Otsasi hiessä ...

Tulin jokin aika sitten pohtineeksi erään suunnilleen samanikäisen kanssa suhdetta työhön ja sen muuttumista. Tuntuu, ettei työ merkitse nuorisolle enää samaa kuin aikoinaan meille, kun olimme nuoria. Olen kyllä omalta jälkikasvulta vaatinut kotitöihin osallistumista. Kesätyökin on aina kelvannut, ja siitä saadusta palkasta iloittu. Jokin on silti neljässäkymmenessä vuodessa muuttunut.

Ilmeisesti protestanttinen työntekoa korostava normisto on osittain murtunut. Ihmiset hakevat arvostusta muuta kautta. Työ on myös muuttunut niin kiivastahtiseksi ettei työkavereiden merkityskään enää ole sama. Kanssakäyminen heidän kanssaan työaikana jää vähemmälle, ja vapaa-aikana on muita kavereita.

Keskituloisten vanhempien lapset eivät ole enää niin riippuvaisia kesätyön tai muun tilapäisen työn tuottamista tuloista kuin me köyhemmän Suomen nuoret aikanaan olimme. Työ tarjosi mahdollisuuden hankkia sellaista, mitä muuten ei olisi saanut. Se tarjosi mahdollisuuden pieneen matkaan. Se tarjosi itsenäisyyttä, mahdollisuutta irtautua taloudellisesta riippuvuudesta, joka ahdisti, kun vanhemmilla ei ollut varallisuutta.

Kumpi on sitten parempi? Se, että nuoret voivat elää taloudellisesti turvattua elämää riippumatta omista pienistä ansioistaan? Vai se, että voi tuntea ylpeyttä omillaan pärjäämisestä vaikka tilapäisestikin? En tiedä. Kun jotain saavutetaan, menetetään jotain muuta. 

Työntekoa Tampereen Lokomolla 50-luvulla. Laite on kelakone.