keskiviikko 30. toukokuuta 2012

Miksi?

Hyvinkään ampumistapaus on taas nostanut pintaan yritykset etsiä tällaisten tilanteiden taustalla olevia syitä. On kuultu ne tavalliset syrjäytyminen, koulukiusaaminen (josta tässä viimeisessä ei ainakaan vielä ole puhuttu), mielenterveysongelmat, aatteelliset motiivit ja juuri äsken näkyi verkossa mainitun myös juopottelu. Ajattelin ottaa mukaan myös historiallisen näkökulman.

Kautta historian on väkivaltaan turvauduttu aatteen tai vallanhalun takia. Yleensä kohteena oli joku valtaapitävä. Kun tekniikka antoi myöten (pommeja opittiin rakentamaan), ei kaihdettu myöskään täysin satunnaisten sivullisten surmaamista. Ei vaikka nämä olisivat kuuluneet omaan kansaan, uskontokuntaan tai aateveljiin. Omasta nuoruudesta muistan Italian ja Saksan terroristit. Silloin Euroopassa opittiin kaduilla ja asemilla varomaan yksinäisiä matkalaukkuja ja autoja. Se, miten näihin tekoihin on myöhemmin suhtauduttu, riippuu historiankirjoittajista. Voittajan mukaan väkivallantekojen tekijät ovat joko jääneet terroristeiksi tai heistä on tullut itsenäisyystaistelijoita. Anders Behring Breivik kuuluu jollain tavalla tähän terroristikategoriaan. Muillakin terroriin syyllistyneillä - olivatpa he sitten jonkun järjestön jäseniä tai yksittäisiä toimijoita - on saattanut olla taustallaan myös mielenterveysongelmia.

Entä sitten nämä muut? Kautta historian ollut väkivaltaa, niin muita kohtaan kuin omaan itseen kohdistuvaa. Joku perinnöllisyyttä paremmin tunteva voisi kertoa, mikä osuus sillä on ollut lajin säilymisessä. Onko meillä kaikilla jokin väkivaltageeni, joka sitten toisilla aiheuttaa helpommin toimintoja, jotka vahingoittavat täysin rauhallisia kanssaihmisiä? Uutta näissä tilanteissa on ollut halu tappaa mahdollisimman monta. Sama on näkynyt myös perhesurmissa. On pakko kysyä, onko taustalla halu saada oma osansa julkisuudesta. Sitähän nämä teot saavat, varmasti ihan liikaa. Myös mallin mukaan toimimista lienee mukana. Aiemmat vastaavanlaiset tapahtumat, pelit, elokuvat, verkkossa toimivat väkivaltaa ihannoivat ryhmät ja kaikki vastaava antavat mallia siihen, miten toimia. En kuitenkaan usko, että ne pelkästään saavat ketään tarttumaan aseeseen.

Väitän, että syrjäytyneillä, kiusatuilla, lähes kaikilla mielenterveysongelmaisilla ja päihteiden käyttäjillä on kuitenkin oma tahto. Valtaosasta heistä ei tule väkivaltaisia. Ymmärtääkseni Myyrmäen, Jokelan, Kauhajoen tai Hyvinkään tappajista kukaan ei ole ollut edes pahimmasta päästä edellä mainituista ongelmista kärsivistä. Ongelmat kuuluvat elämään, ne eivät oikeuta väkivaltaa. Myös humalassa hölmöilyyn suhtautumisen tulisi muuttua koko yhteiskunnassa. Alkoholinkäyttö ei kelpaa selitykseksi. Vastuu on tekijällä, ei päihteellä tai ympäristöllä. Tämä viesti olisi saatava läpi myös tunteilla ja syyllisten etsinnällä mässäilevään mediaan.

Ampuma-aseet tulisi säilyttää lukitussa asekaapissa. Todiste (mikä?) kaapista pitäisi vaatia aselupaa annettaessa. Aseiden omistajien pitäisi tarkasti miettiä myös avaimen säilytyspaikka. En usko, että aseita kannattaa säilyttää keskitetysti. Siinä on liian hyvä nahdollisuus rikollisille suuren asemäärän hankkimiseen yhdellä murtokeikalla. Poliisin tulisi ottaa lupa ja aseet hyvin herkästi pois, jos se joutuu puuttumaan väkivaltaan, uhkailuun, juopotteluun tai muuhun häiritsevään käytökseen. Aseita haluavat eläkööt ihmisiksi! Nyt joku sanoo, että tappaja löytää aina jonkin aseen. Löytää tietysti, mutta veitsenkäyttäjää on paljon helpompi paeta kuin ampuma-aseella varustautunutta. Hänet on myös mahdollista porukalla taltuttaa. Ampuminen voi tapahtua hyvinkin kaukaa, veitsen tai vastaavan käyttö edellyttää lähikontaktia uhriin. Vaikka luvattomia aseita liikkuu, ei niitä ainakaan hetken mielijohteesta saa käsiinsä. 

Lopuksi vielä se jatkuva ongelma. Nämä tapahtumat pitäisi muistaa, kun säästöpäätöksiä tehdään, koskevat ne sitten kouluja, terveydenhoitoa mielenterveystyö mukaan lukien tai kotiavun saamista. Mihin rahat oikein menevät, kun meillä ei kohta ole varaa mihinkään palveluihin? Eläkejärjestelmämme on vakuutettu olevan hyvin toimiva, eikä liene budjettirahoitteinen. Säästäminen alkoi jo paljon ennen eurokriisiä, joten Kreikkakaan ei kelpaa selitykseksi.

