Huijaushuhu 100 vuotta sitten

Aamulehti 27.9.1911 kertoo kilpailijaansa Kansan Lehteä siteeraten henkivakuutushuijausta koskevasta huhusta, joka tuolloin on kiertänyt Tampereella. Huhun mukaan olisi kaupungin hautausmaahan haudattu kiinninaulattu arkku, jossa kuitenkaan ei olisi ruumista tai ei ainakaan vakuutetun henkilön maallisia jäännöksiä. Kuolema olisi tapahtunut ulkomailla, arkku olisi siellä suljettu eikä sitä kotimaahan tuonnin jälkeen olisi avattu. Juttuun liittyy tietysti se, että "kuollut" on myöhemmin nähty Amerikassa ja hänellä on ollut huomattava henkivakuutus. Huhun mukaan henkivakuutusyhtiöt (jutussa on monikko) aikoisivat avauttaa haudan.

Aamulehti on harjoittanut tutkivaa journalisnia tapauksesta. Vakuutusyhtiöt eivät olleet suostuneet mitään tarkempaa kertomaan. Jostain lehti on kuitenkin saanut tiedon huomattavasta henkivakuutuksesta ja siitä, että vielä suurempaa on yritetty hankkia, mutta tämän yrityksen on vakuutusyhtiö estänyt. Kirkollisilla viranomaisilla ei ollut mitään tietoa haudan avaamishakemuksista. 

Lehti jatkoi asian käsittelyä vielä seuraavassa numerossa. Siinä tapauksen kerrotaan sattuneen jo pari vuotta aiemmin. Kirkkokansliasta oli kerrottu, että kun tahdottiin ulkomailla sattuneet seurakunnan jäsenten kuolemantapaukset merkityttää kirkonkirjoihin, esitettiin lääkärintodistuksen ohella asianomaisen paikkakunnan poliisilaitoksen antama pöytäkirja. Petos olisi siis ollut mahdollinen vain toisen henkilön ruumista käyttämällä. Tampereen poliisilaitos ilmoitti kuulleensa tapauksesta vain huhua.

Emme varmaan saa koskaan tietää, mitä huhun takana oli. Vakuutusyhtiöt tuskin olisivat kertoneet, jos huijaus olisi onnistunut. Huijausyrityksessä kuolemantapaus olisi pitänyt sijoittaa jonnekin suhteellisen lähelle, kuten Ruotsiin tai Venäjälle. Atlannin yli tuskin arkkuja lähetettiin. Jos syyllinen oli Amerikkaan ehtinyt, ei tainnut olla toiveita saada häntä vastaamaan teostaan. Kotimaassa rahat nostaneetkin olisivat ehtineet häipyä maasta.

Hiukan ihmettelin seurakunnan tiukkoja vaatimuksia kuoleman todentamisesta. Ne eivät tainneet koskea siirtolaisia. Muistelen nähneeni jonkun seurakunnan arkistossa  lähetystöjen  (sota-aikana jopa Ruotsin lähetystöjen) Kanadan ja USA:n siirtolaisten lehdistä keräämiä luetteloita kuolleista suomalaisista. Eiköhän niiden perusteella tehty merkintä kirkonkirjoihin. Lääkärintodistusta tai poliisin pöytäkirjaa oli kai Atlannin takaa turha odottaa.

Väärä mies ja rippikirjat hukassa

Siikaisten Otamolta avioitui Kreetta Mikontytär pomarkkulaisen Rossin talon pojan Juho Juhonpojan kanssa 1786. Siispä katsomaan Pomarkun rippikirjoja. Rippikirjat näyttävät alkavan vasta vuodesta 1804.  Rossilla (taloja on tuossa vaiheessa kaksi) on tuolloin emäntänä Kreetta Mikontytär, syntymäaikakin täsmää ja varmemmaksi vakuudeksi seuraavissa kirjoissa on mainittu Siikaisten Otamo. Oikea henkilö siis. Mutta isäntänä ei ole Juho, vaan Matti Eliaanpoika. Jaahas, mistä löytäisimmekään Pomarkun edeltävät rippikirjat?

