joutui ehkä katselemaan pariakin juopottelevaa miestä elämänsä aikana ja toivomaan, että elantoa riittäisi koko lapsikatraalle. Ellei oma jälkikasvu pystynyt huolehtimaan vanhasta äidistään, joutui viettämään viimeiset vuotensa toisten nurkissa. 

lauantai 26. marraskuuta 2011

Samannimiset

Ennen vanhaan oli kovin tavallista, että kuolleen lapsen nimi annettiin myöhemmin syntyneelle. Niinpä samassa perheessä saattoi olla kolmekin Anna-nimistä lasta. Aiemmin en ole törmännyt tapaukseen, että elossa olleen lapsen nimi olisi annettu uudestaan. Nytkin epäilen, että jossakin on virhe.

Tottijärven Pajulahden Pajukannan isännälle Niilo Laurinpojalle ja hänen vaimolleen Anna Erkintyttärelle syntyi 1717 tytär Anna. Hän oli toinen kaksosista, veli Niilo kuoli parin viikon ikäisenä. Anna varttui aikuiseksi ja avioitui Mikko Paavonpojan kanssa. Heistä tuli myöhemmin Pajulahden Klemolan isäntä ja emäntä. Anna kuoli 1761.

Anna Erkintytär kuoli 1743 ja Niilo avioitui toistamiseen. Nyt puoliso oli Marketta Heikintytär, nähtävästi Suoniemeltä. Uusi puoliso oli parikymmentä vuotta miestään nuorempi. Heille syntyi 1752 Anna. Ehkä toinen avioliitto mahdollisti saman nimen käytön. Hiukan oudolta se kuitenkin tuntuu.



torstai 24. marraskuuta 2011

Lähiruokaa

Kun olin lapsi, meille otettiin aina kesäksi porsas. Se oli melkein lemmikkinä, rapsuttelimme sitä ja juttelimme sille. Possu tuntui kovasti kiintyvän meihin lapsiin ja otti meidät aina tyytyväisenä vastaan, kun menimme sitä katsomaan.

Syksyllä alkoi koulu ja jo isoksi kasvanut porsas vähän unohtui. Sitten jonakin päivänä, kun ilmat olivat viilenneet, sika pääsi hengestään. Kun tulimme koulusta, se roikkui pihalla ylös vedettynä. Toki tiesimme etukäteen, että niin tulisi käymään. Tuntui silti hiukan surulliselta.

Siasta käytettiin miltei kaikki hyväksi. Lihat suolattiin ja niitä syötiin pitkin talvea. Kinkkua tietysti oli jouluna ja riitti sitä evääksi pitkälti joulun jälkeenkin. Teurastettaessa laskettiin veri ja siitä tehtiin verilettuja. Päästä ja joistakin muista osista (?) tehtiin sylttyä. Saippuaa ei sentään enää kotona valmistettu.

Nykyisin syön aika harvoin sianlihaa. Tuntuu, että kiintiö tuli täyteen noina lapsuuden talvina. Muistin taas lapsuuteni possut, kun televisiossa oli juttua kalasta, jota kuljetellaan ympäri maailmaa. Viedään Kiinaan käsiteltäväksi ja tuodaan taas Eurooppaan - ilmeisesti Suomeenkin - myytäväksi. En kyllä halua sellaista kalaa lautaselleni. Parempi se entisaikojen yksitoikkoiseksi käynyt possukin, joka sentään oli todellista lähiruokaa.



tiistai 22. marraskuuta 2011

Kaunokirjoitusta

Aika moni meistä hiukan vanhemmista varmaan muistaa, kun mustekynää pulloon välillä kastaen kirjoitettiin vihkoon kaunokirjoitustunnilla. Muistikuva ei ole kovin mukava. Yleensä, kun oli saanut aikaan sivun kauniisti kirjoitettua tekstiä, tipahti sivun alareunaan ruma mustetahra. Ehkä olin vain kömpelö. Näkyy tahroja tosin syntyneen virallisemmillekin kirjureille vanhoihin asiakirjoihin. Joka tapauksessa muistan mieluusti siirtyneeni kuulakärkikynän käyttäjäksi 60-luvulla. Täytekynästäkään en ole koskaan oikein välittänyt, vaikka ne esineinä ovat komeampia kuin kuulakärkikynät.

 Enpä haluaisi näillä ruveta enää kirjoittamaan

Myös tyyppikirjaimet ovat muuttuneet paljon. Minun piti alkaa tekstata töissä, kun lapset eivät enää saaneet selvää käsialastani. Muutos taisi näkyä kymmenkunta vuotta sitten. Aikani jaksoin patistaa lapsia kirjoittamaan kaunolla muistiinpanonsa ja  koevastauksensa, koska se oli mielestäni nopeampi tapa kirjoittaa. Sekään ei enää tunnu pitävän paikkaansa. Nykyiset tyyppikirjaimet ovat kovin lähellä tekstausta ja niiden toisiinsa sitominen käy vähän miten sattuu. Kunhan jollakin tavalla kirjoittavat luettavaa tekstiä.

Laitan tähän muutaman käsialanäytteen. Ne ovat peräisin vihosta, johon sen omistaja ja muutamat muutkin ovat kirjoittaneet tunnettujen laulujen sanoja muistiin. Vanhimmat tekstit ovat 40-luvulta. Kuinkahan kauan menee ennen  kuin näitä ruvetaan pitämään vanhoina käsialoina, joita läheskään kaikki eivät osaa lukea?



40-luvun tekstiä. Käsiala on melko persoonallinen, ehkä vaikealukuinenkin.


40-luvulta tämäkin, mutta lähempänä tyyppikirjaimia


Lapsen kirjoitusta 60-luvulta

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Nimien suomentamisesta

SukuForumilla on käyty taas keskustelua etunimien suomentamisesta. Perinteisesti siihen on ollut kaksi tiukkaa linjaa: Osa on sitä mieltä, että on käytettävä kastettujen luetteloon merkittyä nimeä, toiset taas katsovat, että nimien tulee olla kielialueen mukaisia. Sitten on vielä niitä, jotka merkitsevät useampia nimiversioita esimerkiksi sulkeita käyttäen.

Itse olen suomentamisen kannalla silloin, kun ollaan yksikielisellä kielialueella tavallisen kansan parissa. Ongelmia siihen kyllä liittyy. Niistä kirjoitin aiemmassa tekstissäni. Kun oma sukuni on länsisuomalaista, pyrin käyttämään läntistä versiota nimestä. Juho on lähempänä oikeata kuin Johan, vaikka henkilöä sitten olisi sanottukin Juhaksi tai Jussiksi. 