Yhteiskunnan pitää luoda edellytykset sille, että sairastuneet saavat apua. Meidän kaikkien pitää yrittää kuunnella lähimmäisiämme ja puuttua väärään käyttäytymiseen, kuten kiusaamiseen ja rasismiin. Lopulta kuitenkin jokainen on vastuussa omista teoistaan.

maanantai 28. toukokuuta 2012

Huijauksia

Innostuin tänään vastaamaan verkossa arvontakyselyyn, mitä en yleensä koskaan tee. Tiedättehän sellaiseen, missä vastataan muutamiin kysymyksiin ja sitten ollaan mukana jonkin tuotteen tai lahjakortin arvonnassa. Kysely sinänsä oli ihan asiallinen, koski kulutustottumuksia. Hiukan arvelutti nimi- ja osoitetietojen syöttäminen. Minulla on tietenkin erillinen sähköpostiosoite verkkosivuja varten enkä usko näiden toimijoiden alkavan paperipostia lähettämään. Puhelinnumeroani en rupea tällaisiin ilmoittamaan, joten laitoin prepaid-mokkulan numeron siihen (pakolliseen) kenttään. Siinä siis ensimmäinen huijaus.

Kun olin saanut tämän kyselyn onnistuneesti loppuun, ilmestyi näytölle lisää arvontoja, joihin saattoi osallistua. Yllätys, yllätys. Näissä piti tietojen syöttämisen lisäksi lähettää kahden euron hintainen tekstiviesti annettuun numeroon, jotta olisi mukana arvonnassa. Hetkinen! Ostan kyllä joskus arpoja, jos niistä kertyneet varat menevät hyvään takoitukseen. Tässä kuitenkin näytti siltä, että arvontaan osallistumisesta piti maksaa, jotta  palkinnot saadaan rahoitetuiksi. Ymmärrän kyllä mainonnan ja arpajaiset kuten myös hyväntekeväisyyden ja arpajaiset, mutta arpajaiset arpajaisten vuoksi ja voitto kenties ylläpitäjän taskuun ei kuulosta oikein rehelliseltä toiminnalta. Niinpä lopetin siihen. Huijaus, jos ei lakiteknisesti, niin ainakin moraalisesti.

Tämä sai minut pohtimaan, miten ihmisiä mahdettiin ennen vanhaan huijata. Ensimmäiseksi tuli mieleen markkinat. Hevoshuijarit taisivat petkuttaa helpostikin kokemattomampaa, varsinkin jos oli nautittu jotain väkevämpää. Lehmänkauppa-sanallakin on negatiivinen sävy, mutta en tiedä, mikä sen historia oikein on. Myös kaikenlaista pienempää lienee myyty markkinoilla niin, että moni saattoi seuraavana päivänä tuntea itsensä petkutetuksi. Korttihuijarit olivat ihan oma lukunsa. Heistä riittää tarinoita. Moni onneton on menettänyt hevosensa, kellonsa ja sormuksensa, isommistakin menetyksistä on liikkunut juttuja. En tiedä, onko voittajan kantti riittänyt oikein isojen voittojen perintään. 

Erilaiset ennustajat, selvänäkijät, parantajat (luonnonlääkkeillä toki on parantavaakin vaikutusta) ja muut vastaavat ovat itsekin saattaneet uskoa kykyihinsä. Moni on kuitenkin tehnyt "ihmetekoja" elannokseen. Taitavimmat lienevät hyvinkin rinnastettavissa taikureihin, tosin jälkimmäiset myöntävät huijaavansa. Kaikkia voidaan huijata, toiset vain ovat epäluuloisempia kuin toiset.



lauantai 26. toukokuuta 2012

Juhannuskylää

Aamulehdessä oli 25.5.1911 nimimerkin Majan muuttaja laatima kirjoitus Häviävää Juhannuskylää. Kirjoittaja ilmaisi huolensa siitä, ettei Juhannuskylästä lähtemään joutuville torppareille löytynyt kaupungin alueelta uutta mökinpaikkaa kohtuullisilla ehdoilla. Osa oli jo purkanut töllinsä ja siirtänyt sen Pispalaan tai Järvensivulle. Useat torpankontrahdit olivat noihin aikoihin päättyneet, osalla oli vielä joitakin vuosia jäljellä. Erkkilän tiluksia hankkinut kaupunki ei enää vuokrasopimuksia uusinut, vaan alueelle alkoi nousta kivitaloja. 

Tähän lyhyt selitys Tampereen historiasta. Juhannuskylä sijaitsee Satakunnankadun, rautatien ja Lapintien rajoittamalla alueella. Kysessä on siis tuomiokirkon ympäristö. Se oli aikanaan ollut Messukylää, kuten muukin kosken itäpuoli ja torpat olivat olleet Erkkilän talon tai Hatanpään kartanon mailla. Alue oli liitetty Tampereeseen 1800-luvun loppupuolella. Pispala taas oli tuohon aikaan Pirkkalaa.

Myös Kyttälässä kehitys oli ollut samanlaista. Alueen historiaa on käsitelty Koskesta voimaa-sivustolla, joka onkin mainio opas Tampereen historiaan. Kyttäläläiset torpparit olivat kuitenkin saaneet siirtää mökkinsä Tammelaan tai Armonkalliolle. Jutun kirjoittajan mukaan vastaavanlaista mahdollisuutta ei jussinkyläläisille tarjottu. Kaupunginosan muutosta taisi kuitenkin hidastaa maailmansota. Vuoden 1918 taistelut varmaan jättivät jälkensä myös Juhannuskylään. Aluetta on käsitelty edellä mainitulla sivustolla, jossa on myös kaksi rakennuskannan muutosta hyvin kuvaavaa valokuvaa.

Juhannuskylässä on säilynyt noita torppien purkamisen jälkeen rakennettuja taloja. Useimmat taitavat olla kivitaloja, mutta jokin puutalokin mielestäni on lähellä Erkkilän siltaa. Tietysti 60- ja 70-luvun rakennuksia on joukossa. Näin numerotorpista päädyttiin elementtitaloihin.

Juhannuskylää sillan pielestä

Tuomiokirkon ikkuna


torstai 24. toukokuuta 2012

Orivesi 100 vuotta sitten

Ihan kuin jatkoksi ajatukselleni sukututkimusmatkailusta tuli Historialliseen sanomalehtikirjastoon Aamulehden numerossa 21.5.1911 kuvaus Orivedestä. Artikkeli yltää parille sivulle ja kuuluu laajempaan sarjaan nimeltä Hämeen-Satakunnan maalaiskuntia. Jutun kirjoittajaa ei ole merkitty, vaikka hän on koonnut paljon tietoja Orivedestä aikana, jolloin niitä ei ole voinut katsoa nopeasti verkosta. 

Kirjoittaja aloittaa maantiedosta. Saamme tietää, että Orivedellä on paljon järviä ja vesistöjä muutenkin. Koskia ja niiden pyörittämiä myllyjäkin on ollut. Jokin Längelmäeltä tuleva vesireitti on ilmeisesti puhkaissut uuden uoman kapean kannaksen läpi joskus 1700-luvun puolivälissä. Ovatko tässä ihmiset kaivamalla auttaneet, jää hieman epäselväksi.

Artikkelissa tarkastellaan myös pitäjän asutusta ja historiaa, sivistyspyrintöjä, taloudellisia rientoja ja yrityksiä, kunnalliselämää sekä kyläkuntia. Siitä käy ilmi, etteivät Oriveden isännät ole olleet alkuvaiheessa oikein myönteisiä sen paremmin kiertokoulun kuin kansakoulunkaan suhteen. Vuonna 1911 kansakouluja jo kuitenkin pitäjässä toimi useita. Myös kansanopisto oli perustettu. Sanomalehtiä oli ruvennut rahvaskin tilaamaan. Oriveden ensimmäisenä koulumestarina mainitaan 1829 syntynyt Karoliina Bergman, joka 1911 vielä oli elossa. Hän piti aikanaan  ilmeisesti paljolti omin varoin yllä paitsi koulua, myös lastenkotia ja kirjastoa.

Sukututkimusmielessä artikkeli ei kovin paljon anna. Se esittelee vain muutamia pitäjän taloja. Omaan sukuun, tosin mutkan kautta, tulee ainakin Hörtsänä, joka mainitaan jutussa. Kuva on tarjolla Säynäjoen päärakennuksesta. Lisäksi on näkymiä kirkonkylästä sekä kuvat Hiedan höyrysahasta ja kunnansairaalan rakennuksesta. Lehtikuvan laatu ei sata vuotta sitten ollut häävi, mutta jos noiden talojen historia kiinnostaa, kannattaa kuvat katsoa.

keskiviikko 23. toukokuuta 2012

Sukututkimusmatkailua

Ennen puhuttiin nojatuolimatkailusta, kun kotona matkakirjoja ja -oppaita lukemalla tutustui kaukaisiin kohteisiin. Olen viime aikoina ja joskus aiemminkin matkaillut menneisyyden Suomessa tekemällä sukututkimusta. Olen käynyt paikoissa, jossa oikeassa elämässä en ole koskaan vieraillut tai joiden läpi olen vain pysähtymättä ajanut. 

Oma sukuni on pääosin asunut nykyisen Pirkanmaan alueella. Puolison sukua tutkimalla pääsee sitten jo hiukan kauemmas. Lahjaksi olen tehnyt muutaman sukututkimuksen. Ennen digitoinnin aikaa tein myös joskus vaihtokauppoja niin, että tutkin muutaman amerikkalaisen sukujuuria täällä Suomessa ja he puolestaan hankkivat tietoa siirtolaisiksi lähteneistä sukulaisistani. Jonkun suomalaisen kanssa taisin myös vaihtaa tällä tavoin tietoja, kun hänen sukuaan oli asunut täällä Pohjois-Pohjanmaalla. Näin ovat tulleet tutuiksi satakuntalaisten kirkonkirjojen lisäksi myös Kymenlaakson, rajan takaisen Karjalan, Turun seudun, Pohjois-Pohjanmaan, Peräpohjolan, myös Ruotsin puolen, ja nyt viimeksi Keski-Pohjanmaan rippi- ja historiakirjat. Savo, Etelä-Pohjanmaa, Kainuu ja Lappi ovat täysin tutkimatonta aluetta.

Vanhoja ja uudempia karttoja kannattaa käyttää lisänä, kun miettii talojen historiaa. Niistä voi nähdä, että suku on asustanut järven rannalla, peltoaukean keskellä tai peräti yksinäisellä korpiseudulla. Ehkä metsästys tai kalastus on tuottanut ruuan lisää. Ihan jokaista torppaa ei kartoista onnistu löytämään, mutta yllättävän samana nimistö on pysynyt. Jos jaksaa kirjastosta etsiä paikallishistoriaa käsittelevän kirjan, voi löytää lisätietoa tai vanhoja valokuvia seudulta. Se pieni ojapahanen, joka kartassa näkyy, jaksoikin pyörittää myllyä keväisin ja syksyisin. Verkossakin on nykyisin kylien historiaa. Sitten on tietenkin mainittava ne ikuiset tuomiokirjat. Monestakin niitystä on Suomessa riidelty. Tulipalojen yhteydessä on haettu paloapua. Itse tunnustaudun laiskaksi tässä suhteessa. Enemmän tulee etsittyä isoja riitajuttuja, kun kärjäpöytäkirjoja joskus jaksaa kahlata. Saadaankohan tuomiokirjoihin joskus aikaiseksi sellainen indeksointi, jossa jutussa esiintyvät henkilöt olisi lueteltu?

Suunnitelmissa olisi toteuttaa myös oikeaa matkailua sukututkimuksen pohjalta. Orivesi ja Tottijärvi olisivat sellaisia paikkoja, joissa pitäisi joskus liikkua ajan kanssa etsimässä esivanhempien asuinpaikkoja. Orivesi taitaa olla helpompi, sieltä näyttää suhteellisen helposti löytyvän tuttuja nimiä. Tottijärveläiset esivanhempani ovat olleet torppareita ja muita pieneläjiä. Heitä ei ehkä ole muistettu paikallisessa nimistössä. Jonkun kesämatkan yhteydessä aikeeni kumminkin aion toteuttaa.



maanantai 21. toukokuuta 2012

Jaettu vai jakamaton?

