Ei oltu keskipisteenä

Kun lapsiperheeseen tulee vieraita, otetaan nykyään lapset hyvin huomioon. Heille tuodaan tuliaisia, heidän kuulumisiaan kysellään ja hekin saavat puheenvuoron. Se on hyvä asia, koska lapset oppivat samalla eri-ikäisten ryhmässä käyttäytymistä eikä vieraiden kohtaaminen myöhemminkään ujostuta. Joskus kuitenkin tuntuu, että lapset ovat hiukan liikaa keskipisteenä. Toiminta pyörii heidän ympärillään. He keskeyttävät aikuisten jutut ilman, että heitä pyydettäisiin odottamaan hetken aikaa. Joskus keskustelu aikuisten välillä käy mahdottomaksi. 

Miten sitten ennen oli? Minun lapsuudessani ei toden totta oltu keskipisteenä. Tervehtiä piti ja kiittää, jos jotain tarjottiin. Aikuisten kysymyksiin piti vastata. Muuten piti olla hiljaa. Jos tämä unohtui, tiukkaa palautetta tuli vieraiden lähdettyä. "Sai hävetä silmät päästään..." No, hiljaa sitten opittiin olemaan. Kun puhumisen taitoa joskus myöhemmin tarvittiin, piti se opetella. Kaikki eivät tainneet luontevaan seurusteluun oppia koskaan. Vai vielä small talkia...

Vieras yleensä istutettiin kiikkustuoliin. Tämä näkymä on Vantaan kaupunginkirjaston Muistojen kammarista 2011 Lumossa.

Oli hiljaa istumisessa hyväkin puolensa. Aikuiset toisinaan unohtivat, että lapset olivat kuulolla. Jutut saattoivat kosketella asioita, joita lapsille ei muuten olisi kerrottu. Nyt sukututkijana olen kiitollinen muutamasta tiedonmurusta, jonka olen tällaisesta keskustelusta saanut. En tiedä, olisinko aikuisenakaan saanut vastausta, jos edes olisin ymmärtänyt kysellä. Tiedot ikään kuin lipsahtivat aikuisilta. Muuten  hiljaa istumisen oppimisesta saatu hyöty on ollut varsin rajallinen.