Köyhää väkeä kuollessaankin

Perukirjoja tutkiessa olen tullut miettineeksi, miten vähäinen tavallisten ihmisten omaisuus oli vielä viime vuosisadan alkukymmeninä. Tässä tarkoitan nyt sellaisia, jotka olivat tehneet ikänsä työtä eivätkä tiettävästi olleet kovasti viinaan meneviä tai muihin paheisiin taipuvaisia. Monesti perukirjan loppusumma jäi sairaus- ja hautauskulujen jälkeen miinukselle ja jouduttiin toteamaan, ettei mitään jaettavaa ollut.

Kaupungissa köyhempi väki asui yleensä vuokralla, joten asuntoja tai taloja ei ollut perittävänä. Heillä oli joitakin huonekaluja, astioita, pitovaatteita, työkaluja ja hyvässä lykyssä hiukan rahaa. Ehkä pidettiin huutokauppa ja lapsille kertyi joku markka jaettavaksi. Kai he olivat tyytyväisiä, eiväthän odotukset voineet olla suuria ja pienikin tulo kelpasi.

Maaseudun pieni tila siirtyi kenties jatkajille jo ennen edellisten omistajien kuolemaa. Jossain vaiheessa taisi olla sellainen käytäntö, että luopujat saivat itselleen vain eläkkeen tilan tuotteina ja asunnon, mahdollisesti hoidonkin, loppu kauppahinta maksettiin sisarosuuksina muille perillisille. Tarkkaan en käytäntöä tunne. Maksoiko tilan jatkaja suoraan sisaruksille vai kulkiko rahan vanhan omistajaparin kautta? Joka tapaksessa vanhan omistajaparin perukirjat olivat sitten kovasti yllä kuvatun kaltaisia. Toki lapset olivat jotakin jo aiemmin saaneet.

Joillakin oli hopeaesineitä. Tämä tosin on 1700-luvun lopusta. Lähde: Digitaaliarkisto

Kaikkihan eivät ennenkään olleet köyhiä. Arkistoja selatessa tulee vastaan myös komeita omaisuusluetteloita. Myös joku köyhistä oloista lähtenyt onnistui toisinaan ja jätti jälkeensä talon ja tavaraa. Ehkä he kuitenkin olivat sääntöä vahvistaneita poikkeuksia. Suurten kansanjoukkojen vaurastuminen taisi alkaa vasta sodan jälkeen.