Lauantaina töissä

Kun olin lapsi, oli lauantai pääsääntöisesti työpäivä ja lapsilla tietysti koulupäivä. Koululaisilla toki oli pitempi kesäloma, aikuisilla loma ei lyhentynyt, vaikka lauantait saatiinkin vapaaksi. Muutos tapahtui mielestäni 60-luvulla. Koululaiset taisivat siirtyä viisipäiväiseen työviikkoon jonkinlaisen siirtymäkauden kautta 70-luvun alussa. Samalla työelämässä siirryttiin 40-tuntiseen työviikkoon. Aiemmin oli lauantaisin tehty viiden tunnin työpäivä.

Kaikilla aloilla ei lauantaita tietenkään voitu antaa vapaaksi. Kaupat olivat edelleen auki, sairaat hoidettiin ja monien tehtaiden koneet  kävivät kolmessa vuorossa. Näilläkin aloilla viikottainen työaika lyheni, mutta lauantaityö säilyi. Maatalous alkoi koneellistua niin, ettei ulkopuolista työvoimaa enää juurikaan tarvittu. 

Vapaata lauantaita ei tunnettu 1950, kun television koenäytös järjestettiin Helsingin Stockmannin näyteikkunassa. Lähde: wkimedia

Nyt suunta tuntuu olevan se, että ainakin palveluita pitäisi olla saatavana lähes ympärivuorokautisesti. Itse en ole tuntenut koskaan tarvetta lähteä puoliltaöin kauppaan tai aamukolmen aikaan ravintolaan. Ehkä olen vain liian vanha. Kaiketi pitkät aukioloajat tuovat lisää työpaikkoja näinä itsepalvelun aikoinakin.

Jos työviikko yhtäkkiä pitenisi 45 tuntiin ja monella siis viikonloppu lyhenisi yksipäiväiseksi, tuntuisi se vaikealta. Kahden päivän lepotauko on useimpien mielestä välttämätön. Onko kyseessä pelkkä tottumus vai onko työtahti kiristynyt noista 60-luvun päivistä? Luultavasti työtahti on koventunut samalla, kun työn kuormittavuus on siirtynyt fyysiseltä puolelta henkiselle. Väsynyt kroppa toipui nopeammin kuin väsynyt mieli.

Vielä arkistossa kuvaamisesta

Mielestäni tekniikan kehittämiä välineitä pitäisi voida hyödyntää myös sukututkimuksen tekemisessä. No, kymmensormijärjestelmällä nopeasti kirjoittava tekee tietysti nopeasti muistiinpanonsa tietokoneellakin. Paljon kuitenkin näkyy liikkeellä olevan myös muutamasormijärjestelmällä kirjoittavia. Kuten edellisessä tekstissä totesin, joskus vanhojen käsialojen pähkäily vie aikaa ja sitä tekisi mieluummin kotona kuin arkistossa. Siksi kamera on hyvä apuväline juuri muistiinpanojen tekemiseen. Jos aikoo julkaista kuvan esimerkiksi sukukirjassa, kannattaa ainakin harkita kuvauksen jättämistä arkistolaitokselle. 

Eri arkistot suhtautuvat kuvaamiseen hiukan eri tavoin, varmaan riippuen siitä, kuinka hyvin valvonta on mahdollista. Jossakin riittää luvan kysyminen ja kuvata saa tutkijasalissa. Muutamassa arkistossa on kuvaamiselle erityinen paikka. Siinä on tietysti se hyvä puoli, että paikan valaistus on kunnossa. Tosin hyvin loisteputkien valaistuskin riittää muistiinpanoja varten kuvaamiselle. Lisäksi asiakirjojen ja omien tavaroiden rahtaaminen edestakaisin on hankalaa. Jossakin arkistossa kuvauspaikkoja on vain yksi ja jo kaksi kuvaajaa saa aikaan jonon. Jossakin kuvaamiselle pitää pyytää kirjallinen lupa. Nämä muistikuvani ovat muutaman kuukauden takaa, tämän syksyn tilannetta en ole tarkistanut. Ihan pienissä yksityisarkistoissa on joskus ehdotettu kopioiden ottamista, jolloin olen kysynyt kuvauslupaa ja yleensä sen saanut myös 1900-luvun aineistoihin.

Huittisten tuomiokirjaa 1620. Lähde: Digitaaliarkisto.

