torstai 31. heinäkuuta 2014

Sukunimikäytäntöjä

Sukunimistä olen kirjoitellut ennenkin, tällä kertaa kurkistetaan 1900-luvun alkuvuosiin. Ikäpolveni on tottunut siihen, että miehellä ja vaimolla on sama sukunimi. Toki yhdistelmänimet alkoivat yleistyä 60-luvulla ja 80-luvulta lähtien sukunimen on voinut valita useammasta vaihtoehdosta. Mouhijärven rippikirjoja selatessani huomasin, että 1900-luvun alun käytäntö muistutti enemmän nykypäivää kuin  aiempia vuosikymmeniä. Niinpä tulin selvittäneeksi itselleni vuoden 1929 avioliittolain säätäneen, että vaimon tuli ottaa miehensä sukunimi tai yhdistelmänimi.

Miten sitten aiemmin? Ennen 1800-luvun loppupuolta ei tavallisella kansalla käsityöläisiä ja sotilaita lukuunottamatta juuri ollut sukunimiä, siis läntisessä Suomessa. Talojen ja torppien nimiä käytettiin erottamaan samannimiset toisistaan. Kun tultiin 1900-luvun puolelle, alkoi kaikilla olla sukunimen tapaan käytetty nimi, jonka vaihtaminen tosin oli ilmeisen helppoa. Vain vanhimmilta sellainen saattoi puuttua. 

Satunnainen näyte Mouhijärven rippikirjasta 1902 - 1911. Kuvassa näkyy paitsi molempien sukunimet, myös se että sukunimen käyttö oli suhteellisen uutta. Lähde: SSHY:n jäsensivut

Rippikirjoissa 1900-luvun alussa  ainakin Mouhijärvellä (ja muistini mukaan muuallakin) on vaimolle yleensä merkitty hänen oma sukunimensä. Pappi tosin näyttää luopuneen rippikirjan merkitsemistavasta haudattujen luetteloa laatiessaan. Pikaisen testaukseni perusteella vaimo merkittiin sinne miehensä sukunimellä tai kokonaan ilman sukunimeä. Emme kuitenkaan voi tietää, käyttikö asianomainen omaa sukunimeään vai miehensä nimeä  tai miten muut häntä kutsuivat, jos sukunimeä käyttivät. Arvaukseni on, että koko porukkaa kutsuttiin samalla nimellä. Maaseudulla kuvaan tulevat mukaan vielä talojen nimet, jotka olivat yleisessä käytössä. Niinpä Niemisen Maria saattoi olla miehensä mukaan myös Virtasen Maria tai vaikka Mäkelän Maija, jos sattui asumaan Mäkelä-nimisessä torpassa.

tiistai 29. heinäkuuta 2014

Miten tekijänoikeudet periytyvät?

Sain haltuuni erään sukulaisen kirjoittaman jutun noin kuudenkymmenen vuoden takaa. Se on tapahtumakuvaus, joka saattaisi kiinnostaa muitakin. Ajattelin, että skannaan sen ja julkaisen sukusivuillani. Jutun kirjoittaja on kuollut 80-luvulla, hän ei ollut naimisissa eikä hänellä tiettävästi ollut lapsia. Myöskään vanhemmat eivät enää ole elossa. Teksti tuntui siis olevan vapaata riistaa. Mutta miten asian laita on? Periytyvätkö tekijänoikeudet?

Verkostahan asia varmaan selviää, kun jaksaa lukea siihen liittyviä tekstejä tarpeeksi pitkälle. FINLEX-sivusto kertoo: "Tekijän kuoltua sovelletaan tekijänoikeuteen avio-oikeutta, perintöä ja testamenttia koskevia sääntöjä." Minulla ei ole mitään tietoa kirjoittajan jälkeen suoritetusta perinnönjaosta tai mahdollisesta testamentista. Sisaruksia hänellä oli ja he luultavasti perivät hänet. Omaisuutta ei tiettävästi ollut niin paljon, että hän olisi ruvennut testamenttia tekemään. Ilmeisesti minun pitäisi yrittää tavoittaa sisarukset ja mahdollisesti heidän lapsensa, jos haluan julkaista tekstin. 