Emme valitettavasti mistään. Ne ovat palaneet Noormarkussa 1918 osana Noormarkun kirjoja. Kun aikansa tutkii Pomarkun ja Noormarkun lisätietoja HisKistä, tämä tieto sieltä löytyy. Myös Genoksen artikkelista asia selviää. Onneksi Pomarkun omat rippi- ja historiakirjat sentään alkavat 1800-luvun alusta. Jostain syystä en ole aiemmin törmännyt näin pitkään jaksoon puuttuvia kirkonkirjoja. Toki tiedän, että on muitakin seurakuntia, joissa tilanne on vastaava. Silti olo on hiukan kynsille lyödyn tuntuinen.

Seuraavaksi katsomaan paljon epätarkempia henkikirjoja. Kun olen onnistunut palauttamaan mieleeni, miten henkikirjat löytyivätkään Vakasta, saan ne Digitaaliarkistosta esille. Onneksi useimpien henkikirjojen alkulehdillä on koneella kirjoitettu sisällysluettelo, josta saa osviittaa, mistä kohtaa Noormarkun osana olevaa Pomarkkua kannattaa hakea. Tutkimus vuosilta 1786 - 1800 paljastaa, että Juho Juhonpoika on kuollut vuoden 1788 aikoihin. Kreetan avioliitto on siis kestänyt vain pari vuotta. Matti Eliaanpoika on tullut isännäksi viimeistään 1790. Leskeyskään ei siis ole ollut pitkä.

Kun Kreetta Mikontytär on vain tutkimukseni sivuhaaraa, halusin esille pelkästään syntymä-, vihki- ja kuolinajan sekä puolison/puolisoiden syntymä- ja kuolinajan. Osittain epätarkoiksi ne nyt sitten puuttuvien rippi- ja historiakirjojen takia jäävät. Henkikirjojen tarkkuus ei oikein tyydytä pedanttista sieluani.

Ongelmalapsia sadan vuoden takaa

"Ei tuollaista tapahtunut minun lapsuudessani", sanotaan, kun kauhistellaan nykyisten lasten ja nuorten tekemisiä. Olisikohan tässäkin valikoiva muisti tekemässä tepposiaan. Aamulehti 26.9.1911 tietää kertoa Pispalasta:

"Alaikäinen poika puukottanut toista. Sunnuntaina iltapäivällä tapahtui Pispalassa surullinen puukotus, jolloin työmies K. J:n 12-vuotias poika Lauri löi työmies K. P:n 9-vuotiasta poikaa Svantea linkkuveitsellä kupeeseen hengenvaarallisen haavan. Pojat lienevät joutuneet riitaan wehnäsestä ja tästä oli seuraus näin ikävä. Lyöjä taasen kertoo, että puukotettu oli matkalla jollekin asialle ja heitteli kulkiessaan kiviä m.m. ohimennessään lyöjän kodin seinään. Tämä oli silloin tullut ulos ja kieltänyt P:ta. Tästä sitten olisi riita syntynyt sillä seurauksella, että J löi linkkuveitsellään P:ta kupeeseen puhkaisten vatsakalvon.

P tuotiin täkäläiseen yleiseen sairaalaan hoidettavaksi." 

Jutun jatkossa paheksutaan pispalalaisia vanhempia, jotka antavat lastensa varastella ja tehdä kaikenlaista ilkivaltaa. Myös aikuisten kerrotaan syyllistyvän Pispalassa ilkivallan tekemiseen.

Pispalasta on kirjoitettu sekä kaunokirjallisuutta että muistelmia Lauri Viidan Moreenista alkaen. Väkeä lienee ollut monenlaista, valtaosa varmaan tavallista, työtätekevää väestöä. Myös omia sukulaisiani on Pispalan rinteillä asustanut eri aikoina. Puukkosankarin malliakin varmaan löytyi. Lapsuudesta muistan sanotun, että pispalaiset syntyivät musa kädessä.

Mukava saada palautetta

Vaikka olen itse kovin laiska kommentoimaan toisten blogeja, ilahdun aina, kun joku jaksaa kirjoittaa palautetta omaani. Yleensä pyrin kommentteihin vastaamaankin, joskus kiireessä tosin unohdan.

Tänään sain sukututkimussivuihini (pysyttelen edelleen anonyyminä, en siis kerro osoitetta) liittyvän kysymyksen. Kyseessä oli tyypillinen sama sukunimi-tapaus. Satakuntahan on pullollaan samoja sukunimiä. Mäkelöitä, Mikkoloita ym. riittää. Nimi on toki voinut tarttua mukaan sukunimeksi, erityisesti 1800-luvun lopulta lähtien. Useimmiten kyse on kuitenkin samasta talon nimestä ilman sukulaisuutta. Näin tässäkin tapauksessa, tarkistin asian rippikirjoista.

