Miksi?

Hyvinkään ampumistapaus on taas nostanut pintaan yritykset etsiä tällaisten tilanteiden taustalla olevia syitä. On kuultu ne tavalliset syrjäytyminen, koulukiusaaminen (josta tässä viimeisessä ei ainakaan vielä ole puhuttu), mielenterveysongelmat, aatteelliset motiivit ja juuri äsken näkyi verkossa mainitun myös juopottelu. Ajattelin ottaa mukaan myös historiallisen näkökulman.

Kautta historian on väkivaltaan turvauduttu aatteen tai vallanhalun takia. Yleensä kohteena oli joku valtaapitävä. Kun tekniikka antoi myöten (pommeja opittiin rakentamaan), ei kaihdettu myöskään täysin satunnaisten sivullisten surmaamista. Ei vaikka nämä olisivat kuuluneet omaan kansaan, uskontokuntaan tai aateveljiin. Omasta nuoruudesta muistan Italian ja Saksan terroristit. Silloin Euroopassa opittiin kaduilla ja asemilla varomaan yksinäisiä matkalaukkuja ja autoja. Se, miten näihin tekoihin on myöhemmin suhtauduttu, riippuu historiankirjoittajista. Voittajan mukaan väkivallantekojen tekijät ovat joko jääneet terroristeiksi tai heistä on tullut itsenäisyystaistelijoita. Anders Behring Breivik kuuluu jollain tavalla tähän terroristikategoriaan. Muillakin terroriin syyllistyneillä - olivatpa he sitten jonkun järjestön jäseniä tai yksittäisiä toimijoita - on saattanut olla taustallaan myös mielenterveysongelmia.

Entä sitten nämä muut? Kautta historian ollut väkivaltaa, niin muita kohtaan kuin omaan itseen kohdistuvaa. Joku perinnöllisyyttä paremmin tunteva voisi kertoa, mikä osuus sillä on ollut lajin säilymisessä. Onko meillä kaikilla jokin väkivaltageeni, joka sitten toisilla aiheuttaa helpommin toimintoja, jotka vahingoittavat täysin rauhallisia kanssaihmisiä? Uutta näissä tilanteissa on ollut halu tappaa mahdollisimman monta. Sama on näkynyt myös perhesurmissa. On pakko kysyä, onko taustalla halu saada oma osansa julkisuudesta. Sitähän nämä teot saavat, varmasti ihan liikaa. Myös mallin mukaan toimimista lienee mukana. Aiemmat vastaavanlaiset tapahtumat, pelit, elokuvat, verkkossa toimivat väkivaltaa ihannoivat ryhmät ja kaikki vastaava antavat mallia siihen, miten toimia. En kuitenkaan usko, että ne pelkästään saavat ketään tarttumaan aseeseen.

Väitän, että syrjäytyneillä, kiusatuilla, lähes kaikilla mielenterveysongelmaisilla ja päihteiden käyttäjillä on kuitenkin oma tahto. Valtaosasta heistä ei tule väkivaltaisia. Ymmärtääkseni Myyrmäen, Jokelan, Kauhajoen tai Hyvinkään tappajista kukaan ei ole ollut edes pahimmasta päästä edellä mainituista ongelmista kärsivistä. Ongelmat kuuluvat elämään, ne eivät oikeuta väkivaltaa. Myös humalassa hölmöilyyn suhtautumisen tulisi muuttua koko yhteiskunnassa. Alkoholinkäyttö ei kelpaa selitykseksi. Vastuu on tekijällä, ei päihteellä tai ympäristöllä. Tämä viesti olisi saatava läpi myös tunteilla ja syyllisten etsinnällä mässäilevään mediaan.

Ampuma-aseet tulisi säilyttää lukitussa asekaapissa. Todiste (mikä?) kaapista pitäisi vaatia aselupaa annettaessa. Aseiden omistajien pitäisi tarkasti miettiä myös avaimen säilytyspaikka. En usko, että aseita kannattaa säilyttää keskitetysti. Siinä on liian hyvä nahdollisuus rikollisille suuren asemäärän hankkimiseen yhdellä murtokeikalla. Poliisin tulisi ottaa lupa ja aseet hyvin herkästi pois, jos se joutuu puuttumaan väkivaltaan, uhkailuun, juopotteluun tai muuhun häiritsevään käytökseen. Aseita haluavat eläkööt ihmisiksi! Nyt joku sanoo, että tappaja löytää aina jonkin aseen. Löytää tietysti, mutta veitsenkäyttäjää on paljon helpompi paeta kuin ampuma-aseella varustautunutta. Hänet on myös mahdollista porukalla taltuttaa. Ampuminen voi tapahtua hyvinkin kaukaa, veitsen tai vastaavan käyttö edellyttää lähikontaktia uhriin. Vaikka luvattomia aseita liikkuu, ei niitä ainakaan hetken mielijohteesta saa käsiinsä. 