Nyt on pakko vähän valittaa! Olen tekemässä eräälle tuttavalle lahjaksi sukututkimusta hänen suvustaan. Ajattelin ujuttaa sukutaulujen sekaan hiukan lisätietoja suvusta ja taloista. Sikäli kun nyt lähinnä kirkollisia lähteitä tutkimalla jotain lisätietoa löytäisin, aika ei anna myöten lähteä tuomiokirjoja selaamaan. 

Tutkimus on vienyt minua eri puolille Suomea, mikä on ollut mielenkiintoista. Juuri nyt tutkin Keski-Pohjanmaan seurakuntien, kuten Vetelin, Alavetelin, Kaustisen ja Lohtajan kirjoja. Mitäs sanotte seuraavanlaisista rippikirjasivuista (jotta yllätys ei menisi pilalle, nämä ovat vain esimerkkejä, eivät varsinaisesti tutkittavaa sukua):


 Kaustisen rippikirja  1779 - 1785. Lähde: Digitaaliarkisto

Verrattuna satakuntalaisiin sivuihin noista puuttuu jotakin aika oleellista. Ainakin se, onko tila verotila vai kruununtila. Manttaalilukuakaan ei ole merkitty. En tuosta myöskään näe, onko tila jaettu vai viljelevätkö perheet sitä yhdessä (olettaen, että se on perintötila). Satakunnalle tyypillistä Ala-, Keski- ja Yli-etuliitteiden käyttöä ei myöskään näy. Kaikki nämä asiat varmaan selviävät veroasiakirjoista. Mutta kuten sanoin alussa, teki mieli valittaa. 

Tässä voisi olla paikka sivistää itseään. Pitänee etsiä tietoa siitä, miten lainsäädäntö on eri aikoina suhtautunut tilojen jakamiseen perillisten kesken. Myös siitä, millainen perhemuoto oli vallitsevana eri puolilla maata, kaipaan lisätietoa. Satakunnassa näyttävät papit useimmiten tarkastelleen perheenä miehen, vaimon ja lasten muodostamaa kokonaisuutta. Perheenpää on saanut yleensä jonkin asemaansa kuvaavan määritteen (isäntä, vanha isäntä, itsellinen), vaikka samassa talossa olisi asunut muutakin sukua. Noissa Kaustisen rippikirjoissa taas määritellään asema usein vain sukulaisuuden kautta (poika, veli, pojanpoika).







lauantai 19. toukokuuta 2012

Kirkonkuulutuksia

Kaikkihan tiedämme, että ennen sanomalehtien valtakautta tieto välittyi kansalle jumalanpalvelusten yhteydessä luetuissa kuulutuksissa. Paitsi kirkon asioita, niissä esitettiin myös maallisen esivallan ja yksityisten ihmisten tiedotuksia. Aiemmin ei ole tullut mieleeni, että nuo kuulutukset olisivat saattaneet säilyä. Ei niitä varmaankaan paljon mikrofilmeillä ole. Kun hankin talvella Arvo Mäkelän Meidän kylät-kirjan, huomasin, että ainakin Mouhijärvellä ne ovat tallessa. Kirjaan oli niitä laitettu kylistä, joita se käsittelee. Muistaakseni kaikki olivat sataa vuotta vanhempia. Taisivat kuulutukset sata vuotta sitten alkaa menettää merkitystään, kun sanomalehtien tilaaminen rupesi yleistymään ja tieto kulki sitä kautta.

SukuForumin kautta päädyin Agricolan uutis- ja keskusteluforumille, jossa myös oli juttua kirkonkuulutuksista.  Siitä ilmeni, että myös Mouhijärven lähiseurakuntien Hämeenkyrön ja Viljakkalan kuulutuksia on säilynyt. Pitää penkoa Vakkaa, kenties niitä on joka seurakunnasta. Varhaisemmat ovat ilmeisesti maakunta-arkistoissa, 1900-luvun puolella annetut taitavat olla vielä seurakuntien säilöissä. Maakunta-arkistot varmaan lainaavat niitä toisilleen, mutta mitenkähän seurakunnat suhtautuvat niiden hallussa olevien tutkimiseen? Ei niissä nyt kauhean suuria salaisuuksia luulisi olevan, kun ne on aikanaan isoon ääneen saarnastuolista luettu.

Suurinta mielenkiintoa tunnen yksityisten ihmisten tiedotuksiin. Niistä voisi löytyä paikallishistoriallista lisäväriä. Ne ovat käsitelleet huutokauppoja, tukinuittoa, vesiliikennettä, karanneita koiria, liiketoimintaa, kaikkea sellaista, mikä myöhemmin siirtyi lehtien ilmoitusosastoille. Nuo edellä olevat esimerkit oli poimittu Meidän kylät-kirjasta. Aina silloin tällöin voisi jonkun sukulaisen ilmoitus tulla vastaan. Kahlattavaa varmaan riittäisi, olin Vakasta katsovinani, että parin vuoden kuulutukset täyttivät yhden arkistokotelon.

torstai 17. toukokuuta 2012

Köyhät keskuudessamme

Minua on viime aikoina ruvennut yhä enemmän ärsyttämään nämä juhanavartiaiset ja björnwahlroosit, joiden empatiakyky tuntuu olevan kääntäen verrannollinen ylimielisyyteen. Mielipiteeseensä heillä toki on oikeus, ja senkin ymmärrän, että nykyään on provosoitava, jotta asiansa saisi esille. Silti näiden haastatteluista on jäänyt sellainen mielikuva, että he ovat ihan tosissaan. Köyhät ja kotiäidit vain vetelehtivät runsaiden avustusten turvin, mutta johtajien bonukset ovat välttämättömiä, jotta nämä eivät lähtisi ulkomaille. Sanokaapas, missä maassa on niin suuri kysyntä suomalaisista johtajista! Jos onkin hyvin perehtynyt talousasioihin, ei ehkä kumminkaan pitäisi kuvitella ymmärtävänsä syvällisesti koko yhteiskunnan toimintaa.