Olisi mielenkiintoista tietää, mitä pappi mahtoi sanoa lasta kastaessaan. Jos olen oikein ymmärtänyt, suoritettiin kirkolliset toimitukset kuitenkin suomeksi suomenkielisillä alueilla. Kastoiko hän lapsen Andersiksi vai Antiksi? Vanhoissa hautakivissä näkee joskus, että ikänsä Juhona tai Kallena kulkenut onkin kuollessaan muuttunut Johaniksi tai Karliksi. Tavallinen ihminenkin tarvitsi joskus muuttaessaan muuttokirjaa tai perukirjaa varten virkatodistusta, joten virallisista nimistä varmaan oltiin selvillä. Ehkä ne kuolemanhetkellä tuntuivat juhlavammilta.

Suomenkielellä kirjoitetut perukirjatkaan eivät tuo selkoa käytettyihin nimiin. Vappu-nimen löysin yhdestä perukirjasta, mutta muuten tuntuu, että nimet on kirjoitettu virkatodistuksen pohjalta. Johanintyttäriä ja muita puoliruotsalaisuuksia vilisee niissä. Edelleenkin on siis pakko turvautua omaan järkeensä.

perjantai 18. marraskuuta 2011

Se 7.mäs päivä

Olen jatkanut tutkimusretkiäni perukirjojen parissa Digitaaliarkistossa. Samalla, kun olen pitänyt silmällä mahdollisia sukulaisia, olen myös ihan huvikseni katsellut perukirjoissa käytettyä suomen kieltä 1800-luvun puolivälistä. Laitan tähän pari näytettä, molemmat siis peräisin Digitaaliarkistosta. Ensimmäinen on Laviasta, toinen Mouhijärveltä.





Kummassakin näkyy selkeästi ruotsinkielinen pohjateksti, joka on aika hauskalla tavalla kääntynyt suomeksi. Määrätty artikkelikin on käännetty. Erilaiset ruotsin prepositiot (av, över, på) korvataan nykyisestä poikkeavalla tavalla suomen sijamuodoilla. Yllättävää on, ettei holhooja-sanaa ole käytetty, vaan förmyndare-sanan erilaisia väännöksiä näkee monissa perukirjoissa. Myös nimien kirjoittaminen on kovasti vaihdellut. Kummankaan tekstin laatijan asema ei selviä. Toinen käytti ruotsinkielistä sukunimeä, toisen allekirjoitus viittaa pikemminkin taloon tai torppaan.

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Perukirjoja

Vietin eilisen illan tutkimalla muutaman seurakunnan arkistoissa säilyneitä perukirjoja. Lähdin etsimään tietoa erään tutkimuskohteen vaiheista hänen vanhempiensa perukirjoista. Sellaisia ei kuitenkaan löytynyt. Näyttäisikin siltä, että seurakuntien arkistoissa on lähinnä säilynyt niiden perukirjoja, jotka ovat avioituneet pian uudestaan puolisonsa kuoleman jälkeen. Ilmeisesti ennen uutta avioliittoa piti esittää perukirja, josta näkyi, että kuolinpesä oli selvitetty. 

Rupesin sitten miettimään perukirjoituskäytäntöä yleisemminkin. Ilmeisesti pesänselvitys oli ainakin periaatteessa pakollinen. Jos omaisuutta ei ollut ollenkaan, ei varmaan kukaan ihmeemmin perukirjaa kysellyt ellei uutta avioliittoa oltu  solmimassa. Tosin ruotivaivaisten jälkeenkin on perukirjoitus joskus tehty. Mahdollisesti jokin säädös vaati viimeksi häntä pitänyttä taloa näin tekemään. Perukirjan puuttuminen vielä 1900-luvulla kuolleilta henkilöiltäkin saattaa tietenkin selittyä sillä, ettei se ole säilynyt. 

Pesänselvitystä laatimaan tarvitiin joku kirjoitustaitoinen, aiemmin ruotsinkielentaitoinen henkilö. Tällaisia näyttävät olleen ainakin nimismies ja lukkari 1800-luvulla. Suomenkielisiä perukirjoja ovat laatineet myös kirjoitustaitoiset talolliset ja torpparit. Eivät he varmaan ilman palkkiota ole kirjoitushommiin ruvenneet. Usein pidettiinkin huutokauppa, jos kuolinpesässä jotain myytävää oli. Näin saatiin paitsi perinnönjako suoritetuksi, myös kirjoittajalle ja uskotulle miehelle palkkio maksetuksi. Myös seurakunta sai osuutensa. 

Mielenkiinnolla katsoin suomen- ja ruotsinkielisten perukirjojen ( tai kalunkirjoitusten, jota nimeä niistä näyttää 1800-luvulla käytetyn) vuorottelua. Vanhin suomenkielinen perukirja, joka suppeassa otannassani tuli vastaan, oli vuodelta 1849 Mouhijärveltä. Samoihin aikoihin suomen kielellä ruvettiin kirjoittamaan myös lähiseurakunnissa.

Lähde: Digitaaliarkisto

Paitsi, että perukirjat antavat mielenkiintoista ajankuvaa, voi niistä löytää myös konkreettista tietoa. Itse löysin tiedon erään henkilön kuolemasta hänen äitinsä perukirjasta. Olin kadottanut henkilön moniin muuttoihin, joita rippikirjoihin ei ollut tarkemmin merkitty. 







maanantai 14. marraskuuta 2011

Kanadaan

Yhdysvaltojen ohella Kanada oli maa, jonne lähdettiin siirtolaiseksi. Sukulaisiani meni 1900-luvun alussa sinne kolme kappaletta. He saivat matkaseuraa samalta kylältä lähteneistä. Yhteensä kylältä sinne siirtyi kymmenkunta nuorukaista. Joukossa oli ainakin yksi pariskunta. Olen tutkinut tietenkin sukulaisteni vaiheita, joista onneksi on suvussa ollut hyvin tietoa. Samalla on tullut katseltua hiukan naapureista lähteneiden kohtaloa.

Kanada on tutkimuksen kannalta vähintään yhtä haasteellinen kuin Yhdysvallatkin. Sielläkään ei ole ollut mitään sellaista kattavaa väestökirjanpitoa, johon me olemme tottuneet seurakuntien rippi- ja historiakirjojen kautta. Lähteet ovat siis kovasti hajallaan. Onneksi verkosta löytyy sentään jonkun verran tietoa. Laitan tähän listan niistä ilmaisista lähteistä, joista olen löytänyt siirtolaisia koskevaa informaatiota. Ancestry.com ei ole tässä mukana, koska se on maksullinen. Olen pyrkinyt sitä hyödyntämään silloin, kun sen tietokantoja on ollut vapaasti luettavana. Siellä on mielestäni vähemmän kanadalaisia kuin yhdysvaltalaisia lähteitä. Tietysti kyse voi olla vain maiden erilaisesta asukasmäärästä. Tässä joitakin tietolähteitä: 








Koska sukulaiseni ja monet heidän aikalaisistaan menivät Port Arthuriin tai Fort Williamsiin, on Thunder Bayn alue lähteissäni yliedustettuna. 

