keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Vankiloista

Turun keskusvankilan aineistoa tutkiessani jäin miettimään, miksi siellä oli vankeja ympäri maata. Erityisen paljon sinne oli 1860-luvulla siirretty vankeja Suomenlinnasta. Jotenkin päähäni oli jäänyt käsite lääninvankila ja sen pohjalta oletin, että vanki olisi sijoitettu oman lääninsä vankilaan. Tosin olen sukutukimusta tehdessäni törmännyt Suomenlinnaan lähetettyihin. Siispä hakemaan verkosta tietoa vankilalaitoksen historiasta. Tietoa ei ole ihan helppo löytää. Kirjallisuutta aiheesta kyllä näyttää olevan, mutta verkkosivujen tekijöitä aihe ei ole inspiroinut. Turun keskusvankilan eli Kakolan historiasta sentään löytyy verkkosivu.

Tuntuu, että vankiloita on ollut kovin monenlaisia. Tämän vahvistaa myös Portti:
"Autonomian ajalla vankeinhoitolaitosta alettiin kehittää ja perustettiin useita erilaisia vankiloita eri puolille maata. Vuonna 1873 Suomessa oli seuraavia vankilatyyppejä: lääninvankiloita, kihlakunnanvankiloita (Kastelholmassa, Kajaanissa ja Kittilässä), rangaistusvankiloita (Turussa ja Hämeenlinnassa), väliaikaisia rangaistuslaitoksia (Kuopiossa ja Mikkelissä), kehruuhuoneita (Turussa ja Lappeenrannassa), vankilalaitos (Käkisalmessa), työ- ja ojennuslaitos (Viipurissa), väliaikainen ojennuslaitos (Nurmeksessa) sekä kunnallisia pidätetyille tarkoitettuja väliaikaisia sijoitustiloja."
Lääninvankiloita oli 1873 kahdeksan: Helsingissä, Turussa, Viipurissa, Hämeenlinnassa, Oulussa, Vaasassa, Kuopiossa ja Mikkelissä. Ilmeisesti useita tuomioita saaneita vankeja lähetettiin nimenomaan Turun keskusvankilaan. Tämä selittänee sen, miksi siellä oli vankeja eri puolilta maata. Suomenlinna oli toiminut pitkään myös vankilana, mutta toiminta siellä loppui 1863. Siksi siis siirrot Turkuun.

Se proseduuri, jolla vankila määräytyi, ei toistaiseksi ole selvinnyt minulle. Joku - tuomioistuin vai vankeinhoitohallitus - päätti, mikä oli kyseiselle rikolliselle sopiva paikka kärsiä rangaistuksensa. Tuomion jälkeen pidettiin häntä varmaan hetken aikaa vangittuna oman pitäjän tai kaupungin putkassa. Sitten häntä lähdettiin kuljettamaan vartioituna vankilaan. Suurempia kuljetuksia hoidettiin junalla vankivaunuilla sen jälkeen, kun rautatie oli valmistunut isompien kaupunkien välille. Sitä ennen oltiin hevoskuljetuksen varassa. Eräs 30-luvulla lapsuutensa viettänyt muisteli pelänneensä kotinsa ohi kulkeneita vankikuljetuksia lapsena. Yksi vartija ilmeisesti kuljetti hevosella muutamaa vankia lähimmälle asemalle. Sitä, olivatko vangit kytkettyinä kuljetuksen aikana, hän ei muistanut.

Kakola eli Turun keskusvankila. Lähde: http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Kakola-26059.jpg

3 kommenttia:

  1. Moikka!

    Hauska blogi sinulla. Ajattelin valaista paria tutkimusalueeseeni liittyvää asiaa, joita olet ääneen pohdiskellut. Ensinnäkin edellinen kirjoitus, joka koskee rangaistuksia:

    Rangaistusten kovuutta arvioitaessa tulisi muistaa, että 1800-luvun oikeudenkäyttö perustui vuoden 1734 lakiin. Käytännössä tuomioistuimet rikkoivat lakia jatkuvasti antamalla liian lieviä tuomioita.