Tämä sai minut kumminkin miettimään suomalaisen köyhyyden ja köyhäinhoidon historiaa. Aiemminhan köyhistä (sellaisista, jotka eivät itse pystyneet toimeentuloaan hankkimaan) huolehtivat pitäjäläiset ruotuina (rotfattig). He kiersivät ruodun taloissa tai sitten yksi talo piti heitä korvausta vastaan. Kysymykseen tulivat lähinnä ne vanhukset ja sairaat, joiden omaiset eivät kyenneet heistä huolehtimaan. Kaikki kynnelle kykenevät yritettiin laittaa töihin. Orpolapset saattoivat joutua huutokaupatuiksi vähiten elatuksesta vaativalle. Heidän kohtalonsa oli ehkä kaikkein ankarin, kohtelu voi olla epäinhimillistä. Myös seurakunta avusti heikosti toimeentulevia (kyrkfattig) ainakin antamalla viljaa, mahdollisesti muutakin apua.

1800-luvun loppupuolella kunta alkoi huolehtia vähävaraisista entistä enemmän. Sitä varten nimitettiin köyhäinhoitolautakunta. Ruoduista luovuttiin vähitellen ja perustettiin kunnalliskoteja, joissa vanhuksista ja sairaista pidettiin huolta, jos omaiset eivät siihen kyenneet. Vaivaistaloiksi näitä laitoksia yleisesti nimitettiin. Jos olen vähäisiä lähteitäni oikein ymmärtänyt, pyrittiin omaisilta perimään maksu hoidosta. Jos omaisia ei ollut, palkkio yritettiin saada hoidokin usein vähäisestä omaisuudesta viimeistään hänen kuolemansa jälkeen. Lasten huutokauppaaminen lienee loppunut eri kunnissa eri aikaan, kuitenkin 1900-luvun alkupuolella. Lapset pyrittiin sijoittamaan sopiviksi tiedettyihin perheisiin, jotka saivat hoidosta korvauksen. Myös lastenkoteja alettiin perustaa.

Työttömistä ei juuri puhuttu ennen 1900-luvun alkua. Kaikkien piti periaatteessa olla kiinni jonkun talon töissä. Käsityöläiset muodostivat oman ryhmänsä, jolla saattoi välillä olla tilauksista pulaa. Teollistuminen ja erilaiset suuret rakennustyöt muuttivat tilanteen. Enää ei oltu kiinni maataloudessa. Väestönkasvu merkitsi sitä, että työvoimaa alkoi olla liikaa. Osa lähtikin siirtolaisiksi. Viimeistään vuonna 1917 alkoi työttömyys olla ongelma, johon ratkaisuja mietittiin kuntien ja varmaan valtionkin tasolla. Ilmeisesti työttömyystöitä alettiin teettää. Tosin muistelen nähneeni jo suurten nälkävuosien ajalta pyrkimystä teettää pulaan joutuneilla ihmisillä jotain avustusten vastikkeeksi.

Takaisin nykyaikaan. En millään usko, että nuoret ihmiset käyvät kouluja ja jättäytyvät sitten tieten tahtoen työttömiksi. Varmasti on päihde- ja mielenterveysongelmaisia, jotka eivät työnhakuun kykene. Joukossa voi olla myös 1990-luvun laman aikana työttömiksi jääneitä, jotka pitkään työtä etsittyään ovat tyytyneet kohtaloonsa. On hyvin heikoilla valmiuksilla peruskoulunsa päättäviä tai sen keskeyttäviä, jotka eivät edes aloita ammatillista koulutusta. Siinä on miettimisen paikka niin opetus- kuin sosiaaliviranomaisilla. Mutta minua suututtaa aina, kun luen nuorista, vastavalmistuneista ihmisistä, jotka eivät löydä työtä, vaikka sitä aktiivisesti hakevat. Siinä on työurien jatkamisen paikka, jonka hoitaminen on kaikkein kiireellisintä! Eikä millään kurssituksella tai harjoittelulla, vaan oikealla työpaikalla.

tiistai 15. toukokuuta 2012

Kiitos palkinnosta

Tämä blogi sai kiertopalkinnon


Kiitoksia Kaisa! Seuraan Sukututkijan loppuvuosi-blogiasi säännöllisesti, mutta palkinnon idea ei liene lähettää sitä heti takaisin.

Ohjeiden mukaan tulee toimia seuraavasti

1. Kiitä antajaa ja linkitä hänen blogiinsa
2. Valitse viisi suosikkiblogiasi jolla on alle 200 lukijaa, ja kerro se heille jättämällä kommentti
3. Kopioi ja liitä palkinto blogiisi
4. Toivo, että ihmiset joille lähetit palkinnon antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen


Kun olen aika laiska blogien seuraaja, ja kun palkinto näyttää kiertäneen jo monella seuraamallani blogilla (joista muuten jonkinmoinen lista  tuossa vieressä, pitää tosin ehdottomasti päivittää), kierrätän palkinnon Caisa Mårtensdt.:n blogille. Erityisesti hänen siirtolaisuutta käsitteleviä tekstejään olen seurannut mielenkiinnolla.

Äidit tuntevat syyllisyyttä

Luin sunnuntaina Aamulehden verkkosivuilta Edith Anderssonin jutun Äiti on aina väärässä. Siinä oli hyviä huomiota siitä, miten äitien asemaa ehkä liikaakin korostetaan isien kustannuksella niin hyvässä kuin pahassa. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka ikuinen kotiäiti/työssä käyvä äiti-keskustelu. Tekee taas mieli ottaa historiallinen näkökulma. Eivät äidit, ainakaan köyhemmät, ole koskaan ehtineet olla vain lasten kanssa kotona. Kyllä siinä sivussa on hoidettu karjaa, tehty peltotöitä kesällä, käyty pesemässä taloissa pyykkejä tai kehräämässä. Lapsia on hoitanut mummo, isosisko tai joku vähän isompi naapurin tyttö. Jo kotityöt ilman koneiden apua veivät niin paljon aikaa, ettei lasten leikkeihin ehtinyt mukaan. Tärkeintä varmaan on, että lapset saavat tarvitsemansa hoivan ja turvan. Se voi tapahtua päiväkodissa, perhepäivähoidossa tai kotihoidossa oman äidin tai isän kanssa. Kunhan vanhemmat muistavat, että vastuu lapsista on heillä.