Kanadaan muuttaneisiin suomalaisiin pätee sama kuin muihinkin Amerikan mantereelle siirtyneisiin: Heidän nimensä on voitu kirjata lähteeseen niin, että sitä voi olla vaikea tunnistaa. He ovat myös itse voineet muuttaa nimensä eri syistä. Hakuja tehdessä kannattaa siis käyttää mielikuvitusta.

lauantai 12. marraskuuta 2011

Aina oppii uutta

Minua jäi askarruttamaan, mikä ihme se edellisessä tekstissä mainittu stadsgården mahtoi olla. Huomasin, että seuraavaa rippikirjaa ehkä kannattaisi vilkaista. Totta tosiaan, stadsgårdenin vahtimestari löytyy seuraavassa rippikirjassa paikasta nimeltä Rådhuset. Raatihuoneesta oli siis kyse.

Sitten vain Koskesta voimaa-sivustolle. Siellä tiedettiin kertoa, että nykyinen komea ja monenlaisia historian tapahtumia nähnyt Raatihuone on rakennettu 1890. Sitä ennen samalla paikalla oli yksikerroksinen, puurakenteinen raatihuone ja sen kanssa samalla tontilla jonkinlainen kauppahallin ja markkinapaikan yhdistelmä. Tämä puotihuone paloi 1878. Sen jälkeen ruvettiin suunnittelemaan uutta raatihuonetta.

Monessa suomalaisessa kaupungissa vanhoja rakennuksia on säilynyt niukasti. Keskustorin ympäristö Tampereella on aika komeaa katsottavaa. Toria ympäröivät rakennukset muodostavat melko yhtenäisen kokonaisuuden. Kun seuraavan kerran siellä kävelen, muistan myös vanhan raatihuoneen ja Loviisan.

torstai 10. marraskuuta 2011

Stadsgården, ei trädgården

Kirjoitin viimeksi Loviisan muutosta Tampereelle. Loviisa on todellakin ollut olemassa, mutta en tietenkään tiedä, miksi ja miten hän on kaupunkiin siirtynyt. Kirjoitin muistinvaraisesti, että hän sai töitä kaupunginpuutarhalta. Tänään sitten ahaa-elämys iski: Onko Tampereella ollut kaupunginpuutarha vuonna 1872?

Katsoin uudestaan, mitä rippikirjassa lukee. Stadsgården! Mikä ihmeen stadsgården? Paikassa asusti vahtimestari perheineen ja joukko renkejä ja piikoja. Ei oikein kuulosta maatilaltakaan. Tätä jään toistaiseksi ihmettelemään.  Jos lukijoilla on hyviä vinkkejä, olen kommenteista kiitollinen. Hakukoneet näyttävät tuntevan vain Tukholman Stadsgårdenin.

Tampereen puistoista tehty historiikki kertoo, että ensimmäinen kaupunginpuutarhuri Karl Gauffin valittiin 1874. Hän toimi samalla Aleksanterin koulun vahtimestarina ja kasvatti pienehköä taimistoa koulun pihalla. Se oli kaupunginpuutarhan alku. Stadsgårdin (mikä se nyt sitten lieneekin) vahtimestari hän ei kuitenkaan ollut.

Loviisa joutui pian vaihtamaan työpaikkaa. Hän syyllistyi näpistykseen ja ilkityöhön saaden rangaistukseksi kolme paria piiskaa (ris). Hän siirtyi erään kirjansitojan perheeseen palvelukseen. Siellä hän ilmeisesti eli muuten nuhteettomasti, mutta sai kaksi aviotonta lasta, Lydian ja Kallen. Tästä häntä on tietysti ripitetty. Lapsensa hän kasvatti aikuisiksi.

tiistai 8. marraskuuta 2011

Runtuviikko

Jos nyt oikein muistan, niin pyhäinpäivästä alkoi runtuviikko, palvelusväen vapaaviikko. Tuolla viikolla vaihdettiin talosta toiseen, mikäli ei haluttu jatkaa entisessä työpaikassa. Sukuloimassakin käytiin, oli myös aikaa käydä ostamassa kihlat kaupungissa, ottaa kuulutukset tai peräti avioitua. 

Tämä on tarina Loviisasta. Tarina voisi myös olla tosi.

Loviisa syntyi 1850 torpparin tyttärenä. Perheessä oli seitsemän lasta, heistä Loviisa oli toiseksi vanhin. Aikuiseksi eli neljä tytärtä ja yksi poika. Kotitorppa oli alun alkaen ollut kohtalaisen hyvin toimeentuleva. Loviisakin sai asua kotona, kunnes oli käynyt rippikoulun. Palvelukseen naapurikylän taloihin hän lähti 16-vuotiaana. Ehkä oli hyvä olla nälkävuosien aikaan palveluksessa vauraissa taloissa, ruokaa niissä sentään riitti. Kotitorppa köyhtyi katovuosina pahasti. Vuonna 1871 hän oli piikana paikallisessa kartanossa.

Lopulta Loviisa sai tarpeekseen piikana olemisesta. Työtä riitti aamusta iltaan. Odotettavissa oli samaa raatamista torpparin tai muonarengin vaimona. Ja lapsentekoa. Loviisa päätti lähteä Tampereelle. Jospa kaupunki tarjoaisi enemmän mahdollisuuksia ja helpomman elämän.

Marraskuussa 1871 runtuviikolla Loviisa matkusti kaupunkiin etsimään työpaikkaa. Ehkä hän sentään oli jonkun tuttavan kautta sopinut paikasta jo aiemmin. Hän pakkasi vähät vaatteensa ja muun henkilökohtaisen omaisuutensa pieneen arkkuun.Vanhemmat eivät kaupunkiin muutosta pitäneet, mutta antoivat kuitenkin 16-vuotiaan velipojan Taavetin lähteä kyytimieheksi. Näin ei Loviisan tarvinnut tarpoa rapaista tietä myöten 40 kilometriä. Hän sai myös tavaransa kulkemaan samalla kertaa. Leipää ja piimää saatiin evääksi. 

Niin matkasivat Loviisa ja Taavetti Tampereelle marraskuisessa tihkusateessa. Kovapyöräisillä kärryillä matka kesti pitkään. Liikennettä oli paljon, kapealla tiellä sai väistellä jalkamiehiä ja vastaan tulevia hevospelejä. Loviisa tunsi tien kaupunkiin. Lopulta päästiin perille.

Työpaikka oli löytynyt kaupunginpuutarhalta. Asuntokin järjestyi sitä kautta. Loviisa sai sukunimen, hänestä tuli Törnroos. Hänen vaiheistaan Tampereella kerron toisen kerran. Nyt on aika päästää Taavetti hevosineen kotimatkalle.



sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Pyhäinpäivä

Kun kuolleet omaiseni on haudattu kauas, en yleensä käy haudoilla pyhäinpäivänä. Ajattelen, ettei sillä ole muistamisen kannalta suurta merkitystä, minä päivänä haudalla vierailee. Niinpä poikkean hautausmailla, kun olen liikkeellä kotiseudullani. Minulta jää näinollen näkemättä pimeässä kauniisti valaistu hautausmaa. En kuitenkaan koe omakseni tapaa sytyttää kynttilä muualle haudatuille läheisille. Yleensä sytytän kynttilän kotona ja muistelen hetken poisnukkuneita.

Tapa muistaa vainajia kynttilöin lienee suhteellisen uusi. Olisiko niin, että se on alkanut sankarihaudoilta sodan jälkeen?  Ennen sotaa köyhempi väki haudattiin yleensä niin sanottuihin rivihautoihin, joita koristi vaatimaton puuristi. Kovin pitkään ei välttämättä säilynyt tieto siitä, mihin joku oli haudattu. Isäni ei muista, mihin hänen isovanhempansa on haudattu. Tällaiset rivihaudat otettiin ilmeisesti suhteellisen nopeasti uudelleen käyttöön. Pitäjän talollisilla ja vallasväellä oli sukuhautansa, joiden hautakivet ovat tänä päivänä pystyssä.

Seurakunnilla lienee tänä päivänä tarkat kartat siitä, kuka minnekin on haudattu. Olen monesti miettinyt, olisiko rivihautoihin haudattujen hautapaikoista jotain tietoa saatavissa. Kysymys olisi tietysti helppo selvittää kysymällä seurakunnasta. Jos tieto on säilynyt tähän päivään, säilynee se tästä eteenpäinkin. Kiirettä ei siis ole.

perjantai 4. marraskuuta 2011

Vanhat käsialat

Osaan ainakin omasta mielestäni lukea 1700-luvun rippi- ja historiakirjoista nimiä ja lyhyitä huomautuksia kohtuullisen hyvin. Nyt kuitenkin tahtoisin oppia lukemaan vanhaa ruotsia ihan kunnolla. Ajatukseni olisi, että eläkevuosien koittaessa voisin alkaa tutkia tuomiokirjoja. Olenkin aina välillä lainannut vanhojen käsialojen oppikirjoja ja tehnyt niistä harjoituksia. 

Olen tyytyväinen, että olen aikoinaan koulussa opiskellut kahdeksan vuotta ruotsia. Silloin ei kukaan ollut vielä kuullut sanaa pakkoruotsi. Siirtolaisuus Ruotsiin oli käynnissä eikä kielen tarpeellisuutta asettanut kukaan kyseenalaiseksi. Hiukan ihmettelen nykyään sitä, ettei naapurimaamme Norjan työmarkkinoita pidetä tärkeinä, onhan sieltä sentään moni terveydenhoitoalan ihminen saanut hyvin palkattua työtä. Ruotsilla pärjää siellä kohtuullisesti.

60-luvun kouluruotsilla ei kuitenkaan 1700-luvun koukeroisia tekstejä selvitetä. Opiskeltavaa siis riittää. Toivoisin pääseväni vanhan ruotsin ja vanhojen käsialojen kurssille. Sukututkimuskursseja en enää tässä vaiheessa kaipaa. Ehkä avoimen yliopiston tarjonnasta löytyy jotain sopivaa.

Verkossa oli aikaisemmin hyviä harjoituksia vanhoista käsialoista. Niissä tekstiä saattoi käydä läpi kirjain kirjaimelta. Tekstit ovat verkossa vieläkin, mutta harjoitukset eivät tunnu enää toimivan. Toivottavasti joku tekisi verkkoon kurssin, jossa käsialojen tulkintaa voisi taas harjoitella.

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Kirstin ja Liskin

Olen tainnut ennenkin kirjoittaa nimien suomentamisesta/ruotsintamisesta. Kun sukuni on pääasiassa asunut nykyisen Pirkanmaan alueella, ovat he olleet äidinkieleltään suomenkielisiä. Kirkonkirjoja on kuitenkin pidetty ruotsiksi aina 1800-luvun loppupuolelle saakka. Uskoisin, että nimikäytäntö on mennyt suurin piirtein seuraavasti: Vanhemmat ovat päättäneet, että tyttö saakoon nimekseen Liisa. Tämä on kerrottu papille, joka luultavasti on ymmärtänyt suomea kohtuullisen hyvin. Hänen on kuitenkin pitänyt tehdä merkintä kastettujen luetteloon ruotsalaisessa kieliasussa. Niinpä siellä sitten lukee Lisa, Lijsa, Elisabeth tai Liskin.

Tuosta Elisabetista ei tietenkään voi olla ihan varma. Ovathan vakaat satakuntalaisetkin voineet tuntea hienostelun halua ja päättää, että meidän likasta tuleekin Elisapetti. Vaikeita nimiä ovat myös aiemmin kovin yleiset Britha ja Walborg. Riitta vai Priitta? Vappu vai Valpuri? Entä Petter sitten, onko hän ollut Pekka vai Pietari?

Kun papit sitten rupesivat kirjoittamaan suomea kirkonkirjoihin, alkoi sinne ilmestyä hauskoja nimiä. Pojan nimeksi haluttiin Kustaa. Aiemmin pappi olisi kirjoittanut Gustav, mutta nyt hän saattoi merkitä kirjaansa  Kustaavi. Olen nähnyt myös nimen Aatolvi. Suomenkielinen kirjoitusasu ei ollut vielä vakiintunut.

maanantai 31. lokakuuta 2011

Hjulmakare

Tottijärven Österbackassa asui vuosina 1797 - 1804 Juho Juhonpoika Hällström, jolla oli tittelinä wagnmakare tai hjulmakare. Ensin hänet mainitaan kisälliksi, myöhemmin sitä ei enää käytetä. Luulen tietäväni, mitä hän työkseen teki. Kun hevosella liikuttiin, tarvittiin vaunut tai kärryt tai rattaat, eri nimityksiä käytettiin ajoneuvojen käyttötarkoituksen ja murrealueen mukaan. Juho teki pyöriä näihin ajoneuvoihin. Tekikö hän sekä puu- että metalliosat? Muistelen kuulleeni, että jotkut sepät tekivät molempia. Juhosta ei kuitenkaan käytetä nimitystä seppä. Ehkäpä Juho teki vain pyörien puuosat, kenties tarvittaessa vaunut kokonaan.

Juho kiinnostaa minua, koska hän oli mahdollisesti esi-äitini veli. Samasta torpasta nimittäin lähti 1785 maailmalle Juho Juhonpoika, joka oli syntynyt 1767, kuten Hällströmkin. Valitettavasti jälkimmäisestä tiedetään vain syntymävuosi. Pappi ei ole vaivautunut kirjaamaan, mihin Juho Juhonpoika lähti, ei myöskään, mistä Hällström tuli. Siinäpä haastetta seuraavaksi ruveta etsimään lähiseutujen vaununtekijöitä.