Sisaruksia vai serkkuja? Perintöriitoja ei kuitenkaan taida olla. Lähde: pixabay


Muistaakseni serkutkin ovat joskus lukeutuneet perillisten piiriin, jos läheisempiä sukulaisia ei ole ollut. En muista, missä vaiheessa heidät rajattiin ulkopuolelle. Luulen kuitenkin, ettei siitä ole vielä 70 vuotta. Entä jos perillisinä olisivat olleet 35 serkkua? Pitäisikö minun yrittää tavoittaa heidät ja heidän jälkipolvensa saadakseni tuon rahallisesti täysin arvottoman tekstin julkaistua? Entä kuka vastaa julkaisupyyntöihin, jos omaisuus on mennyt valtiolle? Olkoon, tyydyn siteeraamaan.

sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Tunnistamisesta ja kuuntelemisesta

Jatkan vielä edellisviikon sukulaivierailuiden tiimoilta. Katselimme yhdessä vanhoja valokuvia ja yritimme tunnistaa niistä henkilöitä. Kuvissa oli sellaisiakin, joita kukaan läsnäolleista ei ollut luonnossa nähnyt. Heidän lähisukulaistensa, muiden valokuvien ja joidenkin tyypillisten kasvonpiirteiden perusteella yritimme päästä eteenpäin. Tulos oli mielestäni kohtuullisen hyvä. Samalla tavalla etenimme sellaisten kohdalla, jotka olimme tunteneet vain vanhuksina. Kuvissa he olivat nuoria. Puuha oli kaikenkaikkiaan aika hauskaa. Koimme löytämisen riemua. Ymmärrän kyllä, että osa tunnistuksista jäi epävarmoiksi enkä aio niitä varmoina esittääkään.

Kun innolla kyselen vanhemmilta sukulaisiltani menneisyyden asioista, tulee itselleni joskus huono omatunto. Ehkä minun pitäisi enemmän kantaa huolta tästä päivästä. Toki kyselen voinnit ja kuulumiset, mutta kiirehdin kenties liian nopeasti vanhoihin juttuihin. Vanhuksetkin ovat tietysti erilaisia. Siinä missä toinen selvittää kaikki kolotuksensa, ei toinen halua vaivojaan valitella. Nykypäivän asioistakin sentään keskustelimme. 

 Näkymä Tampereelta

Olen kuitenkin huomannut, että monet vanhat ihmiset kertovat mielellään vanhoista ajoista ja ihmisistä, joita he ovat tunteneet. Jotkut jopa muuttuvat paljon varmemmiksi niistä puhuessaan. Se oli aikaa, jolloin heillä oli kaikki hallinnassaan. Nykyinen meno, missä paljon tapahtuu verkossa, saa heidät epävarmoiksi. Silloin ennen he olivat nuoria, elämä tuntui olevan edessä tai pyöri kiihkeästi ympärillä. Luulen, että vaimennan omantuntoni äänen ja jatkan vanhoista asioista kyselemistä niin kauan kuin itse kykenen ja minua vanhempia sukulaisia on elossa.

perjantai 25. heinäkuuta 2014

Esi-isän asuinsijoilla ja digitoitua Mouhijärveä

Kun viime viikolla reissasin, käväisin myös Tampereella. Henkikirjojen perusteella tiesin, että isoisoisoisäni asui Armonkalliolla osoitteessa Helenankatu 9. Pitihän seutu käydä tarkistamassa, vaikka etukäteen arvelin, ettei siellä ole 1900-luvun alun rakenuksia pystyssä. Arveluni osui oikeaan, paikalla oli uudehkoja ja vähän vanhempia kerrostaloja. Numeroa yhdeksän ei löytynyt. Ilmeisesti vanha tonttijako ei sopinut kerrostalorakentamiseen. Lisäksi seudulla on sekä Helenankatu että Helenankuja. Kujaa en 1900-luvun alun henkikirjoissa havainnut. Kadun päästä avautui näkymä Näsijärvelle, ehkäpä esi-isänikin ihaili sitä joskus, kun muilta kiireiltään ehti.

Kukapa tietää, ehkä kissallakin on ollut sukujuuria Armonkalliolla


Ilokseni huomasin, että Mouhijärven rippi- ja historiakirjoja on digitoitu 100 vuoden rajaan (useimmissa 1912) saakka. Kiitos ja kummarrus vapaaehtoiselle/vapaaehtoisille, jotka työn ovat tehneet. Homma ei ole ihan pieni hakemistoineen kaikkineen. Itseäni vähän hävettää, etten ole talkoisiin osallistunut. Joskus on ollut tilaisuus käyttää laitteistoa oman materiaalin digitoimiseen. Kovin vaikealta käyttö ei tuntunut, joten osaamattomuuttaankaan ei voi syyttää. 

