Kaikki loppuu aikanaan

Nyt on tullut tämän blogin päättämisen aika. Pitkään olenkin näitä tekstejä kirjoitellut, muistaakseni lähes seitsemän vuotta. Alkuun julkaisutahti oli kiivaampi. Viime aikoina on menty teksti per viikko -vauhtia. Joskus asetin tavoitteeksi tuhat tekstiä. Tavoite ei toteudu. Minun pitäisi kirjoittaa vielä yli kaksi vuotta, jotta siihen pääsisisin. Ei ole mielekästä jatkaa vain tietyn lukumäärän takia.

Miksi lopetan? Motivaatio on heikentynyt niin, ettei kirjoittaminen ole enää kivaa. Ehkä aiheetkin ovat hiukan ehtyneet, mutta se ei ole suurin syy. Oma sukututkimukseni on hidastunut, koska kaiken nopeasti selville saatavan olen jo ajat sitten tutkinut ja ylöskirjannut. En myöskään odota, että vaatimattomat esivanhempani olisivat aivan päntiönään olleet käräjöimässä. Tai ainakaan missään mehukkaammissa jutuissa mukana. Sellaisesta en ole ainakaan tähän mennessä löytänyt mitään merkkejä.

Jätän tekstit ainakin toistaiseksi verkkoon. Ehkä joku voi löytää niistä jotain kiinnostavaa vielä muutaman vuoden ajan. Samalla haluan kiittää kaikkia teitä, jotka olette jaksaneet niitä lueskella ja/tai kommentoida. 

Kirjoittamista en lopeta, en myöskään sukututkimusta. Etenen omaa verkkaista tahtiani. Ehkä tulen vielä verkkoon sukusivujeni yhteydessä harvakseltaan ilmestyvien blogitekstien kautta. Se ei kuitenkaan tapahdu ihan heti. 

Anneli toivottaa kaikille lukijoilleen oikein hyvää ja rauhallista joulunaikaa sekä onnea tuleville vuosille.

Pieniä tapahtumia Ikaalisissa 1920

Olen edelleen selailemassa Ikaalinen-lehteä, nyt vuodelta 1920. Ihan ensimmäisenä kiinnitin huomiota ilmoitukseen, jossa Galerie Hörhammar Helsingistä ilmoitti ostavansa vanhoja ryijyjä. Jopa hyvään hintaan. Lukijoita kehotettiin lähettämään tiedot ryijyn väristä, kuvioista, iästä ja hinnasta. Myös pilaantuneet ja kuluneet ryijyt kelpasivat. Lisäksi haluttiin silkkishaaleja ja antiikkisia talonpoikaiskaluja (?). Mihin tarvittiin pilaantuneita ja kuluneita ryijyjä? Otettiinko niistä kenties malleja uusiin? 

Huopionkosken mylly- ja sahaosuuskunta ilmoitti huutokaupasta, jossa etsittiin tekijöitä Huopion ylisen kosken niskaan kallioon louhittavaksi (reittiä?) kanavan tulvavesien pääsyä varten. Tekstistä tuntuu puuttuvan sana, jonka tilalle laitoin tuon sulkeissa olevan. Ilmoitus oli suunnattu kivimiehille. Ehkäpä heille oli selvää, mitä piti louhia. Huopionkoskesta löytyy verkosta kuvia, tässä 50-luvulla otettu. Kuvien perusteella on vaikea sanoa, miten vaativa homma oli kyseessä. Tuskin ihan helppokaan, tuohon aikaan.  

Isoröyhiössä havaittiin hirven salakaato maaliskuussa. Metsänvartija löysi tapetun hirven lihat erään torpan läheltä lumen sisään haudattuina ja suolattuina sekä tiinun sisälle kätkettyinä. Torpan poika myönsi haudanneensa lihat. Ampujaa hän ei aikonut missään tapauksessa kertoa. Sanoi kuitenkin tällä olleen hyvän kiväärin. Hirven lihat olisivat varmaan olleet hyvä lisä torpan ruokatalouteen. Taisi kuitenkin hirvenmetsästys olla tarkkaan säänneltyä tuohon aikaan. Hirvikanta oli ilmeisesti paljon pienempi kuin nykyisin. Miten lienee metsänvartija lihojen jäljille päässyt? Löysikö metsästä jälkiä vai oliko joku kertonut?

Kreeta Vesilahdelta

Tämä ei tosiaan ole mikään sankaritarina, ihan vain tavallisesta naisihmisestä kertoilen. Törmäsin Aamulehdessä 1.1.1920 Kreeta Seppälän muistokirjoitukseen. Hän oli kuollessaan 85-vuotias ja oli lehden mukaan toiminut kiertokoulunopettajana kolmisenkymmentä vuotta. Kreeta ehti vain hädin tuskin itsenäiseen Suomeen. Kiertokoulunopettajat kuitenkin omalla työllään nostivat tavallisen kansan sivitystasoa ja siten valmistivat maata uuteen aikaan. Kreeta tuskin työskenteli enää maan itsenäistyttyä. Moni nuorempi kiertokoulunopettaja jatkoi 30-luvulle saakka pienten lasten opettajana. 

Mutta Kreetasta tarkemmin. Hän syntyi 1834 Vesilahden Köpin taloon, jonka isäntä hänen isänsä oli. Tästä tuli kuitenkin pian eläkeläinen ja entinen talollinen. Niinpä piti Kreetan aikuistuttuaan lähteä piiaksi. Sukunimi Seppälä lienee peräisin ajalta 1849 - 1884, jolloin Kreeta työskenteli Jokioisten kylän Seppälässä. 1884 hän muutti asumaan Jokioisten Rassalle ja sai tittelin kiertokoulunopettaja. 

Rippikirjat eivät tietenkään kerro, mikä sai Kreetan alkamaan opettajaksi. Ehkä piian ammatti kävi 50-vuotiaalle raskaaksi. Yhden kerran on pappi merkinnyt Kreetan olleen heikkonäköinen. Merkintä ei kuitenkaan toistu, joten se voi olla virhe. Tai sitten hän tarvitsi vain yksinkertaisesti silmälasit ja onnistui jostain sellaiset hankkimaan. 