Kovin pitkään ei Juho ehtinyt pyöriä rakennella. Jos hän lähti jonkun oppiin heti silloin 1785, ehti hän olla ammatissa vajaat parikymmentä vuotta. Keuhkotauti vei hänet alle nelikymppisenä kuten niin monet kohtalotoverit tuohon aikaan. Suremaan jäivät vaimo ja yksi tytär.

lauantai 29. lokakuuta 2011

Kasvatusta

Olen viime aikoina lukenut tai kuullut eri kasvatusoppineiden mielipiteitä lastenkasvatuksesta. Erimielisiä tuntuvat olevan. Kuinkahan esivanhempamme oikein selvisivät, kun heillä ei ollut muuta kuin terve järki ja kristinopin opetukset ohjenuoranaan?

Joku oli taas sitä mieltä, että päiväkodeissa kasvaa onnettomia lapsia. Taustalla tuntui häämöttävän ajatusmalli ydinperheestä, jossa äiti puuhailee kotona lasten kanssa. Ihmettelen, mistä se oikein on peräisin. Ehkä jossakin välissä 30-luvulla ja sodan jälkeen oli riittävän hyvin ansaitsevia työläisiä tai virkamiehiä, joiden vaimot tosiaan hoitivat muutamaa lasta kotona. Rikkaampien lapsia hoitivat usein palvelijat. Maaseudun torpparin tai mäkitupalaisen muija taas hoiti karjaa, työskenteli pellolla tai yritti saada  lisäansioita pesemällä taloissa pyykkiä. Jos vanhempia sisaruksia tai sopivaa muuta lapsenlikkaa ei ollut, hän otti lapset mukaansa. Aikansa työkasvatusta. Ei hän kyllä ehtinyt lastensa kanssa leikkimään tai puuhailemaan muuta kuin mitä näiden välttämätön hoito edellytti.

Myös rajojen asettamisesta on keskusteltu. Hallitsevatko lapset aikuisia vai päinvastoin? Tässä suhteessa ero menneeseen aikaan lienee suurin. Aiemmin rajat olivat selkeät ja niitä valvoi koko kylä. Rajojen rikkomisesta tuli rangaistus. Ei minun lapsuudessani monikaan saanut vahinkoa sielullensa, vaikka vitsaa tottelemattomalle joskus annettiinkin. Se oli yleistä, sama tapahtui naapurissakin. Ei ruumiillinen kuritus kuitenkaan ole nykyaikaa. Nyt se tuntuisi lapsesta varmasti häpeälliseltä. Rajat voi asettaa muutenkin. Kivaa se ei ole, nykypäivän vanhemmat ovat lujilla. Heillä ei juurikaan ole muuta kasvatusta tukevaa yhteisöä kuin päiväkoti ja koulu. Naapurusto vähät välittää ja media tarjoaa lapsille kyseenalaisia malleja.

torstai 27. lokakuuta 2011

Myytti hiljaisista hämäläisistä

Tampereen seudun asukkaita sanotaan usein hiljaisiksi hämäläisiksi. Heidän hämäläisyytensä kanssa on vähän niin ja näin, historiallisesti katsoen he ovat pikemminkin satakuntalaisia. Ovathan nimittäin Vesilahden, Kangasalan, Ruoveden ja Pirkkalan hallintopitäjät aikoinaan kuuluneet Satakunnan kihlakuntiin. Läntisemmistä pitäjistä nyt puhumattakaan. Sotilaita nämä seudut ovat lähettäneet Porin läänin jalkaväkirykmenttiin vielä Ruotsin vallan loppuvuosina. Tampere on suhteellisen nuori kaupunki eikä sellaisena muodostunut hallintokaupungiksi ennen kuin ruvettiin puhumaan Pirkanmaasta. Se taas taisi tulla käyttöön vasta 60- tai 70-luvulla.

Ovatko nämä satakuntalaiset sitten jäyhiä ja hiljaisia? Kyllä sellaisiakin on. Käyttäytymismalli oli vielä minun lapsuudessani sellainen, ettei ainakaan miesten sopinut turhia pulista. Varsinkaan tunteista ei sopinut puhua. Naiset ehkä sitten enemmän puhuivat vaikeistakin asioista keskenään. Alkoholi vapautti miesten kielenkantoja. 

Olen viimeisten vuosien aikana puhunut monen ennestään tuntemattoman pirkanmaalaisen kanssa. Yhtään hiljaista ei ole tullut vastaan.  Tämän suppean aineistoni pohjalta uskaltaisin väittää, että pirkanmaalaiset ovat oppineet puhumaan. Jotain vastaukseksi ärähtäviä ukkoja ei juuri enää tapaa. Mikä muutoksen on aikaansaanut? En tiedä. Jotenkin vain käyttäytymisen malli on muuttunut. Sodan jälkeen seudulle muutti paljon karjalaisia ja heimot ovat muutenkin sekoittuneet. Jotain osaa saattaa olla myös television mukana levinneellä yhtenäiskulttuurilla. Nykyään tosi-tv:ssä voi paljastaa asioitaan vapaasti. Omat jutut kailotetaan häpeilemättä kännykkään muiden läsnä ollessa. Mitäpä siinä enää pirkanmaalainenkaan ujostelemaan!

maanantai 24. lokakuuta 2011

Lisää vanhaa roinaa

Kirjahyllyssäni on muutama oppikouluni vuosikertomus. Olen ne ottanut mukaan joskus lapsuuskodistani ja niin ne ovat hyllyssä säilyneet. Ennen vanhaan ei oltu kovin tarkkoja yksityisyydensuojan kanssa. Niinpä noissa kirjasissa on oppilaiden syntymäajat. Ne toimivat nyt vähän juorukalenterin tapaan. Voin niistä katsoa, kuka kulloinkin täyttää pyöreitä vuosia.

Enemmän iloa niistä kuitenkin on yhdistettynä koulukuviin. Kun ihan kaikkia ei tahdo enää kuvista heti tunnistaa, toimii vuosikertomus mainiona muistinvirkistäjänä. Samalla vuosikertomuksista näkee, miten suuria oppikoulun luokat 60-luvulla olivat. Yhdessä luokassa saattoi olla 40 oppilasta. Porukka oli tietenkin pääsykokeilla karsittua, mutta kyllä meteliä saattoi valikoidustakin oppilasjoukosta syntyä. Osattiin kyllä myös istua hiirenhiljaa. 