Lopuksi vielä se jatkuva ongelma. Nämä tapahtumat pitäisi muistaa, kun säästöpäätöksiä tehdään, koskevat ne sitten kouluja, terveydenhoitoa mielenterveystyö mukaan lukien tai kotiavun saamista. Mihin rahat oikein menevät, kun meillä ei kohta ole varaa mihinkään palveluihin? Eläkejärjestelmämme on vakuutettu olevan hyvin toimiva, eikä liene budjettirahoitteinen. Säästäminen alkoi jo paljon ennen eurokriisiä, joten Kreikkakaan ei kelpaa selitykseksi.

Yhteiskunnan pitää luoda edellytykset sille, että sairastuneet saavat apua. Meidän kaikkien pitää yrittää kuunnella lähimmäisiämme ja puuttua väärään käyttäytymiseen, kuten kiusaamiseen ja rasismiin. Lopulta kuitenkin jokainen on vastuussa omista teoistaan.

Huijauksia

Innostuin tänään vastaamaan verkossa arvontakyselyyn, mitä en yleensä koskaan tee. Tiedättehän sellaiseen, missä vastataan muutamiin kysymyksiin ja sitten ollaan mukana jonkin tuotteen tai lahjakortin arvonnassa. Kysely sinänsä oli ihan asiallinen, koski kulutustottumuksia. Hiukan arvelutti nimi- ja osoitetietojen syöttäminen. Minulla on tietenkin erillinen sähköpostiosoite verkkosivuja varten enkä usko näiden toimijoiden alkavan paperipostia lähettämään. Puhelinnumeroani en rupea tällaisiin ilmoittamaan, joten laitoin prepaid-mokkulan numeron siihen (pakolliseen) kenttään. Siinä siis ensimmäinen huijaus.

Kun olin saanut tämän kyselyn onnistuneesti loppuun, ilmestyi näytölle lisää arvontoja, joihin saattoi osallistua. Yllätys, yllätys. Näissä piti tietojen syöttämisen lisäksi lähettää kahden euron hintainen tekstiviesti annettuun numeroon, jotta olisi mukana arvonnassa. Hetkinen! Ostan kyllä joskus arpoja, jos niistä kertyneet varat menevät hyvään takoitukseen. Tässä kuitenkin näytti siltä, että arvontaan osallistumisesta piti maksaa, jotta  palkinnot saadaan rahoitetuiksi. Ymmärrän kyllä mainonnan ja arpajaiset kuten myös hyväntekeväisyyden ja arpajaiset, mutta arpajaiset arpajaisten vuoksi ja voitto kenties ylläpitäjän taskuun ei kuulosta oikein rehelliseltä toiminnalta. Niinpä lopetin siihen. Huijaus, jos ei lakiteknisesti, niin ainakin moraalisesti.

Tämä sai minut pohtimaan, miten ihmisiä mahdettiin ennen vanhaan huijata. Ensimmäiseksi tuli mieleen markkinat. Hevoshuijarit taisivat petkuttaa helpostikin kokemattomampaa, varsinkin jos oli nautittu jotain väkevämpää. Lehmänkauppa-sanallakin on negatiivinen sävy, mutta en tiedä, mikä sen historia oikein on. Myös kaikenlaista pienempää lienee myyty markkinoilla niin, että moni saattoi seuraavana päivänä tuntea itsensä petkutetuksi. Korttihuijarit olivat ihan oma lukunsa. Heistä riittää tarinoita. Moni onneton on menettänyt hevosensa, kellonsa ja sormuksensa, isommistakin menetyksistä on liikkunut juttuja. En tiedä, onko voittajan kantti riittänyt oikein isojen voittojen perintään. 

Erilaiset ennustajat, selvänäkijät, parantajat (luonnonlääkkeillä toki on parantavaakin vaikutusta) ja muut vastaavat ovat itsekin saattaneet uskoa kykyihinsä. Moni on kuitenkin tehnyt "ihmetekoja" elannokseen. Taitavimmat lienevät hyvinkin rinnastettavissa taikureihin, tosin jälkimmäiset myöntävät huijaavansa. Kaikkia voidaan huijata, toiset vain ovat epäluuloisempia kuin toiset.