Aika harva esiäideistämme tunsi muuta kasvatusmenetelmää kuin kurissa ja Herran nuhteessa kasvattamisen. Jos äiti kuitenkin rakasti lapsiaan, oli lopputulos yleensä hyvä. Emme me saaneet selkäsaunasta vahinkoa sieluillemme, sama rangaistus kun yleensä oli käytössä naapureissakin eikä siinä ollut mitään häpeämistä. Lastenhakkaajat olivat sitten asia erikseen. Rajat olivat tiukalla, mutta useimmat ovat osanneet vetää ne aikuisena sopiviksi. Ja kuka osaa varmaksi sanoa, miksi saman perheen lapsista yksi kasvaa vinoon ja sortuu onnettomaan elämään? Onko kyse ikävästä sattumasta myöhemmin elämässä vai määräytyikö suunta jollain geeniyhdistelmällä, jota perheen muille lapsille ei tullut? Tuskinpa ainoa syyllinen kuitenkaan oli äiti.

Myös lasten kasvattamisessa ja hoidossa lienee järjen käyttö sallittu.Ehkä siinä suhteessa oltiin aiemmin vahvemmalla. Lapset olivat osa elämää, joka saattoi välillä olla kovaa. Nyt lapsista on tullut enemmän suoritus, projekti, joka pitää hoitaa kunnialla. Äidit, kympin tytöt ja muut syyllistyvät, jos projekti ei suju suunnitelmien mukaan.

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Äitienpäivää

Äitienpäivää lienee maaseudullakin vietetty jo ennen sotia. Olen mielestäni nähnyt äitienpäiväkortteja tuolta ajalta. Myös juhlatilaisuuksia järjestettiin, usein kouluilla, ja ne keräsivät paljon osallistujia. Lahjoja ei varmaankaan annettu, rahaa ei sellaiseen ollut. Niissä taloissa, missä oli karjaa, ei äidille tarjoiltu kahvia sänkyyn, tuskinpa muissakaan. Karja oli hoidettava, ja sen teki useimmiten äiti, äitienpäivänäkin. 

Viisikymmentä vuotta sitten äitienpäivä sattui samalle päivälle kuin tänä vuonna, siis 13.5. Selailin hiljattain tuon vuoden lehtiä. Äitienpäiväjuhlia oli tarjolla monilla kylillä. Kaupat myös mainostivat äideille sopivia lahjoja. Ilmeisesti niitä oli vähitellen ruvettu antamaan, vaikka omasta kodista en tapaa vielä tuolta ajalta muista, kortteja kyllä tehtiin ja annettiin. Mitä sitten lahjaksi tarjottiin? Kankaita, esiliinoja, sukkia, puseroita, kemikalitavaroita, taloustavaroita, pesukoneita, pölynimureita, vatkaimia ym. Yksi mainos meni sentään vähän viihteen puolelle, tarjolla oli matkaradioita. Se tosin viittasi äitiin vain kuvalla. Hm, mahtoikohan äiti noista lahjoista ilahtua?

Mitä sitten itse toivon äitienpäivälahjaksi? Kukkia, se on ehdoton toivomukseni. Tavaraa minulla on vaikka muille antaa, joten sellaista en toivo. Vaatteetkin mieluummin valitsen itse. Jotain hemmottelevaa voisi olla mukava saada, parfyymiä, kosmetiikkaa, lahjakortti jalkahoitoon tai jotain vastaavaa. No, ei sillä kaikenkaikkiaan ole niin väliä. Pääasiahan on hyvä tarkoitus, että muistetaan.

Mukavaa äitienpäivää kaikille äideille ja virkistävää sunnuntaipäivää kaikille muillekin!

perjantai 11. toukokuuta 2012

Yksilöllistä

Jatkan vielä kouluaiheella. Olen lukenut muutamia kirjoituksia, joissa on kerrottu mihin inkluusio luokissa on johtanut. Sanahan tarkoittaa sitä, että luokissa on yhä enemmän toisenlaisia oppijoita, joilla on oikeus päästä lähikouluun. Idea tietysti pitää sisällään sen, että opettajilla on apunaan erityisopettajia ja avustajia tarvittava määrä. Arvatkaapa, toteutuuko käytännössä!

En ollenkaan tarkoita sitä, että kaikki ne, joilla on oppimisen kanssa ongelmia, olisivat häiriköitä. Osa toki on sitkeitä ponnistelijoita tai muuten vain hiljaisia. Mutta kun lapsi tarvitsee apua, on ihan luonnollista, että hän sitä pyytää. Jos luokassa sitten on 20 - 30 oppilasta, voi jokainen laskea, montako minuuttia opettajalla on aikaa yhtä oppilasta kohden. Lisätään vielä avunpyytäjien joukkoon ne, jotka eivät viitsi seurata kaikille tarkoitettuja ohjeita, vaan katsovat olevansa oikeutetuja saamaan ohjeet ihan henkilökohtaisesti. Ja lisätään tähän vielä rajoja kokeilevat murrosikäiset.

Nyt tähän tietysti sanotaan, että pitää löytää uusia opetusmenetelmiä. Väitän, että menetelmästä riippumatta monet oppilaat tarvitsevat apua. Kysykää vaikka taito- ja taideaineiden opettajilta. Niissä aineissa on paljon itse tekemistä, mutta samat keskittymiskyvyttömät sielläkin vievät opettajan ajan. 

Jos inkluusiosta halutaan pitää tiukasti kiinni eikä rahaa opetusryhmien pienentämiseen ole, näen ongelmaan vain kaksi mahdollista  ratkaisua, jos oppimistulokset halutaan pitää edes suurin piirtein entisellä tasolla. Ensimmäinen ratkaisu on se, että ryhmitellään oppilaat oppimiskyvyn mukaan. Ne, jotka kykenevät keskittymään tehtäviin ja ponnistelemaan pitkäjänteisesti muodostavat oman ryhmänsä. Toisen ryhmän muodostavat ne, joilla on puutteita näissä kyvyissä. Heidän kohdallaan harjoitellaan oppimaan oppimista eikä oppimistuloksilla ole niin suurta merkitystä. Kaikki kuitenkin arvioidaan samalla asteikolla (paitsi ne, joille laaditaan ihan omat erilliset oppimissuunnitelmat) ja kaikki ovat periaatteessa samalla tavalla jatko-opintokelpoisia. 