Joskus saatan istua ja muistella kouluaikoja luokkakuvia katsellen ja vuosikertomuksia selaten. En ole vielä niin vanhuudenhöperöksi tullut, että tuo aika tuntuisi jotenkin erityisen ihanalta ja kaikki luokkatoverit olisivat muuttuneet mukaviksi. Muistan kyllä, että jonkun kanssa en halunnut liiemmin olla tekemisissä. Muistan myös ikäviä tapahtumia kouluajalta. Muisteleminen on silti hauskaa.

perjantai 21. lokakuuta 2011

Säilyttelijä

En oikein osaa heittää mitään vanhaa pois. Kuluneista vaatteistani sentään luovun, yleensä kierrätän nekin luutuiksi ensin. Aina löytyy jokin likainen kohde, jossa vanha T-paita toimii mainiona kertakäyttöluutuna. Toki sentään heitän roskiin särkyneet esineet, joita ei enää voi korjata. Nykyisinhän tavaroita ei ole tarkoitettu kestämään.

Tämän säilyttelytaipumukseni johdosta minulle on kertynyt kaapeihin kaikenlaista vanhaa ja "vanhaa" tavaraa. Joukossa on 30- ja 40-lukujen käsityönä tehtyjä pöytäliinoja ja seinävaatteita, jotka ovat jo parhaat päivänsä nähneitä. Jokin tarkemmin muotoilematon taka-ajatus minulla on, että käytän niistä parhaat vielä johonkin. Jos kenkäpussin kyljessä komeilisi pala tädin tekemää pöytäliinaa, voisi teatteriin lähtiessä muistaa häntä. Saapa nähdä, syntyykö sitä kenkäpussia koskaan.



Omistan myös joitakin 70- ja 80-luvulla lahjaksi saatuja pöytäliinoja, joita en ole koskaan pitänyt pöydässä. Värit ovat ihan liian voimakkaita minun makuuni. Yksi niistä taisi vierailla koulussa, kun johonkin esitykseen tarvittiin aikakauteen liittyvää sisustusta. Taas ensi jouluna voin miettiä, laittaisinko liinan pöytään. En taida laittaa.


 

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Hukkumistapaus

Simo Heikinpoika Vasara oli ratsastamassa hevosella ilmeisesti kesäkuussa 1748, kun hän päästi hevosensa uimaan jokeen, putosi sen selästä ja hukkui. Simo oli tuolloin 17-vuotias. Haudattujen luettelossa on kuolinsyy selvitetty jostain syystä näin tarkasti. Hautaus on tapahtunut 24.6, onnettomuuden ajankohtaa ei ole mainittu. Luultavasti on oltu jo kesän puolella, tuskinpa Simo olisi toukokuiseen virtaavaan veteen halunnut edes hevosen selässä.

Simo oli kotoisin Mouhijärven Rienilän kylästä. Katselin kartasta, mihin jokeen hän olisi voinut hukkua. Lähistöllä kulkee Saikkalanjoki, joka virtaa Mätikköjärvestä Tupurlanjärveen. Nykyisellään se on noin 20 - 30 metriä leveä. Joki on voinut olla leveämpi 1700-luvulla. Sen jälkeen sitä on ehkä perattu ja suoalueita on kuivattu. 

Luulen, että Simo on ollut uimataidoton. On vaikea kuvitella, että nuori mies hukkuisi kesällä satakuntalaiseen jokeen, jos hän osaisi uida.  Surullinen päätös nuorelle elämälle.

Lähde: Digitaaliarkisto


maanantai 17. lokakuuta 2011

Amerikanleskiä 2

Jokin aika sitten kirjoitin siirtolaisista, joiden puolisot jäivät Suomeen. Eilen kaivelin siirtolaisiin liittyviä tiedostoja koneeni uumenista ja löysin Yhdysvalloissa toisen kerran avioituneen Taavetin avioliittotodistuksen. Luultavasti Ancestryllä on joskus ollut sopiva tietokanta avoimena ja olen sen sieltä tallentanut.

Taavetti oli Suomesta lähtiessään 1906 naimisissa. Vielä vuonna 1918 hän ensimmäisen maailmansodan rekisteröintikortissa ilmoitti Suomeen jääneen vaimonsa lähimmäksi omaisekseen. Tuo mainitsemani avioliittotodistus on vuodelta 1929. Taavetti ja Miina ovat käyneet rauhantuomarin pakeilla ja solmineet avioliiton. Todistus kertoo, että kummallekin kyseessä on toinen liitto. Tämä on todellakin sama Taavetti, paperista käy ilmi myös hänen äitinsä nimi.

Uskoisin, että ensimmäinen puoliso on kuollut Suomessa ja Taavetti on saanut siitä tiedon Yhdysvaltoihin. Olisi mielenkiintoista tietää, millaisia virallisia papereita tuolloin Amerikassa ja Suomessa vaadittiin ja miten niitä käännettiin. Yhden Kanadassa laaditun valtakirjan ja sen käännöksen suomeksi olen nähnyt. Se liittyi talokauppoihin. Vaikea kuitenkin uskoa, että avioliittoasioissakaan olisi ihan vain sanaan luotettu.

Taavetti ja Miina siis saivat toisensa. Taavetti oli tuolloin 50-vuotias ja Miinallakin lienee ollut sen verran ikää, ettei jälkikasvua enää syntynyt. Tuo avioliittotodistus on myös viimeinen dokumentti, mitä kummastakaan olen onnistunut löytämään. 





perjantai 14. lokakuuta 2011

Jeremias, hammaslääkäri

Jeremias syntyi 1887 pienen kylän sivukulmalla torpassa. Hänen isänsä kuoli heti seuraavana vuonna. Perhe asui kuitenkin kylässä vielä jonkin aikaa. Äidille syntyi neljä lasta miehen kuoleman jälkeen. Tämän jälkeen Jeremiaan tiedoissa on aukko. Äiti muutti pois kylästä, vaikka palasikin sinne takaisin vanhuuttaan viettämään.

Jeremias muutti 1910 Cloquetiin Minnesotaan. Hän oli saanut sukunimen Mäkinen. Myöhemmin nimi lyheni muotoon Mäki. Amerikkalaislähteissä nimi on kirjoitettu monella tavalla, esimerkiksi Mckey. Jostakin Jeremias sai suhteellisen nopeasti rahaa. Hän nimittäin ryhtyi opiskelemaan, mikä on Yhdysvalloissa aina ollut maksullista. Onnistuiko hän keräämään tarvittavat rahat työnteolla vai oliko amerikansuomalaisilla jotain stipendejä, joita lahjakkaille nuorille voitiin myöntää, sitä tarina ei kerro. Vuonna 1923 hän lopulta valmistui hammaslääkäriksi. Opintoihin kului kymmenen vuotta, mikä viittaa siihen, että välillä piti olla töissä. Kielen oppiminen vei myös oman aikansa.