Juhannuskylää

Aamulehdessä oli 25.5.1911 nimimerkin Majan muuttaja laatima kirjoitus Häviävää Juhannuskylää. Kirjoittaja ilmaisi huolensa siitä, ettei Juhannuskylästä lähtemään joutuville torppareille löytynyt kaupungin alueelta uutta mökinpaikkaa kohtuullisilla ehdoilla. Osa oli jo purkanut töllinsä ja siirtänyt sen Pispalaan tai Järvensivulle. Useat torpankontrahdit olivat noihin aikoihin päättyneet, osalla oli vielä joitakin vuosia jäljellä. Erkkilän tiluksia hankkinut kaupunki ei enää vuokrasopimuksia uusinut, vaan alueelle alkoi nousta kivitaloja. 

Tähän lyhyt selitys Tampereen historiasta. Juhannuskylä sijaitsee Satakunnankadun, rautatien ja Lapintien rajoittamalla alueella. Kysessä on siis tuomiokirkon ympäristö. Se oli aikanaan ollut Messukylää, kuten muukin kosken itäpuoli ja torpat olivat olleet Erkkilän talon tai Hatanpään kartanon mailla. Alue oli liitetty Tampereeseen 1800-luvun loppupuolella. Pispala taas oli tuohon aikaan Pirkkalaa.

Myös Kyttälässä kehitys oli ollut samanlaista. Alueen historiaa on käsitelty Koskesta voimaa-sivustolla, joka onkin mainio opas Tampereen historiaan. Kyttäläläiset torpparit olivat kuitenkin saaneet siirtää mökkinsä Tammelaan tai Armonkalliolle. Jutun kirjoittajan mukaan vastaavanlaista mahdollisuutta ei jussinkyläläisille tarjottu. Kaupunginosan muutosta taisi kuitenkin hidastaa maailmansota. Vuoden 1918 taistelut varmaan jättivät jälkensä myös Juhannuskylään. Aluetta on käsitelty edellä mainitulla sivustolla, jossa on myös kaksi rakennuskannan muutosta hyvin kuvaavaa valokuvaa.

Juhannuskylässä on säilynyt noita torppien purkamisen jälkeen rakennettuja taloja. Useimmat taitavat olla kivitaloja, mutta jokin puutalokin mielestäni on lähellä Erkkilän siltaa. Tietysti 60- ja 70-luvun rakennuksia on joukossa. Näin numerotorpista päädyttiin elementtitaloihin.

Juhannuskylää sillan pielestä

Tuomiokirkon ikkuna

Orivesi 100 vuotta sitten

Ihan kuin jatkoksi ajatukselleni sukututkimusmatkailusta tuli Historialliseen sanomalehtikirjastoon Aamulehden numerossa 21.5.1911 kuvaus Orivedestä. Artikkeli yltää parille sivulle ja kuuluu laajempaan sarjaan nimeltä Hämeen-Satakunnan maalaiskuntia. Jutun kirjoittajaa ei ole merkitty, vaikka hän on koonnut paljon tietoja Orivedestä aikana, jolloin niitä ei ole voinut katsoa nopeasti verkosta. 

Kirjoittaja aloittaa maantiedosta. Saamme tietää, että Orivedellä on paljon järviä ja vesistöjä muutenkin. Koskia ja niiden pyörittämiä myllyjäkin on ollut. Jokin Längelmäeltä tuleva vesireitti on ilmeisesti puhkaissut uuden uoman kapean kannaksen läpi joskus 1700-luvun puolivälissä. Ovatko tässä ihmiset kaivamalla auttaneet, jää hieman epäselväksi.

Artikkelissa tarkastellaan myös pitäjän asutusta ja historiaa, sivistyspyrintöjä, taloudellisia rientoja ja yrityksiä, kunnalliselämää sekä kyläkuntia. Siitä käy ilmi, etteivät Oriveden isännät ole olleet alkuvaiheessa oikein myönteisiä sen paremmin kiertokoulun kuin kansakoulunkaan suhteen. Vuonna 1911 kansakouluja jo kuitenkin pitäjässä toimi useita. Myös kansanopisto oli perustettu. Sanomalehtiä oli ruvennut rahvaskin tilaamaan. Oriveden ensimmäisenä koulumestarina mainitaan 1829 syntynyt Karoliina Bergman, joka 1911 vielä oli elossa. Hän piti aikanaan  ilmeisesti paljolti omin varoin yllä paitsi koulua, myös lastenkotia ja kirjastoa.