Hänellä täytyi kuitenkin olla hyvä luku- ja kirjoitustaito sekä perustiedot opetettavista asioista. Lasten kanssa pärjäämisestä oli ainakin etua noin pitkällä uralla. Mitään merkintää koulutuksesta ei ole. Lieneekö sellaista seminaareissa vielä tuolloin edes ollut tarjolla? Ehkä joku aiemmin samassa työssä toiminut opasti hänet ammattiin. Jos muistokirjoituksen tieto 30 palveluvuodesta pitää paikkansa, olisi Kreeta lopetellut opettajan toimessaan joskus 1910-luvulla. Lainaan tähän loppuun muistokirjoitusta: "Hänellä oli harvinainen taito saada lapset voittamaan lukemisen ensi vaikeudet."

Sankareita?

Olen aina vierastanut sankari-sanaa. Nyt sitä on taas käytetty paljon, liittyen itsenäisyyden juhlavuoteen. Yritänpä siis selittää, mistä kaksijakoinen suhtautumiseni johtuu. 

Ymmärrän, että joku voi toimia poikkeuksellisessa tilantessa, kuten sodassa tai onnettomuudessa, muita rohkeammin ja neuvokkaammin. Tällainen voi toistua useammankin kerran. Häntä voi kutsua sankariksi siinä tilanteessa. Mutta tekeekö sellainen hänestä pysyvästi sankarin? Entä jos tällainen ihminen on sankaritekonsa jälkeen kohdellut muita ihmisiä, vaikka omaa perhettään, hirvittävän väärin? Eikö sankaria saa siitä arvostella? Kuinka paljon häntä pitää ymmärtää, koska hän on joskus menetellyt sankarillisesti? Tällaisia kysymyksiä nousi mieleen muutaman kirjaesittelyn kommenteista.

Sankaruuteen tuntuu usein liittyvän jonkinasteista fanatismia, joko sankarin omaa tai muiden. Se tuo menestystä, mutta tuottaa myös tuhoa. Urheilusankareiden surullisista kohtaloista uransa jälkeen olemme varmasti saaneet lukea iltapäivälehdistä ihan kyllästymiseen saakka. Kun ei tavallinen elämä menestyksen ja julkisuuden jälkeen enää maistukaan. Sankaritarinat ovat tarpeellisia. Nykyään niitä tarvitsee ja luo media, aiemmin ehkä enemmän vallanpitäjät. Ja tokihan me kaikki innostumme näistä kertomuksista. Vai jättääkö joku ne muka lukematta?

Itse tykkään enemmän niistä hiljaisista, joita ei sankareiksi sanota, mutta jotka nimityksen kyllä ansaitsisivat. Ehkä seuraavalla kerralla kerron jonkun sellaisen tarinan.

Ikaalinen 1914

Uusin projektini on Historialliseen sanomalehtiarkistoon digitoitujen paikallislehtien läpikäyminen. Ei tietenkään kaikkien, vaan ainoastaan itseäni kiinnostavilla alueilla ilmestyneiden. Pirkkalan Uutisista taisin joskus kirjoittaakin. Nyt olisi vuorossa Ikaalinen-lehti. Se alkoi ilmestyä vuoden 1913 lopussa. Verkossa on luettavissa vielä vuoden 1920 numerot. Siitä eteenpäin lehtiä löytyy vapaakappalekirjastojen päätteiltä. Viimeiset siellä taitavat olla vuodelta 1927. Otetaanpa käsittelyyn ensimmäinen 1914 ilmestynyt numero ja valikoima sen paikallisuutisista.

Ikaalisissa syntyi edellisvuonna 328 lasta, joista 17 avioliiton ulkopuolella. Kuolleita oli 157, poismuuttaneita 190 ja seurakuntaan muuttaneita 125. Väkiluku kasvoi 106 hengellä ollen vuoden lopussa 12 764 henkeä. Seurakunta käsitti ymmärtääkseni sekä kauppalan että maalaiskunnan lähes koko väestön. 

Amerikan matkaa varten otettiin 1913 Ikaalisten ja Jämijärven piirin nimismieheltä passi 234 miehelle ja 90 naiselle. Kotimaahan jäi 60 vaimoa ja 169 lasta. Nimismiespiiriin saattoi kuulua myös Parkano, mikä on otettava huomioon verrattaessa lukuja aiempiin. 

Ikaalisten yhteiskoulun kevätlukukausi alkoi 15.1.1914. Paikkakunnalla oli siis jo tuolloin mahdollisuus käydä oppikoulua. Sitä hyödynsivät myös naapurikuntien oppilaat. Kansakouluja oli ainakin kirkonkylässä, Tevaniemessä, Luhalahdessa, Riitialassa, Kovejärvellä, Vahojärvellä, Vatulassa, Vähäröyhiössä, Kilvakkalassa, Juhtimäessä, Kurjella, Uurasjärvellä ja Jyllillä. Kuntakokouksen päätöksistä käy ilmi, että Ikaalisissa oli myös kulkutautisairaala ja mielisairaala.

Viinan keittämisestä sai rangaistuksen yksi henkilö. Luvattomasta viinanmyynnistä tuomittiin yksi henkilö. Yksi syylliseksi todistettu vapautettiin armahduskirjan nojalla. Viimeksi mainittuun tapaukseen voisi olla mielenkinntoista perehtyä joskus tarkemmin. Ehkä asiasta on uutisoitu Tampereella ilmestyneissä lehdissä. 

Ei missään kirjoilla

Pari viikkoa sitten kirjoittelin vierasseurakuntalaisista haudatuista. Silloin unohtui mainita yksi syy toiseen seurakuntaan haudatuksi tulemiselle. Se on tietysti maantieteellinen läheisyys. Matka naapuriseurakunnan kirkolle voi olla huomattavasti lyhyempi kuin omalle. Joskus aiemmin olen tainnut aiheesta kirjoittaakin. Viimeksi olen tutkinut Viljakkalaan ja Parkanoon haudattuja muiden seurakuntien jäseniä. Kirjaan tällä kertaa heistä ihan yksittäisiä huomioita.

