Miksi papit tekivät huomautuksiaan?

Olen viime päivinä tutkinut vuosien 1902 - 1911 rippikirjoja. Niitä on joistakin seurakunnista ilmestynyt SSHY:n jäsensivuille. Kyse on siis 1900-luvun merkinnöistä. Edelleen kirjoista on luettavissa, kuka oli mielenvikainen, kuka tylsämielinen, kuka kaatuvainen (!) ja kuka kärsi kuulo- tai näkövammasta. Myös rikkomuksiin ja rikoksiin syyllistyneet oli merkitty, tosin enää vain viittauksella rikosten kirjan sivuille.

Vaikka olen melko kauan rippikirjoja tutkinut, vasta nyt heräsin miettimään, miksi noita merkintöjä oikein tehtiin. Aiemmin - koska lähes kaikki on menneillä vuosisadoilla pyörinyt kirkon kautta - olen ajatellut niitä ehkä tarvitun köyhäinhoitoa varten. Mutta se ei enää ole voinut olla syynä 1900-luvulla. Kunta huolehti köyhistä ja sairaista, kunnalliskotikin oli jo perustettu hoitoa tarvitseville. Osan vamma saattoi estää avioitumisen, osalla ehkä muualle muuton, mutta kaikkien kohdalla niin ei ollut.

Luulen, että rippikirjat toimivat jollakin tavalla pohjana henkikirjoille tai ainakin olivat käytettävissä niitä tehtäessä. Juuri samat huomautukset toistuvat nimittäin henkikirjoissa ainakin vielä 1920-luvulla. Alussa mainitut vammat luultavasti vapauttivat henkirahan maksamisesta. Silloin oli järkevää kirjata ne muistiin. Tätä teoriaa en ole kuitenkaan pystynyt mistään vahvistamaan. 

Papit eivät tehneet merkintöjään tulevia polvia tai sukututkijoita varten. Meihin ne kuitenkin vaikuttavat, koska tätä arkaluonteisten asioiden kirjaamista käytetään perusteena sille, ettei 100 vuotta nuorempia kirkonkirjoja pääse enää itse tutkimaan. Samantyyppisiä arkoja asioita ovat aviottomat lapset (vaikka tänä päivänä syntyvistä lapsista yhä useampi syntyy avioliiton ulkopuolella) ja mahdollisesti vuonna 1918 tehdyt kirjaukset.

Toisinaan toivon, että papit olisivat jättäneet huomautukset kirjaamatta. Olisipahan vähemmän syitä tutkimuksen estämiselle.

Ravintolavaunussa

Muistan, kun nuorena ensimmäisiä kertoja matkustin junalla. Junassa oli siihen aikaan ravintolavaunu, joka oli jaettu kahteen osastoon. Toinen oli kahvilan puoli, "karvalakkipuoli" ja toinen varsinainen ravintolaosasto valkoisine pöytäliinoineen ja tarjoilijoineen. Ravintolaosasto oli tarkoitettu ruokailijoille, sinne ei muuten sopinut mennä. Siellä tarjoiltiin myös alkoholijuomia. Hinnat olivat korkeat, niihin ei opiskelijan budjetti riittänyt. Siinä vaiheessa, kun rahaa olisi ollut ruokailla tuollaisessakin ympäristössä, alkoivat ravintolaosastot junista hävitä.  Jonkun kerran söin ravintolavaunussa, siis sellaisessa oikeassa, eikä ruoka tainnut olla hassumpaa.

Nykyisistä ravintolavaunuista puuttuu tällainen glamour. Kaikki voivat tasapuolisesti ostaa samasta paikasta kalliita ja melko mauttomia ruoka-annoksia ja syödä ne muovipöydissä istuen, jos onnistuvat paikan löytämään. Kaljakin virtaa kaikille, joilla ikä riittää. Kehitys kehittyy ja tehokkuus kasvaa.

Aiheen tähän tekstiin sain taas kerran vanhasta sanomalehdestä. Aamulehdessä 13.7.1911 kerrottiin, että eräs saksalainen yritys aikoi esitellä rautatiehallitukselle ravintolavaunun piirustukset. Rautatiehallituksella kerrottiin tosin olevan omatkin piirustukset, jotka mahdollistaisivat vaunujen valmistamisen Suomessa. Tarkoitus oli, että rautatiehallitus vuokraisi saksalaiselle toiminimelle kolme ravintolavaunua, jotka pikajuniin liitettyinä kulkisivat linjalla Pietari - Toijala - Turku. Olisipa mielenkiintoista tietää, alkoivatko ravintolavaunut kulkea tuolloin. Varmaan sen näin VR:n juhlavuonna jostakin saisi selville.

Keittokirjatkin muuttuneet

Lehteilin erilaisia huusholliin kertyneitä keittokirjoja. Oikein vanhoja minulla ei ole. En tiedä, mihin äidin ja mummun kirjat ovat joutuneet. Ehkä ne kuluivat käytössä niin puhki, ettei niitä enää kannattanut säilyttää. Toisaalta en muista heidän juuri ruokaohjeita mistään etsineen, perusruuat syntyivät ihan muistin varassa. Parempiin leipomuksiin katseltiin reseptiä.

Yhden kannettoman ohjevihkosen sentään otin kotoa talteen. Se on vuodelta 1926. Vihkosessa on lähinnä leivontaohjeita. Leivotaan kaakkuja (muistan sanan lapsuudesta), vehnästä, rinkeleitä ja giffeleitä. Korppujen teko-ohjekin löytyy. Tekeeköhän kukaan niitä enää kotona? Lapsuudesta nekin muistan, hyviä olivat. Vihkosessa on muutamia komeita värikuvia, joista tässä malliksi yksi. Tekijänoikeuksista en tiedä, mutta poistan kuvan heti, kun joku todistaa sellaiset omistavansa.

Kun lähdin maailmalle, otin mukaan vanhan keskikouluaikaisen kotitalouden oppikirjani. Niin on tainnut moni muukin tehdä. Opiskeluaikana sitä käytinkin, kun ei ollut varaa ostaa hienompaa keittokirjaa. Melko resuun kuntoon on Väänäsen-Sorrin kirja päätynyt. On siis täyttänyt tehtävänsä. Mutta siitä ruokaohjeiden muuttumisesta. Makkarakuppeja ja munakokkelia ei ole tullut laitetuksi, vasikankylkeä ja naudan etuselkääkin voisi joutua tovin etsimään marketista. Ainekset ovat nykyisin niin valmiita, että ne voi suurin piirtein suoraan laittaa pakkauksesta pannulle. Mausteitakaan ei tarvita, jos tykkää kaupan valmiista mausteseoksista. 

Ainakin itselläni tulee nykyisin ruokaohjeita etsittyä verkosta. Niitähän on blogeissa ja valmistajien ja kauppojen sivuilla suuret määrät. Sitten vain ohje suurin piirtein muistiin ja omasta päästä loput. Perinne siis jatkuu. Vain leipomuksiin (olen kovin laiska leipoja) katson tarkan ohjeen joko kirjasta tai tulosteesta.

Kotitalouden oppikirja antaa muuten paljon edelleen päteviä ohjeita: "Ensimmäiset tulot voivat huveta aivan turhiin ja tarpeettomiin mielitekoihin. Tämän estämiseksi olisi tehtävä tulojen käytön arvio. Kun saadaan ensimmäinen toimipaikka, tiedetään tarkoin kuukausitulot. Menoarviossa ne on järkevästi jaettava eri menokohteiden kesken..." Tätä seuraa vielä malliesimerkki, jossa tuloista noin 10 % laitetaan säästöön. Maksuhäiriömerkintöjä tulisi vähemmän, jos useampi nuori laskisi tarkkaan, mihin tulot riittävät.

Jostain syystä kaikki kirjan kuvituksessa taloustöitä tekevät ovat naisia. Ehkä niin oli vielä 60-luvulla.

Pyörremyrskyä ja muita kauheuksia 1911

Joskus, kun lukee vanhoja lehtiä, tulee tunne, ettei maailma ole sittenkään niin kauheasti muuttunut 100 vuodessa. Tänään tutkin Aamulehteä, joka ilmestyi 8.7.1911, ja tuo tunne tuli muutaman jutun kohdalla. Tosin nykypäivänä vastaavat jutut olisi vedetty isommalla otsikolla, kenties etusivulle. Sata vuotta sitten ne  päätyivät sisäsivuille.

Pyörremyrsky oli runnellut Peräseinäjoen Kihniön kylää. Se oli vienyt mennessään joidenkin talojen ja torppien rakennusten kattoja. Olipa rakennusten hirsiäkin irronnut tuulen voimasta. Metsää tietysti kaatui. Yhden lehmän ja yhden hevosen myrsky oli viskannut nurin. Jutun lopussa kerrottiin vielä, että viitisenkymmentä vuotta aikaisemmin oli samassa kylässä tuulispää lennättänyt riihen oven ja katon useiden kilometrien päähän. Silloin oli syyksi epäilty noituutta. Myrskyt ja trombit eivät siis näytä olevan mikään uusi ilmiö. Se kuuluisa miesmuisti vain on niin lyhyt.

Samaisesta Peräseinäjoen pitäjästä oli toinenkin uutinen. Se koski erään torpparin pahoinpitelyä, voisi melkein sanoa kiduttamista. Jätän tarkemmat yksityiskohdat pois, koska ne eivät olleet kovin mieltäylentävää luettavaa. Syylliseksi epäiltiin torpparin vävyä ja muutakin kotiväkeä. Julmuuksia tehtiin siis aiemminkin. 

Sitten siirrytään Mouhijärvelle. Nimimerkki Kannon lähettämä "Kirje Mouhijärveltä" kertoi marjojen satonäkymistä. Karviaismarjoja vaivasi home jo kolmatta vuotta peräkkäin. Torjuntakeinoa ei ollut, toivottiin vain, että home seuraavana vuonna hellittäisi. Omenoiden ja viinimarjojen sadosta toivottiin parempaa, vaikka kylmä oli niiden kukkimisaikaan vaivannut. Metsämarjojen kukat oli halla vienyt. Suomuuraimen (hillan, lakan), mansikoiden ja mustikoiden määrän odotettiin jäävän vähäiseksi. Puolukasta toivottiin vähän parempaa satoa. Minusta oli mielenkiintoista lukea, että 100 vuotta sitten viljeltiin puutarhamarjoja jo ilmeisesti aika yleisesti, koska niistä kirjoitettiin lehteen. Soita oli vielä Mouhijärvellä sen verran, että hillasadosta kannatti puhua.

Blogiviidakossa

Blogit ovat minulle suhteellisen uusi tuttavuus. Omaa olen nyt pitänyt reilun vuoden, ja toistaiseksi sanottavaa on riittänyt niin, ettei aiheita ole pahemmin tarvinnut ruveta etsiskelemään. Niitä nousee omasta vaatimattomasta sukututkimuksestani ja elämästä noin yleensäkin. Kovin paljon en ole pohtinut kirjoittamistani lukijoiden kannalta. Ne lukekoot, joita aihe sattuu kiinnostamaan. 

En myöskään ole kovin ahkera muiden blogikirjoitusten lukija. Säännöllisesti seuraan niitä, jotka noissa linkeissäkin näkyvät. Muita satunnaisemmin, lähinnä sukututkimusaiheisia. Hakuja tehdessä saa nykyään melkoisen määrän linkkejä blogikirjoituksiin. Niitäkin avaan muutaman, jos ne vaikuttavat kiinnostavilta. Ehkä menetän jotain, kun en aktiivisemmin seuraa muiden kirjoittelua. Toisaalta kaikkea ei voi saada, kaikkeen ei aika riitä, on tehtävä valintoja.

Blogikirjoituksista niinkuin muistakin teksteistä etsin oikeastaan kahta asiaa: uusia näkökulmia ja hyviä tarinoita. Omasta suvusta kirjoittaminen kiinnostavasti on vaikeaa. Sukuun kuulumatonta eivät tarkat päivämäärät ja lähdeviitteet kauheasti kiehdo, mutta jutun pitää olla hyvä. Jos taas huomaa löytäneensä toisen tekstistä omia esivanhempiaan, on ainakin lähdeviitteillä arvonsa. Joskus pääsee toteamaan, ettei ole koskaan tullut ajatelleeksi jotain historiallista tapahtumaa tai aikakautta samasta näkökulmasta kuin kirjoittaja. Tietysti myös lähdevinkkejä tulee joskus vastaan. Verkko on nykyisin täynnä monenmoista hyödyllistä, josta parhaiten saa tietoa - niin, mistäpä muualta kuin verkosta.

Elämyksellisyys on taitolaji

Olen sattuneesta syystä käynyt useammassa näyttelyssä lyhyen ajan sisällä. Osa on mielestäni ollut varsin onnistuneita. Huonompiakin kokemuksia on ollut. Jos näyttelyä esittelevällä verkkosivulla on "liian" komea kuva, voi pettyä, kun näyttely muodostuukin vain joistakin teksteistä ja kuvista, jotka on kiinnitetty telineisiin, ständeihin, mikä niiden suomenkielinen nimitys lieneekin.