 Kirjastoissakin tilanne näyttää vaihtelevan. Kun vapaakappalekirjastoissa on pyritty estämään kaikenlainen tallenteiden tekeminen Kansalliskirjaston digitoimista lehdistä, olen muissa kirjastoissa vapaasti saanut kuvata ja jopa mikrofilmilaitteeseen yhdistetyllä kuvanlukijalla skannata kiinnostavaa aineistoa. Ehkä arkistot ja kirjastot kantavat vähän turhaan vastuuta asiakkaidensa puolesta. Jos joku hölmöyksissään julkaisee jotain (tekijänoikeuksia tai muuten) loukkaavaa materiaalia, kärsiköön itse seuraukset. Lain mukaan salassa pidettävä aineisto on tietenkin eri juttu ja sen kuvausrajoitukset ymmärrän.

Kilahduksia ja ancestry

Taannoin istuin arkiston tutkijasalissa selaamassa vanhoja perukirjoja. Meitä oli salissa vain muutama henkilö sillä kertaa. Niinpä hämmästelin, kun viereltäni kuului säännöllisen epäsäännöllisesti jonkinmoisia pieniä kilahduksia. En nyt löydä ihan oikeaa sanaa ääntä kuvaamaan. Tulin siihen tulokseen, että ne olivat peräisin naapurin tietokoneesta, jolla hän ahkerantuntuisesti tallensi löytämiään tietoja. Hetken aikaa harkitsin, että menen kertomaan asianomaiselle, mistä kaiuttimen äänen saa pois. Annoin kumminkin olla, loukkaantuu vielä ja ehkäpä olen itse yliherkkä äänille. 

Mutta ei sillä hyvä. Hetken päästä saliin käveli mieshenkilö, joka alkoi tallentaa vanhannäköisen asiakirjan tietoja kameralla. Oli varmaan kysynyt luvan. Sehän on kätevä tapa, itsekin käytän sitä silloin, kun mahdollista. Voi sitten rauhassa kotona miettiä vanhojen käsialojen kiemuroita. Mutta kun kuvaaminen toi uuden äänen saliin. Ei sellaista tavallista raksahdusta, vaan uuden kilauksen. Siinä sitten istuin ja kuuntelin näitä ääniä yrittäen samalla keskittyä omaan tutkintaani. Jostain syystä korkeat äänet häiritsevät enemmän kuin matalat. Harva kai on selvittänyt käyttöohjeista, miten digikameran saa äänettömäksi. En itsekään edes tiedä, saako vanhaa kameraani täysin hiljaiseksi. Siksi kuvaankin yleensä puhelimen kameralla, jos kuvia ei ole tarkoitus julkaista.

Sitten ihan muuta. Ancestry.se ilmoitti, että heidän Namnindexerade födelseuppgifter-tietokantansa on päivitetty ulottuvaksi vuoteen 1941. Alkuperäisiä lähteitä katsomaan päästäkseen pitää tietysti maksaa Ancestryn maksu, mutta tuloksia voi selata myös maksamatta. Olen jonkun kerran tehnyt hakuja, kun tietokanta on ollut vapaasti käytettävissä. Sieltä löytää aika kätevästi Ruotsissa vuosina 1880 - 1941syntyneet lapset, jos vanhempien nimet on tiedossa. Vähän niinkuin Hiski olisi linkitetty digitoituihin kastettujen luetteloihin.

"Gammal bondgård" Illustration i Nils Holgerssons underbara resa genom Sverige av Selma Lagerlöf. Lähde: wikimedia

Oliko korruptiota?

Viime päivinä on julkisuudessa puhuttu kaikenlaisesta oman edun tavoittelemisesta. Meikäläinen tulee heti miettineeksi, miten mahtoi olla ennen. Tässähän pitäisi tietysti ensinnäkin olla jonkinlaista tutkimusta pohjaksi. Pahainen harrastelija kun olen, kirjoitan ihan mielikuvien pohjalta. Lisäksi pitäisi erottaa se, mitä on oikeasti ollut siitä, mitä näytti olleen. Vaikka nykyisen kaltaista mediaa ei ole ollut, ovat huhut ja uskomukset olleet liikkeellä. Mitäpä turhia, alamaisten päässä lienee ollut samanlainen todellisuuden ja luulottelujen sekasotku kuin nykyisinkin.

Aloitetaan vaikka ahneudesta. Se lienee ihmisen perisynti. Ainakin pappeja lienee syytetty ahneudesta ja sen viimeisen lehmän viemisestä. Toisaalta ei kansa varmaan hyvästä sydämestään heidän palkkasaataviaan luovuttanut. Torpparit kokivat monesti talon vaatimat päivätyöt kohtuuttomiksi. Nimismiehistään, silta- ja jahtivoudeistaan väki on myös usein valittanut, mutta ehkä enemmänkin heidän toimiensa kuin ahneutensa vuoksi. Myös sotarasitusta on pidetty joinakin aikoina raskaana, mutta se taas meni kruunun, ei yksittäisen virkamiehen piikkiin.