Viljakkalassa haudattiin kesällä 1917 eräs Arkangelin läänin Kemin kihlakunnan Pinojärven kirkonkylän talollinen. Hän oli syntynyt 1885 ja naimisissa. Enempää ei merkinnöistä selviä. Olisiko ollut kauppamatkalla vai asettunut kokonaan uudelle kotiseudulle?

Tuuloksen kunnan hoitolainen sairastui influenssaan ja kuoli tammikuussa 1924. Hänestä tiedettiin vain, että hän oli naimaton ja köyhä. Mitä hän teki Viljakkalassa? Parkanossa oli haudattu 1925 kankaanpääläinen kunnanhoidokki, mutta tämä oli asunut aiemmin Parkanossa.

Huhtikuussa 1929 kuoli kuukauden ikäinen romanilapsi keuhkokuumeeseen. Hänen äitinsä oli kotoisin Alajärveltä. Parkanosta löytyi kaksi siellä kuollutta romania. Toisen kohdalle pappi oli kirjannut, ettei asianomainen ollut kirjoilla missään, ei seurakunnassa eikä siviilirekisterissä. Mies oli 56-vuotias vuonna 1931. Tuolloin sellainen oli siis mahdollista.

30-luvulla Parkanossa kuoli muutamia Savosta kotoisin olleita rautatietyöläisiä ja heidän perheenjäseniään. Olikohan rata Poriin tuolloin rakenteilla?

Viljakkalassa näyttää olleen talvisodan jälkeen kirvulaisia. Kun jatkosota päättyi, paikkakunnalle tuli evakkoja Antreasta. Vielä 1947 on haudattuihin kirjattu eräs Inkerin pakolaisseurakuntaan kuulunut työmies. Tämä oli naimisissa. Saikohan vaimo jäädä Suomeen, jos siis oli inkeriläinen? Vastaavasti Parkanossa oli talvisodan jälkeen Hiitolasta tulleita, jatkosodan jälkeen taas ainakin kaukolalaisia. Eräs 41-vuotias inkeriläinen työmies kuoli siellä 1943.

Mihin ne kaikki mahtuvat?

Olen viime aikoina saanut muutamilta sukulaisilta lisää valokuvia, siis ihan oikeita paperisia kuvia. Entuudestaankin niitä oli huomattava määrä. Kuvat esittävät sukulaisia, naapureita, omia vaiheitani, lapsuusmaisemia ja ties mitä. Sanoin kuvat ottaessani, että skannaan ne itselleni ja muille talteen. Säilyttää en luvannut. Tällä hetkellä skannaus on meneillään ja kestää vielä jonkin aikaa. Mutta mitä sen jälkeen? Hävitänkö paperikuvat vai yritänkö keksiä niille jonkin säilytyspaikan? Jälkimmäinen on todella vaikeaa. Kuvat tuskin kiinnostavat mitään arkistoa tai museota, ne eivät ole erityisen harvinaisia. 

Olen siinä iässä, etten voi kuvitella isompaan asuntoon muuttamista. En rupea hankkimaan lisää tilaa valokuvien takia. Tällä hetkellä ne ovat vallanneet alueen, jota olisi tarvis käyttää muuhun. Toki yritän löytää paikan kaikkein vanhimmille alkuperäisille kuville. Joukossa on kuitenkin myös kopioita, 60-luvun värikuvia ja paljonkin myöhempiä otoksia. Värikuvat vaatisivat jo korjauksia. En tiedä, jaksanko sellaiseen ryhtyä. 

Entä jos teen niin kuin tällä hetkellä suunnittelen? Säilytän suurimman osan kuvista vain digitaalisina. Kuvaformaatti varmaan jossain vaiheessa muuttuu, vaikka jpg tuntuukin yllättävän pitkäikäiseltä. Ehkä jaksan vielä tulevaisuudessa siirtää kuvat seuraavaan tallennusmuotoon. Voin jakaa niitä kaikille vähänkin kiinnostuneille, jotta ne eivät jää vain minun tallenteisiini. On kuitenkin olemassa vaara, että ne jossain vaiheessa häviävät samoin kuin niin monet paperikuvat ovat hävinneet. Onko se suuri menetys joskus kolmen, neljän sukupolven päässä? Kyllä kai 1900-luvun loppupuoliskosta kuitenkin jää valtavasti kuvia.

Vierasseurakuntalaisia

Pari viikkoa sitten väitin, että muutamista Pirkanmaan seurakunnista puuttuisi SSHY:n digitoinneista haudattujen luetteloita vuosilta 1915 - 1935 (suunnilleen). Vedetäänpä takaisin. Ainakaan mainitsemistani ei puutu. Rajavuotta ei vain ole päivitetty hakemistoon. Samanlainen tilanne on myös Viljakkalassa. Muita en ole tullut nyt tarkistaneeksi, mutta otetaan sekin ohjelmaan. Ehkä siis jonkun ajan kuluttua lisätietoa aiheesta, 1918 kuolleiden kirjaamisesta luetteloihin.

Edellä mainitun huomion tein, kun katsoin Viljakkalaan haudattuja vierasseurakuntalaisia. Siellä kun on suvussa ollut liikettä Tampereen ja Ylöjärven suuntaan. Miksi vierasseurakuntalaiset haudatut kiinnostavat? Koska jotkut muualle muuttaneet tulivat haudatuiksi entiselle kotipaikkakunnalleen. Joukossa oli niin vanhempana Tampereelle siirtyneitä kuin nuorena työnhakuun lähteneitä. Myös jälkimmäisten lapsia haudattiin isovanhempiensa kotiseurakuntaan. Ennen kuolemaa ei välttämättä enää käyty työssä, silloin lapsuuskoti ehkä tarjosi viimeisen majapaikan.