Toinen ratkaisu voisi olla jokaiselle sopiva sähköinen oppimisympäristö. Ainakin osa keskittymiskyvyttömistä oppilaista viihtyy sähköisen aineiston parissa. Tällaisten aineistojen kehittely vaatisi suurta rahallista panostusta yhteiskunnalta. Toki kustantajat tekevät omaa materiaaliaan, mutta ei siitä ainakaan toistaiseksi ole ratkaisuksi. Tällaisen suomenkielisen aineiston kehittely on kallista eikä varmaan tuota ihmeemmin. Se ei saisi olla vain työkirjan viemistä tietokoneelle, vaan ihan aidosti verkkoaineistoa, esimerkiksi pelien tapaan etenevää. Lisäksi koulujen konekanta on melko vanhaa, siihenkin pitäisi satsata. Taitaapa olla utopiaa tämäkin.



keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Kuka siivoaa?

Kotikyläni kansakoulun johtokunta esitti joskus 1900-luvun alkuvuosina, että oppilaat vapautettaisiin siivousvelvoitteesta, koska osa heistä tuli pitkän matkan takaa ja pimeys ehti talvella tulla ennenkuin luokka tuli siivotuksi. Ilmeisesti käytössä oli jonkinlainen järjestäjäsysteemi. Kuntakokous oli kuitenkin sitä mieltä, että oppilaat siivotkoot, siivoojia ei aleta palkkaamaan. Jossain vaiheessa (20-luvulla?) sellainen kuitenkin palkattiin ja hänen tehtäviinsä kuului myös lämmittäminen. 

Luin Aamulehdestä 9.5.1911, että Mouhijärvelläkin oli pohdittu koulujen siivousta. Kansakoulujen johtokunnat olivat kokoontuneet, mutta jättivät kuntakokuksen päätettäväksi, pitäisikö kouluilla lattioiden puhdistukseen käyttää öljyä, koska se sitoo tomua. Jutussa mietittiin myös, pitäisikö opettajille maksaa koulun siivoamisesta vai kenties palkata kouluille vahtimestarit huolehtimaan siisteydestä.

Nykyisin kouluja siivoavat ammattilaiset eri nimikkeillä, täällä he ovat moniosaajia. Heillä saattaa olla muitakin työkohteita kuin yksittäinen koulu. Jos he ovat samassa talossa koko ajan, he hoitavat myös ruuan jakelua. Kiire vaivaa, ja tarkasti on määritelty, mitä siivoukseen kuuluu. Ylimääräistä ei voi tehdä, vaikka tarvetta olisikin. Mitenkähän paljon köyhemmällä Suomella oli 30 vuotta sitten varaa siivouttaa koulunsa kunnolla?

maanantai 7. toukokuuta 2012

Veivattavasta kännykkään

Minulla ei ole kokemusta sellaisesta puhelusta, jossa yhteys olisi otettu ensin keskukseen puhelimen kammesta pyörittämällä. Kotonani ei ollut puhelinta, kun olin lapsi. Kun olin sen verran varttunut, että pystyin asioita puhelimella hoitamaan, oli seutu jo automatisoitu. Sen muistan, että jonnekinpäin Suomea kaukopuhelut piti vielä tilata - olisikohan ollut 60-luvun loppua - ja puhelua saattoi joutua odottamaan hyvän tovin.

Lueskelin tänään paikallislehden numeroita 50- ja 60-lukujen taitteesta. Automatisointi oli juuri tuolloin menossa sillä seudulla. Koko kunnan keskus ja sen alakeskukset saatiin kytkettyä automaattiverkkoon vuonna 1960. Ilmeisesti yhteydet olivat aika kuormitettuja, koska vapaan linjan saantia saattoi joutua odottamaan. Lörpöttelystä varoiteltiin, sillä muutkin tarvitsivat yhteyksiä. Taisi puhelimen suosio kasvaa tuolloin. Vaurastuminen salli laitteen hankinnan ja automaattiset keskukset paransivat yksityisyyden suojaa. Olisi mukava saada käsiinsä vanhoja puhelinluetteloita, niistä näkyisi laitteen yleistyminen. Ovat vain kaikki tainneet palaa saunan pesässä.

Nykyisenä matkapuhelinten aikana on vaikea joskus muistaa, miten ilman puhelinta oikein selvittiin. Onhan sellaisia kotikylälläni toki ollut 1900-luvun alkupuolelta saakka, mutta vain muutamissa taloissa. Niistä kai sitten kuljetettiin viestiä, jos oikein tärkeää asiaa oli. Ilman syytä ei puhelimeen tartuttu. "Joo mä oon just bussissa ja tulossa sinne...." Matkapuhelinten ansiosta suomalaiset tuntuvat oppineen puhumaan toisilleen. Vielä kun osaisivat tehdä sen hiukan pienemmällä äänellä. Ei kai meistä sentään kuulovammaisia ole kaikista tullut?

lauantai 5. toukokuuta 2012

Huono omatunto

Silloin, kun elämä oli kiireisimmillään, piti omiin harrastuksiin nipistää jostakin aikaa. Seurauksena oli huono omatunto. Tuntui, että pitäisi olla tekemässä jotain tärkeämpää. Vaikka järki kuinka sanoi, että perheenemäntä (ja perhe) jaksaa paremmin, kun hän saa hiukan omaa aikaa, ei tuntesta päässyt eroon. Jossain mielen pohjalla se kaihersi.