Vastasin kyselijälle ja kerroin, mistä hänen mielestäni kannattaa sukulaisiaan etsiä. Minulla oli kiusaus selvittää sukua muutama sukupolvi taaksepäinkin, mutta maltoin sentään mieleni. Miksi viedä toiselta tutkijalta löytämisen ilo? Jos kyseessä on aloittelija, helpompaa hänen on aloittaa 1800-luvun lopusta kuin tulla tipautetuksi suoraan 1700-luvulle. Ainakin ennen tyyppikirjainmuutoksia koulunsa käyneet osaavat lukea 1800-luvun lopun käsialoja.

Tällaisia kyselyjä tulee aina joskus. Jos kysymys on asiallinen, pyrin aina vastaamaan. Jotkut kiittelevät, toiset suorastaan ylitsevuotavasti. Joistakin ei taas kuulu yhtään mitään, vaikka heille lähettäisi enemmänkin tietoa. Kissa kiitoksella elää, sanotaan. Minulle riittäisi kyllä ihan lyhyt kiitos vastauksesta.

Millaisia lukijakuvia ennen olisi otettu?

Useimmat sanomalehdet julkaisevat verkkoversioissaan lukijoiden lähettämiä kuvia. Itse seuraan enemmän tai vähemmän säännöllisesti Kalevan Lukijakuvat-osiota. Aikahan on tällaisille kuville otollinen, melkein kaikilla on jonkinlainen kamera mukana puhelimessaan. Näin saadaan nopeasti kuvia onnettomuuksista ja sellaisistakin tilaisuuksista, joihin lehden ammattikuvaajat eivät ehdi. Kuvista toki näkee, ettei niitä ole ottanut ammattilainen. Kevyelle kuvankäsittelylle olisi ollut käyttöä. Joukosta erottuvat ne ammattikuvaajat, jotka toisinaan lähettävät kuviaan julkaistavaksi, ehkä mainosmielessä.

Sata vuotta sitten kameranomistajia oli vähän. Käyttökään ei ollut niin yksinkertaista kuin nykyään. Mutta leikitään vähän aikaa ajatuksella, että sama olisi ollut mahdollista silloin. Mitä kuvia olisi lehteen tullut? Nyt julkaistaan paljon luontokuvia. Luontoa tarkkailivat myös meitä edeltäneet sukupolvet. Niinpä olisimme luultavasti saaneet katsella samanlaisia kuvia muuttolinnuista kuin nykyäänkin. Esivanhempamme etsivät luonnosta myös ennusmerkkejä tulevasta säästä. Ehkä olisimme saaneet ihailtavaksemme säätä ennustavia kuvia. 

Lemmikkieläimet ovat nykyisin suosittu kuvauskohde. Kissat ja koirat eivät ehkä olisi sata vuotta sitten kiinnostaneet, metsästyksessä käytettyjä koiria lukuunottamatta. Komeita hevosia sen sijaan olisi varmasti kuvattu. Karjan laitumellepääsy keväällä ja sisäänottaminen syksyllä olivat merkittäviä tapahtumia. Ehkä kuvaan olisi päässyt myös joku paimenpoika tai -tyttö.

Onnettomuuksia tapahtui aiempinakin aikoina. Osallisina olivat monesti hevoset, joita liikkumiseen käytettiin paljon. Niinpä emme olisi välttyneet surullisilta kuvilta näiden luontokappaleiden kärsimyksistä. Autoja ja polkupyöriä oli suhteessa vähemmän, höyrylaiva sen sijaan oli niin tavallinen näky, että niitä olisi varmasti ollut myös lukijakuvissa. Tulipalot, ukonilmat ja myrskyt piinasivat ihmispoloja entisinäkin aikoina.

Yksityisyyden suoja ei sata vuotta sitten ollut hääppöinen. Niinpä olisimme varmaan saaneet katsottavaksi nimillä varustettuja kuvia naapureiden töppäilyistä. Julkkikset olisivat olleet suosittuja kuvauskohteita tuohonkin aikaan. Tosin esivallan ja ylempiarvoisiksi koettujen kunnioitus oli suurempaa kuin nykyään. Ihan ketä hyvänsä ei siis olisi ilman lupaa menty ikuistamaan.