    Pohtimasi edsöre tunnetaan paremmin nimellä edsörebrott, eli rauhanwalarikos. Se kuuluu rauhanrikosten kategoriaan, joiden toinen muoto oli rauhanrikos (fridsbrott). Rauhanrikoksen ymmärrät ajattelemalla vaikkapa kotirauhan rikkomista. Rauhanwalalla tarkoitettiin kuninkaan nimenomaisesti julistamaa rauhanaikaa. Rauhanwalan vallitessa rauhanrikos oli tuomittavampi. 1800-luvun rikostilastoissa edsörebrott luetaan törkeisiin, fridsbrott lievempiin rikoksiin.

    Sitten vankiloihin. Rangaistuksen suorituspaikka määräytyi suoraan tuomioistuimen määräämän rangaistuslajin mukaan.

    Rangaistusvankilat, kuten Turun keskusvankila, tunnetaan nykyisin paremmin kuritushuoneina. Niihin tuomittujen rangaistukset olivat muuten kuin tavallinen vankeus, mutta niihin liittyi ruumiinrangaistuksen muotoja. Ennen Turun rangaistuvankilan perustamista kuritushuonevangit istuivat pääasiassa Viaporin linnanvankilassa. Hämeenlinnan RV perustettiin helpottamaan Turun tungosta vuonna 1869.

    Työ- ja ojennuslaitokset perustettiin irtolaisongelman ratkaisemiseksi. Irtolaisuus ei varsinaisesti ollut rikos, vaan sitä koetettiin hillitä enemmän toimintakeskusta muistuttavilla laitoksilla, joissa "vangit" laitettiin työhön. Työ- ja ojennuslaitosten ohella käytettiin erilaisia rakennustyömaita, kuten Saimaan kanavan ja rautateiden työasemat.

    Kehruuhuone oli asiallisesti kuritushuonetta muistuttava laitos, johon naisrikolliset tuomittiin. Siellä ruumiinrangaistuksen muotona oli kova kehruutyö. Lappeenrannan kehruuhuoneen vangeista valtaosa oli tuomittu lapsenmurhasta, Turussa irtolaisuudesta. Vuosisadan lopulla Hämeenlinnan RV muutti Sörnäisiin ja kehruuhuoneiden asukit muuttivat Hämeenlinnaan.

    Läänin- ja kihlakunnanvankilat toimivat yleisvankiloina. Suurin osa vankimäärästä muodostui sakon muuntorangaistusta kärsivistä ja irtolaisista. Seuraavaksi suurimmat osat olivat tutkintavangit ja kuljetusta odottavat linnoitusvangit. Kaikkein vähiten näissä vankiloissa istui vankeusrangaistukseen tuomittuja. Vuosisadan lopulla vankiloissa kävi myös muutamia kymmeniä velkavankeja vuodessa.

    Käkisalmen vankilaitoksen erityispiirteistä minulla ei ole tietoja. Siellä on kärsinyt rangaistustaan lähes yksinomaan rikoksista tuomittuja henkilöitä.

    Näin siis vastauksena varsinaiseen ongelmaasi totean, että Suomessa on ollut vankilaitos, joka on keskittänyt tiettyjä tapauksia tiettyihin vankiloihin. Tästä johtuu vankien pitkäkin kuljettaminen.

    VastaaPoista
  2. Lisään vielä edelliseen kommentiini siitä puuttuneen oleellisen tiedon: Lääninvankiloihin tuomittiin ainoastaan sellaisia rikollisia, joita ei tuomittu määrävuodeksi tai elinkaudeksi vankeuteen. Eli, kun vankeusaika mitattiin lyhyemmäksi kuin yhdeksi vuodeksi voitiin henkilö passittaa lääninvankilaan.

    VastaaPoista