Vuoden 1918 sotaan liittyvät kuolleet ovat oma lukunsa, mutta heistä joskus toisen kerran. Myöhemmät sodat näkyvät luetteloissa isona määränä vierasseurakuntalaisia haudattuja. He olivat peräisin luovutetun Karjalan alueen seurakunnista, jotka olivat olemassa vuoden 1949 loppuun saakka. Useimmat seurakuntien jäsenistä siirtyivät uuden asuinalueensa seurakuntaan jo vähän aikaisemmin. Varmaan myös Suomessa kuolleita inkeriläisiä löytyisi luetteloista, vaikka minun silmiini heitä ei nyt sattunutkaan.

Vierasseurakuntalaisiksi laskettiin myös omassa kunnassa asuneet siviilirekisteriin kuuluneet henkilöt. Heidät on haudattu kirkkomaalle ja hautaus on kirjattu näin. Muutamia ortodokseja (kreikkalaiskatolisia) löysin niin ikään luettelosta. Muita uskontokuntia ei pienessä seurakunnassa näkynyt.

Perukirjojen aukkoja

Olen useasti etsinyt tietoa perukirjoista. Hyviä tietolähteitä ovat olleet esimerkiksi naimattonien henkilöiden perukirjat, joissa on koko sisarussarjan tilanne selvitetty. Taisi olla niin, että perintäoikeus ulottui aiemmin serkkuihin saakka. Muistan yhden sukulaisen perukirjan, jossa sukua oli selvitetty todella laajasti. No, hiljattain olin taas perukirjojen kimpussa. Löysin muutamia ongelmakohtia.

Nokialta Tampereelle muuttaneen pariskunnan (joista toisen perukirjasta oli kyse) mukana oli virkatodistuksen mukaan seurannut neljä tytärtä ja yksi poika. Ihan hyvä muuten, mutta perukirjoituksessa oli läsnä myös toinen poika. Hän oli varmaan ollut aikuinen muuton tapahtuessa ja siksi jäänyt pois virkatodistuksesta. Muita virkatodistuksia ei ollut, mitään katkeamatonta ketjua kaikista perillisistä ei siis ollut saatavissa. Perukirjoituksen laatijan huolimattomuutta? Osa virkatodistuksista kadonnut raastuvanoikeuden pöytäkirjoista? 

Eräs sukulainen on kadonnut 30-luvulla, mahdollisesti Venäjälle. Avasin suurin odotuksin hänen 50-luvulla kuolleen naimattoman sisarensa perukirjan. Tältä kun jäi jotain perittävääkin. Kenties lähisuvulla oli jotain tietoa kadonneesta lampaasta, tai ainakin kuolleeksijulistamisen päivämäärä löytyisi. Ei mitään. Seurakunnan antama virkatodistus, jossa sanottiin, ettei veljen olinpaikka ole tiedossa. Se ilmeisesti riitti. Miten perintö jaettiin, ei perukirjasta selviä. Jätettiinkö kadonneen veljen osuus jonkun haltuun vai sivuutettiinko hänet? En tiedä. 

Ehkä minulla vain oli liian suuret odotukset. Ehkä ennen ei oltu niin tarkkoja perukirjojen suhteen. Tai ehkä virkatodistuksia oli vain yksi kappale eikä se tullut mukaan raastuvanoikeuteen toimitettuun kappaleeseen. Taas muistutus siitä, että lähteitä pitää olla useampia.

Hivutukseen ja ampumahaavoihin kuolleita

Toisinaan näkee esitettävän, etteivät seurakunnat halua 100 vuotta nuorempia kirkonkirjoja julkisuuteen, koska vuonna 1918 tehdyt merkinnät ovat mahdollisesti ikäviä. Itse en ole väitteeseen koskaan oikein uskonut, sillä hävinnyt puoli oli vahvoilla isoissa seurakunnissa, joissa papit tuskin edes tunsivat tai tiesivät kaikkia laumansa jäseniä. Nyt monet seurakunnat ovat onneksi linjanneet, että haudattujen luetteloissa riittää lain vaatima 50 vuoden salassapito. Niinpä SSHY:n jäsensivuille on alkanut ilmestyä tuoreempia luetteloita.

Jo aiemmin ovat Tampereen seurakunnat sallineet kuolleiden luetteloiden tutkimisen mikrofilmiltä tuohon 50 vuoden rajaan saakka. Valitettavasti en tullut sieltä tehneeksi muistiinpanoja vuoden 1918 osalta. Sellainen muistikuva kuitenkin on, että siellä on vain todettu jonkun kuolleen vankileirillä tai taisteluissa ilman ihmeempiä kommentteja. SSHY:n hiljattain digitoimista haudattujen luetteloista näyttää muutamien Pirkanmaan seurakuntien (Mouhijärvi, Hämeenkyrö, Karkku) osalta kyllä puuttuvan alkupää eli suunnilleen vuodet 1915 - 1920 (tai 1930). Parkanon seurakunnasta 1918 on mukana. Seuraavassa siitä muutamia havaintoja.

Valkoisella puolella taistelleita löysin haudattujen luettelosta kaikkiaan kahdeksan. He olivat kaikki kuolleet taisteluissa tai niissä saamiinsa haavoihin. Mainittuja paikkoja olivat Epilä (Tampereella), Kyröskoski (Hämeenkyrössä), Tampere ja Pälkäne. Punaisen puolen väkeä oli kaatunut erityisesti Tampereen taisteluissa.

Kaikkiaan hävinneen osapuolen kuolleita oli laskujeni mukaan 33. Yli puolet heistä oli kuollut vankeudessa. Muutama lienee teloitettu. Ainakin yhdestä pakoyrityksestä ja yhdestä kuolemantuomiosta on maininta. Kaiken kaikkiaan tekstit ovat hyvin asiallisia ja yksityiskohtaisia.  Yleensä on mainittu kuolinsyy, paikka sekä se, keneltä tieto kuolemasta on peräisin.