Osittain sukunimellisiä

Muutaman illan olen viettänyt Peräpohjolan rippi- ja historiakirjoja tutkien. Omia sukujuuria ei alueelle mene, siksi seutu onkin oudompaa. Olen kiinnittänyt huomiota sukunimen käyttöön. Mielestäni se on näissä muutamassa seurakunnassa jotain täyden sukunimettömyyden (kuten Satakunnassa) ja itäisemmän sukunimellisyyden väliltä. Olen kyllä joskus tätä harrastusta aloittaessani lukenut sukunimen käyttöä käsittelevää kirjallisuutta, mutta en muista, oliko Peräpohjolaa siinä erikseen mainittu.

Puolittaisella sukunimellisyydellä tarkoitan erityisesti sitä, että taloon tulleen miniän kotitalon nimi on usein merkitty varsin pitkään rippikirjoihin joko sukunimen tapaan tai sitten sarakkeeseen "Varifrån kommit". Myös kastettujen luettelossa näkee äidin kotitalon nimeä käytettävän sukunimen tapaan. Ihan looginen käytäntö ei kuitenkaan ollut. Kun miniä - yleensä silloin jo talon vanhaemäntä - kuoli, hänestä käytettiinkin talon nimeä. Kotivävyksi tulleella oma nimi ei näytä säilyvän yhtä pitkään. Jos hänestä tuli isäntä, alettiin hänestä yleensä käyttää talon nimeä. Vähän aikaa pappi jaksoi kirjoittaa molemmat nimet eller-sanalla varustettuna.

Sukututkija on tietysti käytännöstä kiitollinen. Maria Juhontytärtä on paljon helpompi jäljittää, kun hänen kotitalonsa on kerrottu. Kun minulla ei ole peräpohjalaisten tutkimisessa sen syvällisempiä tavoitteita, en lähde spekuloimaan asustushistorian merkityksellä tässä asiassa. Oletan, että väestöä on tullut sekä läntistä että itäistä reittiä. Onko sillä ollut mitään merkitystä pappien kirjauksiin, onkin jo ihan toinen kysymys.

Sukupuu ilman puuta

Taisin aiemmassa tekstissä kertoakin eräälle tuttavalle lahjaksi tekemästäni sukututkimuksesta. Olen kovasti pähkäillyt, missä muodossa esittäisin hänelle tulokset. Haluaisin jotain vähän näyttävämpää, onhan kyseessä hänen merkkipäivänsä. En ole päivittänyt sukututkimusohjelmaani (SukuJutut) pitkään aikaan, enkä siis saa siitä ulos sukupuuta. 

Tiedän, että verkosta saisi ilmaisia sukututkimusohjelmia, joissa sukupuun tekeminen olisi mahdollista. En kuitenkaan halua tehdä sitä verkkoon, mikä näyttää useimmissa olevan vaatimuksena. Ohjelmissa kai olisi mahdollista rajoittaa sukupuun näkyvyyttä, mutta silti olen nettisukupuiden suhteen hiukan epäileväinen. Ja kysymys on lisäksi toisen suvusta, ei omastani.

Seuraavaksi rupesin etsimään verkosta sukupuupohjia. Niitä löytyi jonkin verran, useimmat ihan kohtuulliseen hintaan. Kuitenkaan mikään niistä ei oikein innostanut. Joko ne oli tarkoitettu lapsille tai sitten värit eivät miellyttäneet tai jotain muuta oli pielessä. Taidan olla liian vaativainen. Ehkä myös nimien kirjoitteleminen tarralapuille tuntui työläältä.

Nyt olen sitten päätynyt Excel-pohjaan. Löysin valmiin mallin (Microsoftin sivuilta!) ja nyt olen sitä vähän muokannut. Puuta en siihen kuitenkaan ole saanut sijoitettua. Kokeilin muutamaa omaa (puu)valokuvaa taustakuvaksi, kunnes tajusin, ettei taustakuva taida tulostua. Nyt minulla sitten on muuten tyhjäksi jäävässä nurkassa jonkinlainen köynnös. Ehkä sukua voi ajatella eri suuntiin kiemurtelevana köynnöksenäkin. Lopullinen sukutaulu ei vielä ole. Laittaisin siitä kuvan tähän, mutta tekijänoikeudet eivät taida sallia julkaisemista. Kun saan taulun mieleisekseni, painatan sen hyvälle paperille. Toivottavasti se miellyttää lahjan saajaa.