Sukua on asustanut Mouhijärvellä jonkun verran. En ole vielä käynyt koko materiaalia läpi, mutta jo tähän mennessä on löytynyt lisätietoina esim. kuolinaikoja. Luultavasti myös vihittyjä tulee esiin. Sitten on porukkaa, joka seilasi edestakaisin Mouhijärven ja naapuriseurakuntien välillä. Pääseepähän heidän vaiheidensa selvittelyssä taas askelen eteenpäin. Tähän mennessä se on pysähtynyt Mouhijärven puuttuviin tietoihin.

torstai 24. heinäkuuta 2014

Mitä sukututkija vie tuliaisiksi?

Sukututkija käy haastattelemassa sukuaan ja katsomassa (ja skannaamassa) sukulaisten vanhoja valokuvia. Viime viikolla oli taas sellaiseen mahdollisuus. Tyhjin käsin ei oikein viitsisi ilmestyä paikalle, varsinkaan jos yhteyttä ei pidetä kovin tiiviisti. Kun tietää, että vastaanottaja on laittanut pöydän koreaksi ja etsinyt vanhat albumit esille, haluaisi jonkinlaisen lahjan antaa itsekin. Useimmiten kyseessä ovat ihmiset, joilla ei ole suurempaa tarvetta millekään. Nuoret ovatkin helpompia. Raha, lahjakortti tai jotain pientä lapsille on yleensä sopiva tuliainen.

Jos sukulainen ei vielä ole saanut sukutukimusta missään muodossa, on siinä yleensä pelastus. Ei muuta kuin vääntämään jonkilainen sukupuu, jossa hän on mukana. Olen tainnut ennenkin urputtaa SukuJutut-ohjelman köyhistä tulosteista. Toivottavasti ohjelman mahdollisissa uusissa versioissa tämä korjaantuu. No, jotain pohjaa aina löytää netistä, kun tarkoitus ei ole kaupallinen. Jos sukupuu tuli jo pari vuotta sitten annettua eikä uusia tuloksia ole, joutuu miettimään jotakin muuta. Valokuvia voi ehkä hyödyntää, jos omistaa sellaisia, joita asianomaisella ei ole. Valokuvakirja on jo hiukan hintava, julisteen taitaisi saada halvemmalla. Vai pitäisikö laittaa kuvat vanhanaikaisesti albumiin?

Tuliaiseksi? Lähde: pixabay


Jos mitään sukuun liittyvää ei voi syystä tai toisesta antaa, satsaan yleensä kukkiin, ruokaan tai juomaan. Kaikki ne vaativat  hiukan lahjan saajan tuntemista, ettei vie allergikolle kovasti tuoksuvia kukkia tai alkoholistille viinipulloa. Toisinaan yritän jo vierailusta sopiessani sanoa, että tuon kahvileivät mukanani. Silti käy usein niin, että tarjottavaa on talon puolestakin. No, se ei haittaa, jos vieraita käy usein. Sukuni ei onneksi ole mitenkään tiukkapipoista alkoholin suhteen. Viinipullo on yleensä kelpo tuliainen. Sen voi sitä paitsi laittaa kiertoon, jos ei itse satu tykkäämään viinistä.


maanantai 21. heinäkuuta 2014

Waiwaishoitoa Orivedellä 1910

Köyhäinhoidosta on tainnut muodostua minulle jonkinlainen vakioaihe, johon aina uudestaan palaan. Nyt huomasin Aamulehdessä 13.7.1911 ilmestyneen jutun Oriveden kunnan vaivaishoitokertomuksesta vuodelta 1910. Siitä kävi ensinnäkin ilmi, että kunnassa toimi vaivaishoitohallitus. Nykyään sanoisimme sitä lautakunnaksi. Siihen kuului pelkästään miehiä. Sahanisännöitsijä, kaksi maanviljelijää, torppari ja kaksi jalkinetyöntekijää muodostivat hallituksen. Vaivaishoidon esimiehenä toimi liikemies ja varaesimiehenä maanviljelijä. Hallitus oli vuoden aikana kokoontunut 17 kertaa ja pykäliä oli pöytäkirjaan kertynyt 211. Käsiteltävää siis riitti. 

Kunnassa oli vaivaistalo, jota myöhemmin varmaan ruvettiin kutsumaan kunnalliskodiksi, sitten vanhainkodiksi ja mikä yksikkö lieneekään nyt nimeltään, jos vielä on olemassa. Vanhusten lisäksi vaivaistalossa hoidettiin myös mielisairaita ja kehitysvammaisia ("vanhuuttaan heikot, waiwaiset, mielisairaat ja tylsämieliset"). Vuoden 1910 kuluessa laitoksessa oli hoidettu 99 henkilöä, joista pois oli päässyt kahdeksan, kuollut yhdeksän ja karannut kolme henkilöä. Talossa oli hevosia, lehmiä, sikoja ja lampaita. Voisi kuvitella siellä harjoitetun myös maanviljelystä, koska henkilökuntaan kuului työnjohtaja.

Kuvituksena Daniel Nyblinin valokuva Magnus Enckellin teoksesta Espanjalaisia kerjäläisiä.


Juttu ei paljonkaan kerro muusta avustustoiminnasta. Tilinpäätöstietojen yhteydessä tosin mainitaan, että avustuksia nautti kaikkiaan 238 henkilöä. Erikseen on kirjattu eläke- ja hoitomaksut, joten luultavasti ainakin lapsia, mutta mahdollisesti myös osaa vanhuksista hoidettiin yksityiskodeissa. Lehden tiedoista ei selviä, miten hoitopaikat hankittiin. Kun kunnassa kuitenkin oli vaivaishoitohallitus, voisi kuvitella, ettei huutokauppoja enää pidetty. Tosin piirimiesjärjestelmää ei näytä kunnassa tuolloin olleen. Avustuksia on myönnetty lääke-, sairaushuone- ja koulukuluihin.

sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Erikoisia etunimiä

Olen viime aikoina selannut oikein urakalla rippi-, henki- ja vähän muitakin asiakirjoja 1800-luvun lopusta ja seuraavan vuosisadan alusta. Niissä etunimet tahtovat olla niitä samoja Taavetteja ja Marioita. Niinpä piristää, kun jotain vähän erilaista tulee vastaan. Jossain vaiheessa rupesin kirjaamaan näitä hiukkasen erikoisempia tapauksia muistiin. Tarjoan nyt teillekin muutaman harvinaisemman nimen. Joku niistä voi mennä papin kirjoitushäiriön tai minun lukuvirheeni piikkiin. Yritin kuitenkin aina tarkistaa nimet.

Ilmeisesti 1800-luvun loppupuolella pyrittiin antamaan lapsille suomalaisia nimiä. Lieneekö joku toimikunta laatinut suosituksia uusiksi nimiksi. Joka tapauksessa löysin tuohon aikaan syntyneet lapset seuraavilla nimillä varustettuna: Sanansaattaja, Kaukomieli, Lemmitty, Muisto, Jalo, Kihla, Aallotar, Wailio, Kaukovalta, Tahto, Sadelma, Orpo ja Tunne Elämä. Tuo viimeinen käsitti henkilön molemmat etunimet. Muisto-niminen lapsi oli syntynyt aviottomana. Lieneekö äiti ajatellut, että tämä oli ainoa muisto isästä. Orpo puolestaan oli syntynyt hiukan isänsä kuoleman jälkeen. Suurin osa nimistä oli annettu toiseksi nimeksi, mutta on joukossa myös ensimmäisiä etunimiä.

Tämän kuvan olen julkaissut joskus ennenkin. Norjalainen almanakka vuodelta 1644 wikimediasta.


Erityisesti toisena nimenä oli suosittu hiukan latinalaisen kuuloisia nimiä. Oliko asialla pappi vai olivatko vanhemmat halunneet antaa lapselleen vähän hienomman nimen? Tällaisia nimiä olivat ainakin Donatus, Sakeus, Hilarius, Hygienus, Albinus, Paulinus, Justinus, Antipas, Nypatius ja Basilius. Myös Nikanor, Nikeforus ja Botolf vievät ajatukset ulkomaille, mutta sopivat kyllä suomalaisten suuhun, mitä nyt b- ja g-kirjaimet ovat voineet hiukan kokea muutoksia. Naisten nimistä kirjasin ylös Seliinan, Severiinan, Loviinan, Armiidan ja Eufemian. Olisiko niilläkin ulkomaiset vastineensa? Mutta lainaahan nimet yleensäkin ovat.

Anneli aikoo viettää tulevalla viikolla liikkuvaa elämää eikä kirjoittele blogitekstejä. Palaan tekstien pariin seuraavalla viikolla. Lämpimiä kesäpäiviä kaikille lukijoille!


perjantai 11. heinäkuuta 2014

Lupa tappaa?

Edellisessä tekstissä eksyin jälleen käsittelemään vuoden 1918 sotaa. Aihe on kiinnostanut jo pitkään, useistakin syistä. Ensinnäkin minun on ollut aina vaikea käsittää, mikä saa naapurit yhtäkkiä tappamaan toisiaan. Ihan konkreettisestikin. Toisekseen aihe tuntuu olevan aina ajankohtainen, jossain päin maapalloa on käynnissä samanlainen tragedia. Lisäksi sukuani on ollut mukana sodan molemmilla puolilla. Tällä kertaa katsoin hiukan tarkemmin Toijalan vankileiriä, josta en muista aiemmin kuulleeni mitään. Verkkolähteiden mukaan leiri ei ollut suuri, mutta ei ihan pienikään. Siellä oli noin 750 vankia (jotkut lähteet kertovat yli 500 vangista). Toiminnassa se oli toukokuulta elokuun alkuun, jolloin vangit siirrettiiin Tammisaareen.

Erikoiseksi leirin tekee teloitettujen suuri määrä. Kun suurilla vankileireillä, kuten Hämeenlinnassa, suurin osa kuolleista vangeista menetti henkensä jonkin sairauden takia, näytti valtaosa Toijalan vankileirillä kuolleista päätyneen ammutuiksi. Jopa suunnilleen samoihin aikoihin sodan vielä ollessa käynnissä avatussa Tampereen vankileirissä näyttää pahin tappaja olleen sairaus. Kulkutaudit niittivät satoa nälän heikentämien vankien keskuudessa. Suomen sotasurmat-tietokanta kertoo, että Akaassa (Toijala kuului Akaan kuntaan) kuoli sodan yhteydessä 169 henkilöä. Kun joukosta poimitaan pois murhatut valkoiset, muualla Akaassa kuolleet sekä leirillä muuten menehtyneet (13), jää jäljelle noin 120, jotka teloitettiin, valtaosa ilmeisesti toukokuussa.

Toijalasta ei löytynyt kuvaa vuodelta 1918. Tässä rautateiden vesitorni, joka saattoi olla jo silloin käytössä. Lähde: wikimedia

Yksi selitys teloitusintoon saatoi olla se, että Akaassa ja lähikunnissa tapahtui paljon punaisen puolen terroritekoja. Nähtävästi Toijalan punakaarti syyllistyi moniin niistä. Valtaosa leirillä surmansa saaneista näyttikin olevan lähialueen kunnista. Mukana oli myös muutamia satakuntalaisia ja joitakin kauempaa tulleita. Miten vangit Toijalaan päätyivät, jäi epäselväksi. Paikallishistoria varmaan tietäisi kertoa, oliko siellä taistelu, jossa vankeja saatiin vai siirrettiinkö heitä sinne esimerkiksi Tampereelta. Se olivatko teloitetut syyllisiä terroritekoihin onkin sitten toinen kysymys. Oikeutta kai käytiin toukokuussa 1918 kenttäoikeuksissa, joissa syytettyjen mahdollisuudet puolustautua olivat miltei olemattomat. Valtiorikosoikeudet aloittivat toimintansa vasta aivan kuun lopussa. Niihin syytetyllä oli sentään jotain mahdollisuuksia saada itselleen myönteisiäkin lausuntoja mukaan.

keskiviikko 9. heinäkuuta 2014

Yli 65-vuotiaita punakaartilaisia?

Olen varmasti kymmeniä kertoja etsinyt Suomen sotasurmat-tietokannasta kulloinkin tutkimaani henkilöä. Vasta nyt eksyin katsomaan, mitä muuta sivusto tarjoaa. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tarjolla on ainakin erilaisia nimiluetteloita. Päädyin katselemaan tarkemmin yli 65-vuotiaina kuolleiden listaa. Sinänsä yllättävän pitkä, 176 henkilöä. Harva heistä oli osallisena varsinaisissa taisteluissa. Mikä ei tietenkään poista mahdollisuutta osallistua rikolliseen toimintaan. Muitakin vaihtoehtoja kuitenkin jää.

Ensinnäkin huomiota kiinnitti mouhijärveläisten yliedustus listalla. Heitä oli kaikkiaan neljä kappaletta, vaikka kunnan asukasluku on tuskin ollut paljonkaan paria tuhatta suurempi tuohon aikaan. Heistä kaksi oli ammuttu Toijalan vankileirillä toukokuussa 1918. Vankileiri Toijalassa on itselleni ihan uusi tieto, josta pitää yrittää ottaa tarkempi selko. Yksi oli ammuttu kotinurkillaan Mouhijärvellä ja neljäs kuollut Lahden vankileirillä. Kaksi ei tiettävästi kuulunut punakaartiin, kahden muun kohdalla tästä ei ole varmaa tietoa. Nuorin oli 66-vuotias, kaksi vanhinta 70-vuotiaita. Kolme ammutuksi joutunutta lienee kohdannut kenttäaoikeuden tai muun pikatuomion.

Monet kuolivat Kalevankankaalla. Kappelirakennuksen kuva wikimediasta.


Mouhijärveläiset näyttivät ainakin jollakin tavalla liittyvän punaiseen osapuoleen. Voisi kuitenkin olettaa, että vanhimmat kuolleet olisivat olleet punaisten murhaamia valkoisia. Heitä onkin suurin osa vanhimmista surmansa saaneista, mutta on siellä myös punaiselle puolelle kuuluneita. Vanhin tietokantaan päätynyt on 1826 syntynyt (92-vuotias) palvelija Eeva Karoliina Parad, jonka kuolinsyy on jäänyt tuntemattomaksi. Jotenkin se kuitenkin lienee liittynyt sotatapahtumiin. Muutkin vanhimmat surmansa saaneet ovat lähinnä kuolleet onnettomuuksissa. 84-vuotiaan antrealaisen Maria Pullisen ovat kuitenkin punaiset murhanneet. 79-vuotias punaisten puolelle kuulunut Erik Stolt on kaatunut taistelussa.   

Toisen kerran nuorimmista kuolleista. Heidän nimilistansa tutkiminen tuntuu raskaammalta.

maanantai 7. heinäkuuta 2014

Kuolleeksi julistettuja

Satuin selaamaan Suomen Sukututkimusseuran Kuolleeksi Julistetut-tietokantaa. (Siinä on iso J, johtuneeko englanninkielisestä pohjasta).  En linkitä sitä tähän, koska se on jäsensivuilla. Löysinkin sieltä etsimäni ja katselin sitten vähän Tampereen kuolleeksi julistettuja. Tai ollakseni tarkka, sellaiseksi haettuja. En löytänyt (tosin en kovasti etsinytkään) tietoa siitä, kuinka kattava tietokanta on. Joka tapauksessa se lienee koottu Suomen Virallisessa Lehdessä olleista ilmoituksista, joissa asianomaista tai hänestä jotain tietäviä kehotettiin ilmoittamaan tietonsa oikeudelle.  Ilmoitus julkaistiin useamman (kolme?) kertaa, joten henkilö on myös tietokannassa useamman kerran. Tampereelta löysin kuolleeksi julistettuja 1910-luvulta 1950-luvulle. 

Kuolleeksi julistamisesta on verkossa paljon tietoa lakipykäliä myöten. Prosessin voivat käynnistää yksityiset ihmiset esimerkiksi perinnönjaon yhteydessä. Jossain vaiheessa väestörekisterinpitäjä rupesi hakemaan kuolleeksi julistamista sellaiselle kadonneelle, jolle ikää oli kertynyt 90 vuotta, nykyisin 100 vuotta.

Joukosta erottuivat ne, joiden kuolinpäivä tai ainakin kuolinvuosi oli tiedossa. Silmiin pisti iso joukko tamperelaisia, jotka olivat kuolleet 1922. En tiedä, mikä sellainen onnettomuus tuolloin olisi sattunut, jonka uhreja ei kaikkia olisi löydetty tai tunnistettu. Mukana oli tietysti myös 1918 kuolleita tai kadonneita. Kaikille heille ei ollut kuolinvuotta merkitty, ehkä ajatellen, että asianomainen olisi kuitenkin voinut päästä pakenemaan Venäjälle. Tietokannassa on vain muutamia, jotka olisivat voineet kadota viime sotien taisteluissa. Heitä on todennäköisesti alettu hakea kuolleiksi vasta myöhemmin. Myöskään Kuru-laivan haaksirikko 1929 ei vastoin odotuksiani erottunut tietokannan tiedoista.

Kaikilla ei ole hautakiveä tai edes hautaa tiedossa. Lähde: pixabay


Isolla osalla niistä, joita kuolleiksi haettiin, ei ollut kuolinvuotta merkitty eikä luultavasti tiedossakaan. Moni heistä oli syntynyt 1800-luvun loppuvuosina. Voi hyvin olettaa, että he olivat kadonneet Amerikan mantereelle tai Venäjälle muutettuaan. Siirtolaisia, jotka olivat kohdanneet määränpäänsä vieraalla maalla tai eivät olleet välittäneet pitää yhteyttä vanhaan kotimaahansa. En tiedä, miksi monien kuolleeksi julistamista oli haettu sodan aikana. He eivät enää olleet sen ikäisiä, että heitä olisi kaivattu rintamalle, mutta eivät vielä 90-vuotiaitakaan. Käytiinkö siinä vaiheessa väestötietoja jotenkin järjestelmällisesti läpi?

lauantai 5. heinäkuuta 2014

Sukulunastusoikeutta ja lainhuutoja

Korkeimman oikeuden tuomiotaltioissa törmäsin sanaan sukulunastusoikeus. Termi on itselleni outo, kuten aika monet muutkin maanomistamiseen liittyvät käsitteet. Jos niitä on koulun historian tunneilla käsitelty, olen ilmeisesti silllä kohtaa sulkenut korvani, vaikka historia olikin mieliaineitani. No lyhyesti kertoen juttu, jota lueskelin piti sisällään alaikäisen sisaren vaatimuksen saada ostaa itselleen tilan osa, jota veli oli myymässä suvun ulkopuoliselle. Kaikki oikeusasteet suostuivat vaatimukseen.

Asiasta kyllä löytyy tietoa netistä ihan lakitekstejä myöten. Ainakin Kaisa ja Juha ovat sivunneet sitä blogeissaan. Ymmärrän asian niin, että sukulunastusoikeuden avulla haluttiin estää perintömaan siirtyminen pois suvulta. Sukulaiset voivat halutessaan käyttää etuosto-oikeutta. En osaa sanoa, vaikuttiko taustalla myös halu torjua tilojen jakamista. Toki tiloja jaettiin esimerkiksi veljesten kesken. Käytännössä kai toimittiin niin, että sukulaisilla oli ensimmäisen lainhuudon yhteydessä tilaisuus ilmoittaa käyttävänsä sukulunastusoikeutta. Jos asiasta ei päästy sopuun, tuli heidän vaatia oikeuttaan käräjillä. Eri aikoina on ollut hiukan vaihtelua siinä, kuinka laajalle suvussa lunastusoikeus on ulotettu. 

Lähde: pixabay


Olen selannut eräitäkin lainhuudatusasiakirjoja tyytyväisenä siitä, että tällaisia lähteitä on sukututkijoilla käytössään. Kovin paljon en ole miettinyt, miksi tuollainen prosessi on syntynyt. Tarkemmin ajatellen lainhuudatuksen tarkoitus on ollut taata maakauppoihin moiteoikeus. Sukulunastusoikeuden lisäksi kysymys on voinut olla ainakin myyjän omistusoikeudesta myymäänsä maahan. Toisinaan on kauppoja tehty niin sukkelaan tahtiin, ettei kaikkia lainhuutoja ole ehditty hankkia. Oikeus onkin ensimmäisen lainhuudon antaessaan usein velvoittanut myyjän hankkimaan tarpeelliset asiakirjat omistusoikeutensa tueksi. Joskus on tarvittu myös lehtikuulutusta.

torstai 3. heinäkuuta 2014

Avioeroja

Avioero oli aiempina vuosina harvinaisuus. Mahdollista eroaminen kuitenkin oli aiemminkin, mutta siihen vaadittiin vahvat perusteet.  Avioliiton päättymiseen haettiin syyllistä. Vielä 1960-luvulla(?) taisi nopein tapa hankkia ero olla se, että toinen puolisoista myönsi syyllistyneensä aviorikokseen. Näin meneteltiin sovussa toisinaan siinäkin tapauksessa, ettei mitään syrjähyppyä ollut todellisuudessa tapahtunut.

Yhtenä päivänä löysin 1900-luvun alun rippikirjasta merkinnän keisarillisen senaatin myöntämästä avioerosta ja luvasta mennä uusiin naimisiin. Tämän johdosta oli tuomiokapituli antanut erokirjan. Merkintä on talon isännän kohdalla. Oletan, että juuri hän on hakenut eroa. Perustetta ei ole merkitty rippikirjaan. Ihmeellistä tapauksessa on se, että emäntä oli aiemin tullut sokeaksi. Jotenkin tuntuu julmalta, että hän joutui sokeana lähtemään talosta, jota oli emännöinyt parikymmentä vuotta. Hän näkyy muuttaneen entiselle kotipaikkakunnalleen. Pian taloon tuli uusi emäntä.

Aina ei sopu säily, vaikka häät olisivat komeatkin. Tässä perinnehäät Ahvenanmaan Jomalassa. Lähde: wikimedia


Jonkun verran oli 1900-luvun alkukymmeninä myös epävirallisia avioeroja. Tiedämme avioeron pohjalaiseen tapaan. Mutta on Satakunnassakin lähdetty toiselle paikkakunnalle. Hiljattain tuli vastaan kaksikin tapausta sodan jälkeisiltä vuosilta. Kummassakin pariskunnalla oli pienehkö tila. Vaimo jäi joksikin aikaa tilalle, mies lähti toiselle puolelle Suomea. Pian vaimokin hankki uuden asunnon ja toimeentulon itselleen. Sen verran sopua löytyi, että tila laitettiin yhdessä myyntiin. Tiettävästi eroa ei myöhemminkään haettu, joten uusia liittoja ei solmittu.

tiistai 1. heinäkuuta 2014

Vieläkin tuomiotaltioista - testamentin moittiminen

Taas oli vähän aikaa selata korkeimman oikeuden tuomiotaltioita. Sitä etsittyä ei nytkään löytynyt, mutta huomasin, että hakemistoissa oli suhteellisen monta testamentin moittimista. Nimi kertoo, että joku on ollut syystä tai toisesta tyytymätön tehtyyn testamenttiin. Useimmiten kai siksi, että koki itse kärsineensä vääryyttä. 

Katsoin jälleen satunnaisesti muutamia tapauksia läpi. Mies oli tehnyt testamentin vaimonsa ja kasvattityttärensä hyväksi. Vaimo väitti miehen tunnustaneen kasvattityttären omaksi lapsekseen. Testamenttia moitti miehen äiti, joka katsoi olevansa kuolleen lähin omainen. Kaikki oikeusasteet päätyivätkin siihen, että vaimon tuli luovuttaa omaisuus jaettavaksi äidin ja itsensä kesken. Kasvattitytärtä ei hyväksytty aviolapseksi, koska pelkän rippikirjamerkinnän ei katsottu riittävän todisteeksi. 

Aika usein moitteisiin sisältyi epäilys, ettei testamentin tekijä ollut enää täysissä sielun voimissa testamenttia allekirjoittaessaan. Mielenvikaisuutta tai vanhuudenhöperyyttä epäiltiin. Ratkaisut menivät kumpaankin suuntaan. Todennäköisesti ainakin alimmassa oikeusasteessa oli kuultu todistajia asianomaisen voinnista. Korkeimman oikeuden tuomiotaltioihin ei todistuksia oltu kuitenkaan kirjattu.

Alfred Nobelin testamenttia wikimediasta. Suomalaisissa oikeustapauksissa kyseessä olivat melko pienet omaisuudet.

Arvelen (mutta en tiedä), että perimisjärjestys on aikojen kuluessa hiukan muuttunut. Mielestäni nykyisin leski perii puolisonsa yksin, jos edesmenneellä puolisolla ei ole lapsia. Vasta toisenkin puolison kuoltua mukaan tulevat molempien vanhemmat, sisarukset ja näiden lapset. Noissa lukemissani 30-luvun tapauksissa nämä näyttivät perivän heti osuutensa. Ehkä se vaikutti haluun tehdä testamentteja ja myös moittia niitä.