Kun kukaan ei muista

Tänä kesänä on taas tullut kierreltyä eri hautausmailla. Käyn niillä kahdessakin mielessä: muistelemassa poisnukkuneita sukulaisia tai tuttavia ja ihan sukututkimusmielessä. Lisäksi hautausmaat ovat rauhallisia, hyvin hoidettuja paikkoja, joissa ihmisetkin vielä osaavat käyttäytyä siivosti.

Tampereella kävin kahdellakin hautausmaalla, Lamminpäässä ja Kalevankankaalla. Lamminpäästä teinkin löytöjä, kiitos iäkkään sukulaiseni, joka muisti, mistäpäin sukulaisten hautoja kannatti hakea. Laajalla Kalevankankaan hautausmaalla yritin jonkinlaista hakuammuntaa. Varmoja tapauksia ei kuitenkaan tullut vastaan. Pitää joskus tehdä lista sinne tiettävästi haudatuista suvun jäsenistä.  Voisi sitten kysyä seurakunnasta, onko heillä karttaa, jonka perusteella haudat voisi löytää.

Hautausmailla näyttää olevan hautoja, joilla ei käydä. Melko hoitamattomiakin on joukossa. Lisäksi seurakunnan hoidossa on hautoja, joilla kasvaa pelkkä nurmikko. Koskaan niissä ei näe leikkokukkia, kynttilöitä tai muita muistamisen merkkejä.  Tai mistä mina tiedän, muistamistapoja on muitakin, kaikista ei jää jälkeä.

Ajattelen, että hautausmaat ovat meitä jälkipolvia varten, kuolleet eivät kiviä ja kukkia tarvitse. Jos kukaan ei halua minua kuolemani jälkeen käydä haudalla muistelemassa, olisi sama ripotella tuhka vain jonnekin. Vielä pahempaa on se, ettei eläviäkään muisteta. Tässä kohtaa tunnen piston sydämessäni. Kaiken oman elämän kiireen keskelläkin olisi voinut vanhoille sukulaisille soittaa useammin. Nyt ei osalle  enää voi.