Vaikka aikaa nyt on, on huono omatunto jotenkin jäänyt päälle. Kun istun koneella tai arkistossa, tuntuu, että pitäisi olla jossain muualla. Hetken vielä teen tätä, sitten lopetan ja rupean tekemään jotain hyödyllistä. Kuten mitä? Täysi-ikäisistä koostuva perhe pärjää, vaikka äiti istuukin rippikirjoja tutkimassa. Kaappien siivous voi vallan hyvin odottaa. Huusholli on sitä paitsi ihan kohtuullisessa järjestyksessä.

Onkohan kyseessä jokin perusluterilainen ylikehittynyt velvollisuudentunto? Otsasi hiessä sinun pitää työtä tekemän... Kyllä minä sitten kuitenkin nautin tästä ja muistakin harrastuksistani. Kun tutkin vanhoja asiakirjoja, unohdan huonon omantunnon. Sitten taas havahdun. Onko muka tunti kulunut? Opettelen sanomaan itselleni: Saat tehdä tätä, koska kerran pidät siitä eikä se ketään vahingoita!

torstai 3. toukokuuta 2012

Valokuvaamossa

Meidät lapset kuljetettiin joskus 50-luvun puolessa välissä Rasmussenin valokuvaamoon Tampereelle. Siellä otettiin kuva, jossa meidät on saatu nätisti hymyilemään. Juhlavaatteissa ja rusetti päässä onnistun näyttämään oikein herttaiselta pikkutytöltä. Kuvaaja taisi osata käsitellä lapsia, kuvia ei varmaan tuohon aikaan pahemmin muokattu jälkikäteen. 

Kuvaamossa käyntiä harrastettiin jo paljon aiemmin. Vanhimmat meillä säilyneet kuvat saattavat olla 1800-luvun puolelta. 1900-luvun alkupuolella otettuja kuvia taitaa olla joka huushollissa. Tiedättehän sellaisia, joissa pönötetään vakavan näköisenä, joko kasvokuvassa tai kokovartalokuvassa kulisseissa.

Kuvat tulivat mieleeni, kun luin Historiallisesta sanomalehtikirjastosta Aamulehden numeroa 2.5.1911. Siinä nimittäin oli Niels Rasmussenin kuolinilmoitus ja lyhyt muistokirjoitus. Hän oli syntynyt 1852 ja kuoli siis 59-vuotiaana. Valokuvaamonsa hän oli perustanut Tampereelle 1886. Sen sanottiin olleen vanhin toiminnassa oleva (1911) ja kolmas Tampereelle perustettu kuvaamo. Jos Googleen voi luottaa, on samalla nimellä toimiva valokuvausliike edelleen olemassa.

Rupesin selaamaan 1900-luvun alun kuvia katsoakseni, mitä muita kuvaamoita Tampereella oli. Löytyi ainakin Aug. Schuffertin liike Hämeenkadulta, Valokuvaamo Suomi ja Clira-niminen kuvaamo, jonka nimi tosin erottuu kovin huonosti. Sitten lienee samoihin aikoihin toiminnassa ollut liike, jonka kuvissa ei ole minkäänlaista kuvaamosta kertovaa tekstiä. Laittaisin mielelläni nuo liikkeiden tunnukset tähän, mutta en ole ihan varma niiden tekijänoikeuksista. Valokuvaajista on tietoa Suomen valokuvataiteen museon sivuilta. Kuvaamoista en löytänyt kattavaa esitystä verkosta.

Kuvaamossa käydään kai edelleen samoista syistä kuin aiemminkin. Kihlajais- ja hääkuvat ja perhepotretit ovat säilyttäneet asemansa. Nykyisin otetaan rippi- ja ylioppilaskuvia enemmän kuin aiemmin, jolloin ylioppilaat olivat harvassa. Ennen vanhaan taas käytiin kuvassa kaupunkireissulla. Nykyään tarvitaan passikuvia erilaisiin kuvallisiin henkilökortteihin. Milloinkahan passiin alettiin vaatia kuva?

tiistai 1. toukokuuta 2012

Allergiaa

On taas päästy keväässä siihen kohtaan, että eri siitepölyallergiat antavat kuulua itsestään. Tunnollisimmin itseään hoitavat ovat jo vähän aikaa popsineet allergialääkkeitä. Itselläni tämäkin tahtoo jäädä viime tippaan. Aloitan lääkityksen, kun olo alkaa tuntua tukkoiselta. Puolustuksena sanottakoon, että allergiani on melko lievä ja antihistamiinit väsyttävät minua kovasti ja tekevät oloni ärtyisäksi.

Sukututkimuksen harrastajana mietin toisinaan, miten minun olisi käynyt, jos olisin elänyt 100 vuotta aiemmin. Olisinko välttynyt allergialta, koska en olisi elänyt niin siistissä ympäristössä. Tällaistahan kuulee väitettävän. Täysin en siihen usko, lapsuuteni maaseudulla kaikki pölyt tulivat kyllä tutuiksi. Myös eläimet kuuluivat kasvuympäristööni. Allergioiden puuttuminen saattoi johtua siitä, ettei sellaisista tiedetty mitään. Oli ehkä kuultu heinänuhasta, mutta kun sillekään ei oikein mitään voitu, ei asiaan kiinnitetty suurempaa huomiota. Podettiin oireet ja yritettiin pärjätä.

Merkittävän allergioiden poistajan muodostivat muut sairaudet, julma luonnonvalinta. Allergiaan taipuvainen ihminen todennäköisesti sai jo lapsena useita infektioita, joista jokin saattoi koitua kohtalokkaaksi. Keuhkokuume saattoi viedä hengen, jos yleiskunto ei ollut hyvä. Paljon kuolonuhreja vaatinut tuberkuloosi taisi myös viedä hautaan ihmisiä, joilla oli allergiataipumusta. 

Haluaisinkin laittaa rokotusten vastustajat lukemaan 1800-luvun haudattujen luetteloita. He tietysti sanoisivat, että nykyajan lääkkeillä pärjätään ilman rokotuksia. Mutta jos taudeista syntyy lääkkeille vastustuskykyisiä kantoja, ollaan pulassa. Siksi ajattelen, että narkolepsiasta ja muista surullisista sivuoireista huolimatta rokotukset ovat olleet ja ovat hyvin tärkeitä tautien torjumisessa.