Sitten on niitä, joissa on pyritty elämyksellisyyteen. On liikkuvaa kuvaa, ääntä, ajan tyyliin pukeutuneita oppaita, draamaa ja ties mitä. Taisin yhdessä tekstissä aiemmin kommentoidakin, että vain hajut puuttuivat keskiaikaa kuvaavasta näyttelystä. Itsekin voi päästä kokeilemaan jotain ikivanhaa työsuoritusta. Hyvähän se on, että elämyksiä saa. Varmaan se avaa näkökulmaa historiaan. Pitää vain muistaa kaksi asiaa. Ensinnäkin kilpailu on kovaa. Ammattilaisten isolla rahalla tekemiä "historiallisia" dokumentteja ja draamoja on vaikea voittaa pienellä budjetilla. Pahimmillaan vaikutelma voi olla säälittävä. Toiseksi meitä tosikoitakin on jonkinmoinen määrä katsojien joukossa. Me haluamme nähdä aitoja esineitä mahdollisimman hyvässä katseluympäristössä. Emmekä halua osallistua. Miellytä siinä sitten kaikkia!

Taidenäyttelyt ovat yleensä varma nakki. Saa, mitä luvataan. Ihan viime aikoina olen kumminkin törmännyt yli-innokkaisiin oppaisiin/vartijoihin, millä nimellä nämä näyttelysaleissa päivystävät nyt taidemuseoissa kulkevatkaan. Teki jo mieli sanoa, että anna minun nyt katsella rauhassa. Tai että en todellakaan aio varastaa aarteitanne. Pikkuisen hienovaraisempaa toimintaa, kiitos!

Tiedän, minua on vaikea miellyttää.

Insinööri vs. tavallinen ihminen

Eilen oli Kalevan sunnuntailiitteessä Hanna Kuonanojan kolumni otsikolla "Kun järki ei riitä". Kirjoittaja käytti termia Nokianinsinööri (tarkoittamatta silti pelkästään Nokian insinöörejä) kertoen kaikille tutuksi tulleista tapauksista, joissa on suunniteltu tuote, laite tai ohjelmisto, joka ei tavallisella käyttäjällä toimi.

Näitähän löytyy. Elintarvikepakkaus, johon on suunniteltu niin hieno sulkijasysteemi, ettei tuotetta saa millään järkevällä tavalla ulos pakkauksesta. Puhelin, jonka takuuhuollossa sanotaan: "tyyppivika", kun näyttö lakkaa toimimasta. Erilaiset tietokoneeseen kytkettävät laitteet, jotka eivät käyttöohjeita noudattaen ala toimia. Ohjelmat, joiden kanssa aikaa tuhrautuu tolkuttomasti yksinkertaisen asian hoitamiseen. 

Luulen, - kokemusta minulla ei ole - että teknisen puolen koulutuksessa ei käyttäjäystävällisyyteen kovin kauheasti satsattu. Oli totuttu siihen, että insinööri suunnittelee hienon laitteen johonkin tuotantolaitokseen ja käyttäjät opetetaan laitetta käyttämään. Kun sitten viihde- ja informaatiotekniikka alkoi vallata koteja, ei käyttäjiä enää kukaan kouluttanut. Insinöörikielellä laadittujen käyttöohjeiden avulla olisi pitänyt pärjätä. Eihän se tietenkään onnistunut.

Julkiselle puolelle hankitut erittäin kankeat ohjelmistot ovat surullinen esimerkki. Kun sekä tilaaja että suunnittelija ovat liian kaukana käyttäjän arjesta, ei lopputulos voi olla hyvä. Ylimielisesti suhtautuva IT-tuki vielä pahentaa tilannetta. Muistan, miten rautalangasta piti vääntää, mitä tapahtuu, jos oppilaiden salasanat vanhenevat kolmen kuukauden välein. Sinänsä yksinkertainen asia, mutta "asiantuntijan" kovin vaikea käsittää. Kun kankeisiin ohjelmistoihin vielä lisätään vanhentuneet laitteet, en yhtään ihmettele, että julkisessa terveydenhoidossa tuskaillaan tietokoneiden kanssa kuluvaa aikaa. Mitähän yksityinen puoli tekee toisin? Käyttää enemmän rahaa ja osaa vaatia parempaa palvelua?

Käyttäjiä pitää alkaa kuunnella suunnitteluvaiheessa. Käyttäjiä pitää kuunnella myös, kun laite tai ohjelma on jo käytössä. Virheistä pitää ottaa opiksi. Suomi ei ole mikään tietotekniikan (tai muunkaan tekniikan) edelläkävijä. Jos asenteet muuttuvat, voimme ehkä jollain alueella huipulle päästä. Myös meidän käyttäjien pitää oppia vaatimaan toimivia ratkaisuja.