Tiedän, että laskelmani poikkeaa Sotasurmat- projektin vastaavasta. Sieltä löytyy 53 Parkanossa kirjoilla ollutta. Ero selittynee minun tekemieni laskuvirheiden lisäksi yhdellä räjähdysonnettomuudessa kuolleella, vankileiriltä vapautumisen jälkeen kuolleella ja vasta myöhemmin tietoon tulleilla kuolemantapauksilla. Kenties jotakin löytyisi vielä, jos haudattujen luetteloa selaisi eteenpäin. Nyt lopetin vuoden 1919 loppuun. Rippikirjojen merkinnät ovat sitten tietenkin oma lukunsa. Niitä pitää odottaa vielä ainakin ensi vuoteen.

Vanhan keittokirjan ohjeita

Viimeksi ihmettelin, mitä mahtoivatkaan olla peltileipä, ankkurimehu ja buurilaiskahvi. Otetaanpa selvää, miten niitä valmistetaan. Peltileipä on jonkinlainen makea vehnäleipä, pullaksi taitaisin sitä luonnehtia. Vehnäjauhojen, sokerin, munien, hiivan, voin ja maidon lisäksi siihen laitetaan manteliseosta: manteleita, fariinisokeria, sulatettua voita ja vehnäjauhoja. Seos levitetään taikinalevylle ja koko homma "kypsennetään heti hyvässä uuninlämmössä". Mahdollisesti nimi tulee uunipellistä, jolle noussut taikina levitetään. 

Ankkurimehu aukesi huonommin. Siinä nimittäin tarvitaan ankkuriksi nimitettyä laitetta. Riipimättömät mustat ja punaiset viinimarjat sekä vadelmat pannaan hanalla varustettuun ankkuriin. Kiehuvaa vettä päälle niin, että marjat peittyvät. Kansi kevyesti päälle ja ankkuria pidetään muutama päivä tavallisessa huoneenlämmössä. Sitten ankkurin kansi tarkasti kiinni ja astiaa säilytetään kellarissa kuudesta seitsemään viikkoa. Lopuksi mehu siivilöidään pumpulin läpi pulloihin. Mielessä kävi viinin valmistaminen, mutta ei kai tässä siitä kuitenkaan ole kyse.

Entä buurilaiskahvi? Pannukahvia, jonka valmistuksessa käytetään myös kahvinselvikettä (pieni pala). Mitä lienee ollut, itse en sellaista lapsuudesta muista, vaikka pannukahvia olen monet kerrat valmistanutkin. Suolaa kai jotkut laittoivat, mutta selvikettä... Kahvia keitetään viitisen minuuttia ja annetaan sen jälkeen selvitä. Lopuksi kahvin sekaan vispilöidään kiehumispisteeseen kuumennettu maito. Määrät ovat erikoiset, vettä kaksi kupillista, maitoa viisi kupillista. Todellista maitokahvia. Mikä siitä tekee buurilaista? Viittaako nimi buureihin? En tiedä, kertokaa te, jos tiedätte.

Vanha keittokirja

Hyllystäni löysin keittokirjan, jonka olen joskus sukulaiselta saanut lahjaksi. Kirja on nimeltään Kotiruoka. Sen ovat toimittaneet Edit Reinilä, Sofie Calonius ja Valma Krank. Minun kappaleeni kuuluu neljänteen painokseen ja on ilmestynyt 1913. Ensimmäinen painos tuli viisi vuotta aikaisemmin. Kirjan on saanut lahjaksi isoäitini muutama vuosi ennen naimisiinmenoaan. On kirjaa käytettykin, mutta ei se mikään irtolehtipainos ole. Tällä kertaa pikaisia silmäyksiä opukseen. Joskus toisen kerran voisin yrittää tarkempaa analyysiä ruokakulttuurin muutoksista 100 vuoden aikana.

Kirjan rakenne on aika perinteinen, joskus 80-luvulla ostamani noudattelee melko lailla samaa kaavaa: leivonnaiset, aamiais- ja voileipäruuat, liemiruuat (keitot), lisäruuat liemiin, eturuuat, kasvisruuat, kastikkeet, jälkiruuat, kakut, juomat, säilykkeet, päivällisehdotuksia jne. Makkaran valmistusta ei 80-luvulla enää käsitelty eikä muistaakseni heinälaatikossa keittämistäkään. Toki olen molemmista aiemminkin kuullut. Voin käyttö tuntui olevan sata vuotta sitten runsasta.

Makea leivonnainen nimeltä peltileipä on ainakin itselleni outo.  Kun selasin aakkosellista hakemistoa, vastaan tulivat ankkurimehu, avenavelli, buurilaiskahvi, hirvensarvet, Jenny Lindin keitto, kaljakeitto, kaurakeitto, kuoriaiset, langonkakku, lumivanukas, lumivuori, norjalainen kaviaari, piikkisikakakku, saagokeitto ja vehnäsmaito. Enpä ole tainnut noista kuulla, saati että olisin itse laittanut. Ehkäpä seuraavalla kerralla esittelen teille niistä muutaman.

Suoniemi 1913

Lehtien parissa tänäänkin. Tällä kertaa löysin 20.1.1913 ilmestyneestä Kansan Lehdestä nimimerkki (?) Riitaniityn Esan kirjoituksen otsikolla Siuro. Kyseessä on lähinnä mielipidekirjoitus, jonka kirjoittaja nojaa omaan muistiinsa. Mielenkiintoista kuitenkin tietää, miten 1913 koettiin maailman (tässä tapauksessa Siuron) muuttuneen parissakymmenessä vuodessa.

Siuro on taajama, joka nykyisin kuuluu Nokiaan. Aiemmin se oli Suoniemeä ja hiukan Pirkkalaakin. Rippikirjoihin ilmestyi jossain vaiheessa 1800-luvulla Siuro såg. Kylä syntyi kosken ympärille ja sai rautatien myötä aseman. Myös laivat kulkivat kylään ainakin Mouhijärveltä ja Hämeenkyröstä. Vanhoja kyliä olivat kartanoiden ympärille syntyneet Kulju ja Kauniainen.

Esan muistin mukaan 1890-luvun alussa kartanoilla oli suhteellisen hyvinvoivia torppareita, jotka saivat käyttää myös metsää hyväkseen. Uusiakin torppia syntyi ja työtä oli myös kartanoiden palkollisille. Kirkkoveneillä kuljettiin Kulovettä pitkin kirkkoon sunnuntaisin eikä suuren maailman murheista välitetty. Idylliä?

