maanantai 22. huhtikuuta 2013

Miten sanoa ei?

Aika harva meistä osaa kieltää toiselta jotain niin, ettei tämä harmistu. Yksityiselämässä sellainen ei liene välttämätöntäkään, pitäähän pettymyksiä kestää. Palveluammateissa sellainen olisi hyvä taito. Tällä en nyt halua sanoa, että vika on aina myyjässä tai opettajassa, jos asiakas tai oppilas saa raivarin. Ei, tarkoitan meitä, jotka käyttäydymme suhtkoht normaalisti.

Tänään yritin saada tutkittavakseni yhtä asiakirjaa, jota minun ei kuulunut alkuperäisenä saada käsiini, mikrofilmattuna kyllä. Mikrofilmiä ei vain nyt sattuneesta syystä ollut tarjolla. Ainahan voi puhumalla yrittää. Virkailija osasi sanoa einsä niin jämäkästi, mutta kohteliaasti, etten ollenkaan harmistunut. Jotenkin hän sai minut tuntemaan, että oikeastaan on puolellani, mutta ei voi hankalalle tilanteelle mitään. Kumpikaan meistä ei ollut sitä aiheuttanut emmekä sille mitään mahtaneet. 

Olen yleensä saanut arkistoissa hyvää palvelua, kuten tänäänkin. Vähitellen minusta on kumminkin alkanut tuntua, että arkistolaitos on tullut lievästi hysteeriseksi henkilötietojen keräämisen suhteen. Sata vuotta vanhojen ja sitä nuorempien kirkonkirjojen ja siviilirekisterien käyttöön tutkijasalissa tarvittava käyttölupalomake ei kyllä kannusta tavallista sukututkijaa anomaan lupaa. Ehkä se on tarkoituskin. Toinen esimerkki on valokuvaaminen. Osassa arkistoja saa kuvata vain yhdessä paikassa valvovan silmän alla. Eräässä arkistossa olin kysynyt ja saanut luvan kuvaamiseen, kun vielä toinenkin virkailija kiiruhti luokseni tarkistamaan, mistä otan kuvia. Alkoi jo ärsyttää, kun olin kuvaamassa kirkonkuulutusta eräästä urakkahuutokaupasta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti