Surullisia tarinoita

Olen joutunut perehtymään orpolasten kohtaloihin menneinä vuosikymmeninä. Kaikki tiedämme, että näitä lapsia vielä 1900-luvun alussa huutokaupattiin vähiten vaativaan taloon hoidokeiksi. Kohtelu saattoi joissakin taloissa olla ystävällistä, mutta yleensä lapsi oli huonossa asemassa huutolaiseksi jouduttuaan. Työtä olisi pitänyt jaksaa paljon ja ruokaa olisi saanut kulua vähän.


Kotikuntaani perustettiin lastenkoti 1918, koska punaorpoja oli niin paljon. Kaikki eivät olleet täysin orpoja, mutta äidit eivät välttämättä pystyneet huolehtimaan isosta lapsikatraasta yksinään. Heillä ei yleensä ollut ammattia, joka olisi tarjonnut kunnollisia ansioita. Myös tuberkuloosi aiheutti paljon kuolemantapauksia, joskus se vei perheestä molemmat vanhemmat. Useimmiten sukulaiset tulivat avuksi, mutta lastenkotia tarvittiin niitä varten, joilla tällaista turvaa ei ollut.


Vaikka osapuolten välit olivat vuoden 1918 jälkeen pitkään kireät, ei tämä näy säilyneissä dokumenteissa. Ainakin suuri osa aikuisista siis ymmärsi, ettei tapahtunut ollut lasten syytä. Tosin olen haastatellut vanhuksia, jotka muistivat katkerina, miten opettaja vielä 30-luvulla nimitteli heitä punikin kakaroiksi. Luultavasti lastenkotiin työhön hakeutuneista valtaosa kuitenkin halusi huolehtia lapsista hyvin.


Lastenkodin lasten myöhempi kohtalo näyttäisi olleen samanlainen kuin muidenkin senaikaisten lasten. Töihin nuorena, sitä kautta ammatti. Myöhemmin perheen perustaminen. Lastenkodista  pyrittiin myös kouluttamaan erilaisten ammattikurssien  ja -koulujen kautta lahjakkaimpia ammattiin. Kasvattilapseksi pääseminen saattoi avata tien oppikouluun ja edelleen opiskelemaan.