Sukututkimusmielessä artikkeli ei kovin paljon anna. Se esittelee vain muutamia pitäjän taloja. Omaan sukuun, tosin mutkan kautta, tulee ainakin Hörtsänä, joka mainitaan jutussa. Kuva on tarjolla Säynäjoen päärakennuksesta. Lisäksi on näkymiä kirkonkylästä sekä kuvat Hiedan höyrysahasta ja kunnansairaalan rakennuksesta. Lehtikuvan laatu ei sata vuotta sitten ollut häävi, mutta jos noiden talojen historia kiinnostaa, kannattaa kuvat katsoa.

Sukututkimusmatkailua

Ennen puhuttiin nojatuolimatkailusta, kun kotona matkakirjoja ja -oppaita lukemalla tutustui kaukaisiin kohteisiin. Olen viime aikoina ja joskus aiemminkin matkaillut menneisyyden Suomessa tekemällä sukututkimusta. Olen käynyt paikoissa, jossa oikeassa elämässä en ole koskaan vieraillut tai joiden läpi olen vain pysähtymättä ajanut. 

Oma sukuni on pääosin asunut nykyisen Pirkanmaan alueella. Puolison sukua tutkimalla pääsee sitten jo hiukan kauemmas. Lahjaksi olen tehnyt muutaman sukututkimuksen. Ennen digitoinnin aikaa tein myös joskus vaihtokauppoja niin, että tutkin muutaman amerikkalaisen sukujuuria täällä Suomessa ja he puolestaan hankkivat tietoa siirtolaisiksi lähteneistä sukulaisistani. Jonkun suomalaisen kanssa taisin myös vaihtaa tällä tavoin tietoja, kun hänen sukuaan oli asunut täällä Pohjois-Pohjanmaalla. Näin ovat tulleet tutuiksi satakuntalaisten kirkonkirjojen lisäksi myös Kymenlaakson, rajan takaisen Karjalan, Turun seudun, Pohjois-Pohjanmaan, Peräpohjolan, myös Ruotsin puolen, ja nyt viimeksi Keski-Pohjanmaan rippi- ja historiakirjat. Savo, Etelä-Pohjanmaa, Kainuu ja Lappi ovat täysin tutkimatonta aluetta.

Vanhoja ja uudempia karttoja kannattaa käyttää lisänä, kun miettii talojen historiaa. Niistä voi nähdä, että suku on asustanut järven rannalla, peltoaukean keskellä tai peräti yksinäisellä korpiseudulla. Ehkä metsästys tai kalastus on tuottanut ruuan lisää. Ihan jokaista torppaa ei kartoista onnistu löytämään, mutta yllättävän samana nimistö on pysynyt. Jos jaksaa kirjastosta etsiä paikallishistoriaa käsittelevän kirjan, voi löytää lisätietoa tai vanhoja valokuvia seudulta. Se pieni ojapahanen, joka kartassa näkyy, jaksoikin pyörittää myllyä keväisin ja syksyisin. Verkossakin on nykyisin kylien historiaa. Sitten on tietenkin mainittava ne ikuiset tuomiokirjat. Monestakin niitystä on Suomessa riidelty. Tulipalojen yhteydessä on haettu paloapua. Itse tunnustaudun laiskaksi tässä suhteessa. Enemmän tulee etsittyä isoja riitajuttuja, kun kärjäpöytäkirjoja joskus jaksaa kahlata. Saadaankohan tuomiokirjoihin joskus aikaiseksi sellainen indeksointi, jossa jutussa esiintyvät henkilöt olisi lueteltu?

Suunnitelmissa olisi toteuttaa myös oikeaa matkailua sukututkimuksen pohjalta. Orivesi ja Tottijärvi olisivat sellaisia paikkoja, joissa pitäisi joskus liikkua ajan kanssa etsimässä esivanhempien asuinpaikkoja. Orivesi taitaa olla helpompi, sieltä näyttää suhteellisen helposti löytyvän tuttuja nimiä. Tottijärveläiset esivanhempani ovat olleet torppareita ja muita pieneläjiä. Heitä ei ehkä ole muistettu paikallisessa nimistössä. Jonkun kesämatkan yhteydessä aikeeni kumminkin aion toteuttaa.

Jaettu vai jakamaton?

Nyt on pakko vähän valittaa! Olen tekemässä eräälle tuttavalle lahjaksi sukututkimusta hänen suvustaan. Ajattelin ujuttaa sukutaulujen sekaan hiukan lisätietoja suvusta ja taloista. Sikäli kun nyt lähinnä kirkollisia lähteitä tutkimalla jotain lisätietoa löytäisin, aika ei anna myöten lähteä tuomiokirjoja selaamaan. 

