Huolehtija

Kannan jatkuvasti huolta jostakin. Murehtija en ole, mutta huolehtija. Huolenkantamiseen liittyy sen suunnittelu, miten tilanteesta mennään eteenpäin. Toisinaan suunnittelussa on mukana innostusta, toisinaan se on selviytymiseen keskittymistä. Huolenaiheeksi käy mikä hyvänsä, niin tulevat suuret tapahtumat kuin arkirutiinitkin. Välillä kadehdin niitä, jotka osaavat elää vain tässä hetkessä. Luulen, etten ole koskaan kyennyt sellaiseen.

Joskus ajattelen, että pääni sisällä asustavat esiäitini. Ei niinkään geneettisesti kuin jonkinlaisena kulttuurisena perimänä. Torpan emäntä, jonka piti katsoa, että lapsilaumalle saatiin ruokaa ja vaatetta, että taksvärkin lisäksi torpan omat työt tulivat tehdyiksi ja huolehtia vielä oma huushollinsa jonkinlaiseen kuntoon. Talonemäntä, jolla oli samat huolenaiheet, vaikka kenties tekeviä käsiä hiukan enemmän taloudessaan. Ehkä hänen piti vielä ohjailla lapsiansa sopiviin avioliittoihin ja miettiä tilan tulevaisuutta. (Jostain syystä pääni sisällä on vain esiäitejä, ei esi-isiä). Pesukoneet pesevät pyykkini ja astiani, toimeentuloakin on riittänyt, mutta esiäitieni huoli elää silti minussa.

Eero Järnefeltin maalaus Pyykkiranta vuodelta 1889. Lähde: wikimedia

Toisinaan olen miettinyt, liittyykö huolehtiminen pohjoisiin elinolosuhteisiin. Asioita piti kovasti suunnitella ja talveen varautua, että näillä perukoilla selvisi. Osaavatko ihmiset vaikka Välimeren maissa ottaa vähän rennommin, kun siellä luonto kuitenkin tarjoaa jotain syötävää ison osan vuotta? Toisaalta kuulemma jo pohjoismaiset naapurimme osaavat ottaa elämänsä hiukan kevyemmin. Ainakin jotkut. Ainakin toisinaan.