Piirit olivat tietysti aiemmin vielä pienemmät kuin nykyisin. Hyvä veli-verkostoja varmaan syntyi.  Luultavasti ainakin pitäjän tasolla joukossa oli kuitenkin aina joku vastarannankiiski, omapäinen isäntä, joka laittoi kampoihin ihan luonnostaan tai periaatteesta.

Oikeutta käytiin aika innokkaasti, joskus pienistäkin asioista. Tässä kuvituksena Ylä-Satakunnan tuomiokirjaa 1600-luvulta. Lähde: Digitaaliarkisto.

Annettiinko lahjuksia? Yksittäistapauksissa varmaan, mutta varsinaista lahjuskulttuuria ei kai missään vaiheessa päässyt syntymään. Maataloustuotteilla tai alkoholilla yritettiin toisinaan vaikuttaa asioiden kulkuun. Huonoina aikoina ehkä jotain niin saavutettiinkin. Kansa on kuitenkin aika pitkälle luottanut poliiseihinsa, virkamiehiinsä ja tuomareihinsa. Jos epäluottamusta joskus esiintyikin, olivat syyt pikemminkin poliittisia kuin lahjottavuudesta johtuvia. Ja ainahan voi lopuksi vedota kuninkaaseen, keisariin tai Kekkoseen.

Liikennejärjestelyjä Tampereella sata vuotta sitten

Tamperelaiset miettivät kai parhaillaan, pitäisikö Hämeenkadun itäpää sulkea yksityisautoilulta kokonaan. Suuria muutoksia oli suunnitteilla myös 1904, jolloin Tampereen Uutisten mukaan suunniteltiin tavaramakasiinien paikkaa ja niihin kulkemista. Silloin Tampereella oli vielä vanha puinen rautatieasema ja radan itäpuolelle kujettiin Tammelan siltaa pitkin. 

Muiden muassa paikallisen Kauppaseuran ja Teknillisen Klubin yhteinen komitea oli saanut tehtäväkseen antaa lausunto ratapihan uusista järjestelyistä. Komitea oli päätynyt esittämään makasiinien sijoittamista radan itäpuolelle Tammelaan. Syyt olivat lähinnä liikenteellisiä. Lisäksi todettiin tullikamarin ja pakkahuoneen sijaitsevan lähistöllä. 

Komitea esitti niin ikään, että radan alitse oli rakennettava tunneli, koska liikennöinti Tammelan sillan yli oli vaikeaa erityisesti liukkaan kelin aikana. Nousu Hämeenkadun puolelta oli kovin jyrkkä. Tunnelia esitettiin Kyttälänkadun jatkeeksi ja radan itäpuolella sen tuli haarautua toisaalta tuleville makasiineille, toisaalta pakkahuoneelle. Tunnelia oli vastustettu, koska sitä olisi talvikelillä vaikea käyttää. Komitea esitti ratkaisuksi, että tunneliin vedätetään lunta. Niin, reellähän 1900-luvun alussa tavaraa kuljetettiin. 

Tavara-asema (vihreä) näkyy taustalla. Lähde: wikimedia

Uuden tavara-aseman tamperelaiset saivat nähtävästi 1907. Siltä osin komitean ehdotukset toteutuivat aika hyvin. Tunneli rakennettiin vasta 1930-luvulla ja komitean ehdotuksesta poiketen Hämeenkadun jatkeeksi. Pian tämän jälkeen kaupunkiin saatiin myös uusi asemarakennus, sama, joka edelleenkin on käytössä.

Tolppailmoituksia ja kutsukortteja

Miten asiat oikein saatiin viestitetyiksi aiemmin, kun jokaisen korvalla ei ollut puhelinta eikä naamakirjaan voinut perustaa ryhmää? Kyllä keinoja löytyi. En aio mennä ajassa kovin pitkälle taaksepäin, vain viime vuosisadalle. Asiatkaan eivät ole kovin tärkeitä, lähinnä nuorison keskinäistä viestintää. Kirjeet toki kulkivat, mutta aina ei haluttu maksaa postimaksua.