Hammaslääkärinä Jeremias toimi Waukeganissa Illinoisissa. Vuoden 1930 väestölaskentatiedot kertovat hänen perustaneen perheen, johon vaimon lisäksi kuuluivat poika ja tytär. Elämä jatkui samalla paikkakunnalla. Siellä hän myös kuoli 1976.

Aika pitkä on ollut matka suomalaisesta torpasta hammaslääkäriksi valtameren taakse. Lähteet eivät kerro tuosta retkestä tämän enempää. Kun nimikin on niin tavallinen, lienee jälkipolvia vaikea löytää. 





torstai 13. lokakuuta 2011

Ammatteja Amerikassa

Nyt, kun Ancestryllä on joitakin kokoelmia vapaasti luettavissa, olen viettänyt tiiviisti kaiken liikenevän ajan niiden parissa. Tänään olivat avautuneet vuoden 1930 väestönlaskentatiedot. Etsin niistä sukulaisia, tietysti, mutta myös aikoinaan kotikylästäni siirtolaiseksi lähteneitä. Jäin miettimään ammatteja, joissa he toimivat.

Olettaisi tietysti, että maaseudulta olisi menty maata viljelemään tai metsätöitä tekemään. Maanviljelijöiksi ryhtyneitä onkin muutama. Maatilan hankkiminen näyttää toisilla onnistuneen melko pian maahan saapumisen jälkeen. Tänään löytyi yksi, joka lähti valtameren taakse 1905. Aiemmin hän taisi olla laivanrakennuspuuhissa. 1930 hänet on kuitenkin kirjattu maanviljelijäksi. Jos oikein ymmärsin, kyseessä oli maitotila, jolla myös hänen pojistaan kaksi työskenteli. Yhtään metsätöissä ollutta en ole väestönlaskennoista löytänyt. Joko he ovat vaihtaneet paikkaa niin, ettei väestönlaskija ole heitä tavoittanut tai sitten nimet on kirjattu kerrassaan mahdottomiksi tunnistaa.

Maanviljelijöiden lisäksi puuseppiä on ollut useampia. Käsistään taitavat suomalaiset ovat löytäneet töitä rakennusalalta. He ovat kulkeneet samaa reittiä New Yorkin kautta, joten saattaa olla, että ensimmäisenä työn aloittanut on auttanut muut samalle alalle. Töissä on oltu myös sulatossa, kalatehtaalla ja pesulassa.

Nyt etsimään vielä viimeisiä ties minkä nimimuunnoksen takana piileskeleviä "kiusankappaleita"!



tiistai 11. lokakuuta 2011

Liinanen

Joku aika takaperin julkasin kuvan Tampereen Keskustorin vappumarkkinoista. Siinä etualalla oli selin kaksi naista huivi päässään. Kuvasta tuli mieleeni, että 50-luvulla useimmat naiset ainakin maaseudulla taisivat käyttää huivia, tai kuten kotipaikkakunnallani sanottiin, liinasta päässään. Näin oli myös kesäaikaan, jolloin sellaista ei lämpimyyden takia tarvittu.

En ole mitenkään vaatetushistorian asiantuntija, mutta sellainen mielikuva minulla on, että naimisissa olevat naiset aiemmin yleensä peittivät päänsä. Nuoret tytöt kulkivat avopäin, jos sää salli. 50-luvulla heillä alkoi jo olla sellaisia kampauksia, joita olisi ollut sääli piilottaa. Tupeeratut tukat tosin taisivat tulla muotiin vasta 60-luvun puolella, jolloin vanhat perinteet muutenkin murtuivat. 

Liinasen käyttö saattoi olla myös käytännöllistä. Se suojasi tuulelta, esti hiuksia tulemasta silmille kesken työnteon, piti hiukset puhtaampina likaisissakin töissä ja esti navetanhajua tarttumasta niihin. Se myös peitti likaantuneet hiukset oloissa, joissa tukan peseminen ei ollut yhtä helppoa kuin nykyään. Ei liinanen mikään musta huivi ollut, vaan usein raidallisesta tai ruudullisesta puuvillakankaasta valmistettu neliönmuotoinen kapistus, joka taitettiin kolmion muotoon ja sidottiin kiinni joko leuan alta tai niskasta.

Otatan tyttöoppilailta tasa-arvon nimissä pipot ja muut päähineet pois luokassa ja ruokalassa. Ehkä minun pitäisi muistaa vanhoja perinteitä, jolloin naiset istuivat huivit päässään kahvipöydässä. Ehkä pipo on liinasen moderni versio. Ehkä pukeutumiskoodi on taas muuttumassa. 









sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Onko huumori paikkasidonnaista?

Olen ennenkin ollut huomaavinani, etten ymmärrä itäsuomalaista huumoria. Tai tietenkin ymmärrän, mutta se ei naurata minua yhtä usein kuin länsisuomalainen. Tunnustan yleensäkin olevani melkoinen tosikko. Naurun aiheita kuitenkin onneksi löytyy joka päivälle.

Jotenkin tuntuu, että on helpointa nauraa lapsuuden kotipaikkakunnan tarinoille. Myös sukulaisten kertomat jutut huvittavat. Kun oikein perusteellisesti tuntee sen taustan, mistä kerrottu juttu lähtee, on naurukin herkemmässä. Sama pätee kollegoiden kanssa nauramiseen: lähdemme yhteiseltä pohjalta.  Ja uskokaa tai älkää: opettajat nauravat useimmiten itselleen. 

En tykkää hoksautusvitseistä: siis sellaisista, joissa kuulijalle heitetään jokin juju, joka tämän pitää huomata, että naurattaisi. En myöskään välitä sanaleikeistä. Varmaan olen liian hidasälyinen sellaiseen. Tykkään - myös kirjallisuudessa - hyvistä tarinoista. Vitsikin saa mieluiten olla hyvä tarina.

Tässä lyhenneltynä (ja nimet poistettuna, mistä juttu vähän kärsii) yksi juttu, joka aikoinaan huvitti: Antti oli Paikkakunnan julkkis. Eräänä päivänä hän pistäytyi naapurissa. Naapuri häntä katsottuaan totesi: "Hyvänen aika! Antilla on uusi solmio, eikä Paikkakunnan Sanomissa ole kerrottu mitään!"



perjantai 7. lokakuuta 2011

Amerikanleskiä

Amerikkaan muuttaneita tutkineet ovat varmaan havainneet, että toisinaan puoliso jäi kotimaahan. Useimmiten hän matkusti muutaman kuukauden tai vuoden kuluttua perässä, kun aviomies oli saanut asioita järjestykseen uudessa kotimaassa. Toisinaan kyse näyttää kuitenkin olleen avioerosta. Onko siitä sovittu yhdessä vai onko toinen vain kylmästi lähtenyt? Onko alun alkaen ollut tarkoitus, että vaimo matkustaa myöhemmin, mutta tämä ei ole syystä tai toisesta niin tehnyt?