Kirjoitushetken tilanteen  Esa näki synkkänä. Kartanot olivat joutuneet tukkiherrojen huostaan. Torpparien asema oli muuttunut epävarmaksi, heitä häädettiin kotikonnuiltaan. Torppien vanhuksia myytiin huutokaupalla hoidettaviksi ja nuori väki siirtyi "palkkaorjiksi" sahoille ja teollisuuslaitoksiin. Palstatiloja oli syntynyt, mutta tilallisten aseman kirjoittaja koki heikoksi, koska maan hinta ja korot olivat korkealla. Kuljusta oli lähdetty myös Amerikkaan. Kirkot olivat tyhjillään ja kirkkoveneet lahonneet. Tervein osa työväestä oli mukana raittiusyhdistyksen, työväenyhdistyksen ja osuuskaupan toiminnassa. 

Se, että Kansan Lehden kirjoittaja kehui yhdistyksiä ja moitti palkkatyöväen asemaa, ei yllätä. Sen sijaan vanhojen hyvien aikojen nostalginen esiin tuominen tuntui oudolta.

Hedvig - sukua?

Satuin huomaamaan Aamulehden kuolinilmoituksen 10.7.1918. Hedvig Ahlgren, os. Kellosalmi,  oli kuollut Orivedellä 86 vuoden kolmen kuukauden ja yhden päivän ikäisenä. Kellosalmi-nimisiä kuului sukuuni Orivedellä. Olisiko Hedvig kenties esiserkku? Jos ovat laskeneet iän edes suurinpiirtein oikein, pitäisi kastettujen luettelon kertoa hänestä lisää.

Aivan oikein, 7.4.1832 syntyi Oriveden Suomasemassa tyttölapsi, joka sai nimekseen Hedvig. Hänen vanhempansa olivat Kellosalmen lampuoti Pietari Samulinpoika ja tämän vaimo Hedvig Juhontytär. Itse asiassa muistiinpanojeni mukaan Hedvig oli sukua sekä isänsä että äitinsä kautta. Siispä selvittämään rippikirjoista vastasyntyneen myöhempiä elämänvaiheita.

Siellähän Hedvig oli, Kellosalmessa muun perheen kanssa, kävi välillä Tampereella, mutta palasi sieltä kotiin. 1858 hän avioitui Koivuniemen Tanhuanpään pitäjänsuutari Herman Adolf Ahlgrenin kanssa. Lapsia syntyi ainakin neljä. Asuinpaikka vaihtui Pappilaan, ja siellä Hermannista tuli lopulta torppari. Hän kuoli 1884. Hedvig, jota nyt rippikirjassa sanottiin Hetaksi, asui leskenä torpassa. Lapset muuttivat yksi kerrallaan pois. Heta eli 1900 - 1909 tyttärensä perheessä Pappilassa. Todennäköisesti myös viimeiset vuotensa, joiden rippikirjoja ei vielä pääse katsomaan. Esiserkun elämää selvitetty.

Karttoja Turussa

Nyt varmaan luulette, että teen sukututkimusta sinne tänne pomppien. Ei se ihan niin ole, enempikin innostun kirjoittelemaan näitä tekstejä sivusilmällä tehdyistä huomioista. Tällä kertaa kartoista, jotka tulivat esiin, kun tein Vakassa Turun maakunta-arkistoon kohdistuneita hakuja. On muuten Vakassa vielä tuolla nimellä. Ymmärtääkseni näitä karttoja ei ole digitoitu. Ellei niitä sitten ole myös Helsingissä niin, että ne olisi kuvattu siellä. Seuraavassa muutama sana kartoista.

Niiden aikaväli on 1625 - 1964. Ne kuuluvat Turun ja Porin läänin kartat ja piirustukset -kokoelmaan ja käsittelevät tiestöä, isojakoa, järvien ja koskien perkausta, yksittäisten tilojen tiluksia, taajamien kaavoja, ja löytyypä muutama nuotta-apajakarttakin. Mukana on myös rakennuspiirustuksia. Minua kiinnostaa tietenkin eniten, mitä löytyy vanhan Satakunnan nykyisin Pirkanmaahan kuuluvista alueista. No, ainakin Ikaalista, Hämeenkyröä, Mouhijärveä, Ylöjärveä, Nokiaa ja jopa Tamperetta. 

Joskus, kun aika riittää, voisin pyytää nähtäväksi vaikka Ikaalisten kauppalan kartan vuodelta 1858. Juuri tuohon aikaan siellä ei tainnut asua sukua, hieman myöhemmin kyllä. Kauppalan kartta löytyy myös vuodelta 1908, mikä sopisi itse asiassa paremmin. Myös Suomen postikartta 1911 voisi kiinnostaa, jos se on tarpeeksi yksityiskohtainen. Tampereen kehitystä voisi seurailla karttojen avulla. Ylipäätään jos tutkii entisen Turun ja Porin läänin alueita, voi kartoista löytyä mielenkiintoista lisätietoa. Tai vaihtoehtoisesti kuvitusta sukujulkaisuun.

Eräs vuosiluku ja esivanhempien ketjuja

Kun ajelin tässä yhtenä päivänä kaupungilla, kiinnitin huomiota kauniiseen kerrostaloon. Sen seinään oli maalattu vuosiluku 1922. Tämä sai ajatukseni liikkeelle, vaikka minulla ei ole tuohon taloon minkäänlaista yhteyttä. Mitä omassa suvussani tapahtui 1922? Isovanhempani saivat kolmannen lapsensa. Toinen isoäitini muutti Tampereelle. Siinäpä ne taisivat ollakin, jos pysytään suorissa esivanhemmissa. Vanhempani eivät olleet vielä syntyneet.