Tutkimus on vienyt minua eri puolille Suomea, mikä on ollut mielenkiintoista. Juuri nyt tutkin Keski-Pohjanmaan seurakuntien, kuten Vetelin, Alavetelin, Kaustisen ja Lohtajan kirjoja. Mitäs sanotte seuraavanlaisista rippikirjasivuista (jotta yllätys ei menisi pilalle, nämä ovat vain esimerkkejä, eivät varsinaisesti tutkittavaa sukua):

 

 Kaustisen rippikirja  1779 - 1785. Lähde: Digitaaliarkisto

Verrattuna satakuntalaisiin sivuihin noista puuttuu jotakin aika oleellista. Ainakin se, onko tila verotila vai kruununtila. Manttaalilukuakaan ei ole merkitty. En tuosta myöskään näe, onko tila jaettu vai viljelevätkö perheet sitä yhdessä (olettaen, että se on perintötila). Satakunnalle tyypillistä Ala-, Keski- ja Yli-etuliitteiden käyttöä ei myöskään näy. Kaikki nämä asiat varmaan selviävät veroasiakirjoista. Mutta kuten sanoin alussa, teki mieli valittaa. 

Tässä voisi olla paikka sivistää itseään. Pitänee etsiä tietoa siitä, miten lainsäädäntö on eri aikoina suhtautunut tilojen jakamiseen perillisten kesken. Myös siitä, millainen perhemuoto oli vallitsevana eri puolilla maata, kaipaan lisätietoa. Satakunnassa näyttävät papit useimmiten tarkastelleen perheenä miehen, vaimon ja lasten muodostamaa kokonaisuutta. Perheenpää on saanut yleensä jonkin asemaansa kuvaavan määritteen (isäntä, vanha isäntä, itsellinen), vaikka samassa talossa olisi asunut muutakin sukua. Noissa Kaustisen rippikirjoissa taas määritellään asema usein vain sukulaisuuden kautta (poika, veli, pojanpoika).

Kirkonkuulutuksia

Kaikkihan tiedämme, että ennen sanomalehtien valtakautta tieto välittyi kansalle jumalanpalvelusten yhteydessä luetuissa kuulutuksissa. Paitsi kirkon asioita, niissä esitettiin myös maallisen esivallan ja yksityisten ihmisten tiedotuksia. Aiemmin ei ole tullut mieleeni, että nuo kuulutukset olisivat saattaneet säilyä. Ei niitä varmaankaan paljon mikrofilmeillä ole. Kun hankin talvella Arvo Mäkelän Meidän kylät-kirjan, huomasin, että ainakin Mouhijärvellä ne ovat tallessa. Kirjaan oli niitä laitettu kylistä, joita se käsittelee. Muistaakseni kaikki olivat sataa vuotta vanhempia. Taisivat kuulutukset sata vuotta sitten alkaa menettää merkitystään, kun sanomalehtien tilaaminen rupesi yleistymään ja tieto kulki sitä kautta.

SukuForumin kautta päädyin Agricolan uutis- ja keskusteluforumille, jossa myös oli juttua kirkonkuulutuksista.  Siitä ilmeni, että myös Mouhijärven lähiseurakuntien Hämeenkyrön ja Viljakkalan kuulutuksia on säilynyt. Pitää penkoa Vakkaa, kenties niitä on joka seurakunnasta. Varhaisemmat ovat ilmeisesti maakunta-arkistoissa, 1900-luvun puolella annetut taitavat olla vielä seurakuntien säilöissä. Maakunta-arkistot varmaan lainaavat niitä toisilleen, mutta mitenkähän seurakunnat suhtautuvat niiden hallussa olevien tutkimiseen? Ei niissä nyt kauhean suuria salaisuuksia luulisi olevan, kun ne on aikanaan isoon ääneen saarnastuolista luettu.

Suurinta mielenkiintoa tunnen yksityisten ihmisten tiedotuksiin. Niistä voisi löytyä paikallishistoriallista lisäväriä. Ne ovat käsitelleet huutokauppoja, tukinuittoa, vesiliikennettä, karanneita koiria, liiketoimintaa, kaikkea sellaista, mikä myöhemmin siirtyi lehtien ilmoitusosastoille. Nuo edellä olevat esimerkit oli poimittu Meidän kylät-kirjasta. Aina silloin tällöin voisi jonkun sukulaisen ilmoitus tulla vastaan. Kahlattavaa varmaan riittäisi, olin Vakasta katsovinani, että parin vuoden kuulutukset täyttivät yhden arkistokotelon.