Kun tansseihin, iltamiin tai muihun tilaisuuksiin haluttiin kutsua oman kylän ihmisiä, riitti usein pelkkä tolppailmoittelu. Puhelinlinja (ja paikoin sähkölinjakin) kulki usein tienviertä ja myös maitolavoja oli sopivissa paikoissa. Ja ainahan löytyi jokin ladonseinä, jos ei kylällä varsinaista ilmoitustaulua ollut. Näissä mainituissa paikoissa nuorisoseura, työväenyhdistys tai muu tilaisuuden järjestäjä saattoi kertoa tulevasta ohjelmasta. Arvatenkin ilmoitukset olivat usein itse tehtyjä. Ainakin kiertävillä elokuvien esittäjillä ja tunnetuimmilla tanssiorkestereilla taisi olla painettujakin ilmoituksia.

Kuva Liedon osuuskaupan luota 1934. Pari tolppaakin näyttää olevan kuvassa. Lähde: wikimedia.

Olen nähnyt myös pieniä painettuja pahvikortteja, joilla talon nuoret tai kylän tytöt kutsuivat muita nuoria illanviettoon. Kyseessä saattoivat olla niin kutsutut nurkkatanssit, jotka ilman sen kummempia huvilupia pantiin pystyyn jonkun talon pirtissä. Mutta kyllä kutsuja lähetettiin myös seurojentalolla pidettyihin tilaisuuksiin. Kortteja kai sitten jaettiin tutuille nuorille. Ylipäätään tuollaisten pahvikorttien painamisen on täytynyt olla melko halpaa, koska niitä näki myös muussa käytössä. Siitä joskus toisen kerran lisää.

Mitä löytäisi ja mistä?

Kun seurakunnan rippi- ja historiakirjat on käyty läpi, alkaa sukututkija yleensä etsiä lisää tietoa. Muutamassa blogissa olen esitellyt lähteitä, joista lisätietoa voi löytyä. SSHY ja arkistolaistos ovat kiitettävästi digitoineet seurakuntien arkistoja. Kannattaa vilkaista, mitä muuta sieltä voisi hyödyntää kuin noita alussa mainittuja. Itselläni on tapana hakea Vakasta (ja Astiastakin, joskus) myös niitä lähteitä, joita ei toistaiseksi ole saatavana Digitaaliarkiston puolella. Seurakunnan arkiston sisällön saa helposti esille.

Joskus teen Vakassa ihan perushaun seurakunnan/pitäjän nimellä. Eli kirjoitan Vakan hakukenttään vaikka "mouhijärv". Joskus haku ei onnistu, lieneekö palvelin ruuhkainen tai sitten osumia vain tulee liikaa. No, Mouhijärvi on niin pieni seurakunta, että kaikki 834 osumaa ammattiautoilijoista Ylipispaan tulevat hetken odottelun jälkeen näkyviin. Valtaosasta näkee heti, onko niistä sukututkimukselle hyötyä. Lopuista pitää sitten klikkailla lisätietoa, katsoa, löytyykö asiakirja digitaaliarkistosta/mikrofilmiltä tai yrittää saada se muuten käyttöönsä. Mouhijärven tapauksessa helpointa on niillä, jotka asuvat Turussa tai Helsingissä (Hämeenlinnassakin on jotain). Me muut joudumme miettimään, kannattaako matkustaa, tilata asiakirja kaukolainaksi vai jäädä odottamaan sen digitoimista. Kahteen ensimmäiseen vaihtoehtoon saa äkkiä kulumaan rahaa, mutta varsinkin matkustaminen on kyllä ihan mukavaa.

Maakirjakartta Mouhijärven Ryömälästä. Lähde: Digitaaliarkisto.

Ihan kaikkea Mouhijärveen liittyvää ei kuitenkaan saa tuolla tavoin esille. Muistaakseni voudintilejä ei löydä  pitäjäkohtaisella haulla. Vanhimmat henkikirjatkaan eivät taida tulla tuohon äskeiseen luetteloon mukaan. Arkistolaitoksen Portti antaa niistä hakuvinkkejä. Ilman tällaista laajaa hakua olisin tuskin kuitenkaan tullut tietämään, että Turun maakunta-arkistossa säilytettävässä Fredrik Wilhelm Caloanderin arkistossa saattaisi olla jotain sukututkijaa kiinnostavaa. Kokonaan haun ulkopuolelle jäävät tietenkin muut kuin arkistolaitoksen hallinnassa olevat kokoelmat. Niiden löytämiseksi on taas etsittävä verkosta ja kenties soitettava puheluita. Tietääkseni esimerkiksi Sastamalan kaupunginarkistosta ei ole tarkempaa aineistoluetteloa netissä.