Kuinka paljon sukulaisia oli tuolloin elossa? Varmaan enemmän kuin nykyisin, sillä lapsiluvut olivat suuria. Ongelmana kysymyksessä on sukulaisuuden määrittely. Parempi kysymys voisi olla, kuinka pitkiä elossa olevien esivanhempien ketjuja tuolta ajalta löytyy. Minun kohdallani ketjut ovat kolmen sukupolven mittaisia. Vaikka siirtäisin vuosilukua niin, että vanhempani tulevat mukaan, ei tulos siitä muutu. Samanaikaisesti on ollut elossa vain kolme sukupolvea. Jos laajennan tarkastelua serkkuihin, pääsen neljään.

Olen toki nähnyt valokuvia, joissa on ollut neljä tai viisi sukupolvea samassa kuvassa. Se edellyttää yleensä, että nuorin heistä on vasta pieni lapsi. Lisäksi jälkeläisiä on useammassa polvessa pitänyt tehdä melko nuorena. Ja tietysti vanhimman on pitänyt elää aika iäkkääksi. Omalla kohdallani asia kaatuu siihen, että vanhempani olivat sisarussarjansa nuorimmasta päästä. Eivätkä isovanhempani aikanaan kiirehtineet naimisiin ja lasten tekoon.

Entä jos laskisin, kuinka monta esivanhempaa on ollut ylipäätään elossa sadan vuoden sisällä? Pääsin välille 11 - 17. Haarukka on iso, koska joukossa on yksi aviottomana syntynyt, jonka isästä ei ole mitään tietoa. Kaikki ovat jo manan majoille menneitä. Katoavaisia olemme.

Kuolleiden luettelot täydentyneet

Seuraava liittyy SSHY:n jäsensivuihin eikä mahdollisesti kiinnosta ei-jäseniä. Ehkä kuitenkin jäsenyyttä harkitsevat voivat lukaista tekstin läpi. Kun sukuani on asustellut ympäri Pirkanmaata, olen seurannut kirkonkirjojen digitoinnin etenemistä erityisesti siellä. 1900-luvun osalta tietoja löytyy enemmän SSHY:n jäsensivuilta kuin kaikille avoimilta arkistolaitoksen sivuilta. Nyt seurakunnat näyttävät luopuneen 100 vuoden säännöstä kuolleiden luetteloiden osalta. Monessa seurakunnassa on siirrytty lain edellyttämään(?) 50 vuoden rajaan. On siis mahdollista löytää sukulaisen tarkka kuolinaika aina vuoteen 1967 saakka. Edellyttäen että vapaaehtoiset digitoijat ovat olleet liikkeellä. 

Pirkanmaan tilanteesta. Uutta (vuoden 1917 jälkeistä) on tullut ainakin seuraaviin seurakuntiin: Huittinen (kuolleet 1917 - 1965), Hämeenkyrö (kuolleet 1937 - 1967, vierasseurakuntalaiset kuolleet 1942 - 1967), Karkku (kuolleet 1935 - 1967), Karvia (kuolleet 1917 - 1957), Kiikka (kuolleet 1917 - 1966, vierasseurakuntalaiset kuolleet 1917 - 1967), Kuru (kuolleet 1940 - 1967), Mouhijärvi (kuolleet 1933 - 1966, vierasseurakuntalaiset kuolleet 1917 - 1966), Suodenniemi (kuolleet 1946 - 1966, vierasseurakuntalaiset kuolleet 1917 - 1965), Urjala (kuolleet 1917 -1920) ja Ylöjärvi (kuolleet 1951 - 1967, vierasseurakuntalaiset kuolleet 1960 - 1962). Nuo kuolleet vierasseurakuntalaiset kannattaa tarkistaa. Sieltä voi löytyä joku muualle muuttanut, mutta kotipaikkakunnalleen haudattu.  

Kuolinsyyt on ensin merkitty tekstinä. Vähitellen ne muuttuvat numeroiksi. Ehkä koodit jostakin verkosta löytyvät, itse en jaksanut etsiä. Jonkun lähisukulaisen kohdalla asia voisi kiinnostaakin, mutta sellaisia ei tällä kertaa tullut vastaan. Muille riittää kuolinaika.

Lopuksi pieni toivomus. Kun muutamissa seurakunnissa on digitoitu jotakin aineistoa yli tuon sadan vuoden rajan, on säännöstä kuitenkin pidetty kiinni niin, että julkaisuhetkellä alle sata vuotta vanha tieto on linkitetty salauksesta kertovaan kuvaan. Näin on esimerkiksi Ikaalisten muuttaneiden luettelon kohdalla, joka on ilmeisesti 1915 digitoitu vuoteen 1931 asti. Olisi hienoa, jos joku ehtisi laittaa vuosien 1916 ja 1917 linkit nyt oikeisiin kuviin. On mahdollista, että yllä olevassa luettelossakin on jokin vastaava tapaus, ihan kaikkia linkkejä en nimittäin avannut.

Uudelleen Helenankadulla

Kiitos Esko K-niemelle ystävällisestä kommentista taannoiseen tekstiini. Se palautti mieleeni hyvät aikomukseni hankkia kuvia Armonkalliosta 100 vuotta sitten. Olenko edennyt asiassa? Hyvin vähän. Jossain vaiheessa kaivoin esille sähköpostiosoitteen, josta Tampere-seuran kuvista voisi kysellä. Yhteydenotto on jäänyt, ihan omaa saamattomuuttani. Kun vanhojen sanomalehtien digitointi on edennyt kirjoitukseni jälkeen, päätin nyt katsoa, onko Helenankadusta jotain vuosien 1911 - 1920 lehdissä. Tyydyin Tampereella ilmestyneisiin lehtiin, Helenankatuja kun lienee useammassa kaupungissa. 

Varsinaisiin uutisiin katu oli päässyt vain kaksi kertaa. Tuossa Helenankatu 2:n saunassa tapahtui varkaus kesäkuussa 1915. Jutussa ei mainita mitään varastetusta tavarasta eikä varkauden uhriksi joutuneesta. Toinen uutinen käsitteli vesijohtoverkon laajentamista Armonkallion alueella. Vesijohtoa suurennettiin osalla katua 50 mm:stä 100 mm:iin. Lisäksi sitä jatkettiin kadun lounaispäässä 50 mm:n paksuisena. Ajan tapahtumiin liittyy myös vuosina 1917 ja 1918 toistunut ilmoitus maidon jakelusta useissa osoitteissa, mm. Helenankatu 10:ssä. Jakelu tapahtui tietenkin korttia vastaan. Mitä lienee tuossa talossa ollut, mahdollisesti kauppa?