Aineistossani on kolme tällaista tapausta. Yksi oli sukulainen, muut kaksi kotoisin samasta kylästä, josta sukuani lähti valtameren taakse.  Kaksi heistä solmi uuden liiton Yhdysvalloissa, kolmas pysyi poikamiehenä. 

En tunne juuri ollenkaan amerikkalaista avioliittolainsäädäntöä noilta vuosilta 1900-luvun alkupuolella. Kyse on kummankin kohdalla varmaan siviiliavioliitosta. Luultavasti viranomaisille riitti, ettei ollut voimassa olevaa liittoa Yhdysvalloissa. Vanhan kotimaan liitoista oli kai pakko tyytyä asianomaisen sanaan, jos asiasta ylipäätään tiedusteltiin mitään.

Mahtoikohan uudesta liitosta kulkeutua tietoa Suomeen? Ei välttämättä, jos yhteydet olivat katkenneet.  Ehkä tänne jäänyt puoliso ei miettinyt asiaa, varsinkin jos hän oli myös löytänyt uuden kumppanin.  Hän kuitenkin joutui hakemaan avioeroa, jos aikoi solmia uuden liiton ihan virallisesti. Luultavasti puolison katoaminen Amerikkaan riitti eron perusteeksi jollakin aikataululla. 

Kahdella vaimonsa Suomeen jättäneistä oli myös lapsia. Pitikö isä yhteyttä heihin? Oliko heillä mitään mahdollisuutta saada perintöä isänsä kuoleman jälkeen, jos tällä oli Amerikassa uusi perhe?  Näistä asioista ei perimätietokaan kerro mitään.  Niistä on mieluummin vaiettu.

tiistai 4. lokakuuta 2011

Maria kadoksissa

Olen muutaman illan tutkinut Mouhijärven Rienilän kylässä asuneen räätäli Isak Frimodigin ja hänen vaimonsa Riitta Heikintyttären lapsien myöhempiä vaiheita Mouhijärven ja naapuriseurakuntien rippikirjoista. Muut luulenkin jo löytäneeni, mutta Maria on mysteeri.

Marian syntymäajaksi on rippikirjassa merkitty 1792. Mariaa ei kuitenkaan löydy vuosilta 1788 - 1792, olen käynyt kastettujen luettelot läpi. Tuohon väliin hän kuitenkin rippikirjaan ilmestyi. Edellinen sisaruksista oli syntynyt 1786 ja seuraava 1793, heidät on merkitty luetteloon. Silloin jää se mahdollisuus, että Maria olisi kastettu jossain muussa seurakunnassa. HisKi-haku ei anna sopivaa Mariaa. Täytyy vielä ottaa kartta käteen ja katsoa, puuttuuko HisKistä jokin lähiseudun seurakunnista.

Marian kohdalla on rippikirjaan merkitty, että hän on muuttanut 1804 Karkkuun, mikä voi tarkoittaa myös kappeliseurakunta Suoniemeä. Karkun Huidalta löytyykin myöhemmin piika Maria Iisakintytär, joka avioitui Mouhijärvelle. Hänen syntymäaikansa on kuitenkin 1797, mikä on ihan liian myöhäinen Rienilän Marialle. Hänellä ei myöskään ole mitään merkintää Mouhijärveltä tulosta. 

Luulen, että Mouhijärven kirkkoherra - tai kuka papeista nyt sitten rippikirjaa on pitänytkin - on ollut heikkonäköinen. Tuon ajan rippikirjoissa on nimittäin paljon muutoksia syntymäajoissa, jopa vuosien eroja. Isä-Isakin alkuperäkin varmistui vasta haudattujen luettelosta, siellä oli taas oikea syntymäaika näkyvissä. Siinä mielessä tuo Huidan Maria saattaisi olla etsimäni, pappi olisi merkinnyt muuttokirjaan väärän syntymäajan ja se olisi sitten kopioitu aina eteenpäin.

Olen spekuloinut myös sillä ajatuksella, että Maria olisikin kasvattina räätäliperheessä. Olisi kuitenkin outoa, ettei sitä olisi merkitty näkyviin. Voisin tietysti kysellä Mariasta jollakin forumilla. Muutkin ovat ehkä tutkineet samaa sukua. En kuitenkaan halua vielä luovuttaa. Tämä salapoliisina menneessä ajassa toimiminen on niin mukavaa.

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Vanhoja kuvia Tampereelta 2

Huomasin, että vanhasta albumista löytyy vielä muutamia 50-luvun kuvia Tampereelta.

 Mustakallion ajot



Vappumarkkinat Keskustorilla


Verkatehdas


Pihapiiri Suokadulta

perjantai 30. syyskuuta 2011

Tallentimesta iloa

Suunnittelin pitkään tallentimen ostamista. Välillä yritin käyttää puhelintakin sellaisena, mutta puhelimeni tämä ominaisuus ei tuntunut toimivan riittävän hyvin. Kauempana olleiden äänet eivät tallentuneet kunnolla.

Keväällä sain lopulta tallentimen hankituksi.  Se ei ole mikään kallis laite, ihan perustuote. Olen siihen silti hyvin tyytyväinen. Olen tehnyt sillä nyt muutaman haastattelun.  Laite muistuttaa ulkonäöltään paljon puhelinta, ja haastateltavat ovat unohtaneet sen nopeasti. Olen silti aina rehellisesti kertonut, että tallennan keskustelun omaan käyttööni, muistini tueksi. Vanhemmille haastateltaville olisin luultavasti voinut uskotella sen olevan puhelin, mutta se olisi tuntunut itsestäni nololta.

Suurin hyöty tallentimesta tulee, kun kuuntelee keskustelua rauhassa uudelleen. Äänensävyt ja naurahdukset välittyvät ihan toisella tavalla kuin paperille tehdyistä muistiinpanoista. Tarinat alkavat elää, kun kuulee kertojan äänen uudelleen. Jos huoneessa on monta keskustelijaa, jää helposti jonkun lausahdus ottamatta huomioon haastattelutilanteessa. Nyt asiaan on mahdollista palata. 

Tallentaminen myös vapauttaa haastattelijaa. Ei tarvitse keskittyä kaiken tärkeän muistiinkirjoittamiseen. Voi osallistua itse enemmän jutusteluun.  Pyrin silti painamaan tärkeimmät asiat mieleeni. Onhan tallenninkin vain tekninen vempele, johon voi tulla vika. Yritän myös syrjäsilmällä seurata, että laite näyttää toimivan.

Kuuntelin eilen illalla uudestaan yhden iäkkään sukulaisen haastattelua. Tilanne palautui hyvin elävästi mieleeni. Yritän nyt lähivuosina saada sukuni vanhimpien jutustelua tallennetuksi, jotta heidän tarinansa olisivat tallessa silloinkin, kun he itse ovat jo vaienneet.