Muuten Helenankatu tuli esille vain ilmoituksissa. Asuntoja oli vuokrattavana, tavaroita oli kadotettu ja löydetty, kaikenlaista oli myytävänä, huutokauppojakin pidettiin ja erilaiset ammatiharjoittajat mainostivat palvelujaan. Tein pienen luettelon näissä ilmoituksissa esiintyvistä nimistä. Helenankadulla vaikuttivat ainakin Heikki Helin, A. Helin, O. Rantanen, E. Rantanen, M. Henriksson, Svanholm, H. Kenkkilä, A. E. Päivinen, Lindberg, Lahti, J. Hakala, Sundell ja A. Lehtinen. Monesta ilmoituksesta puuttuivat nimet kokonaan.

Aamulehdestä 100 vuotta sitten, osa 2/2

Näin heinäkuun viimeisenä päivänä jatkan sata vuotta sitten ilmestyneen Aamulehden paikallisuutisten tarkastelua. Muistin virkistämiseksi, kyse on 3.7.1917 julkaistusta lehdestä.

Etusivulla oli kuusi kuolinilmoitusta. Yhden vainajan ikä ei käy selville. Nuorin muista oli 18-vuotias, vanhin oli ehtinyt täyttää 70. Muuten poisnukkuneet olivat keski-ikäisiä. Kahden kuolinsyy käy ilmi teksteistä, toinen kuoli umpisuolentulehdukseen, toinen ankaran keuhkotaudin murtamana. Kolmas kärsi ennen kuolemaansa ankaria tuskia ja neljäs koki äkkikuoleman. 

Kuolinilmoituksen mukaan äkkikuoleman kokenut hammaslääkäri Rauvola oli muistokirjoituksen perusteella kuollut sydänkohtaukseen. Hän olisi kuun lopussa täyttänyt 43 vuotta. Hänellä oli vaimo ja neljä lasta. Jäin pohtimaan, miten tuohon aikaan hampaita hoidettiin. Poistaa niitä tietenkin osattiin, mutta varmaan paikatakin.

Tampereella oli ollut auki palomestarin virka. Hakijoita virkaan oli kahdeksan, aina Turkua ja Viipuria myöten. Palotoimisto asetti ensimmäiselle ehdokassijalle vt. palomestari Urho Aaltosen Tampereelta. Vaalin suoritti kaupunginvaltuusto ilmeisesti juuri lehden ilmestymispäivänä.

Jatketaanpa vielä valinnoista. Huittisten kappalaiseksi valittiin Mouhijärven kappalainen E. J. Hakala, joka sai 3002 ääntä. Kahden muun ehdolla olleen äänimäärät olivat 25 ja 156. Ylivoimainen voitto siis. Muistaakseni kirkollisissa vaaleissa ei vielä tuolloin tunnettu yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta.

Tampereen Osmonmäessä oli tapahtunut varkaus. Erään tehtaantytön asunnon piirongin laatikosta oli hänen työssä ollessaan viety 125 markkaa rahaa. Vorot olivat lisäksi rikkoneet piirongin. Mokomat!

Ida tuomiolla

Kerrotaan heti aluksi myönteiset seikat. Ida Sofia, 1898 syntynyt torpparintytär Pirkkalasta, sai valtiorikosoikeudelta kolmen vuoden kuritushuonetuomion avunannosta valtiopetokseen. Onneksi tuomion täytäntöönpanoa lykättiin viidellä vuodella, jonka jälkeen tuomio raukesi ellei hän syyllistynyt koeaikana mihinkään rikolliseen. Nykyisin kai sanoisimme, että tuomio annettiin ehdollisena. Päätös julistettiin elokuun 14. päivä 1918. Ida oli kuitenkin passitettu töihin Pirkkalaan jo 3.7. Vankileiriltä pois pääseminen lisäsi mahdollisuuksia selviytyä hengissä.

Mitä Idalle oli sodassa tapahtunut? Hän oli ollut palvelijana Tampereen Kortelahden kadulla asuneessa monttöörin perheessä. Huhtikuun ensimmäisenä tai toisena päivänä hän oli mennyt naiskaartiin ja suoritti vahtipalvelusta Pohjoismaiden Pankin ovella. Kivääriä hän ehti kantaa kolme päivää ennen kuin pakeni ammuskelua kaartin talolle, jonne jätti kiväärinsä. Hän ei selvästikään kuulunut tarinoiden hurjasti taistelleisiin naiskaartilaisiin. Kaartiin liittymisen syyksi hän kertoi, ettei häntä enää tarvittu palveluspaikassa. Emäntä kuitenkin ilmoitti työtodistuksessa hänen lähteneen työpaikastaan omasta pyynnöstään. Ida kyllä mainitseekin toisten sanoneen kaartissa olleen hauskaa. Muiden mukanako siis punakaartiin vielä muutama päivä ennen Tampereen antautumista?

Suurin uhka Idalle oli, että hänen vahtipalveluksensa katsottaisiin osallistumiseksi ryöstöön. Hänellä oli kuitenkin merkittävä puoltaja. Hänen entinen kansakoulunopettajansa ja Etelä-Pirkkalan suojeluskunnan esikunnan jäsen pyysi toukokuun seitsemäntenä päivänä kirjoittamassaan kirjeessä Idan vapauttamista perustellen sitä myös tämän sairaan isän avuntarpeella. Suojeluskunnan esikunta oli kokouksessaan huhtikuussa todennut Idan olleen etevä, ahkera ja siivo. Hän oli käynyt kansakoulun ja jonkun verran tyttökoulua. Ilmeisesti lausunnoilla oli vaikutusta eikä Idan hallusta varmaankaan löytynyt pankin omaisuutta.  Niinpä Idan viiden päivän punakaartilaisuus katsottiin nuoren ihmisen hairahdukseksi.